Näytelmäruno
(1898)
Tuonen virran elämänpuolinen ranta, jonka varjossa valkeita ulpukoita uinuu. Aalloilla leijailee suuria kultaisia sudenkorennoita, niitä lepäilee myös rantapuiden lehvillä. Kuu paistaa vinoon yli virran.
Tuonpuoliselta rannalta häämöittää suuria puita, ylempää törmältä Tuonen tupien kattoja. Rannalla laituri ja laiturilla Tuonen tyttö huntuja huuhtelemassa.
SUDENKORENTOJEN LAULU (hiljaa hymisten):
Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Keveä on keijua Tuonelan mailla, leuto on leijua vaivoja vailla. Tuoni on taistojen, toivojen pää, Tuoni on vaistojen, viettien jää. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.
LEMMINKÄINEN (tulee jousi olalla, täyteen sotapukuun puettuna, puiden ja pensasten reunustamaa rantapolkua. Laulaa):
Tummana vierivi Tuonen virta
ympäri elämän saarta.
Mustina kiertävät murheen pilvet
ihmisen ilojen kaarta.
Huoletar kehräsi kehtoni hunnut,
Tuonetar päärmäsi päiväni tunnut
tuskavöin.
Ilojeni päiviä itkin ma öin.
Suvi se lentävi, talvi se käy rantoja Ruijan jäisen. Lyhyt on päivä ja pitkä on yö mieroa mitteleväisen. Yöstä ne nousevat norosumut tummat, yöstä ne kosket kohisevat, kummat, kutsuen soi. Niitä mä kuuntelin, tänne ne toi.
Meret kun mahtavat liikahtaa, vitkaan ne vaimentuvat. Surut kun suuret ne nousta saa, myöhään ne unhottuvat. Miksi minun sydäntäni kalvaa ja kaivaa? Turhaan ma heijailen henkeni vaivaa kentillä maan. Tuskat ne Tuonella viihtyvät vaan.
PAIMEN (astuu esille pensaikosta)
Seis!
LEMMINKÄINEN:
Ken olet pahainen?
PAIMEN:
Paimen.
LEMMINKÄINEN:
Tuonen karjan?
PAIMEN:
En, elämän.
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Pimeä on parhain voima ja kunto, sokea on varhain paatunut tuntu, maailman voitit, itsesi voita, voimalla koitit, lemmellä koita! Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.
LEMMINKÄINEN:
Mitä tahdot?
PAIMEN:
Taisteloa.
LEMMINKÄINEN: En sun kanssasi katala lähde miekan mittelöhön.
PAIMEN: Muut tapoit, tapa minutkin, muut voitit, minutkin voita!
LEMMINKÄINEN:
Ketkä kaasin, ketkä voitin?
PAIMEN: Kaasit kaiken Pohjan kansan, lauloit laulajat parahat, miehet kaikki miekkoinensa, urohot asehinensa Pohjan neittä pyydessäsi — yhen heitit laulamatta.
LEMMINKÄINEN:
Ulappalan umpisilmän?
PAIMEN (astahtaen askelen eteenpäin):
Ja miks et minua laula?
LEMMINKÄINEN (hätkähtäen):
Pohjolan sokea paimen!
Mistä tiesit tänne tulla?
PAIMEN: Min' olen seurannut sinua siitä asti aina, aina! Tuulen ma tohussa kuljen, vierin virran välkkehessä, juoksen pilvissä Jumalan, Ukkosen jyryssä ulvon, maat kävelen mauriaisna, ve'et saukkona samoan. sisiliskona sihisen, koston käärmeenä kähisen — miks et laulanut minua Pohjan neittä pyydessäsi?
LEMMINKÄINEN:
Impi on sankarin ihanne,
ei ukon unien saasta.
Pois edestä!
PAIMEN:
Tahdotko tapella?
LEMMINKÄINEN:
Enkä.
PAIMEN (miekkansa tempaisten): Niinpä kuole kunniatta, kuin elitkin, kurja koira!
LEMMINKÄINEN (lyö miekan hänen kädestään):
Kalpa on urosten kaune,
ei sokean sormikoukku.
Pois edestä!
PAIMEN (rintansa auki repäisten, polvillaan):
Pistä!
LEMMINKÄINEN:
En ikinä.
PAIMEN:
Pistä!
LEMMINKÄINEN:
Sin' olet katsoa katala,
kurja koskemaisittani.
Pois edestä!
(Sysää hänet syrjään.)
PAIMEN (nyrkkiään puiden): Kavahda korea Kauko, ylpeä, ylihaluinen! Tulet Tuonelan joelle, Tuonen joutsenten joruhun, käärmehet takanas käypi, sammakot salassa uivat, kyyt kytevät rinnassasi. Sydän pyysi pyhitystä, katumusta kaikerteli, sankari sotia kulki, Lemminkäinen leikkilöitä — kavahda korea Kauko, syömes syyllinen tereä! (Katoaa pensaikkoon.)
LEMMINKÄINEN:
Mies katuvi miekallansa.
(Käy eteenpäin laulaen:)
Viisahat asuvat vuorilla, laulajat laaksojen päällä. Turhaan Tuonikin ansoillaan pyytävi pyhiä täällä. Pelkää en Tuonelan tutkelmoita, lapsesta miettinyt, miehestä noita laulanut oon. Sankarit tahtovat taistelohon.
Tuonelta tietoa etsi en, tietoa mulla on kyllä. Selvää vettä mä seilailen aurinko alla ja yllä. Tuonen ma taistoon vaadin ja voitan, kuoleman kantelet kaikki ma soitan sielussain. Laajat on kantelet laulajain.
TUONEN TYTTÖ (varjostaen kädellä silmiään):
Ken laulaen Tuonelan joelle käy?
LEMMINKÄINEN:
Ma äänen kuulen, ei ihmistä näy?
(Äänettömyys.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Hiljaa ne huhuu Tuonelan lammet, kaukaa ne puhuu kuoleman tammet, rauhaa ne tarjoo lammet ja muut, unta ne varjoo unholan puut. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.
TUONEN TYTTÖ: Liet vainaja, laskeu valkamaan, niin purrella sieltä sun noudan, kun joudan.
LEMMINKÄINEN:
Jos yli virran ma tahdon vaan,
itsekin sinne mä soudan.
Vaan toki vielä en tullutkaan
Tuonelan retkeä alkamaan.
TUONEN TYTTÖ:
Kuka lienet sitten sä kuolevainen?
On Tuonelan tuttuja vainajat vainen.
LEMMINKÄINEN: Kuka oon ma? Sehän pulma juuri. Jos sen tietäisin, en oisi täällä. Saatan olla vuoren jätti suuri, käydä kääpiöiden päällä, saatan olla mato maan, joka tomuun tallataan, lienen tyyni, lienen myrsky, metsälampi, merten hyrsky — tiedä viel' en itsekään mieltä miehen tään.
TUONEN TYTTÖ:
Mies on niinkuin miehen tahto.
Meri niinkuin aallon Ahto.
Mitä tahdot, matkamies?
LEMMINKÄINEN (yhä enemmän ympäristönsä unhottaen):
Aallon tahto, aallon vahto, leikki mieli Lemminkäisen. Jos ma oisin kuningas, jos ma voisin, niin ma loisin kokkotulet kautta maan, soitot soimaan, viulut voimaan, kansan kisat kaikumaan. Hymy maassa hyve ois, murheen teko teilattais, laulun valta, lemmen valta maani kummut kuuluttais — vaan ei mun ois onni siellä.
Mun onneni orhin seljässä on ja seisoa kansan päässä ja johtaa joukkoja taistelohon kuin tuulispää vie pilviä ukkossäässä. Ja taivahan liekkinä tahtoisin minä kansojen keskeen lyödä ja huulin ahmivin, hulmuvin, pois maailman synnit syödä ja hiekat huuhtoa, paadet pestä ja lakaista laaksot ja vieret veen ja ilmat ihmisen jäleltä lestä ja virrat vihkiä uudelleen ja kirkastaa koko vanhan Maan taas taivahan tähtöseksi.
Näin kaikki jälleen kun ois tyyntä täällä ja kaikki hiljaista ja harmajaa, kun sumut hiljaa nousis notkosoista ja korven usmiin peittyis koko maa, niin itse istuisin ma vuoren päällä kuin murheen muistopatsas täällä ja yksin yössä itkisin kuumin, kuohuvin kyynelin rinnastani surun synkän lajinensa, lapsineen: kaihon kuuron, läylin lynkän, vaivan valkohapsineen — itkisin ikäni kaiken, ajan kaiken kaikertaisin, veljieni, siskojeni, enin itseni edestä.
Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon, huojuvahan hongistoon. Souteleisin, jouteleisin lainehia lahden vaan, salmen poikki verkot veisin, paulat kautta korpimaan; siellä kanssa äityeni, armahani, harmahani, eleleisin yksin vain, tuuditellen tuskiain; puhtehilla syksy-illan lohdun langat kehrättäis, kuuhut kultais pirtin sillan, sirkat yötä ylistäis, hiljaa honkain huminoiden, hiljaa lahden laulun soiden äidin armaan sylihin pääni raskaan painaisin; hiljaa kulkis kutrejani käden vienon viihdytys, sammuis poltto poskiltani, verten kiiman kiihdytys, vaipuis aallot valtimoiden, tyyntyis tyrskyt unelmoiden, himon kosket hiljeneisi, synnin häivät hälveneisi, sammal surun lammen sais, hanki syksyn hautoais. Kuulla ehkä voisin noin elon ensi äänet vienot, pyhät, puhtaat, hellät, hienot, niinkuin lasna, kulta-hasna, kun ma äidin rintaa join. (Hiljaisuus.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Raaka on varhain puuntava puola, tuska se parhain riemun on suola. Onneas kiitä ihminen ylvä, riemuja niitä, kyynelin kylvä. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.
TUONEN TYTTÖ: Sa haastelet outoja ongelmoita ja kummilta, tummilta sanasi soi. Ne turhia lie, toki kuunnella noita työn uutteran lomassa hetkisen voi.
LEMMINKÄINEN (kuin heräten) Mikä on työs, mitä huuhdotkaan niin muka uskolla, uutteraan?
TUONEN TYTTÖ:
Mikä on työni, ma virka en.
Mut näin minä työssäni hyräilen:
Tuonen tytön laulu:
Tumma on Tuonelan tähdetön yö, tummempi Tuonella raatajan työ. Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta, vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.
Huuhtelen mekkoja murhaajain.
Herjojen helmat jo puhtaiksi sain.
Valkeat on virrat siellä elävitten mailla,
Tuonen vettä toki elon tahrat on vailla.
Mielelläni sentään ma työtäni teen. Katselen kauvas yli vierivän veen, katselen kauvas kohti elon kukkarantaa, kuplaset aatostani kulettaa ja kantaa.
Muistelen tummuutta Tuonelan yön.
Ajattelen raskautta raatajan työn.
Tuntoni on puhdas ja mieleni on tyyni,
parempi jos pestävinä oisi omat syyni!
Kurjia kuinka jos lie ihmiset, kerran ne on iloinneet ja nauttinehet. Helppoja heille lie Tuonen ikivaivat, hetken kun rikkoa ja riemuita saivat.
Tuolla taas on kulkija päässä elon tien.
Venhoni kyykokan hälle mä vien.
Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.
LEMMINKÄINEN (ihastuneena): Laula vielä, laula vielä, hyrise hyväinen impi!
TUONEN UKON ÄÄNI (kaukaa kumisten):
Kangastaa kuni laulun kaari
ylitse Tuonelan virran ois!
(Äänettömyys.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Pitkät on Tuonelan tupien hirret, lyhyet on kuoleman kuutamovirret, laulu on iloja ihmisten, kuutamo kiloja lainehien. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.
TUONEN TYTTÖ (kuiskaten): Jo varoittaapi Tuonen vaari, nyt työhön taas ja puheet pois. Ties mitä sulle kielinyt, mies outo, täältä oisinkaan!
LEMMINKÄINEN:
Tuota tietää mielinyt
sulta vielä oisin vaan:
Kussa se joluvi joutsen,
Tuonen virran valkokaula?
TUONEN TYTTÖ (säikähtäen):
Mitä kaikkea päähäsi pälkähtää!
Hoi, mies, mikä vyölläsi välkähtää?
LEMMINKÄINEN: Se vaan on vasama vaskipää, joll' ampuva joutsenen joelta oon, ja tää on kaareni vankka, tää, mi salaman lailla sen lennättää.
TUONEN TYTTÖ: Jo käynehet kymmenet hurjapäät on Tuonelan joutsenen ammuntaan, mut Tuoni ne vasamat kärjekkäät on kääntänyt itsehen ampujaan. Oi, palaja maallesi, matkamies, sun väärähän vienyt on ties!
LEMMINKÄINEN: Ei eksynyt etsivä henkeni lie, jos toi minut Tuonehen asti, ja väärähän miestä ei vienyt tie, kun itse hän tiensä rasti. Jo lapsena äiti mun loihtinut on vastahan vettä ja tulta ja nuolia vastahan karkaissut on maailma rinnan multa.
TUONEN TYTTÖ: Ja vaikka sun tahtosi tammea ois ja rintasi ois kuni rauta, niin Tuoni se taittavi tammipuut ja haarniskat särkevi hauta. Oi, unhota uhmasi, joutsimies, oi, sammuta rintasi lies!
LEMMINKÄINEN: Kas, turha ohjata tuulta on ja vangita valtamerta, on pohjaton poltto mun rinnassain — se tahtovi leimuta kerta! Ma tahdon ampua joutsenein ja sen kuolemanlaulun kuulta, jos Tuonelan mahlan ma turmaksein näin joisinki joutsenen suulta. (Hiljaisuus.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Viisas se tuumaa, hullu se töytää, hourehet huumaa, etsivä löytää, tieto on muruja, viisas ne liittää, elämä on suruja, etsivä kiittää. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.
TUONEN TYTTÖ: Oi, ihmislapset, mi teissä on tenho, kun tungette Tuonelan rantahan ain? Ei teit' ole varten kuoleman venho, ei teille valkamat vainajain. Teill' onhan välkkyvät virran veet ja kunnahat kaunihit, kukkaiset, ja päivän paistamat paatereet ja sammalet sametinnukkaiset — te saattehan asua armahan maan. Miks Tuonelan rantahan riennätte vaan?
LEMMINKÄINEN: Me saimme armahan, avaran maan, mut Tuonelan aaltojen saartaman, ja taivahan laajan ja kuulakkaan, mut taivahan, rantojen kaartaman; meit' ympäri aitoja, aitoja luotiin, mut rintahan aidaton aatos suotiin. Oi, Tuonelan neiti, et arvata voi, mitä vaivoja tuntevi vangittu sielu, kun rinnassa kaihojen kaikkeus soi, mut pienenä ympäri piirtävi nielu, kun henki ääretön, pohjaton, näin äänien keskehen kytkettiin, kun aatos määrätön, ohjaton, näin lyötihin määrien kaulaimiin — ne kahlehet nyt minä katkoa tahdon ja katsoa alle aaltojen vahdon.
TUONEN TYTTÖ: Mut kahlehet henkesi kantamat on ainoa onnesi angervon ja aattehes aaltojen rantamat ne aaltojen uinua annetut on. Oi, lempeä lehtojen ranta on tuo, sa aaltosi uinua suo!
LEMMINKÄINEN: Moni vaipui lehtojen varjoihin ja raukeni rantamalle ja tyytyi mättähän marjoihin tai hiukeni hietojen alle, mut vielä ma vaipua tahdo en, ja vaikka mun aaltoni murtuu, ma jällehen hyrskynä hyökkäilen, kunis tuskasta henkeni turtuu. Elon rantojen takaa etsin mä merta, mi ääretön, rannaton, pohjaton on, siell' aika mun aaltoni uinua on — ja rantani kyllä ne raukee kerta! (Äänettömyys.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Herra on herralla. Tuonelan puuta lyödä ei kerralla, tarvis on muuta; kaadeta kirvein ei elon pahaa, vaivapa hirvein vasta sen sahaa. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.
TUONEN TYTTÖ:
Ne muurit murtaa kuolo vasta.
LEMMINKÄINEN:
En vielä huoli kuolemasta.
Ma täältä etsin elämää.
TUONEN TYTTÖ: Mut täähän Tuonen ranta on, tääll' asuu talvi vaan ja jää — sa käänny, niin käyt elohon.
LEMMINKÄINEN: Se elämä kuollut mulle on tai on kuin outoa unta. Ma unessa taivahan siintävän näin ja päivyen taivahalla, ja tuomet tuoksuvat päivähän päin ja impyet tuomien alla ja helmassa neitosen hemmekkään näin leikkivän sankarin lemmekkään kuin auterepilvellä auringon koi — näin, näin minä kaunista unta.
TUONEN TYTTÖ: Jos unes kaunis ollut on, miks heräsit siis elohon?
LEMMINKÄINEN (häntä kuulematta): Mut joutui hetki, kun yöt' oli päivä ja maa oli lunta ja syksyä puu, kun ilmassa oli kuin kuoleman häivä ja kalmalta maistui kaunehin suu.
TUONEN TYTTÖ: Mut uni jos kauniimp' on todellisuutta, miks ei siis alkaa unta uutta?
LEMMINKÄINEN (kuin edellä): Ja silloin me ihmiset itkien yössä luo ystävän juoksemme itkusuin, mut hän kuin ennen on päivän työssä ja meitä katsovi kummastuin (Äkkiä tuskaisesti Tuonen tyttöön kääntyen.) Oi, Tuonen neiti, niin paljon siellä on ihmislapsia itkumiellä, niin monta rintaa rauhatonna, niin monta silmää unetonna —
TUONEN TYTTÖ: Ken Tuonelan aaltojen ylitse sous, sen rinnassa vaimeni vaiva. Sa heittäös miekka ja hylkää jous, niin sullekin täällä on laiva.
LEMMINKÄINEN (taas itsekseen): Kun herää tuuli, se täyttää maan, ei tyydy se lahtehen, lampueen. Mut todellisuus on polku vaan, joka unesta johtavi totuuteen.
TUONEN TYTTÖ: On totta täällä, on totta tuolla, mut totuus ei ole elämän puolla.
LEMMINKÄINEN (yhä kasvavalla voimalla): En tahdo ma vaipua Tuonelaan, mut Tuonen ma tahdon voittaa, ma tahdon lääkitä tuskat maan ja mielihin lepoa soittaa. Ma tahdon rauhani taistella ja saarnata uskon uuden, ja kuuleva kumman on maailma ikijoutsenen salaisuuden.
TUONEN TYTTÖ:
Oi, hullu, sa surmasi helmaan käyt!
LEMMINKÄINEN:
Sa hullunko surmasta huolivan näyt?
(Hiljaisuus.)
SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):
Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Kaunis on kuoleman kalpea kukka, tumma on Tuonelan impyen tukka, kukka se lapsia kutsuu ja varoo, impyen hapsia ihmiset haroo. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.
TUONEN TYTTÖ: Ma ikäni itkuja kuullut oon ja parkua ponnetonta ja monta jo syöksyvän turmioon näin orpoa, onnetonta. Mut sinä niin oudosti eroat muista kuin tammi lautuva laakson puista, sun silmäsi säihky on kumma niin, sun äänesi kaiku on tumma niin — oi, en sinun hukkahan sortuvan sois!
LEMMINKÄINEN:
Tää Tuonelan neitikö olla vois?
TUONEN TYTTÖ: On niinkuin rintani hallat ja hyyt nyt koskena kohisten sois ja mieltäni milloin kalvais kyyt ja milloin sieluni simaa jois. On niinkuin onneton seisoisin ma Turjan tunturin päällä tai Aluen aaltoja katsoisin ma Jumalan juhlasäällä, niin laajaks henkeni laukeaa ja maailmat allani aukeaa ja suurena taivas ja suurena maa ne päivyen helmahan raukeaa — ja Tuonelan impyen päiv' olet sinä, mut maan sekä taivahan yöhyt minä.
LEMMINKÄINEN: Tulin Tuonelan joutsenen ammuntaan, en Tuonelan neitosen tumman, mut sanasi saattavat kaikumaan mun mielessä kantelon kumman.
TUONEN TYTTÖ: Kas, tuossa on virta ja tässä on venho ja purressa tuhtoa tummaa kaks. Oi, outo on ventojen vetten tenho — miks vaalenet valkeaks? Me Tuonelan aaltoja soudeltais näin kuutamon välkkeessä kahden ja kahden joikuen joudeltais me laskea kaartoja lahden, kuss' synkät on leppien siimesvyöt ja tummina tuoksuvi kuusten yöt ja kaihoten huojuvi kaisla —
LEMMINKÄINEN: Niin kutsuen, niin kuiskaten sen laulun tenho soi, se mairittaa, maanittaa, se vaatii, vaikeroi —