"Oli kerran kuningas, joka vuoroon voittaen, vuoroon tappioita kärsien, mutta aina kunnialla hallitsi runovaltakuntaansa. Hänellä oli linnoja, palatseja ja kirkkoja, katuvieriä ja kevätvihreitä niittyjä; hänellä oli prinsessa yhtä lumoava kuin ilkeä, viisaita filosoofeja, röyhkeitä narreja ja metelöiviä kansanjoukkoja, sanalla sanoen kaikkea, mitä hyvin järjestettyyn runoiluvaltakuntaan kuuluu, kun hän äkkiä eräänä juhlailtana jätti kaikki alttiiksi, vaeltavana opiskelijana lähteäkseen hakemaan viisasten kiveä. Turhaan lähetettiin harmaapartaisia lähettiläitä siihen hämärään lukukammioon, jossa hän unohti vuosien vierinän Paracelsuksen sulatinten ja sekotuspullojen keskellä. 'Herra', sanoivat nuo, 'palaja kotiin. Valtakuntasi odottaa. Kunniaportti on pystytetty. Suihkukaivoista virtaa viiniä. Narri on saanut uuden helakan kaistan mekkoonsa ja prinsessa seisoo auringonruusu kädessään torninakkunassa odottamassa'. Mutta alkemisti ei heitä kuullut. Sekotukset ja sulatukset täyttivät hänen ajatuksensa. Siellä kotona runovaltakunnassa kasvoi ruoho käytävät umpeen. Valot sammuivat. Prinsessa kävi niin ryppyiseksi, että ilkeys jo kaukaa paistoi hänen kasvoistaan. Maa meni rappiolle. Entäpä viisasten kivi? Kuka on sen löytänyt?"
Näin kuvailee Oscar Levertin nykyaikaisen Ruotsin merkittävimmän kirjailijan luonnetta, August Strindbergin, joka yli kolmen vuosikymmenen kuluessa on pakottanut — ei vain kotimaansa vaan — koko sivistyneen Europan mielenkiinnolla seuraamaan vaihtelevaa kehitystään. Ja vaihteleva se on totisesti ollut. Hän alkoi "palvelijanaisen poikana", yritti, ylioppilaana, kokeili näyttelijänä, oli opettajana, sanomalehtimiehenä, kirjastoapulaisena ja kirjallisena köyhimyksenä, saavutti menestyksen — ja ankaria vastaväitteitä — repivänä realistina, tuli kuuluksi naisvihaajana, historiallisena kirjailijana, jopa runoilijanakin ja draamain sepittäjänä, kunnes äkkiä jätti kaikki, kemistinä tutkiakseen alkuaineitten salaisuuksia, päätyen lopuksi uskonnosta hakemaan lepoa harhailevalle hengelleen. Tuskaisella kiihkolla on hän kaikesta hakenut uusia elämänarvoja sekä tällöin tunteellisena ja vaikutuksille herkkänä joutunut yhä uusien virtausten pyörteisiin; rehellisenä on hän aina arvelematta alaa vaihtanut, kun ei löytänyt mitä haki, alati saavutuksiinsa tyytymättömänä ja pitäen kiini personallisuutensa oikeudesta. Kaikki on hän kieltänyt, kaikki on hän uskonut. Ja yhtä rehellinen kuin oli hänen taivaita vastaan jyrisevä uhmansa ja intohimoinen taisteluintonsa kaikkia kaiteita ja raja-aitoja vastaan, yhtä vilpitön oli hänen katumuksensa ja parannuksensa. Sama mies, joka hurjalla raivolla iski pirstaleiksi kaikki, mitä isät olivat pyhänä pitäneet, sama mies voi seuraavana hetkenä täynnä hartautta istua vanhain opettajain jalkain juuressa; röyhkeä herjaaja löydetäänkin äkkiä sepittelemässä hartauskirjoja, kaikki asiat parhain päin kääntäen. Mutta joskin on syytä Georg Brandeksella huomauttaa tämän johdosta, että kirjailija kansanopettajana on sentään velvollinen kypsyttämään ajatuksiaan, niin ettei huomenna jo palvele sitä, minkä tänään on iskenyt kappaleiksi, niin ei kuitenkaan toivoisi tekemättömäksi sitä, mitä Strindberg on tehnyt. Juuri sellaisena kuin on, on hän erittäin valaiseva kuva koko tämän murroskauden vaiheista, tarkasti on hän kuvastellut sen eri virtauksia, ja vaikka ei voikaan ottaa vakavasti kaikkea sitä, mitä hän tieteitten diletanttina on tutkimusten viimeisinä tuloksina julki julistanut, niin on hän kieltämättä taiteilijana, havaintojen tekijänä ja niiden paperille panijana verraton, sanoisiko saavuttamaton. Tyylin vaikea taito on hänen vallassaan, sen eri sävellajeja — loistavia luonnonkuvia ja riehuvan ihmissielun syvänteitä, lapsilempeitä idyllejä ja melskeisen elämän tuskia, itsekseen kamppailevan yksinmietteitä ja salamoivaa vuoropuhetta, sanomalehtikieltä ja tieteellistä tekstiä, runoa ja proosaa — soittelee hän taituruudella, joka yli kaavojen ja sääntöjen käydessäänkin pakottaa arvostelun pikkumaiset ammattimiehetkin alistumaan.
Ei ole tässä tarkotus lähteä seuraamaan August Strindbergin hakevan ja kokeilevan hengen retkeilyjä sen yrittäessä ratkaista kaikkia kysymyksiä taivaan ja maan välillä. Alkoihan hän rohkeana reformaattorina, pöyhi pessimistien mukana elämän pettymysten pyörryttävät syvänteet, kohosi positivismin kanssa tyyneeseen mailmankatsomukseen, yhdisti — juuri tähän suomennetuissa kappaleissa — rousseaulaisen luonnonpalveluksen sosialististen yhteiskuntateoriain kanssa ihanaksi elämän lauluksi, nousi Nietschen mukana yli-ihmisyyden huimaaville huipuille, tuli nurin niskoin alas, istui Jobin kanssa helvetillisten tuskien tuhassa, kunnes löysi Swedenborgin teosofisessa opissa sovituksen ja rauhan, eksyen samalla niiden salaoppien sokkeloihin, joiden pimennoista hän vapaan ajatuksen soihdulla oli koettanut muita pois ohjata. Muistettakoon kuitenkin tällaista arvosteltaessa Heinen lausetta menneen ajan henkisestä sairaloisuudesta, josta me emme kokonaan voi vapautua. Ja kuvaahan Strindberg itse juuri tässä kirjassaan niitä taka-askeleita, joita eivät voimakkaimmatkaan henget ole näkyneet jaksavan välttää. Mutta mitä tahansa hän onkaan uskonut ja tunnustanut, aina on hän ollut itselleen ja muille rehellinen ja siksi onkin hänen kynänsä tuotteilla voimakkaan, luovan hengen alkuperäisyysleima. Vielä tänä vuonna iski hän hirvittävällä voimalla maahan muutamia jalustalle nousseita Ruotsin kirjallisuuden suuruuksia säälimättä, kuten ei koskaan ole mitään eikä ketään säälinyt, jota on turmiollisena pitänyt, kaikkein vähemmän on hän itseään säästellyt, milloin on henkensä taistotuskissa pitänyt velvollisuutenaan purkaa personallisia tunnustuksiaan kanssaihmisilleen — usein ehkä tarpeettomallakin avosuisuudella.
Elämäkerrallisina piirteinä mainittakoon, että Johan August Strindberg syntyi 22 p. tammikuuta 1849 Tukholmassa. Vastarinnan ja uskonnollisen epäilyksen henki heräsi hänessä jo kouluaikana, yliopiston ahtaassa ilmassa ei hän viihtynyt — v. 1867 tuli ylioppilaaksi —, Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa työskenteli hän vuosina 1874-82, opiskellen m.m. kiinankieltä. Kulturihistoriallisten tutkimustensa tuloksina julkasi hän useita teoksia "Ruotsin kansasta pyhänä ja arkena, sodassa ja rauhan aikana". Rohkealla draamalla "Olavi-Mestari" (Mäster Olof), jossa hän kuvasi Ruotsin uskonpuhdistuksenajan kaavussa uudistusmiesten tinkimistä ihanteista ja periaatteista, yritti hän v. 1872 kirjallista menestystä, mutta teatteriin ei sitä huolittu, — nyt sitä kyllä näytellään. Sen sijaan tuli "Punanen huone" (Röda rummet) v. 1879 heti kuuluisaksi sen raatelevan pilkan vuoksi, jolla siinä käytiin epäkohtiin ja ennakkoluuloihin käsiksi. Samaa lajia oli "Uusi valtakunta" (Det nya riket) v. 1882. Näiden teosten vaikutuksesta elpyi Ruotsin kirjallinen arvostelu ja heräsi moni nuori kirjallinen kyky tietoisuuteen ja työhön. Historiallisissa novelleissa kuvastui kaunis luottamus naiseen ja rakkauteen, mutta v. 1884 ilmestynyt teos "Giftas" (suomeksi: Avioelämää) sattui hirmuisena iskuna koko naismailmaan, nostaen vastalausemyrskyn, saipa Strindberg oikeudenkäynninkin niskaansa.
V. 1885 tulivat sitten nämät Unelmat, utopiat painosta kertoen rauhottuneen hengen tyyneestä tasapainosta, joka valoi harvinaisen sydämellisyyden verrattoman runollisille kuvauksille mailman ihanimmilta seuduilta, Lac Lemanin (Geneve-järven) rantamilta, sieltä, missä niin moni harhaileva henki on levon löytänyt.
Mutta August Strindberg ei ollut onnen lapseksi syntynyt, palava tulisielu veti myrskyihin. Raikkaiden saaristokuvausten — m.m. "Hemsöläiset" — jälkeen tulee kolmiosainen teos "Palvelijanaisen poika" (Tjänstekvinnans son) v. 1886-87 ja v. 1889 jyrähtää "Isä"-draamassa miehen karkea kirous naissukua vastaan, samaan aikaan kuin kirjailija "Tschandalassa" lähtee puolustelemaan Intian kastilaitosta ja "hengen aatelin" ylimysoikeutta.
1890-luvun alkuvaiheet kuluivat kemiallisiin tutkimuksiin ja alkemistisiin kullantekokokeisiin, Strindbergin taistellessa hirmuista hengen taistelua. Saksassa v. 1893 julaistu "Hullun tunnustus" on S:n ensi avioliittoa kuvaava itsepuolustelu. Sitten seurasi v. 1897 "Inferno" (Manala), kristillishenkisiä "Legendoja" v. 1898. "Damaskon tiellä" (Till Damaskus) jo myrskyt laantuvat ja kootuin voimin käy kirjailija draamoissa läpi Ruotsin historian, pudistelee hiastaan novelleja ja runoja, julkaisee historialliset pikkukuvaukset (Historiska miniatyrer), jossa esittää koko mailman historian korkeimpain voimien suojeluksessa, päätyäkseen lopulta, kuten on mainittu, teosofisten mietiskelyjen ja taikojen sekasokkeloihin.
Onpa aika suomalaisenkin lukijakunnan tutustua tähän välittömästi luovaan henkeen, joka suuren ajatusvoimansa, intohimoisen tunne-elämänsä ja näitä esittävien suorasukaisten ja taidokkaitten, kenenkään tuomioista välittämättömien kuvaustensa kautta on raivannut tiensä mailman merkitsevimpäin kirjailijain joukkoon, piirtäen syvän jäljen aikamme henkiseen elämään. Hänellä on useita ystäviä tällä puolen Pohjanlahden. Ja enemmän hän saavuttaa tunnetuksi tullessaan.
Tämä kirja on hyökkäys liikasivistystä eli rappeutumista vastaan.
Kehitysteorian kannattajat ovat luonnollisen valinnan ja perittyjen tarkotuksenmukaisuuksien kautta kulkevassa kehityksessä vain nähneet edistyksen parempaa kohti. Mutta kehitys ei aina käy parempaan päin. Sillä sairaus kehittyy kohti käännekohtaansa ja kuolemaa, sairaloinen taipumus kehittyy taudiksi. Niin voi myös huonontuminen tulla perinnölliseksi ja epätarkotuksenmukaisuudetkin kehittyä ja mennä perinnöksi.
Luonto astuu itsekin joskus taka-askeleita korjatakseen erehdyksiä. Haeckel pitää simpukkaa takasinpäin kehittyneenä etanana, joka on menettänyt päänsä. Nyt on simpukka paremmin kahden kuorensa suojaama olemistaistelussa kuin näkinkenkä yhden kuorensa turvissa. Mutta näkinkenkää pidetään kuitenkin kehittyneempänä, korkeampana muotona! Mitä tarkotetaan korkeammalla ja kehittyneemmällä?
Tarkotettanee paremmin olemassa oloon varustettua. Kun nyt olemme poistaneet personallisen hallitsevan tahdon luonnosta, voimme myös pyyhkästä koko kehityksen mikäli sitä pidetään samana kuin edistys. Olemisen tarkotus on oleminen ja edelleen eläminen. Siinä tapauksessa on osteri korkealla kannalla, sillä kun on yksilölliset puolustuskeinonsa ilmanalaa ja kilpailijoita vastaan paremmat kuin ihmisellä ja sen ei kaksisukuinen kun on, tarvitse panna henkeään alttiiksi taisteluun naaraasta.
Minä en voi myöskään pitää kivihiilikasvillisuuden ihania salasiittiöitä alemmalla asteella olevina kuin meidän hennot kaksisirkkaisemme ovat. Miksi ovat kaksisirkkaiset yksisirkkaisia ja salasiittiöitä ylemmät?
Salasiittiöt suojelevat paremmin suvun jatkamiselimiänsä kuin kaksisirkkaiset, jotka pitävät niitä näytteillä.
Eikö kaksineuvoisen itsesiitos ole tarkotuksenmukaisempi kuin erineuvoisen. Eikö kaksikotisten siitos ole suorastaan tarkotuksenvastainen? Jättää sattumalle, hyönteisille tai tuulelle, suvun elossa pysyminen huolehdittavaksi!
Eikö mastodontti ollut paremmin varustettu kuin elefantti? Ja eikö meidän karhumme ole huonontunut luolakarhu? Eikö plesiosauruksen tarkotuksenmukaisuus ollut erittäin korkealle kehittynyt?
Tuntuuhan siltä kuin olisi koko elimellinen luonto taantunut. Kenties ovatkin epätarkotuksenmukaiset ominaisuudet menneet perinnöksi enemmän kuin Darwin luulee.
Ja ihminen, joka kuolee viluun, jos ei saa luottoa räätäliltä, on varmastikin huonontunut siitä saakka kuin repi karvat turkistaan, ja oli varmastikin tarkotuksenmukaisempaa juoksennella metsissä ja kedoilla joilla ei ollut omistajaa ja päästä käsiksi olemisvälineihin, olkoonpa vaikka taistelullakin, kuin kuten nyt käyttää petollisuuttaan toisen orjana tai hakea takauksia lainaan.
Mutta ovathan ihmisellä tiede, taide ja keksinnöt.
Kyllä, mutta häneltä puuttuu ensi ehto: olemisvälineet.
Suurimmat keksinnöt tarkottavat vain vastineiden hankkimista menetettyjen kykyjen sijalle.
Kansantalouden on keksittävä keinoja olemattomien tuotteiden vaihtoon ja siirtoon oikeaan aikaan oikeille paikoille.
Filosofian on tutkittava olemattoman jumalan olemassaoloa.
Astronomian on etsittävä tähtiä, jotka eivät kuulu meille.
Oli parempi pitää hyvä näkönsä kuin keksiä linssien hionta.
Kun ihminen lähti kiertoteille hakemaan epätarkotuksenmukaista, vieraantui hän luonnosta. Tarkotan siis luontoon palaamisella palaamista tarkotuksenmukaisuuteen.
Yhteiskunta on elimellinen tuote, sanotaan, ja kaikki mikä on olemassa on luontoa.
Kolerabasilli on myös elimellinen tuote, mutta ei silti tarkotuksenmukainen meille. Yhteiskunta on meille tarkotustaan täyttämätön tuote.
Kaikki mikä on, on luontoa. Niinpä kyllä, mutta löytyy tervettä luontoa ja epätervettä. Löytyy luonnossa häiriöitä, jotka me olemme muuttaneet pysyviksi. Viljelty viiniköynnös on elimellinen tuote, joka liian ravinnon takia antaa meille viiniä, se on siis tarkotuksenmukainen meille mutta epätarkotuksenmukainen lajilleen, sillä se on viljelyksen, sen luontoa vastaan tehdyn väkivallan kautta huonontunut, ja siksi on sen kimppuun vanhoissa viinimaissa hyökännyt hävittävä hyönteinen.
Me olemme kulturin, kasvatuksen yhteiskunnallisten ennakkoluulojen oppimisen, kautta tulleet tarkotuksenmukaisiksi yhteiskunnalle, mutta voimme tuskin olla tarkotuksenmukaisia itsellemme. Me olemme menettäneet terveytemme, koko joukon hienoja sielullisia ominaisuuksia, ja koko nykyinen hävittävä työ, joka ilmenee taisteluna yhteiskuntaa vastaan, on vain luonnollinen palajaminen siihen tilaan, jolloin olimme paremmin varustautuneet olemassa oloa varten.
Tämä palajaminen ei ole "taantumusta", eikä meidän tarvitse silti tulla onnettomiksi, yhtä vähän kuin simpukka on etanaa onnettomampi.
Mitä on yhteiskunta? Riistämistä. Yläluokassa, riistäjissä, ja alaluokassa, riistetyissä, on yhteiskunnan salaisuus.
Siinä on myös huonontumisen lähde. Nauttivat heikontuvat liian vähästä työstä ja elättävät liian paljosta.
Alaluokka on tähän saakka halkonut päätään turhaan yrittäessään kohota yläluokaksi. Nyt tahtoo se sen sijaan poistaa kuluttavan yläluokan ja nyt on se oikealla tiellä.
Mutta ne, jotka luulevat liikasivistyksen elävän edelleen alaluokan vapauduttua, ovat laskeneet väärin. Vain orjilla on voitu teettää sellaisia hullutuksia kuin pyramiidit. Niin hyödytöntä laitosta kuin Pietarinkirkko ei tehdä toistamiseen, eikä millään Rafaelilla ole aikaa muodostua, kun kaikkien on suorastaan hankittava elintarpeita eikä ketään palvella. Ei näet ole tarkotus vapauttaa vain teollisuustyöväkeä vaan myös palvelijat, torpparit ja muonamiehet.
Onko käyvä ikäväksi mailman elanto silloin? Ei suinkaan. Ne joista siltä tuntuu, eivät koskaan näe sitä mailmaa. Ja ainoa puhdas ilo elämässä, joka on voimakkaassa ruumiissa ja elintarpeiden riittäväisyyden varmuudessa, on korvaava kaikki houreet tuosta muka "korkeammasta."
Tämä palautuminen se nyt tekee työtään ihmiskunnassa, ja se etenee myrskynaskelin.
Uusi yhteiskunta, joka ei enää ota laskuihinsa harhakuvia eikä ihanteita, rakentaa ainoalle tosiasiallisuudelle, jolle rakentaa voi, itsekkyydelle. Itsekkyys on ruma nimi ihmisen ihanimmalle lahjalle: itsesäilytysvietille. Tähän saakka eivät ihmiset ole ymmärtäneet omaa etuaan ja osaksi on heitä johtanut harhaan yläluokan peruslause: tee työtä lähimmäisesi hyväksi. Yhdistämällä kaikkien yksityiset edut yhteistoimintaan pidetään yksityiseduista parempaa huolta kuin ennen ja samalla kaikkien edusta.
Tämä on sosialismia. Kun sanoo vastustavansa sosialismia, sanoo yhtä suuren tyhmyyden kuin tahtoisi sanoa vastustavansa politiikkaa. Se on ihan yksinkertaisesti tyhjää.
En siis hyökkää sivistyksen kimppuun vaan liikasivistyksen. Me olemme tulleet liian hienoiksi, siksi on raakuus terveen palautumisen merkki. Valehteleminen on hienoa ja raakuutta on ajatuksensa sanominen. Opetelkaamme enemmän raakuutta.
Valkea käsi ei enää kykene tuottamaan elintarpeita, mutta se on hyvin hieno, huonontunut käpälä. Siksipä se paljoa useammin kuin kova koura pitelee vekselinväärentäjän kynää.
Tämä kirja käsittelee työtä yhteiskunnan parantamiseksi ja jo suoritettuja kokeita, joiden tulos on onnistunut. Ne ovat nähtävissä ulkomailla, sillä Ruotsissa käy kehitys etanan askelin osteria kohti. Ja kuitenkin ajattelee joku viisas, että kuljetaan aivan liian nopeasti.
Oli kulunut neljätoista päivää Sedanin taistelusta, syyskuu oli puolessa v. 1870. Preussin geologisen toimiston kopisti, tilapäisesti reservin luutnantti herra von Bleichroden, istui paitahiasillaan kirjotuspöydän ääressä Café du Cerclessä, Marlotten pienen kylän parhaassa ravintolassa. Korkeakauluksisen virkatakin oli hän heittänyt tuolin selustalle, ja se roikkui siinä rentona kuin ruumis, päistikkaa menemässä tyhjät hiat ikäänkuin hapuillen tuolin jalkoja. Selkämyksessä näkyi miekan kantimen jälki ja liepeen oli huotra kiillottanut. Selkä oli kuin tomuinen maantie: — herra luutnantti — geologi voikin illoin tutkia maaperän kerrostumia kuluneitten housujensa suista, ja kun lähetti tuli sisään likasin jaloin, näki hän jälistä, oliko tämä kulkenut eoceni- tai pliocenimuodostumissa.
Hän oli todellakin enemmän geologi kuin sotilas, mutta nyt oli hän kirjeenkirjottaja. Hän oli lykännyt silmälasit otsalle ja katseli, antaen kynän levätä, ulos akkunasta. Puutarha oli syysloistossa, omena- ja päärynäpuut taipuivat alas hedelmäin painosta. Appelsiinipunaset kurpitsat lojuivat auringossa takkuisten kruunuarsokoiden rinnalla; tulipunaset tomaatit kiipeilivät keppejä pitkin pumpulivalkeiden kukkakaalien viereltä; lautasen suuruiset auringonkukat katsoivat länttä kohti, jonne päivä laski; pikkumetsiköitä muodostivat Yrjönkukat, niitä oli liinavalkeita; veriruskeita, likasenpunasia kuin veres liha, lohenvärisiä, tulikiven karvasia, täpläisiä; — suuri värikonsertti! Ja hiekotettua käytävää vartioi kaksi jättiläislevkoijaa, joitten takaa näkyivät viinikentät ruskeanvihreinä, jossa punertavat rypäleet roikkuivat puoliksi lehvien peitossa. Ja niiden takana: viljavainioiden valkeneva leikkaamaton olki, ylitäydet tähkät riippuen suruisina, kaunat ulosharrottaen, ja joka tuulenhenkäyksellä maksoivat ne velkansa maalle, nesteitten pullistamina kuin äidin rinnat, kun hän ei saa imettää lastaan. Ja kauimpana taustalla Fontainebleaun metsän tummat tammien latvat ja pyökkikaaret, joitten reunusten hienojen pitsien läpi ilta-auringon säteet kultalankoja heittelivät. Vielä pistäytyivät jotkut mehiläiset puiston hunajakätköillä; kerttu helähytti muutamia yksinkertaisia viserryksiä omenapuissa; mutta levkoijista tulvi voimakasta tuoksua, kuin kaupungissa hajuvesikaupan avatusta ovesta.
Luutnantti istui, kynä lepoasennossa, ja katsoi maisemaa. Kuinka kaunis maa, ajatteli hän, ja hänen ajatuksensa siirtyi kotiseudun hietamerille, joilta siellä täällä joku surkea mänty ojenteli kämpyräisiä käsivarsi aan pilviä kohti kuin armoa anoen, etteivät hietaan hukkuisi.
Mutta akkunapielten kehystämän ihanan taulun varjosti säännöllisesti kuin heiluri vartiomiehen kivääri, jonka välkkyvä pistin halkasi maalauksen ja käännähti päärynäpuun alla. Luutnantti ajatteli hetkisen pyytää tämän astumaan toista polkua, muttei uskaltanut. Ja niin käänti hän katseensa vasemmalle päin, pihalle. Siellä seisoi keittiörakennus, jonka keltaseksi rapatussa seinässä ei ollut akkunoita, ja sitä vasten oli äreä viiniköynnös, kuin luuranko museossa, ilman lehtiä ja rypäleitä; se oli kuollut ja seisoi kuin ristiinnaulittuna mädännyttä kannatintaan vasten, ojennellen pitkiä sitkeitä käsivarsiaan, kuin tahtoisi se kaapata vartiomiehen pitkään syleilyyn.
Luutnantti katsoi pöytäänsä. Siinä oli alettu kirje hänen nuorelle vaimolleen, joka vasta oli tullut hänen omakseen neljä kuukautta sitten, kaksi kuukautta ennen kuin sota alkoi. Kenttäkiikarin ja Ranskan kenraaliesikunnan kartan vieressä oli Hartmannin Tiedottomuuden filosofia ja Schopenhauerin Parerga ja Paralipomena. Äkkiä nousi hän ja astui muutamia askeleita huoneessa. Se oli paenneen taitelijaseurueen seurustelu- ja ruokasali. Seiniin oli maalattu muistoja aurinkoisista hetkistä kauniissa, vierasvaraisessa maassa, joka muukalaisille niin anteliaasti avasi taidekoulunsa ja näyttelynsä. Siinä oli kuvattuna tanssivia espanjattaria, roomalaisia munkkeja, Normandien ja Bretagnen rannikkoseutuja, hollantilaisia tuulimyllyjä, norjalaisia kalastuspaikkoja ja Sveitsin alppeja. Nurkkaan oli kyyristynyt maalausalusta piiloutuen uhkaavia pistimiä. Maalarin sekotuslevy riippui vasta puoliksi kuivunein värein maksan näkösenä. Espanjalaisia punasia miliisilakkeja, maalarien virkalakki, riippui vaatenauloissa päivän ja sateen vaalentamina ja hien jäljet näkyen.
Luutnantista tuntui nololle, kuin olisi tunkeutunut toisen asuntoon ja odottaisi isännän yllättävän. Hän istahti taas kirjottamaan. Ensi sivut olivat täynnä surun ja kaipauksen ilmauksia ja huoliakin, kun äskettäin oli saanut tietoja, jotka vahvistivat hänen iloset toiveensa isäksi tulemisesta. Hän kasti nyt kynänsä enemmän puhellakseen jollekin kuin ilmottaakseen ja kyselläkseen. Ja sitten kirjotti hän:
"Kuten esim. kun marssittuani sadan mieheni kanssa ilman ruokaa ja vettä tulimme metsään, jossa tapasimme jätetyn ruokavaunun. Tiedätkö, mitä tapahtui. Nälkiintyneinä, niin että silmät pullistuivat päästä kuin vuorikristallit graniitista, hajousi joukko susina heittäytyen ruoan kimppuun, ja kun sitä tuskin oli riittävästi 30 miehelle, syntyi käsikähmä. Komennuksiani ei kukaan kuunnellut, ja kun kersantti sapelilla ryhtyi asiaan, lyötiin hänet maahan pyssynperillä! Kuusitoista miestä jäi paikalle haavottuneina ja puolikuolleina. Ne jotka ruokaan pääsivät käsiksi, söivät niin hillittömästi, että sairaina tuupertuivat maahan, johon heti nukkuivat. Siinä maanmiehet maanmiehiä vastaan, pedot ruoasta taistelivat!
"Tahi kun me eräänä päivänä saimme määräyksen äkkiä luoda kenttävalleja! Eikä ollut muuta ainesta näillä puuttomilla mailla kuin viiniköynnöksiä ja niiden tukipuita. Järkyttävää oli nähdä kuinka viinikentät tunnissa olivat tuhotut, kuinka seipäät lehvin, tertuin temmattiin ylös maasta ja sidottiin kimpuiksi, jotka olivat märkiä puserrettujen, puolikypsien rypäleitten mehusta. Vakuutettiin, että köynnökset olivat neljäkymmentä vuotta vanhoja. Niin monen vuoden työn me siis tunnissa turmelimme, saadaksemme itse piilossa ampua niiden viljelijöitä! Tahi kun me retkeilimme läpi leikkaamattoman vehnäpellon, jossa jyvät rapisivat jalkoja vasten kuin hanki, ja olki painui mätänemään ensi sadekuurolla? Luuletko, rakas vaimoni, että voin nukkua tyynesti sellaisten urotekojen jälkeen? Ja kuitenkin, mitä olen tehnyt muuta kuin velvollisuuteni? Ja uskalletaan väittää, että tunne täytettyään velvollisuutensa, on paras päänalus!
"Mutta pahempaa on edessä! Olet kai kuullut, että Ranskan asukkaat armeijaa kartuttaakseen ovat miehissä nousseet ja asettaneet vapaajoukkoja, jotka franc-tireurien nimellä koettavat suojella talojaan ja viljelyksiään! Preussin hallitus ei ole tahtonut tunnustaa näitä sotilaiksi, vaan on uhattu ampua heidät vakoojina tai pettureina, jos joutuvat kiini! Ja perusteeksi mainitaan, että valtiot käyvät sotaa eikä yksilöt! — Mutta eivätkö sotilaat ole yksilöitä? Ja eivätkö franc-tireurit ole sotilaita? Heillä on harmaa puku niinkuin jääkäri rykmenteillä, ja vormuhan sotilaan tekee! Mutta heitä ei ole viety rekistereihin, väitetään! Totta, heitä ei ole rekisteröity, koska hallituksella ei ollut aikaa tehdä sitä, eikä liikeyhteyttäkään ole voitu ylläpitää! Minulla on juuri kolme sellaista vankina viereisessä biljardihuoneessa ja odotan joka hetki pääkortteerista määräystä, joka ratkasee heidän kohtalonsa."
Tässä keskeytti hän kirjottamisen ja soitti lähettiä. Tämä astui sisään.
— Miten voivat vangit? — kysyi herra von Bleichroden.
— Hyvin, herra luutnantti, he pelaavat biljardia ja ovat reippaita!
— Anna heille muutamia pulloja valkeaa viiniä, heikompaa lajia!…
Ei mitään ole tapahtunut?
Ei mitään! Ymmärrän herra luutnantti!
Herra Bleichroden jatkoi kirjottamistaan.
"Omituista kansaa nämät ranskalaiset! Nuo kolme partiomiestä jotka kenties (toivon vielä parasta!) kenties tuomitaan kuolemaan muutaman päivän kuluessa, pelaavat juuri biljardia viereisessä huoneessa, ja minä kuulen keppien ja pallojen kolinan! Kuinka hauskaa mailmanhalveksumista! Mutta komeata on niin voida lähteä täältä! Tai todistaa se, että elämä on sangen vähän arvoinen, kun siitä voi niin erota. Niin, tarkotan, kun ei ole sellaisia rakkaita siteitä, kuin minulla, jotka sitovat ihmisen olemassa oloon. Et kai ymmärrä minua väärin ja usko, että luulen olevani sidottu… Ah, en tiedä, mitä kirjotan, sillä en ole nukkunut moneen yöhön ja pääni on niin…"
Ovelle kolkutettiin. Luutnantti lausui: sisään! ja kylän pastori astui huoneeseen. Hän oli viidenkymmenen ikäinen mies, jolla oli ystävällinen ja suruinen, mutta hyvin päättävä ulkomuoto.
— Herra luutnantti — alkoi hän, — pyydän teiltä lupaa saada puhutella vankeja.
Luutnantti nousi ja puki ylleen sotilastakkinsa sekä osotti pastorille paikan sohvalla. Mutta kun hän oli saanut kireän takin napitetuksi ja tunsi kankean kauluksen kuristavan kurkkuaan kuin pihdit, oli kuin olisivat jalommat elimet puristetut kokoon, ja kuin olisi veri pysähtynyt salaisille teilleen sydämeen. Mutta käsi Schopenhauerilla, kirjotuspöytään nojaten sanoi hän:
— Olen käytettävänänne herra pastori, mutta luulen etteivät vangit juuri tule osottamaan teille paljon huomiota, sillä he ovat juuri pelaamisen touhussa!
— Luulenpa, herra luutnantti, — vastasi pastori, — tuntevani kansani paremmin kuin te! Kysymys: Aiotteko ampua nuo pojat?
— Tietysti! — vastasi herra von Bleichroden osaansa perehtyneenä.
Valtiot käyvät sotaa, herra pastori, eivät yksilöt.
— Anteeksi, herra luutnantti, ettekö te ja sotilaanne ole yksilöitä?
— Anteeksi, herra pastori, emme tällä hetkellä. Hän pani kirjeen imupaperin alle ja jatkoi:
— Minä olen tällä hetkellä vain Saksan liittovaltion edustaja.
— Totta kyllä, herra luutnantti, teidän rakastettava keisarinnanne, jota Jumala ijäti siunatkoon, oli myös Saksan liittovaltion edustaja, antaessaan julistuksen Saksan naisille avustaa sairaita, ja tiedän tuhansien ranskalaisten yksilöjen siunaavaan häntä Ranskan kansan kirotessa teidän kansaanne! Herra luutnantti, Jeesuksen Vapahtajan nimessä (pastori nousi, tarttui vihollisen käsiin ja jatkoi itku kurkussa), ettekö voi vedota häneen…
Luutnantti oli menettää tajunsa, mutta hän ponnisti voimansa ja sanoi:
— Meillä eivät naiset vielä ole päässeet politiikkaan käsiksi!
— Se on vahinko — vastasi pappi ja ojensi vartensa.
Luutnantti oli kuuntelevinaan jotain ulkoa, niin ettei hän huomannut papin sanoja. Hän tuli levottomaksi, ja hänen kasvonsa olivat ihan kalpeat, sillä jäykkä kaulus ei voinut pitää verta kauan ylhäällä.
— Olkaa hyvä ja istukaa herra pastori, — sanoi hän ylimalkaisesti. — Jos haluatte puhutella vankeja, saatte vapaasti tehdä sen; mutta istukaa hetkinen! (Hän kuunteli taas, ja nyt kuului selvästi laukkaavan hevosen kavioiden töminää.)
— Ei älkää menkö, herra pastori, — sanoi hän henki kurkussa. Pappi jäi. Luutnantti ojentautui akkunasta niin kauas kuin voi. Kavioiden kapse kuului yhä lähempää, hiljeni ja lakkasi.
Sapelien ja kannusten kalinaa, askeleita ja herra von Bleichrodenilla oli kirje kädessään. Hän tempasi sen auki ja luki:
— Mitä on kello? — kysyi hän itseltään. — Kuusi! Siis, kahden tunnin kuluessa, herra pastori, ammutaan vangit, ilman tuomiota.
— Mahdotonta, herra luutnantti, ei ihmisiä niin lähetetä ijäisyyteen!
— Ijäisyyteen tai ei, käsky kuuluu, että se on tehtävä ennen iltahuutoa, jollen itse tahdo pitää itseäni partiomiesten toverina. Ja tässä on ankara moite, kun en vielä ole noudattanut elok. 31 p:nä annettua ohjetta. Herra pastori, menkää sisään ja puhutelkaa heitä, ja säästäkää minulta se ikävyys…
— Pidätte ikävänä lausua oikeata tuomiota!
— Olenhan toki ihminen, pastori! Uskotteko, että olen ihminen?
Hän repäsi takin auki saadakseen ilmaa, ja alkoi vaeltaa lattialla.
— Miksi emme aina ole ihmisiä? Miksi täytyy meidän olla kaksoisihmisiä! Oi! oi! herra pastori, puhutelkaa heitä! Ovatko he naineita miehiä? Onko heillä vaimo ja lapsia? Kenties vanhempia!
— He ovat naimattomia kaikki, — vastasi pastori. Mutta tämän yön te ainakin voitte lahjottaa heille!
— Mahdotonta! Käsky kuuluu: ennen iltahuutoa, ja päivän koittaessa lähdemme! Menkää!
— Minä menen! Mutta muistakaa, herra luutnantti, ettette mene ulos paitahiasillanne, sillä voisittehan joutua saman kohtalon esineeksi, sillä takkihan sotilaan tekee!
Ja pappi meni.
Herra von Bleichroden kirjotti kirjeen viimeiset rivit hyvin kiihottuneessa tilassa. Sitten lukitsi hän sen sinetillä ja soitti lähettiä.
— Toimita tämä kirje menemään, — sanoi hän tälle, — ja lähetä kersantti sisään.
Kersantti tuli.
— Kolme kertaa kolme on kaksikymmentä yhdeksän, ei kolme kertaa seitsemän on… kersantti ottaa kolme kertaa… ottaa kaksikymmentä seitsemän miestä ja toimittaa pois vangit tunnin kuluessa. Tässä on käsky!
— Ampua? — kysyi kersantti viivytellen.
— Niin! Valitkaa huonoimmat miehet, semmoisia, jotka ovat olleet tulessa ennen. Ymmärrätte. Esim. n:o 86 Besel, n:o 11 Luoti ja semmoisia! Määrätkää sitäpaitsi minulle kuusitoista miestä, heti. Parhaat! Tiedustelemme Fontainebleaussa, ja kun tulemme takasin, täytyy sen olla ohi. Ymmärrättekö?
— Kuusitoista miestä luutnantille. Kaksikymmentä seitsemän vangeille. Jumala varjelkoon, herra luutnantti!
Ja hän meni.
Luutnantti napitti tarkasti takkinsa, ripusti sapelin vyölleen pisti revolverin taskuunsa. Sitten sytytti hän sikarin, mutta ei voinut polttaa, sillä ilmaa puuttui keuhkoista. Hän pyyhkäsi tomun pöydältään. Hän otti esille nenäliinan ja pyyhki paperisakset, lakkatangon ja tulitikkulaatikon. Hän asetti viivottimen ja kynänvarren yhdensuuntaisesti, kohtisuoraan imupaperia vasten. Sitten järjesti hän huonekalut. Kun se oli tehty, kampasi hän tukkansa. Hän otti esille värisekotuslaudan, koetteli päähänsä punasia lakkeja ja kokeili voisiko maalausalusta pysyä pystyssä kahdella jalalla.
Kun kivärien kolinaa kuului pihalta, ei ollut huoneessa ainoatakaan esinettä, jota hän ei olisi hypiskellyt. Hän meni ulos. Komensi ympäri ja mars, pois kylästä. Oli kuin olisi hän paennut vihollisylivoimaa, ja joukon oli vaikeata seurata häntä. Kun hän tuli niitylle, käski hän miesten kulkea peräkkäin, ettei ruohoa tallattaisi. Hän ei käännähtänytkään taakseen, mutta lähinnä kulkeva voi nähdä, kuinka takki hänen hartioillaan tuon tuostakin vetäytyi kokoon kuin iskua takaapäin odottaissa. Metsän rinnassa pysähdyttiin. Hän käski miehistön olla hiljaa ja levätä, itse meni hän metsään.
Kun hän oli päässyt yksinäisyyteen ja tarkoin katsonut, ettei kukaan voinut häntä nähdä, veti hän syvään henkeään ja kääntyi tummiin viidakoihin. Pikkumetsä oli jo varjossa, mutta tammien ja pyökkien latvoihin loisti vielä aurinko. Hänestä tuntui kuin loikoisi hän pimeässä merenpohjalla ja näkisi vihreän veden läpi päivänvalon, johon ei enää koskaan pääsisi. Suuri, ihana metsä, joka ennen oli parantanut hänen sairaan henkensä, oli nyt niin epäsointuinen, niin kylmä! Elämä oli hänen edessään niin sydämmettömänä, niin täynnä vastakohtia ja hänestä näytti itse luonto onnettomalta itsetiedottomassa, sidotussa unielämässään. Täällä taisteltiin myös kauheaa olemassaolon taistelua, veretöntä kyllä, mutta yhtä julmaa kuin tietoisessa mailmassakin. Hän näki kuinka pienet tammet olivat pöyhisteleineet pensaiksi tappaakseen pyökin hennot taimet, jotka ainaisesti taimina pysyivät, ja tuhannesta pyökistä voi vain yksi nousta valoon, jättiläiseksi, joka vuorostaan varasti elämää toisilta. Ja tammi, joka häikäilemättä levitteli kämpyräisiä, raakoja käsivarsiaan, ikäänkuin tahtoisi pitää koko auringon itsellään, se oli keksinyt maanalaisen taistelun. Se lähetti pitkät juurensa kaikille tahoille, kaivoi miinat maahan, imi toisten pienimmätkin ravintohiukkaset, ja jos ei voinut varjostaa kuoliaaksi vastustajiaan, tappoi ne nälkään. Tammi oli jo murhannut kuusimetsän, mutta pyökki tuli kostajaksi, hitaasti mutta varmasti, sillä sen kirpeät nesteet tappavat kaikki, joitten kimppuun se pääsee. Se oli keksinyt myrkytyskeinon; ja se oli vastustamaton, sillä ei yksikään kasvi voinut kestää sen varjossa, vaan oli maa musta kuin hauta sen ympärillä, ja siksi oli tulevaisuus sen.
Hän kulki, ja kulki edelleen. Hän iski sapelilla ympäriinsä ajattelematta kuinka monta tammitoivetta hän muserti, kuinka monta hän muutti latvattomaksi vaivaseksi. Hän tuskin ajatteli mitään enää, sillä hänen sielunsa ilmaukset olivat kuin huhmareessa ruhjotut. Ajatukset pyrkivät kristalloitumaan, mutta hajautuivat ja haihtuivat, muistot, toiveet, katkeruudet, hennot tunteet ja suuri viha kaikkea kieroa vastaan, joka selvittämättömän luonnonvoiman kautta oli päässyt mailmaa hallitsemaan, sulivat kokoon hänen aivoissaan, kuin olisi sisäinen tuli äkkiä kohottanut lämpömäärää ja pakottanut kaikki kiinteät osat juoksevaan muotoon.
Hän värähti äkkiä ja pysähtyi kesken valtavaa iskua, sillä Marlottesta tuli ääni vyöryen yli kentän ja kertautuen susivuoren onkalossa. Rummun ääni! Ensin pitkä pärrytys trrrram! Ja — sitten isku iskun jälkeen, painavia, kumeita yksi, kaksi, niinkuin ruumisarkun kantta naulataan eikä tahdottaisi häiritä surua. Trrram — trrram! — Tram — tram! Hän otti esiin kellon! Neljännestä vaille seitsemän! Siis neljännestunnin kuluessa! Hän tahtoi päästä näkemään sitä! Ei, mutta hänhän oli paennut! Ei mistään hinnasta hän tahtonut sitä nähdä! Ja niin nousi hän puuhun.
Nyt näki hän kylän, niin valosana, ilosena pienine puutarhoineen, ja kirkon torni kohosi yli katonharjojen. Enempää ei hän nähnyt. Hän piti kelloa kädessään seuraten sekuntiosottajaa. Tik, tik, tik, tik! Se kiiti ympäriinsä pientä taulua, kiireesti, kiireesti! Mutta pitkä minutinosottaja nyykähti joka kerran, kun pieni oli pyörinyt ympäri, ja vakava tuntiosottaja oli alallaan, niin hänestä tuntui, mutta kulkihan sekin.