Tanskasta suomentanut
Juho Ahava

Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto 1908.

Herman Bang (s. 1858) on herkkähermoinen ja tuulien tuutima tanskalainen kirjailija, julaissut runoja, romaaneja, kertomuksia ja näytelmiä. Sitä paitsi on hän toiminut kriitikkona, luennoitsijana, näyttelijänä ja teatteriregissörinä. Aikaisemmin kuulunut realistiseen suuntaan, tietysti silloinkaan voimatta kieltää hermokasta ja haavemielistä luonnettaan, mutta on viimeaikaisissa teoksissaan, joihin kuuluu 1907 julaistu novelli "Väkevin" (Staerkest) syventynyt yhä enemmän mystillisyyteen.

Istuimme "eläintieteellisessä puutarhassa" ravintolan edessä. Valkoset kukat loistivat mailleen vaipuvan auringon paisteessa omituisella ja räikeällä hohteella — kukat saavat fosforin hohteen ukkosilman edellä — kuten missäkin tulihelyissään. Edessämme suuressa lammikossa leikkivät flamingot levottomina lepattavine, vaaleanpunaisine siipineen, jotka olivat kuin kämmekät vedenpinnan ylitse kohonneina ja liehuivat tuulenhenkäyksissä. Ja korppikotkien kirkuna — kun kumarruimme eteenpäin pöytämme ylitse, saatoimme nähdä ne, pimenevissä, varjojen kietomissa häkeissään, joissa ne ojentelivat paljaita, kummituksennäköisiä kaulojaan — viilteli kuin vääntökairan vinkuna torvisoittokunnan melun lävitse.

François Carville, joka alinomaa (levotonna kuin nainen rajuilman edellä) siveli koneellisesti ja hermostuneesti otsaansa kädellään, sanoi:

— Mitä ne soittavat?

— Salomea.

Vastaaja oli Raolo Bratianu.

— Kuinka salamat ovat vaaleita, sanoi Francis Ewelyn ja siirsi viheriää lasiaan.

Leimahti uusi salama — vain valkosena juovana väräjäväin lehtien yllä, ja kerjäläiset ammottelevine kurkkuineen päästivät uuden ja jälleen uuden salaman välähtäessä nurisevan valituksen, ja saukot palavine silmineen ja vavisten kauttaaltaan limaisine ruumiineen, valittivat mäkättävällä äänellä.

— Mitä ne soittavat? kysyi François Carville uudestaan ja liikutteli lakkaamatta käsiään.

— Salomea, sanoi Raolo uudestaan ja puhalteli alinomaa egyptiläisen paperossin savua sulettujen huultensa välitse, ikäänkuin tahtoisi täyttää ukkosilman sen vaaleansinisillä ja moninkertaisilla kiemuroilla.

— Kuinka koivut loistavat, sanoi Ewelyn hiljaa.

— Niin, sanoi Raolo, jalopeurain valituksen kohotessa rautahäkeistä, korahdellen kuin sotaurhon hengitys, kun hänellä painajainen ratsastaa.

— Koivut ovat neroja puiden keskuudessa.

— Tulkaa!

François se näin huusi puoliääneen ja vaikeni jälleen — samassa kuin repeävä räjähdys iski alas jyrisevältä taivaalta, pannen kaikkien häkkien rautaristikot rämäjämään ja kitajamaan. Ja yhdellä kertaa, kaikista rautaverkoista, kaikista häkeistä ja lammikoista ja tuhansista suojuksista parahti esiin tuhansien eläinten, petojen, lintujen ja matelijain huuto, yksi ainoa huuto parahti esiin ja hajosi jälleen tuhansiksi ääniksi elefanttien väristen nostaessa vapisevat kärsänsä ja koleasti mylviessä, ja norsunluuhampaiden välkkyessä välähtelevissä salamoissa.

Lammikkojen ylitse räpyttivät flamingot lamautuneine siipineen, ja pelästyneet korppikotkat piilottivat paljaat päänsä ja laahasivat ruumiitaan häkkien santaa myöten.

— Istukaa, sanoi Raolo tuimasti, ja musiikin yhä kaikuessa torvista, sanoi hän:

— Kuulkaa toki Salomea.

Uuden salaman leimahtaessa nostivat kaikki sadat pöllöt äänettömät siipensä ja vinkuivat kuin rutonlyömät rotat — ja maakotka putosi häkin huipulta, putosi halki ilman, sillä siipensä eivät sitä kantaneet, putosi kuin mikäkin kuollut.

Ja loitommalla valitti kamelikurki kuten ulvova koira, ja Menelikin leijona oli noussut kauhistuneena riippumaan häkkinsä rautaristikoista — helakanpunaisena, ikäänkuin valuen verta.

Olimme kaikki vaiti.

Sitte kuulimme vielä hirvien hennon vingunnan — kun soitto vaikeni.

— Tulkaa, menkäämme sisälle, sanoi Ewelyn.

— Nyt alkaa sataa.

Ensimäiset pisarat putoilivat raskaina pöydän pintaa vastaan, ja me nousimme.

— Tule, Carville, sanoin ovelta.

— Tule, Carville, toistin, ja hän tuli.

Ainoastaan Raolo Bratianu jäi seisomaan valkoisen häkin eteen ja antoi sateen virtailla ylöspäin käännetyille kasvoilleen, jalopeurain mylvinnän kuollessa äkillisessä hiljaisuudessa kuin hitaasti haihtuva huokaus.

Istuuduimme erääseen nurkkaan, tilasimme ruokaa, ja se tuli, ja me emme syöneet, mutta unhotimme ruokalajit lautasillemme — kun François Carville, joka istui perimmäisenä nurkassa, hyvin solakka ruumis painuneena kokoon melkein myttyyn, alkoi puhua Ceylonista, merkillisen kiihtyneenä (me olimme kaikki kiihtyneitä, ikäänkuin kaikkien pelonvärisyttämäin eläinten parunta ja tummat varjot olisivat kutsuneet kaikki kasaankietoutuneet salaisuudet esiin; ja kaikki muistelmat, ja kaikki muistot, joilla ovat turvonneet huulet, olivat ne kutsuneet esiin rämeistä, joissa nämä lepäävät: ja ne ojenteleikse tietoisuudessamme, kuten käärme ojenteleikse mutaisessa virranuomassa, lipoen kieltä suussaan) — François Carville alkoi puhua Ceylonista ja Intiasta ja budhalaisten kasvoista ja fakireista, itsensä kiduttajista, jotka hautauttivat itsensä elävinä.

— Heidän tahtonsa, sanoi hän (ja valkoset kädet, joita hän piti puristettuna polviensa ympäri, näyttivät vielä valkosemmilta): Heidän tahtonsa tappaa heidän oman ruumiinsa, jotta se muuttuu jäykäksi ja kylmäksi. Ja tarvitsematta vetää henkeään, he eivät tarvitse mitään ruokaa eivätkä auringon valoa.

— Niin, niin, olen nähnyt sen, sanoi hän kiihkeästi Raoloon kääntyen.

— Mutta minä uskon teitä, vastasi Bratianu hymyillen, mutta pohjoismaalainen herra oli kääntänyt ruskettuneet kasvonsa François Carvilleen ja katseli häntä lakkaamatta.

Mutta François Carville jatkoi kertomustaan:

— Olen nähnyt, kuinka heidät haudattiin ja kuinka he olivat aivan kuolleen näköisiä — kuolleen, vaikka he kuitenkin elivät.

Pohjolan mies liikutti huuliaan:

— Tahto on väkevä. Se voi tappaakin.

— Kuolevain tahto on väkevä, sanoi Ewelyn (ja hänkin puhui omituisen hätiköivästi, ikäänkuin sanat olisivat tulleet ilman että hän oikeastaan tahtoi niitä sanoa ja vastoin hänen tahtoaan):

— Se selittää kaikki kummitusjutut.

— Kummitusjutut, sanoi Raolo. Kuinka tarkotatte?

— Joo, vastasi Ewelyn ja hän istui nyt melkein samoin kuin Carville ennen: enteet — enteet esimerkiksi, ne voivat olla kuolevan tahdon — hänen ajatuksensa luomia. Ajatuksen voima kasvaa, kun sen täytyy haihtua tyhjiin.

Hän vaikeni tuokion, ennenkuin hän taasen jatkoi samaan tapaan:

— *Minun* kuoleva äitini valtasi muut ajatuksellaan — voitti välimatkan — kolme peninkulmaa, kolmen peninkulman päästä ilmaisi hän ajatuksensa ystävilleen…

— Näkivätkö he hänet? sanoi Carville ja hänen äänensä kuului siltä kuin olisi valoisassa ravintolassa ollut aivan pimeä yö.