KAUPPANEUVOS VALTANEN.
ROUVA VALTANEN, hänen vaimonsa.
VALDEMAR, vanhin |
UUNO, keskimäinen | heidän lapsiaan.
MARTTA, nuorin |
LEENA HÖGDAL.
PANKINJOHTAJA.
POLISIMESTARI.
Konstaapeleja ja salapoliseja.
Miespalvelija.
Kaksi naispalvelijaa.
Tapaus Suomessa, pienessä rantakaupungissa. Aika nykyinen.
Huomautuksia näyttämölle-asetuksen johdosta.
Vasen ja oikea on merkitty katsomosta käsin.
Näyttämö esittää Kauppaneuvos Valtasen työ- ja konttorihuonetta kaikissa kolmessa näytöksessä.
Perällä, oikealla ovi, josta avonaisen eteisen kaiteiden yli näkyy osa merenrannalla sijaitsevaa pikkukaupunkia. Oven päällä on kylttinä suuri lasiruutu, jonka läpi näkyy oikealta vasempaan mustalla maalattu kirjoitus: Konttori, ynnä värillisinä viina-ankkurin ja kahden viinapullon kuvat. Oven vieressä kummallakin puolen puiset konttorisohvat ja niiden yläpuolella ilmoitustauluja sekä laskunauloja. Vasemmalla oveton kokoseinän-aukko pieneen, seurusteluhuoneena käytettyyn lasipaviljonkiin, josta avautuu näköala merelle. Paviljongin kalusto on siroa ja kevyttä.
Vasemmassa sivuseinässä kaksi ovea. Näiden välillä uuni. Seinästä jonkunverran keskemmäs Valtasen kirjoituspöytä suljettavine paperiosastoineen ja puhelimineen.
Oikealla sivulla kaksi konttoripulpettia, toinen katsomoon päin, toinen poispäin käännettynä. Näiden välillä ovi, joka johtaa toisen kerroksen rappusille. Oven vieressä puhelutorvi. Toisen pulpetin vieressä avattava seinäluukku, josta paperit tulevat ja menevät muuhun konttorihuoneustoon.
Kalusto on kulunutta, vanhanaikaista, kallista, ei missään ylellistä. Yleinen sävy tekee kauan-asutun, mutta aina tarkassa järjestyksessä olevan huoneuston vaikutuksen.
Ihmiset liikkuvat ja puhuvat hiljaa, niinkuin on tavallista kodeissa, missä vanhan ja hermostuneen isännän mieltä noudatetaan eittämättömänä lakina. Kaikki näytelmässä esiintyvä melu, hälinä, tai tavallisuudesta poikkeavien mielipiteiden julistaminen tekee tässä ympäristössä senvuoksi räikeän vaikutuksen.
Kuuma kesäaamu. Aurinko peittyy usein pilveen, jolloin kuuluu kaukaista ukkosenjyrinää ja navakoita tuulenpuuskia.
Verhon auetessa paistaa aurinko.
Seurusteluhuoneen pöydällä tarjotin kahvikuppineen ja leipineen syrjään sysättyjen ompeluksien keskellä.
VALDEMAR (työssä pulpettinsa ääressä, selin katsomoon. Käy toisinaan luukulla ottamassa tai lähettämässä papereita, tai antaa lyhyitä määräyksiä pöydällään olevaan puhelimeen).
MARTTA ja LEENA (seurusteluhuoneessa, edellinen oikealla, katselee merelle, veltossa asennossa, kyynäspäät levällään ikkunalaudalla, pää kallella oikeaa käsivartta vasten; jälkimäinen pöydän ääressä käsitöitä tehden).
ROUVA VALTANEN (vasemmalta, tuo kahvipannun, kaataa kuppeihin): Mikä lämmin aamu, rakkaat lapset! Eikö pojille saa olla enempää?—Ah, missä Uuno on?
MARTTA: Koko yön viftillä.
ROUVA VALTANEN: Taas! Ja hän lupasi minulle niin varmaan.
LEENA: Täti kulta, varmaan on sattunut jotain erikoista.
MARTTA: Erikoista! (halveksivasti).
ROUVA VALTANEN: Uuno rukka, älkää vaan sanoko isälle.
MARTTA: Isälle! Isä sanoi jo viime kerralla, että parasta kun Uuno ei tulisi enää ollenkaan kotiin. Sellainen häpeä perheellemme!
ROUVA VALTANEN (huokaa raskaasti): Ei, Martta, Uuno ei ole ollenkaan mikään juoppo. Hän on täysissä voimissaan, mutta asiassa täytyy olla jotain muuta, josta en pääse perille. (Vasemmalle.)
LEENA: Ah, täti, hän tulee varmaan ihan kohta.
VALDEMAR: Mistä sen tiedät?
LEENA: En tiedä mistä minä … mutta hän on jo tulossa, hän on … no tuossahan hän onkin!
UUNO (tulee kalpeana, mutta ei mitenkään humaltuneena): Huomenta. (Istuutuu pulpettinsa ääreen, joka on vastapäätä Valdemarin pulpettia, kohti katsomoa; paiskaa konttorikirjat auki.) Äh, juuri kun pääsee viinoista, niin taas vaan viinoihin käsiksi! Onko rankin ostajia ilmestynyt?
MARTTA: Ja niinkuin sinä lupasit! Aivan vannoit äidille!
UUNO: No nyt vannon toistamiseen ja viimeisen kerran, etten enää koskaan, en ikipäivinäni enää mitään—vanno. Valdemar, lähde purjehtimaan.
MARTTA: Oletko mieletön!
UUNO: Se virkistäisi sinuakin, Valdemar.
MARTTA: Ukkonen käy, ja hän käskee purjehtimaan!
VALDEMAR: En nyt jouda.
UUNO: Jouda! (Paiskaa Valdemarin kirjat kiinni.) Tule nyt vaan!
MARTTA: Siitä ei tule mitään! Sanon isälle. Ähä!
UUNO: Menen yksin sitten.
MARTTA: Mene sinä yksin niin paljon kuin tahdot. Se on toinen asia.
UUNO: »Se on toinen asia». (Valdemarille): No, etkö siis tule?
VALDEMAR: Eipä nyt oikein haluttaisi.
LEENA (huolestuneena): Uuno, näethän, ukkonen on ilmassa!
UUNO: No, sillivoileipää sitten.
MARTTA (Uunolle): Suoraan sanoen, en voi käsittää kuinka sinä kehtaat,
Uuno!
UUNO: Äläs sano, Martta hyvä, minä tuotan mitä suurinta hyötyä kauppahuoneellemme. Olenhan minä oivallisena kylttinä liikkeellemme. Valtasten viinaa, Valtasten viinaa, Valtasten viinaa! Olen oikein elävä, puhuva ja huutava kyltti! Ainakin yhtä hyvä kuin tuo mykkä kuva tuolla oven päällä tynnyrineen ja pulloineen! (Osottaa ovikylttiin.)
LEENA (nauraen): Sinäpä et voi milloinkaan tottua tuohon kylttiin. Mitä pahaa se on sinulle tehnyt!
UUNO: Siitä asti kun se siihen maalattiin kaiken maailman maantienkulkijain osviitaksi, on mieleni kiehunut. Vielä minä kerran lennätän tuolin siihen, saatte nähdä!
MARTTA: Emmekö ole todella aivan kuin Kainin merkillä leimatut. Ihmiset kumartavat meitä rahojemme vuoksi jokaisessa seurassa, me olemme muka ihmiskunnan hyväntekijöitä, mutta selän takana meitä ylenkatsotaan: me turmelemme ihmiskuntaa viinatehtaillamme! Ei, ei. Meitä ei saa mikään hyväntekeväisyys puhtaiksi ihmisten edessä. Ja sitäpaitsi minua kyllästyttää koko hyväntekeväisyys. Se ei ole yhtään mitään.
UUNO: Isän pitäisi tietenkin lakata viinaa keittämästä, siinä kaikki.
VALDEMAR: Taas sinä Martta tulit siihen vanhaan—vanhaan tyytymättömyyteesi. Nyt on kesäpäivä, mutta sinulla on aina kuin lokakuu. Mielentilasi vaikuttaa väkisin toisiin. Ei pitäisi suotta johtaa toisiakin alakuloisuuteen.
MARTTA: Kohta pääsette minusta.
MUUT: No?
MARTTA: Rupean sairaanhoitajattareksi.
UUNO (haukotellen): Ah, ah, ah!
LEENA: Ei se ole mitään helppoa tointa, tiedätkös.
MARTTA: Minäpä tahdonkin vaikeata. Hyvä on Leenan puhua, joka et ole rikas. Mutta katsoppas minä, joka olen rikas, en voi ikinä saada semmoista pankkipaikkaa esimerkiksi kuin sinulla on, sinä onnellinen!
VALDEMAR: Rikkaat voivat elää ilmankin työtä ja paikkoja.
MARTTA: Mutta eivät, eivät, eivät! (Purskahtaa itkuun.)
ROUVA VALTANEN (vasemmalta, tarjottimella maitoa ja kuppeja): No kas niin! Kulkisitte, rakkaat lapset, edes useammin kävelemässä—jotakin urheilua tai semmoista—eihän tämmöinen elämä kelpaa! Kenen pitäisi sitten olla onnellinen, ellei teidän, kaikki teidän asemaanne kadehtivat.
MARTTA: Ja minä sanon, että me olemme kaikkein onnettomimpia kaikista ihmisistä. Esimerkiksi isä itse!
UUNO: Jaa-a, ensin panee kaikki voimansa rikkauden haalimiseen, ja kun vihdoin on miljooneja, ei saa syödä kuin keitettyä maitoa vesikorppujen kanssa!
MARTTA: Ja onnen sijaan kuinka vihainen, tyytymätön, levoton!—Voiko yleensä ajatella onnettomampaa kuin isä, kuin me, kuin me kaikki? Ei, mutta sanokaa todellakin! Voiko?
UUNO: Onnettomuus tulee siitä, että meillä on kaikilla paha omatunto. Me tiedämme mistä rikkautemme ovat kotosin ja kuitenkin jatkamme rikkaina olemista.
VALDEMAR: Sh!
ROUVA VALTANEN: Niin, Uuno, miksi taas tuota iankaikkista!
UUNO: Ennen viimeistä nälkävuotta hallitus antoi isälle toimeksi..,
MARTTA: Ah, lakkaa, tiedänhän minä…
VALDEMAR: Uuno!
UUNO: Pukekaamme kerrankin selviin sanoihin, mitä kuitenkin jokainen meistä aina, yöt päivät tuntee tässä. Totuus ei tee pahaa.
VALDEMAR: Joutavia. Kaikki muutkin rikastuvat samalla tavalla.
UUNO: Mutta muut eivät ole niin kehittyneet kuin me, että vääryyden ymmärtäisivät.
(Alakuloisuus valtaa kaikkien mielet. Kuuluu huokauksia,
asennot veltostuvat, kasvot kääntyvät Uunosta poispäin).
VALDEMAR: (kuitenkin, Uunon alettua puhua, reipastuttaa itsensä äkkiä, ei ole häntä kuulevinaan, viheltelee, selailee konttorikirjoja, paiskellen niitä auki ja kiinni).
UUNO (korottaa äänensä Valdemarin meluamisen tähden): Hallitus antoi isälle toimeksi koota viljaa nälänhädän varalle. Isä sai käsiinsä mahdottomia summia. Nälkävuosi tulikin, entistä julmempi. Mutta isä käytti asemansa viljanhinnan korottamiseksi, koska sitä ei ollut kellään myydä. Ja niinpä hän hypoteekkilainainsa avulla pääsi nälistyneen kansan maitten omistajaksi. Siitä ovat kaikki maatilamme peräisin.
MARTTA: Sinä väität isää suorastaan rosvoksi!
ROUVA VALTANEN: Mutta mitä hän oikeastaan sanoo, kun en minä voi mitään ymmärtää?
VALDEMAR: Älkää kuunnelko häntä. Sillä tavallahan olisivat kaikki rikkaudet pelkkää rosvousta!
UUNO: Niinpä ne melkein ovatkin.
MARTTA: Sanokaa kerrankin, kuinka rikkaita me oikeastaan olemme?
ROUVA VALTANEN: Kuinka lienee. Valittaahan isä aina, että olemme aivan konkurssin partaalla.
MUUT (naurahtavat).