Erään ylimystalon konttorissa lähellä Lorensia Nyrnbergissä istuivat isä ja poika suuren kirjoituspöydän ääressä vastatusten, selvitellen mitä tarkimmasti jotakin suurenlaista kauppa-asiaa. Kumpikin luki omalla paperillaan yhteen samoja pitkiä numerorivejä, katsoakseen paremman varmuuden tähden, saivatko sitte summat yhtä suuriksi. Hoikka, ihan isänsä näköinen nuorukainen kohotti ensiksi terävän nenänsä kauniisti piirretyistä numeroistaan. Hänen työnsä oli päättynyt ja hän nyt, vähä itsetunnon vivahdusta laihoissa, surumielisissä kasvoissaan, odotteli varovaisemman isänsä valmistumista.
Silloin astui sisään palvelija, kädessään suurimuotoinen, isolla sinetillä lukittu kirje. Eräs ruotsalaisen ratsuväen kornetti oli sen tuonut; hän oli mennyt raatihuoneen luo katselemaan maailmanmainioita kuvia ja luvannut palata juuri tunnin kuluttua.
Kauppias tunsi ensi katsahduksella Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin paksupiirteisen käsialan ja oudosteli hiukan semmoista kunniaa, että sai kuninkaalta omakätisen kirjeen. Olihan syytä peljätä, että kuningas, jota hän oli äsken-rakennetussa Nyrnbergin kauneimmassa talossaan kestinnyt, tahtoisi saada rahalainaa isänmaalliselta vierasystävältään. Mutta ollen äärettömän rikas ja tietäen pitää arvossa ruotsalaisen valtiorahaston tarkkaa oikeudentuntoa, rikkoi kauppias arvelematta, melkeinpä hymyillenkin kuninkaan sinetin. Mutta kun hän sai silmäillyksi nuo muutamat, kuninkaallisen lyhytsanaisesti kirjoitetut rivit, muuttui hänen muotonsa yhtä vaaleaksi kuin huoneen korutekoinen laki, jossa Iisakin uhraaminen oli kuvattuna. Ja hänen kelpo poikansa kalveni myöskin isäänsä tarkastellessaan, kun arvasi hänen kuivan muotonsa muuttumisen ennustavan suurta onnettomuutta. Pojan peljästys vielä eneni, kun vanhus häntä kirjelevyn ylitse katseli surumielisesti ja isällisen-hellästi.
"Herran tähden!" kysäsi nuorukainen, "mitä siinä on, isä?"
Vanha Leubelfing — sillä sen ylhäisen kauppiassuvun jäseniä nämä molemmat olivat — ojensi hänelle vapisevalla kädellä paperin. Poika luki:
"Rakas Herra!
Tietäen ja hyvin muistaen Teidän poikanne haluavan päästä paashiksemme, ilmoitamme täten, että se tänään täydellisesti voi tapahtua, koska entinen paashimme, Max Beheim-vainaja (edellisen Utzen Stoomer-vainajan ja senedellisen Götzen Fucher-vainajan jälkeinen) tänään rynnäkössä heidän molempien kuoltua sai tykinkuulalla jalkansa pois ammutuiksi ja autuaasti kuoli meidän sylissämme. Meistä on erittäin miellyttävä, että taaskin saamme ottaa palvelukseemme yhden pojan evankelisesta valtiokaupungista Nyrnbergistä, jota me suuresti suosimme. Että poika saa hyvän ylläpidon ja jokapäivä kristillisiä neuvoja, siitä saatatte olla ihan varma.
Teitä hyvin suosiva
Gustavus Adolphus Rex" (kuningas).
"Voi taivahinen!" valitteli poika, huolimatta salata isältään pelkurimaisuuttansa, "nyt on minulla kuolemantodistus valmiina ja te, isä — kunnioituksella puhuen — olette syypää minun aikaiseen kuolemaani, sillä kukapa muu kuin te olisi kuninkaalle voinut niin väärin esitellä minun toiveeni ja haluni? Jumala meitä armahtakoon!" sanoi hän kääntäen kasvonsa taivasta kohti juuri hänen päänsä päällä riippuvaan kipsisen patriarkan (Abrahamin) teurastusveitseen. ''
"Poika, sinä muserrat sydämmeni!" vastasi vanhus, niukanpuolinen kyynel silmässä. "Kirottu olkoon se Tokai-viini, jota liiaksi join —"
"Isä", keskeytti vanhuksen valitukset poika, jolla kurjuudessaankin pysyi pää selvänä, vaikka kyllä ei ihan pystyssä, "kertokaas mitenkä se onnettomuus tapahtui."
"August", alkoi tunnustuksensa vanhus alla päin, "muistathan suuret pidot, jotka toimitin kuninkaan kunniaksi hänen tullessaan ensi kerran kaupunkiimme. Ne tulivat minulle kalliiksi —"
"Kolmesataa yhdeksänkymmentä yhdeksän guldenia yksitoista kreuzeriä, isä, enkä minä niistä saanut maistaa muruakaan", virkkoi nuorukainen pahoilla mielin, "sillä minä hautelin vesirievulla silmääni omassa huoneessani." Hän näytti oikeata silmäänsä. "Gustel-huimapää, puolihulluna ilosta, että muka sai nähdä kuninkaan, paiskasi siihen höyhenpallolla, kun silloin juuri kuului torven törähdys, josta hän arvasi tuon ruotsalaisen olevan tulossa. Mutta entä sitte, isä —"
"Kun pöydät oli saatu poistetuksi ja maisteltiin hedelmiä ja pikareja, kokonaisia ilon myrskyjä sekä ylhäällä salissa että alhaalla pihassa, jossa kansaa oli kuin sillejä tynnyrissä. Kaikki tahtoivat nähdä kuningasta. Maljat kalisivat, juotiin toistensa terveydeksi avonaisten ikkunain edessä, ylhäällä ja alhaalla riemuittiin. Silloin kuuluu kirkas kimakka ääni: 'Eläköön Kustaa, Saksan kuningas!' Äkisti hiljeni riemu, sillä olipa se toki vähän liiaksi. Kuningas hörhisti korviaan ja siveli viiksiänsä. 'Semmoista minä en huoli kuulla', sanoi hän. 'Minä juon evankelisen Nyrnberg-kaupungin onneksi!' Nyt vasta riemu oikein pauhuiseksi muuttui. Kanuunoilla ammuttiin pihalta, kaikki oli mullin-mallin! Kotvasen kuluttua lykkäsi majesteetti ikäänkuin sattumalta minut nurkkaan. 'Kuka esitti Saksan kuninkaan maljan, Leubelfing?' kysyi hän minulta hiljaa. Silloin pääsee minussa vanhassa päihtyneessä narrissa valloilleen komeilemisen halu" — Leubelfing löi otsaansa, ikäänkuin syyttäen sitä, ett'ei se ollut paremmin neuvonut häntä — "ja minä vastasin: 'Majesteetti, sen teki minun poikani, August. Hän päivät päästänsä miettii, mitenkä pääsisi paashiksi teidän palvelukseenne.' Vaikka olinkin päihtyneenä, muistin kuitenkin, että kuninkaalla oli paashi-palveluksessaan kolme muuta nyrnbergiläistä, joten siinä virassa oli miehiä liikenemäänkin. Minä sanoinkin sen vaan pysyäkseni naapurieni, Tucher-vanhuksen ja Beheim-kerskailijan, tasalla. Kukapa voi arvata kuninkaan kuluttavan Baierissa kaiken nyrnbergiläisen tavaransa —"
"Mutta jos kuningas olisi kutsunut eteensä minut kipeine silmineni?"
"Sekin kyllä oli ajateltu, August! Sukkela Charnace-veijari melusi etuhuoneessa. Jo kolmesti oli hän ilmoittanut itsensä eikä hänen enää sopinut antaa kauemmin odottaa. Kuningas kutsui hänet siis sisään ja pilkkaeli sitte tuota lähettilästä meidän, ylhäisten silmäimme edessä, niin että meitä saksalaisia oikein sydämmen pohjasta huvitti sitä kuullessamme. En mitään siis ollut kiireessäkään unhottanut miettimättä —"
"Miten paljo ja miten vähä viisautta, isä!" valitti nuori viisastelija.
Sitte istahtivat he liki toisiaan keksimään apukeinoa ja jatkoivat kuiskuttaen puhettaan, joka tähän asti oli käynyt kyllin kuuluvasti, he kun hämmästyksissään eivät ollenkaan muistaneet viereisessä huoneessa työskenteleviä apulaisia ja oppipoikia. Mutta he eivät keksineet keinoa, heidän liikkeensä kävivät yhä kiivaammiksi ja tuskallisemmiksi.
Silloin alkoi oven takana käytävässä heleä altti-ääni laulaa Kustaan mielilaulua:
"Ei pelkoa, joukko pienoinen,
Vaikk' tahtookin vihollinen
Sua saattaa surman suuhun!"
ja solakka, leikkotukka, muodoltaan poikamainen ja käytökseltään jotenkin ratsumiehen kaltainen tyttö astui konttoriin.
"Tekeekö mielesi meiltä korvat halaista, serkku?" toruivat molemmat
Leubelfingit.
Tarkastellen surumielistä miesparia, vastasi tyttö:
"Minä tulin kutsumaan teitä ruoalle. Mutta mitä on tapahtunut, hyvä setä ja hyvä serkku? Onhan teidän kummankin nenä ihan lumivalkoinen!"
Samassa tempasi hän neuvottomien sukulaistensa keskestä kirjeen ja luettuansa kuninkaan paksupiirteisen nimikirjoituksen sekä sitte innokkaasti muutkin rivit, huomasi heidän peljästyksensä koko juonen.
"Ruoalle, hyvät herrat!" sanoi hän uudestaan ja astui itse edeltä ruokahuoneesen.
Mutta siellä hyväluontoiselle tytölle kävi melkein samoin kuin molemmille Leubelfingeille, joilla jokainen suupala vaan kieriskeli suussa, tuskin ollenkaan taipuen kulkemaan tavallista tietänsä. Tyttönen vietti pois ruoat, työnsi tuolinsa taemmaksi, siunasi kädet ristissä, pani jalkansa ristiin sinisen nutun alla, jonka vyössä tasku ja avainkimppu riippuivat, ja kerrotti itselleen koko tuon miehiä kiusoittavan tapauksen, sitä tarkkaan kuunnellen ja miettien; sillä hän näytti olevan talon omaa perettä, vieläpä saaneen siinä uljaan käytöksensä tähden jonkinlaisen päätösvallankin.
Leubelfingit kertoivat.
"Ja kun muistelen", sanoi sitte tyttö rohkeasti, "kuka se oikeastaan esitti sen maljan kuninkaalle!"
"No, kuka?" kysyivät molemmat Leubelfingit.
"Ei kukaan muu kuin minä!" vastasi tyttö.
"Lempo sinut periköön, tyttö!" torui vanhus. "Varmaankin sinä pukeuduit ruotsalaisen sotamiehen siniseen nuttuun, jota säilyttelet kaapissasi esiliinojesi takana, ja hiivit ruokasaliin epäjumalasi luo etkä siivosti pysynyt naisten seurassa."
"He olisivat minulle jättäneet huonoimman paikan", vastasi tyttö suutuksissaan, "tutto quante, ne kaikki tyttöletukat, jotka saivat antaa kuninkaalle kaupunkimme lahjat, molemmat hopeaiset juomamaljat, taivaanpallon ja maanpallon."