Ensimmäinen luku.

Knut Aakre oli seudun vanhaa sukua ja aina ollut hyvässä maineessa valistuksensa ja kunnallisten harrastustensa tähden. Hänen isoisänsä oli pyrkinyt ylöspäin ja päässyt papiksi, mutta kuoli nuorena, ja kun leski oli talonpoikaista syntyperää, kasvatettiin lapsetkin talonpojiksi. Knut oli siis saanut vain niin paljon opetusta kuin oli saatavana kansakoulussa, mutta isän kirjasto oli jo aikaisin herättänyt häneen opinhalua. Sitä harrastusta ylläpiti ja edisti hänen hyvä ystävänsä Henrik Vergeland, joka usein kävi hänen luonaan, lähetti hänelle kirjoja, ja kaikenmoisia kasvien siemeniä ja muutenkin oli hänen neuvonantajansa. Hänen neuvostansa perusti Knut aikaisin seuran, jolla alussa oli sangen sekalainen tarkoitus, esimerkiksi "harjoittaa jäseniänsä esiintymään puhujina sekä tutkimaan perustuslakeja", mutta joka myöhemmin muuttui maanviljelys- ja talousseuraksi koko sitä lääniä varten. Vergelandin neuvosta hän perusti pitäjään lainakirjastonkin ja isän kirjat olivat ensimäinen lahja sen kartuttamiseksi. Samaisen miehen neuvosta hän rupesi pitämään pyhäkouluakin omassa talossansa niitä varten, jotka halusivat oppia kirjoittamista, laskentoa ja historiaa. Kaikki tuo herätti huomiota, niin että hän joutui kunnallishallitukseen, jossa pian valittiin puheenjohtajaksi. Siinä hän yhä enemmän rupesi toimimaan koulujen hyväksi ja saikin paikkakunnan kansakoulut erinomaiseen kuntoon.

Knut Aakre oli pienehkö, ripeä mies, jonka pienenlaiset vilkkaat silmät pilkistivät esiin sangen tuuhean tukan alta. Hänellä oli suuri suu ja paksut huulet, jotka aina liikkuivat, ja mainiot hampaat, jotka myöskin näyttivät liikkuvan, sillä ne välähtelivät, kun hän lyhyesti ja katkonaisesti loimuavasta valkeasta sinkoilevien kipunan tavoin lausui sanottavansa.

Niiden monien joukossa, joita hän oli auttanut sivistyspyrinnöissään, joille hän oli hankkinut tietoja, oli hänen naapurinsa Lars Högstad etevin. Lars ei ollut Knutia paljon nuorempi, mutta paljon hitaammin ja myöhemmin kehittynyt. Kun Knut mielellään tahtoi puhua siitä mitä oli lukenut ja mitä mietti, niin hän tuosta hiljaisesta vakavanluontoisesta Larsista sai tarkan kuuntelijan ja aikaa myöten ymmärtäväisen arvostelijan. Heidän välinsä muodostui vähitellen semmoiseksi, ettei Knut mielellään ryhtynyt mihinkään asiaan, ellei ensin neuvotellut Lars Högstadin kanssa; yhdessä niiden käytännöllisiä puolia moneen kertaan pohdittiin. Knut toimitti sentähden naapurinsa kunnallishallituksen jäseneksi ja aikaa myöten kaikkeen, missä itsekin oli. He ajoivat aina yhdessä kokouksiin, Lars tosin ei siellä milloinkaan esiintynyt puhujana; mutta sekä meno- että tulomatkalla sai Knut kuulla hänen mielipiteensä. Heitä pidettiin erottamattomina.

* * * * *

Eräänä kauniina syyspäivänä oli kunnallishallitus koossa, muun muassa keskustellaksensa eräästä pitäjänvoudin ehdotuksesta pitäjän lainajyvästön myönnistä, jolla hinnalla sitten perustettaisiin säästöpankki. Knut Aakre, puheenjohtaja, olisi kyllä puoltanut asiaa, jos vain olisi ollut puolueeton siinä jutussa. Mutta osaksi oli ehdotus pitäjänvoudin, jota Vergeland ei kärsinyt, siis ei Knutkaan, osaksi oli lainajyvästö ja makasiinirakennus Knutin mahtavan isoisän perustama ja rakentama sekä lahja paikkakunnalle. Eipä paljoa puuttunut, että hän näki siinä ehdotuksessa mieskohtaisen loukkauksen; sentähden hän ei puhunut kenenkään kanssa asiasta, ei edes Larsin, joka puolestansa ei milloinkaan lausunut mielipiteitään asiasta, jota ei joku toinen ensin ollut ottanut keskusteluaineeksi.

Puheenjohtajana luki Knut Aakre julki ehdotuksen lisäämättä siihen omaa mielipidettään. Mutta tapansa mukaan hän katsoi Larsiin, joka tavallisesti seisoi tahi istui syrjemmällä, oljenkorsi hampaiden välissä: semmoisen hän aina hankki itselleen, milloin joutui keskusteluun toisen kanssa. Hän käytti sitä hammastikkuna tahi antoi sen veltosti riippua toisesta suupielestä, pyöritteli sitä milloin sukkelammin, milloin hitaammin, riippuen siitä, millä tuulella oli. Kummastellen Knut huomasi korren pyörivän sangen sukkelaan. Hän kysyi äkkiä:

"Luuletteko meidän voivan suostua siihen?"

Lars vastasi yksitoikkoisesti "Luulen".

Kaikki kokouksen jäsenet, jotka tiesivät Knutin olevan päinvastaista mieltä, ällistyivät ja katsoivat Larsiin, mutta tämä ei lausunut sen enempää, eikä siitä sen enempää kysytty. Knut otti toisen asian puheeksi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vasta kokouksen lopussa hän otti asian uudestaan keskusteltavaksi ja kysyi hyvin välinpitämättömästi, eikö ehdotus olisi palautettava voudille uudestaan harkittavaksi, kun se varmaankaan ei ollut seudun mielipiteiden mukainen, sillä lainajyvästö oli seudulle rakas laitos. Ei kukaan vastannut. Knut kysyi, saako kirjoittaa pöytäkirjaan: Asiaa ei pidetä tarpeenmukaisena.

"Yhden äänen vastalauseella", lisäsi Lars.

"Toisen äänen", kuului heti toinen ääni.

"Kolmannen äänen", lausui kolmas, ja ennenkuin puheenjohtaja aavistikaan, oli enemmistö ehdotuksen puolella. Hän hämmästyi niin, että unohti vastustaa, kirjoitti pöytäkirjaan ja luki julki matalalla äänellä:

"Asiaan suostumista ehdotetaan".

Hän oli tulipunainen noustessaan ja pannessaan asiakirjat kokoon, mutta ajatteli itsekseen, että kyllä hän vielä saa asian oikealle tolalle kuntakokouksessa! Ulkona pihalla hän valjasti hevosensa ja Lars tuli istumaan kärryihin. He juttelivat kaikenlaista kotimatkalla, mutta ei sanaakaan lausuttu siitä asiasta.

Seuraavana päivänä meni Knutin vaimo Larsin vaimon luo tiedustelemaan, oliko miesten keskinäinen väli rikkoutunut, sillä Knut oli ollut niin kummallinen palatessaan kotiin. Talon takana tuli Larsin vaimo häntä vastaan samalle asialle, sillä Larskin oli ollut niin kummallinen. Hänen vaimonsa oli hiljainen, vaatimaton olento, hiukan hätäilevä, ei tylyjen puheiden vaikutuksesta, vaan pelosta, sillä Lars ei milloinkaan puhunut hänen kanssansa, paitsi milloin hän oli tehnyt jotakin hullua tahi milloin pelkäsi hänen tekevän semmoista. Knut Aakren vaimo sitä vastoin puhui enemmän miehensä kanssa, etenkin kunnallishallituksen asioista, siitä syystä, että ne viime aikoina olivat täyttäneet miehen kaikki ajatukset, vieneet hänen työnsä ja rakkautensa sekä siten vieroittaneet hänet vaimostansa ja lapsistansa. Vaimo oli niille yhtä mustasukkainen kuin jollekin naiselle, hän itki öisin kunnallishallituksen tähden ja riiteli päivällä miehensä kanssa siitä. Mutta juuri sentähden hän ei sinä päivänä voinut sanoa mitään, kun Knut kerrankin palasi sieltä onnettomana; sillä heti hän tunsi itsensä vielä onnettomammaksi kuin hän, ja hänen täytyi välttämättömästi saada tietää syy siihen. Kun siis Larsin vaimo ei sitä tietänyt, täytyi hänen mennä muiden naapurien luokse tiedustelemaan. Hän saikin kuulla sen ja oli heti samaa mieltä miehensä kanssa ja sanoi Larsia käsittämättömäksi, jopa häijyksi. Mutta sanoessaan samaa miehellensä hän huomasi, ettei tämän ja Larsin väli vielä ollut lainkaan rikkoutunut; päinvastoin piti Knut hänestä vielä yhtä paljon kuin ennenkin.

Kunnallishallitus kokoontui. Lars Högstad ajoi aamulla Aakren pihaan, Knut tuli ulos ja istahti rattaille. He tervehtivät niinkuin tavallisesti, puhelivat tavallista vähemmän menomatkalla eikä sanaakaan siitä asiasta. Kokous oli täysilukuinen, muutamat olivat sitäpaitsi saapuneet kuuntelemaan, ja siitä Knut ei pitänyt; mielet olivat siis kuohuksissa paikkakunnalla. Lars oli löytänyt oljenkortensa ja seisoi uunin luona lämmittelemässä, sillä syksy oli tullut koleaksi. Puheenjohtaja luki julki ehdotuksen hiljanlaisesti ja varovasti, hän lisäsi sen olevan voudin tekemän jonka toimenpiteet eivät tavallisesti tuottaneet onnea. Olihan jyvästörakennus lahja, eikä ollut tapana luopua lahjoista, varsinkaan kun ei ollut pakkoa siihen.

Lars, joka ei milloinkaan ollut puhunut kokouksissa, pyysi kaikkien kummastukseksi puheenvuoroa. Hänen äänensä värisi; oliko se arkaluontoisuudesta Knut Aakrea kohtaan, vai tappiolle joutumisen pelosta, jääköön sanomatta. Mutta hänen perusteensa olivat selvät, esitys johdonmukainen ja varma, jommoista tuskin niissä kokouksissa ennen oli kuultu. Ja kun kaikki syyt olivat mainitut, niin hän lisäsi:

"Mitä siihen tulee, että ehdotus on voudin, niin se ei vaikuta asiaan, yhtä vähän kuin se, ken on rakennuksen rakennuttanut tahi millä tavalla se on joutunut kunnan omaksi."

Knut Aakre oli punainen (hän punastui helposti) ja väänteleihen tuolillaan, niinkuin hänen tapansa oli, milloin oli kärsimätön; mutta kuitenkin hän vastasi levollisesti ja matalanlaisesti. Hän arveli maassa olevan kylliksi säästöpankkeja, jopa varsin lähelläkin, voisipa melkein sanoa liiankin lähellä. Mutta jos semmoinen kuitenkin oli perustettava, niin oli kai muitakin keinoja tuuman perille pääsemiseen kuin koskemalla vainajien lahjoihin ja elossa olevien rakkauteen. Hänen äänensä värisi hieman hänen sitä lausuessaan, mutta tasaantui jälleen ruvetessaan puhumaan lainajyvästöstä semmoisenaan ja selittäessään sen hyötyä. — Lars vastasi seikkaperäisesti puheen viimeisiin sanoihin ja lisäsi sen jälkeen:

"Onpa olemassa lopuksi yhtä ja toista, joka saattaa minut kahden vaiheille siitä, onko tämä seutu olemassa elossa olevien vai vainajien tähden. Lisäksi vielä yksityisen perheen rakkaus tai vihako se täällä on vallalla vai seudun hyötykö se tässä on määrääjänä."

Kiireesti vastasi Knut: "En tiedä, onko puhuja tässä niitä, joka on vähemmin saanut kokea hyvyyttä siltä perheeltä, — siltä, joka nyt on kuollut ja siltä, joka vielä on elossa."

Lauseensa alkuosalla hän tarkoitti Knutin mahtavaa isoisää, joka aikoinaan oli pelastanut talon Larsin isoisälle, kun tämä jostakin rikoksesta oli vähäksi aikaa kuritushuoneessa.

Oljenkorsi, joka kauan aikaa oli kierinyt sangen sukkelaan, liikkui nyt hyvin hitaasti.

"Minulla ei ole tapana kaikkialla laverrella itsestäni ja perheestäni", hän lausui ja seitti asian tyynesti, ylevän järkevästi, tavalla, joka varmasti vei tarkoitetulle perille.

Knut myönsi itsekseen, ettei ollut milloinkaan käsittänyt asiaa niin lavealti eikä kuullut semmoisia perusteluja; hänen täytyi ehdottomasti katsoa ylös häneen. Lars seisoi ylevänä, mahtavana, voimakas otsa ja syvät silmät kirkkaina. Huulet olivat suljettuina, oljenkorsi riippui vielä heiluen toisessa suupielessä; mutta piirteet ilmaisivat mahtavaa voimaa. Hänellä oli kädet selän takana ja hän seisoi aivan suorana; äänellä oli semmoinen kumea kaiku kuin olisi se noussut syvyydestä ja hän itse kohonnut suoraan maasta. Knut näki hänen semmoisena ensi kerran elämässänsä ja tunsi tuskaa sydämmensä sisimmässä; sillä tuo mies oli siis aina ollut häntä etevämpi! Hän oli omistanut kaikki, mitä Knut itse tiesi ja oli hänelle kertonut, mutta oli seulonut saamansa opetuksen, heittänyt pois, mitä arvotonta oli, ja säilyttänyt sen, mikä antoi hänelle tuon salaisen, voimakkaan ponnen!

Häntä oli Knut kasvattanut ja rakastanut; hänestä oli tullut jättiläinen, vaan semmoinen, joka nyt vihasi Knutia syvästi, hirvittävästi; hän ei osannut selittää miksi, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti katsellessaan häntä, ja siinä Knut unohti kaiken muun ja huudahti:

"Mutta Lars, Lars, Herran tähden, mikä sinun on?" Liikutus valtasi hänet, — "sinun, jota minä — — sinua joka olit —" hän ei saanut sahaakaan sanotuksi, hän istahti, mutta voittaakseen liikutustaan, jota näkemään, hänen mielestänsä Lars oli liian halpa, hän hillitsi mieltänsä, löi kädellään pöytään silmien säihkyessä tuuhean tukan alta, joka aina riippui hänen silmillänsä. Lars seisoi ikäänkuin häntä ei olisi keskeytetty, käänsi päätänsä muihin kysyen, pidettiinkö asiaa päätettynä; sillä siinä tapauksessahan oli suotta siitä enää keskustella.

Tuota tyyneyttä ei Knut voinut kestää.

"Mitä on tunkeutunut meidän väliimme?" hän huudahti. "Me, jotka tähän päivään asti olemme neuvotelleet ainoastaan rakkaudessa ja innostunein mielin, me seisomme tässä vastakkain ikäänkuin pahan hengen yllyttäminä!" ja hän katsoi säihkyvin silmin Larsia.

"Sinä kyllä itse olet toimittanut tuon hengen siihen, Knut; sillä minä en ole sanallakaan puhunut muusta kuin itse asiasta. Mutta se on sinusta vain oman mielesi mukaista; nyt täytyy meidän kerran koetella kestävätkö rakkaus ja into, kun asia muuttuu semmoiseksi kuin me tahdomme."

"Olenko minä sitten huonosti hoitanut paikkakunnan yhteisiä asioita?"

Siihen ei kukaan vastannut. Se koski Knutiin kipeästi ja hän lisäsi:

"En todellakaan ole tietänyt muuta, kuin että olen saanut yhtä ja toista aikaan, — yhtä ja toista, joka on ollut paikkakunnalle hyödyksi; —— mutta ehkä olen erehtynyt."

Liikutus valtasi hänet uudestaan; sillä hän oli vilkas ja tulinen luonteeltaan, sekä joutui usein tunteidensa valtaan, ja Larsin ja hänen keskinäisen välin rikkoutuminen kävi hänen sydämmelleen, niin että hän tuskin osasi hillitä itseään.

Lars vastasi: "Niin, minä tiedän, että sinä omistat itsellesi kunnian kaikesta, mitä täällä on tehty, ja siitä päättäen ken täällä on eniten puhunut kokouksissamme, niin varmaa onkin että sinä olet toimittanut enimmän osan."

"Siinäkö se nyt pääsi ilmi!" huudahti toinen terävästi katsellen
Larsia; "sinullako siis muka on kunnia siitä?"

"Koska meidän tässä välttämättömästi pitää puhua itsestämme", lausui Lars, "niin kyllä jokainen asia oli tarkkaan tuumittu, ennenkun se ehti tänne asti."

Tässä sai pieni Knut Aakre takaisin vilkkaan puhelahjansa:

"Ota sinä Herran nimeen kunnian, minä kyllä osaan elää sitä ilmankin; — on olemassa toinen asia, jonka kadottaminen on suurempi vahinko."

Lars vältti ehdottomasti hänen katsettansa, mutta vastasi oljenkorren pyöriessä hyvin sukkelaan:

"Jos minä saan lausua ilmi mielipiteeni; niin ei ole tässä niinkään paljoa, mistä sopii kunniata niittää; — papeilla ja kansakouluopettajilla kyllä voipi olla tyytyväisyyden syytä siitä, mitä täällä on saatu aikaan, mutta kuntalaiset varmaankin sanovat paikkakunnan tähän päivään asti vain saaneen yhä lisättyjä veroja."

Siinä syntyi yleisössä mutinaa ja kaikki liikkuivat levottomasti. Lars jatkoi:

"Meillä on vihdoinkin käsiteltävänä asia, joka voisi jossakin määrin korvata kunnallemme sen menoja; ehkä se juuri sentähden saavuttaa niin suurta vastusta. Tämä on kunta-asia kaikkien hyödyksi, tottapa voimme erottaa sitä perheasiasta."