Emilia Galotti.
Odoardo | Galotti, Emilian vanhemmat.
Klaudia |
Hettore Gontsa, Guastallan ruhtinas.
Marinelli, ruhtinaan kamari-herra.
Kamillo Rota, ruhtinaan neuvoksia.
Kontti, kuvaaja.
Kreivi Appiani.
Kreivinna Orsina.
Angelo, ja muutamia palvelijoita.
(Näytelmä-paikka, ruhtinaan kylki-kammari.)
Ensimäinen kohtaus.
Ruhtinas työ-pöydän ääressä, täynnä asia-kirjoja ja paperia, joista hän muutamia silmäilee.
Ruhtinas. Valituksia, ei muuta kuin valituksia! Anomus-kirjoja, yhä vaan anomus-kirjoja!… Noita onnettomia asioita; ja meitä vielä kadehtitaan!… Kyllä mä sen luulen; jospa vaan kaikkia voisimme auttaa: silloin sopisi meitä kadehtiakkin… Emilia? (Au'aistuansa vielä yhden anomus-kirjan ja katsastaen alle-kirjoitusta.) Emilia tosin!… Mutta eräs Emilia Bruneschi … ei Galotti. Ei Emilia Galotti!… Mitä tahtoo hän, tämä Emilia Bruneschi? (Lukee.) Paljon vaadittu, liian paljon… Kumminkin, hänen nimensä on Emilia. Saakohon! (Kirjoittaa alle ja helisyttää palvelijatansa, joka kohta tule sisään.) Eihän siellä vielä lie ketäkään neuvoksiani etu-huoneessa?
Palvelija. Ei.
Ruhtinas. Minä olen liian aikaiseen alottanut päiväni… Aamu on niin ihana. Arvelen lähteä ajelemaan. Markisi Marinelli on tuleva seurakseni. Anna hänelle sana. (Palvelija menee.) Työtä en kuitenkaan enään voi tehdä… Minä olin niin huoletoin mielestäni, niin huoletoin… Samassa sattui eräs Bruneschi-polonen olemaan nimeltä Emilia … poissa on rauhani, poissa kaikki!…
Palvelija (tullen uudestaan sisään). Markisia on jo laitettu hakemaan.
Ja tässä olisi kirje kreivinna Orsinalta.
Ruhtinas. Orsinalta? Pane se tuohon.
Palvelija. Kirjeen-juoksuttaja odottaa.
Ruhtinas. Minä lähetän vastimen; jos sitä tarvinnee… Missä kreivinna on? Kaupungissako vai huvilassansa?
Palvelija. Hän on eilen tullut kaupunkiin.
Ruhtinas. Sitä pahempi … parempi, sanoakseni. Sen vähemmin tarvitsee juoksuttaja odottaa. (Palvelija menee.) Kallis kreivinnani! (Haikeasti, ottaen kirjeen käteensä.) Yhtä kuin jo luettu! (Viskaa sen takaisin.) No niin, minä olen luullut rakastavani häntä! Mitä kaikkia sitä ei luulla? Voipi olla, että olen häntä tosiaan rakastanut. Mutta … rakastanut!
Palvelija (astuen taas sisään). Kuvaaja Kontti pyytäisi armon saadaksensa…
Ruhtinas. Kontti? Sepä hyvä; anna hänen tulla … Se on tuopa toisia ajatuksia mieleeni. (Nousee ylös.)
Toinen kohtaus.
Kontti. Ruhtinas.
Ruhtinas. Hyvää huomenta, Kontti. Kuinka jaksatte? Mitenkä taide loistaa?
Kontti. Ruhtinas, taide ajaapi leipää.
Ruhtinas. Sitä sen ei pidä tehdä; sitä se ei saa tehdä, … ei ainakaan minun vähässä piiri-kunnassani… Mutta taiturin pitää tahtomanki työtä tehdä.
Kontti. Työtä tehdä? Sehän se on hänen halunsakin. Ainoastaan täytyä tehdä liian paljon työtä, sillä voipi hän menettää koko taituri-nimensä.
Ruhtinas. Minä en sano paljoa; mutta paljon: vähän, vaan uutteraan… Ettehän, Kontti, toki tyhjänä tulene?
Kontti. On mulla muassani se muoto-kuva, jonka käskitte minun tehdä, armollinen herra. Ja tuonpa vielä toisenkin ilman käskyttänne tekemäni; mutta koska se sietäisi katseltaa…
Ruhtinas. Ja se olisi?… Eipä nyt juolahda mieleeni…
Kontti. Kreivinna Orsina.
Ruhtinas. Niin tosiaan!… Vaan käskyni täytäntä on vähän myöhistynyt.
Kontti. Meidän ihanoita impejämme ei saadakkaan joka päivä kuvaajan eteen. Kreivinna on kolmeen kuukauteen vaan yhden kerran voinut päättäidä istumaan edessäni.
Ruhtinas. Missä ne ovat, nämä kuvanne?
Kontti. Etu-huoneessa; minä haen ne.
Kolmas kohtaus.
Ruhtinas.
Hänen kuvansa!… Voipi olla! … Mutta kuvansa ei ole kumminkaan hän itse… Ja kenties, joll'en mä löytäne jälleen kuvassa, mitä en itsessänsä peri-kuvassa enään havaitse… Enkä tahdokkaan sitä jälleen löytää … Sen harmi, tuo kuvaaja! Minä luulen varmasti, hänen olevan lahjoilla voitetun… Vaikkapa niinkin! Kuinhan vaan eräs toinen kuva, joka toisella väri-sekoituksella, toiselle pohjalle kuvattu on, … tahtoisi sydämmessäni antaa hänelle uudestaan siaa … silloin, totisesti, olisi se mieleheni. Silloin kuin rakastin, olin aina niin hilpeä, iloinen ja vallatoin… Nyt olen perin toisin… Ei toki; ei, ei! Suloisempi eli sulottomampi; min' olen parempi näin.
Neljäs kohtaus.
Ruhtinas. Kontti kuvinensa, joista hän asettaa toisen nurinpuolin tuolia vasten.
Kontti (asettaen toisen oikein puolin). Minä pyydän, ruhtinas, miettikää taiteemme rajat. Paljon, mitä viehättävintä kauneudessa, on kokonansa haettava ulompana sen rajoja… Asettukaa näin!
Ruhtinas (vähän katsastettuansa). Herttainen, Kontti, … erin herttainen!… Tästä on taiteenne, tästä siveltimenne onni riippuva… Mutta ihannettu, Kontti; yli määrin ihannettu!
Kontti. Itse peri-kuva ei näkynyt olevan sitä luuloa. Ja oikein katsottu, ei se olekkaan enemmin ihannettu, kuin taitehen tulee ihantaa. Taitehen tulee kuvata, kuten kaavallinen luonto, … jos sitä liekkään … ajatteli kuvan, ilman sitä poikkeemisetta, joka välttämättömästi tulee itse teko-ainehen vasta-rinnasta; ilman sitä turmeluksetta, jolla aika sotii sitä vastaan.
Ruhtinas. Maltillinen taituri on vielä kahta ansiollisempi. Mutta peri-kuva, sanoitte, löysi kuitenkin…
Kontti. Suokaa anteeksi, ruhtinas. Peri-kuva on henkilö, jota minun tulee kunnioittaa. En ole tahtonut mitäkään haitallista hänestä esitellä.
Ruhtinas. Niin paljon kuin tahdotte!… Ja mitä peri-kuva sanoi?
Kontti. Minä olen tyytyväinen, sanoi kreivinna, ellen mä vaan rumemmalta näytä.
Ruhtinas. Ei rumemmalta?… O sitä oikeata peri-kuvaa!
Kontti. Ja hän sanoi sen mokomalla suun-vedolla, josta varmaan tämä kuvansa ei osoita niin aanaa, ei aavetta.
Ruhtinas. Sitähän minäkin; siinä se juuri on, kuin se ylöllinen imartelu ilmoitakse. Ah, enkö mä sitä tunne, tätä ynseätä ilkku-suuta, joka rumistaisi itse Sulottarenki muodon!… En tahdo väittää, suloisen suun, joka väännäkse vähän ivaan, usein olevan sitä kauniimman. Mutta, älyttävästi, hiukan vaan; tämä suun väännellys ei saa kääntyä irvi-suuksi, kuten tämän kreivinnamme. Ja silmien tulee pitää vaari hekkumallisesta pilkkaajasta … silmien, joita tällä kreivinna-hyvällä nyt, suorastaan sanoen, ei olekkaan; ei edes tässä kuvassakaan.
Kontti. Armollinen herra! Minä olen lopen hämmästynyt…
Ruhtinas. Ja mistä? Kaiken sen, minkä taide on voinut tehdä kreivinnan suurista, tuijottavista mulju-silmistä, sen olette te, Kontti, rehellisesti niistä tehneet… Rehellisesti, sanon minä?… Ei niin rehellisesti, ett'ei rehellisemmästi. Sillä sanokaa itse, Kontti, voipiko tästä kuvasta päättää, mikä kuvatun luonne on? Ja se kuitenki pitäisi. Hänen ynseytensä olette vaihtaneet korkea-ryhtiin, pilkkansa myhäilyyn, hennon suru-mielisen aiheensa hiljaiseen raskas-mielisyyteen.
Kontti (vähän suutuksissa). Ah, minun ruhtinaani, … me kuvaajat luotamme siihen, että valmis kuva tapaa rakastajansa yhtä lämpimänä, kuin hän oli lämmin sitä tilatessaan. Me kuvaamme rakkauden silmillä ja ainoastaan rakkauden silmillä pitäisi meitä tuomitakkin.
Ruhtinas. Jaa noh, Kontti; miks' ette tuoneet sitä kuukautta ennemmin?
Pankaa se pois… Mikä se on tuo toinen kappale?
Kontti (tuodessaan sitä edes ja pitäen vielä nurin-päin kädessänsä.)
Eräs naisen-kuva sekin.
Ruhtinas. Niin voin minä kohdasteen heittää sen ennemmin ihan katsomatta. Sillä itse juuri-kuvaa tässä (sormi otsassa), … eli pikemmin täällä (osottaen sydäntä) se ei kumminkaan ennätä… Minä soisin, Kontti, saavani taidettanne ihmetellä toisissa kohdin.
Kontti. Ihanamman taiteen voi tavata; mutta varmaan ei ainetta tätä ihanampata.
Ruhtinas. Niinpä lyön vedon, Kontti, että tämä on taiturin oma
lemmitty … (Kuvaajan kääntäessä kuvan esiin.) Mitä näen minä?
Teidänkö teoksenne, Kontti? Vai omanko mieli-johtoni?… Emilia
Galotti!
Kontti. Mitä mä kuulen, ruhtinas? Te tunnette tämän enkelin?
Ruhtinas (malttaiden, mutta kääntämättä silmänsä kuvasta). Liian puolinainen!… juuri siksi että tuntea hänen voi… Siit' on muutama viikko, kuin mä tapasin hänen äitinsä Vegghiassa… Sitten ei ole hän sattunut tieheni paitsi pyhillä paikoilla, … kussa vähemmin käy kuin silmin katsominen… Tunnen minä hänen isänsäkin. Hän ei ole ystäväni. Se oli hän, joka enimmin vastusti minua saamasta Sabionettaa… Tämä vanha soturi; ylpeä ja karu; muuten rehellinen ja hyvä!…
Kontti. Isänsä niin! Mutta nyt on tässä meillä hänen tyttärensä…
Ruhtinas. No totta tosiaan! Ihan kuin peilistä varastettu! (Vielä silmillään riippuen kuvassa.) O, tiedättehän, Kontti, että silloin vasta taituria oikein ylistetään, kuin hän teoksensa rinnalla unhotetaan itse.
Kontti. Kuitenkin on tämä heittänyt minun vielä vähemmin itseeni tyytyväksi… Ja tyydyn kumminki taas hyvästi siihen, ett'en itseeni tyydy… Haa, ett'emme voi suorastaan silmillämme kuvata! Sillä pitkällä välillä, silmästä käden kautta siveltimeen, kuinka paljon eikö siinä turhaannu!… Mutta, kuten mä sanon, siitä, että tiedän, mikä tässä on turhaantunut, ja kuinka se on turhaantunut, ja minkätähden sen on täytynyt turhaantua; siitä olen minä yhtä ylpeä, vieläpä ylpeämpi, kuin kaikesta siitä, mitä en ole antanut turhaantua. Sillä edellisestä tunnen minä paremmin, kuin jälkimäisestä, todella olevani jalo kuvaaja; mutta käteni vaan ei olevan se aina… Vai luuletteko, ruhtinas, että Raphael ei olisi ollut jalohin kuvaaja-neros, jos hän, onnettomasti kyllä, olisi syntynyt kädettömänä? Luuletteko sen, ruhtinas?
Ruhtinas (kääntäen ikään silmänsä kuvasta). Mitä sanotte, Kontti? Mitä tahdotte tietää?
Kontti. Ah, ei mitään, ei mitään!… Jonni joutavaa vaan! Teidän sielunne, näen minä, oli tykkynään silmissänne. Minä rakastan semmoisia sieluja, ja semmoisia silmiä.
Ruhtinas (väkisen kylmistyen). Te luette siis, Kontti, Emilia Galotin myös meidän kaupunkimme esimmäisiksi kaunottariksi?
Kontti. Siis? myös? myös esimmäisiksi? ja meidän kaupunkimme esimmäisiksl?… Te teette pilkkaa minusta, ruhtinas. Elikkä näitte te, koko ajan, yhtä vähän, kuin kuulittekin.
Ruhtinas. Armas Kontti! (Käännettyä uudestaan silmänsä kuvaan.) Kuinka tohtii minun-moinen silmiänsä uskoa? Oikeastaan ymmärtää vaan kuvaaja yksinään kauneutta arvostella.
Kontti. Ja itse-kunki tunne odottaisi muka ensin kuvaajan päättämystä?… Luostariin se, joka meiltä tahtoo oppia, mikä kaunis on! Mutta sen minä kuitenki, ruhtinaani, tahdon kuvaajana teille sanoa: elämäni suurin autuus on, että Emilia Galotti on istunut edessäni. Tämä pää, tämä muoto, tämä otsa, nämä silmät, tämä nenä, tämä suu, nämä posket, tämä kaula, tämä rinta, tämä vartalo, tämä koko ryhti ovat sitte muutaman ajan olleet minulle ainoana nais-kauneuden perustelu-aineena. Itse kuvaileman, jonka vuoksi hän istui, on hänen poissa oleva isänsä saanut. Mutta tämä kopia…
Ruhtinas (äkkiään kääntyen häneen). Noh, Kontti? Eihän se vielä lie luvattu pois?
Kontti. On teidän varallanne, ruhtinas; jos vaan halunne pitää.
Ruhtinas. Haluni!… (Myhäillen.) Tämän teidän nais-kauneuden perustelemisenne, Kontti, mitenkä voisin minä paremmin tehdä, kuin tehden sen minunkin omakseni? Tuolla, tuo kuva, ottakaatte se vaan mukaanne taas, … teettääksenne siihen reunus-puittehet.
Kontti. Hyvä!
Ruhtinas. Ja niin kaunihit, niin loistavat, kuin veistäjä vaan konsanaan voi ne saada. Se tulee muka kuvastoon asetettavaksi. Mutta tämä jää tänne. Piirtäyksestä ei pidetä niin paljon mahtia. Eikä sitä seinällekään ripusteta; muutoin vaan pidetään mielellänsä käsillä… Minä kiitän teitä, Kontti, minä kiitän teitä kiittämällä… Ja kuten sanottu on, minun piiri-kunnassani ei tarvitse taiteen leipää ajella, kunnekka ei ole itsellänikään. Laittakaa, Kontti, raha-vartiani luo, ja maksattakaa, teidän kuitillenne, kumpaisestaki kuvasta … mitä vaan tahdotte. Niin paljon kuin tahdotte, Kontti.
Kontti. Olispa nyt syytä pian pelätäkseni, ruhtinas, näin tahtovanne palkita vielä jotaki muuta, kuin taidetta.
Ruhtinas. Ah, mikä luuloisa taituri! Ei toki!… Kuulkaapas, Kontti; niin paljon kuin tahdotte. (Kontti menee.)
Viides kohtaus.
Ruhtinas.
Niin paljon kuin tahtoo! (Kääntyneenä kuvaan.) Sinua omatakseni on hinta mikä hyvänsä vielä liian vähäinen. Ah, sinä ihana taiteen teos, onko se totta, että sinä olet minun omani?… Joka sinun itsesikin omistaisi, luonnon ihanampi mestari-teos!… Mitä vaan tahdotte hänestä, rehellinen äiti! Mitä vaan tahdot siitä, vanha jörö! Vaadi vaan! Vaatikaa vaan! Mieluisimmin ostaisin minä sinun, Lumojatar, itseltäsi!… Tämä silmä, täynnä lemmen viettelystä ja kainoutta! Tämä suu! ah, kuin se aukeaa puhumaan! kuin se hymyilee! Tämä suu!… Siellä tulee joku. Enpä soisi vielä muiden sinua nähdä. (Kääntäen kuvan seinää vasten.) Se mahtaa olla Marinelli. Jos en toki olisi häntä kutsuttanut! Mikä aamu eikö tämä voisi minulle olla!
Kuudes kohtaus.
Ruhtinas. Marinelli.
Marinelli. Armollinen herra! Elkää pahaksi panko. En osannut olla varoillani niin aikaiseen käskyynne.
Ruhtinas. Minua halutti lähteä ajelemaan. Aamu oli niin ihana… Mutta nythän se jo on kulunut; eikä ole haluakaan enään … (Vähän vai'ettuansa.) Mitä uutisia, Marinelli?