Kesällä 1524 vallitsi suuri levottomuus ja suuri hälinä Ruotsin pääkaupungissa, joka tuskin oli ehtinyt toipua niistä hirveistä koettelemuksista, jotka se oli kestänyt piiritysvuosina 1522 ja 1523. Kun Kustaa Erikinpoika Vaasa juhannusiltana viimeksi mainittuna vuonna marssi kaupunkiin, jossa hänet äsken oli valittu Ruotsin kuninkaaksi, oli kuin hän olisi saapunut kuolleiden kaupunkiin. Vain muutamia pieniä joukkoja nälistyneitä ihmishaamuja, enemmän varjoja kuin ihmisiä, oli hänen vastassaan, kun hän itäportilla otti pormestarilta ja neuvostolta kaupungin avaimet. Hetken ilo siitä, että oli saavuttanut pyrintöjensä päämäärän, karkottui ja haihtui pois nähdessään sitä tilaa, jossa kaupunki vastaanotti kuninkaansa. Väettömät kadut, missä ratsastajain hevosten kavioiden kopina kaameasti kajahti takaisin asumattomista taloista, torit, palanneiden talojen sijat, joilla tuuli leikki tuhkakasoissa tai huokaillen puuskahteli Mustainveljesten luostarin tai Pyhän Gertrudin rukoushuoneen synkkiä muureja vasten, herättäen muistoja menneistä ajoista, jolloin itse taistelut ilmaisivat täyteläintä ja voimakkainta elämää, — kaikki yhtyi kuninkaalle ja häntä ympäröiville ritareille ja sotapäälliköille virittämään mielialan, joka ei suinkaan ollut voittajan huoletonta riemua.
Pääkaupungin portit olivat avatut isänmaan vapauttajille ikäänkuin vain osottaakseen, kuinka turha oli heidän toivonsa, että Tukholman voittaminen merkitsisi vaivojen ja taistelujen loppua. Jokainen eturivin miehistä, kukaan ei kuitenkaan suuremmassa määrin kuin Kustaa itse, tunsi että edessä oli työ, joka vasta nyt alkoi — oli puhdistettava kaikki, joka voi saada uudistumaan ne onnettomuudet, mitkä viime aikoina olivat lakkaamatta palanneet, oli suoritettava loppuun suurtyö, jonka Engelbert oli alottanut ja jota kolme Sturea oli jatkanut.
Ennen kaikkea oli tämän päämäärän saavuttamisen tiellä sama vastus kuin ennenkin — mahtavat ja vaikutusvaltaiset pappisvaltiaat. Piispat istuivat kyllä valtakunnan neuvostossa ja vannoivat kuninkaille ja valtion päämiehille uskollisuuden valan niiden läänitysten puolesta, jotka he saivat näiltä, mutta itse asiassa muodostivat he oman valtansa, suuresti erillään yleisestä vallasta, joka myöhemmin näytti olevan ainoastaan heitä ja pyhää kirkkoa varten. Jos nämä piispat olisivat saaneet tahtonsa täytetyksi, olisi Ruotsin valtakunta jo kauvan ennen Kustaa Vaasan päiviä ollut tanskalainen maakunta, aivan kuten Norja oli, aina siihen saakka kunnes meidän päivinämme tämä valtakunta, vapautuneena, ikäänkuin heräsi vuosisataisesta unestaan uuteen elämään, terveempään ja voimakkaampaan kuin konsaan ennen.
Monta tihutyötä oli tehty pyhän kirkon varjossa. Sen suojassa olivat Tanskan kuninkaat punoneet juoniaan Ruotsin valtakuntaa vastaan, kuten sadun lohikäärme nousi matelemaan yli maan nielläkseen kauniin kuninkaantyttären. Hänet pelasti pyhä Yrjänäritari, joka ratsasti taisteluun lohikäärmettä vastaan ja voitti sen. Isänmaallamme on silläkin ollut pyhät Yrjänänsä niissä ritarismiehissä, jotka Ruotsin kansan kera nousivat vastarintaan tuhon hämäriä hirviöitä vastaan, taistelivat miehuulliset taistelunsa ja voittivat.
Sentähden antoi Sten Sture, hän, joka kantoi kolmea lumpeenlehteä vaakunakilvessään, hyvällä syyllä pystyttää kallisarvoisen pyhän Yrjänän kuvan Tukholman Suurkirkon pääalttarin eteen. Paremmin ei olisi voitu kuvata sitä taistelua, jota hänen aikanaan ja koko unioniaikana taisteltiin. Mutta lohikäärme kohotti päänsä yhä uudelleen. Kukaan Sture-suvusta ei saanut sitä surmatuksi. Silloin saapui hän, pakolainen vieraalta maalta, kävi uudelleen taisteluun Ruotsin talonpoikaisjoukkojen kera ja palasi kotiin voittajana kerta kaikkiaan. Tämä isku se antoi maallemme oikeuden elämiseen ja hengittämiseen, kysymättä lupaa vieraalta kuninkaalta, nyt oli vapaudesta tullut tosi Ruotsin miehille.
Mutta vielä oli lohikäärmeen yksi kynsi kiinni neitseen uumavyössä. Tämäkin kynsi oli hakattava poikki, ja tätä työtä kuningas Kustaa ja hänen miehensä jatkoivat, sittenkuin vapautussota oli päättynyt ja kuningas polvillaan kiittänyt Jumalaa voitosta samalla pääalttarilla, missä pyhän Yrjänän kuva seisoi.
Kustaa Vaasan rukous kuninkaana Tukholman Suurkirkon alttarin edessä oli ensimäinen vasaranisku ketjurenkaaseen, josta valmiiksi taottuna tuli aivan uusia aika. Seuraavat iskut putosivat tiheään peräkkäin. Kaikkien tarkotuksena oli reväistä lohikäärmeen kynsi pois neitseen uumenista, musertaa piispojen pyhä kirkko. Kun tämä oli suoritettu, silloin oli paavilainen kirkko murskana, silloin ei enää näkynyt vanhan lohikäärmeen jälkeäkään, silloin virtasi uusi ja terveempi veri pelastetun neitseen suonissa ja purppuroi hänen poskensa, hänen istuessaan kalliopohjallaan heleänsinisessä viitassaan ja kullankeltaisin kutrein ja silmäillessään taivasta kohden.
Kuninkaan rinnalla seisoi kaksi miestä, joiden nimet ennen muita ovat säilyneet jälkimaailmalle pontevina, voimakkaina ja lämpiminä taistelijoina tämän uuden asiainjärjestyksen puolesta. He olivat kuninkaan kansleri Lauri Antinpoika ja Tukholman kaupungin sihteeri Olavi Pietarinpoika. He ovat mestarisällejä sen alasimen ääressä, jolla uuden ajan ensimäinen rengas taottiin. He seisoivat juuri uuden ajan aamunkoitteessa, ja kaukaa katsoen näyttävät he ikäänkuin muuttuvan jättiläismuotoisiksi, murtaakseen tunturimuurit ja päästääkseen ihmishengen virtaamaan vapaana kaikkialla Jumalan kauniissa maailmassa.
Kaunis on metsäpurokin, joka liristen rientää eteenpäin korkeain honkien välitse, kaunis on virtakin, joka tyyntyneillä aalloillaan kostuttaa hymyileviä niittyjä ja viljavia peltoja, mutta enemmän sentään epäilemättä kiinnittää katsojaa vuorenhalkeama, jossa metsän leikkivä lapsi, kasvettuaan voimakkaimmilleen, murtautuu esiin ja pursuten ja vaahdoten syöksee alas jyrkänteeltä. Tällaisen murrosajan muodostavat Kustaa I:sen hallituksen ensi vuodet. Uudet aallot paiskautuvat vanhaa kallioseinää vastaan, ja tämä rakoutuu vastustamattoman ylivoiman edessä, ja uusi aika murtautuu lävitse.
Keskellä näitä myrskyisiä ja melskeisiä aikoja sattui tapaus, jota tässä alempana koetamme kuvata.
Enemmän kuin vuosi oli kulunut siitä kuin Ruotsin äskenvalittu kuningas juhlallisesti saapui pääkaupunkiinsa ja meni Suurkirkkoon ja polvistui rukoilemaan pääalttarin eteen.
On sunnuntai. Saarnastuolissa, joka ulkonäöltään on kuin mikäkin kori, seisoo saarnaaja, ja kirkko on kuulijoita täynnä. Saarna lähenee loppuaan. Elävällä voimalla ja ytimekkäällä kaunopuheisuudella on saarnaaja selittänyt ja tulkinnut päivän tekstiä. Kuulijain katseet aivan kuin riippuvat kiinni hänen huulillaan. Kirkossa on aivan hiljaista, kukaan ei tahdo menettää loppusanoista tavuakaan.
Muutaman pilarin takana seisoo kaksi mustaveljeskunnan munkkia. Heillä on huppukauluksensa vedettynä pään yli ja he seisovat liikkumattomina kuin kuvapatsaat, mutta heidän silmänsä palavat, — innostuksesta vaiko vastakkaisista tunteista, ei ollut helppo ratkaista, eikä kukaan kiinnittänytkään heihin huomiota, sillä kaikkien ajatukset olivat kiintyneet saarnaan. Sentähden olivat molemmat munkit voineet vähitellen siirtyä kirkon ovelta kuoria kohden, johon saarnastuoli oli pystytetty, ja sinne he olivat pysähtyneet ja, kuten näytti, olivat kokonaan kiintyneet saarnaajan sanoihin hekin. Mutta yhtä huomaamatta kuin he olivat hiipineet perille, yhtä huomaamatta alkoi toinen munkeista hivuttautua syrjään, kunnes hän seisoi palavin silmin tuijottaen kautta kirkon, muiden kuulijain kera kasvotusten.
Pilari oli kuitenkin heidän ja kuulijakunnan välillä, jotta alhaalta kirkosta saattoi ainoastaan silloin tällöin nähdä munkin pään pistävän esiin pilarinkulman takaa, mutta pian jälleen nopeasti katoavan. Munkki ei kuitenkaan ollut monta kertaa pistänyt päätään näkösälle ja antanut katseensa liukua joukon ylitse, ennenkuin hän käänsi päänsä naapuriinsa ja kuiskasi: "Olen löytänyt tytön!"
Puhuteltu teki huomaamattoman liikkeen syrjäänpäin, saadakseen hänkin näkyviin sen, joka oli löydetty, ja ensimäinen lisäsi selittäen:
"Kuorista lukien kolmannen pilarin luona, vanhan naisen rinnalla!"
"Heureka!" [kreikkalainen sana, joka merkitsee: "Olen löytänyt"] kuiskasi puhuteltu vastaan. Nyt temmattiin kirkon ovet auki, ja sisään syöksähti hurja, ulvova lauma, työntäen syrjään kaikki, jotka seisoivat tiellä. Ne olivat valittu joukko Tukholman hylkyväkeä, sillä sellainen oli silloin olemassa kuten meidänkin päivinämme. Etupäässä kulkivat rohkeimmat, heiluttaen päidensä ylitse vahvoja ryhmysauvoja ja syytäen hirveimpiä kirouksia. Saarnaaja lopetti saarnansa esityksellä, kuinka totinen vapaus on siinä, että ilman ihmispelkoa teemme mitä Jumala käskee, ja niinkuin siihen aikaan oli tavallista sovittaa puheensa julkisen elämän tapauksiin, mainitsi hän Lutherin ja paavin sekä huomautti miten viimeksi mainitun puoluelaiset syyttivät edellistä, ikäänkuin hän olisi saarnannut vapaudesta vetääkseen kansaa luoksensa. Mutta olisi yhtä väärin syyttää Lutheria niistä väkivallan teoista, joita oli seurannut hänen vapauden saarnoistaan, kuin olisi väärin syyttää seppää niistä haavoista, joihin hänen takomaansa miekkaa väkivaltaisesti käytettiin. Oli käsitettävä, mitä vapaus on. Ken ei tahtonut totella mitään esivaltaa, vaan tahtoi, että kaikkien olisi oltava yhtä hyviä, ettei mitään eroa olisi oleva köyhän ja rikkaan, oppimattoman ja oppineen välillä, hän ymmärsi vapautta väärin. Totinen vapaus synnytti järjestystä, väärä epäjärjestystä. Mutta todella vapaa mies on inhimillisen järjestyksen alainen Herran tähden.
Tämä saarna merkitsi sitä enemmän, kun juuri tähän aikaan vallitsi mitä arveluttavin epäjärjestys Tukholmassa. Juuri sen vapauden, jota Luther ja hänen oppilaansa saarnasivat ja joka on kristinopin olemus, juuri tämän vapauden käsittäen väärin olivat muutamat uskonkiihkoiset miehet Saksassa alkaneet saarnata kaiken esivallan poistamista, ei ainoastaan maallisen ja hengellisen, vaan jossakin määrin itse raamatunkin. "Kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi", oli heidän tunnussanansa, ja sillä he tahtoivat tehdä uskottavaksi, että raamatun sanakin voi sitoa, pakottaa ja tehdä vapaan hengen epävapaaksi. Ihmisen sieluun kirjottaa Jumala hamasta ijankaikkisuudesta raamattunsa, ja tämä on ainoa pyhä raamattu, arvelivat he. Sentähden saattoi ken tahansa, joka tunsi Herran hengen kehotusta, nousta tulkitsemaan Herran sanaa, välittämättä siitä, mitä vanha raamattu sisälsi. Se oli, kuten näemme, raamatun kääntämistä omaan mielenmukaiseen sävyyn, ja kääntäjät olivat kaikenlaista väkeä, räätäleitä ja suutareita ja ketä muita tahansa, jotka kuvittelivat olevansa Jumalan hengen elähyttämiä.
Heidän vapaudenkäsityksensä mukaan oli väärin kastaa lapsia, koskeivät he voineet vapaasti määrätä itsestään, ja sentähden kastettiin uudestaan jokainen, joka liittyi heihin, ja siitä saivat he nimen: uudestakastajat.
Kesällä tänä vuonna (1524) oli joukko näitä uudestakastajia tullut Tukholmaan, ja heidän etunenässään oli turkkuri Melchior Rink ja kauppasaksa Bernhard Knipperdollink. Kuningas oleskeli valtakunnan eteläosassa, vartoen pääsyä Malmöhön, jossa hänen piti tavata Tanskan kuningasta Fredrikiä, ja hänen poissaolonsa edisti suuressa määrin vieraiden haaveksijain hommia. He majailivat etupäässä Norrmalmissa. Pyhän Yrjänän kappelin, tai nykyisen Johanneksen kirkon, ottivat he kokonaan omaan haltuunsa, eikä kestänyt monta viikkoa, ennenkuin heillä oli alempi ja tietämättömämpi rahvas käsissään. Mitään vakuuttavaa todistelua ei luonnollisesti voinut tulla heidän saarnoissaan kysymykseen, kun saarnaajat olivat pelkkiä oppimattomia miehiä, mutta mikä sanoihin nähden puuttui, se korvattiin huudolla ja kiihkeillä eleillä. Heidän esiintymisensä vaikutti melkein samaan tapaan kuin tanssitauti tai saarnatauti meidän päivinämme.
Juuri näitä uudestakastajia syöksähti nyt joukko Suurkirkkoon.
Saarnaaja siellä ei ollut kukaan muu kuin Tukholman kaupunginkirjuri, mestari Olavi Pietarinpoika, toinen Ruotsin kirkon reformaattoreista. Ei ollut lainkaan tavatonta, että hänen saarnansa keskeytettiin. Oli tapahtunut useammin kuin kerran, että oli käyty suorastaan hänen kimppuunsa, hänen seistessään korissaan Jumalan sana huulillaan, ja hän oli hädin tuskin päässyt alas saarnastuolistaan. Mutta kukaan ei ollut nähnyt hänen kalpenevan; päinvastoin säteilivät sellaisina hetkinä hänen silmänsä kirkkaammin ja hänen äänensä leimautteli sanoja ylevämmällä majesteetillisuudella. Epäilemättä oli monta kääntänyt voimakkaan miehen oppiin juuri se teho, jolla aina vaikuttaa oman henkensä tarjoominen vapaaehtoiseksi uhriksi, julkisesti lausutun tunnustuksen vahvistuksena. Sellaisina hetkinä valaisi mestari Olavin vakavia kasvoja säde marttyyrien sädekehästä.
Nytkään ei liikahtanut ainoakaan piirre näissä kasvoissa, kun raaka joukko syöksähti sisään; ja ensimäisten jouduttua saarnastuoliin juurelle, juuri hänen lausuessaan loppusanat: "Kas, sellaista vapautta ovat Kristus ja Paavali opettaneet!" kuultiin kähisevän, rämäjävän äänen joukosta huutavan:
"Sen valehtelet, mestari Olavi, kuin mikäkin viekas veitikka!"
Oli kuin sulku olisi nostettu pois uhkaavan kosken tieltä. Kaikki alkoivat huutaa kilvan toistensa keralla: "Alas, ilkeä veitikka!" — "Ulos, väärä opettaja!" — "Hän saastuttaa herrantemppelin!" — "Ulos hän kaikkine pakanallisina koruineen!" — Niin kajahteli sadoista suista, ja hurjat, mielettömät katseet kääntyivät saarnaajasta pyhäinkuviin, jotka koristivat alttareita ja seiniä.
Mutta saarnastuolissa oleva vahva mies, joka tiesi hyvin, että sanakin vastaukseksi, sanakin kiihottuneen joukon tyynnytykseksi olisi ollut vain öljyä tuleen ja antanut aiheen ilmitaisteluun ja verenvuodatukseen, kumartui paikoillaan rukoilemaan, ja niin suuri oli hänen valtansa kuulijoihinsa, että hekin kukin kohdaltaan kumartuivat hiljaiseen rukoukseen.
Melu taukosi hetkeksi. Pyhyyden häväisijät, joista suurin osa oli puolijuopuneita, silmäilivät aikalailla kummissaan ympärilleen. Heistä näytti olevan aivan käsittämätöntä, ettei saarnaaja eivätkä kuulijat antaneet itseään häiritä.
Silloin kuului Olavin mahtava ääni, hillityn juhlallisena lukevan Herranrukousta, ja kirkko kävi yhä hiljaisemmaksi, ja karttumiehet näyttivät yhä enemmän hämmästyvän. Mutta äkkiä alkoi rämäjävä ääni huutaa jälleen:
"Mitä, veljet, sallimmeko hänen näin häväistä Jumalaa ja vapautta! Eikö meitä kaikkia elähytä Jumalan henki, eikö ken hyvänsä meistä voi nousta saarnastuoliin ja saarnata, jotta kivetkin itkevät? Ylös, Gideonin miehet … karkottakaa tiehensä eksyttäjä!" Hänen vielä puhuessaan, lennähti muuan kivi saarnastuoliin. Se kulki vain sormenleveyden ohi mestari Olavin pään ja sattui Jumalan äidin kuvaan, joka oli pystytetty aivan saarnastuolin taakse. Kuva rämähti, ja hirveästi romahtaen putosi vasen käsivarsi Jesuslapsineen lattialle. Kuulijakunta istui aivan kuin pelon ja kauhun lamaannuttamana. Kukaan ei ryhtynyt mihinkään. Monen vakavan porvarin mielessä heräsi kyllä ajatus vastustaa väkivaltaa väkivallalla, ja olisipa vain sanakaan siihen suuntaan päässyt mestari Olavin huulilta, olisi kirkossa noussut hirveä ottelu.
Mutta mestari Olavi kuuli kylläkin selvästi huudoista pyhäinkuvia vastaan, etteivät nämä olleet hänen tavallisia vihollisiaan, paavilaisia, jotka nousivat häntä vastaan, ja ensi hämmästyksessään ei hän voinut katsoa asiaa muuksi kuin surulliseksi erehdykseksi. Niin hän kuin Suurkirkon kirkkoherrakin, joka myös oli luterilainen, olivat yleensä olleet neuvottomia uudestakastajain esiintymiseen nähden. He olivat kuulleet näiden saarnoja ja koettaneet ankarasti keskenään selvittää heidän oppejaan, joiden uudestakastajat itse väittivät olevan luonnollinen hedelmä siitä vapaudesta, jota Luther opetti. Tämä vapaudenoppi oli heidät eksyttänyt. Vasta viime päivinä oli Olavi enemmän mielijohteesta kuin selvästi ajatelluista järkisyistä, tullut siihen vakuutukseen, jota hän tämänpäiväisessä saarnassaan oli koettanut esittää. Kuitenkaan ei uudestakastajain taholta oltu vielä koskaan ryhdytty vainoon lutherilaisia pappeja kohtaan. Olaville oli sentään selvää, että samana hetkenä kuin hän järjestyksen nimessä nousisi heidän oppiaan vastaan, olisi sota julistettu hänen ja heidän välillään. Mutta sitä hän ei ollut vielä tehnyt, ja saarnasta, jonka hän äsken oli lopettanut, olivat uudestakastajat kuulleet ainoastaan loppusanat.
Rukouksensa lopetettuaan nähtiin hänen ojentavan yhteenpuristetut kätensä korkeutta kohden, ja hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin hän keskellä kivittämisen uhkaa olisi tahtonut huutaa Herralta armoa ja voimaa osottaakseen kuinka voimattomia nämä hyökkäykset olivat, kun ne suunnattiin Jumalan ikuisten totuuksien julistajia vastaan. Niin käsittivät hänen rukouksensa kaikki, ja heitä ihastutti tämä miltei ylimaailmallinen tyyneys. Hänen kalpeain, pontevain kasvojensa näkeminen keskellä myrskyä oli paras saarna, uskontunnustuksen halleluja!
Hän laskeutui saarnastuolista.
Nyt oli hurjin taistelu alkava. Joukko väkeviä porvareita tunkeutui pilarin luo suojellakseen saarnaajaansa, ja rähisevä joukko ulvoi kuin vapaiksi päässeet metsänpedot, ojentaen kartuilla asestetut kätensä pystyyn.
Naisten keskuudesta kuului kauhunhuuto, heidän rientäessään ulos kirkosta mitä nopeimmin voivat. Ainoastaan kolmannen pilarin luona kuorista lukien oli vielä kaksi jälellä. Toinen oli iäkkäämpi nainen, jonka kasvojen piirteet, tumman päähineen reunustamina, puhuivat lempeästä ja alistuvaisesta mielestä. Hän piti käsiään ristissä, mutta hänen huulensa vapisivat ja hänen rukoillessaan hiipi kyynel hänen ryppyisiä poskiaan pitkin. Hänen rinnallaan polvistui nuori tyttö. Hänenkin kasvonsa olivat kalpeat, ja kiihkein levottomuus leimahteli hänen tummansinisistä silmistään. Hänen piirteensä olivat hienot, kuitenkin enemmän tarmokkaat kuin pehmeät. Katsettaan kääntämättä tuijotti hän saarnastuolia kohden, josta Olavi juuri oli lähtenyt, ja yhteentunkeutuneeseen miesryhmään sen ympärillä. Katsojasta näytti siltä kuin hän joka hetki olisi ollut valmis rientämään uhatulle avuksi ja suojaksi. Nämä molemmat naiset ne juuri olivat niin suuressa määrin herättäneet munkkien huomiota.
Nämä seisoivat yhä vielä pilarinsa luona. He olivat vain väistelehtäneet sen ympäri sitä mukaa kuin joukko ryntäsi eteenpäin, niin että he tämän näkemättä nyt olivat pilarin vastakkaisella puolella.
"Nyt on hetki käsissä", kuiskasi se, joka ensin oli huomannut molemmat naiset, "enkä epäile, että onnistun tehtävissäni."
"Pax vobiscum!" [Rauha olkoon teille!] vastasi toinen. "On jo hyvä aika".
"Tapaan teidät sitte isämme luona!"
"Isä arkkipiispan luona, kuten puhuttu on!"
Ja molemmat munkit erosivat. Viimeksi puhunut hiipi pitkin pilarin vartta ulos kirkosta. Toinen meni nopein askelin vastakkaiseen suuntaan, kuitenkin kiihkeästi vilkuen sivulleen, huomasiko häntä kukaan saarnastuolin luota. Tämä oli kuitenkin tarpeetonta pelkoa. Sillä kirkon perällä oli kylliksi muuta tehtävää. Kirkossa tosin oli vielä monia, niin naisia kuin miehiäkin, jotka eivät voineet lähteä paikoiltaan, ennenkuin näkivät, kuinka alkaneet tapahtumat päättyisivät. Nämäkin olivat niin kiintyneet näkemäänsä, etteivät huomanneet munkkia.
Hän oli pian aivan nuoren tytön rinnalla. Mutta täälläkin oli hän valinnut paikkansa pilarin takana, ja sattuman oikusta se, jota hän etsi, oli aivan pilarin vieressä vanhan naisen keralla.
"Älkää peljätkö", sanoi hän puoliääneen, mutta vakuuttavaan ja isälliseen sävyyn, "älkää peljätkö, hurskas neiti, tällä kertaa ei mitään pahaa ole tapahtuva mestari Olarille!"
Tyttö hypähti munkin sanat kuullessaan, kuten pelästynyt naarashirvi. Hän kiinnitti katseensa puhujaan, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, kuka hän oli. Mutta munkki vastasi hänen lausumattomaan kysymykseensä lempeällä hymyllä.
"Ettekö tunne pater Robertia?" sanoi hän, ja nähtyään että tyttö tunsi hänet, lisäsi hän: "Minulla on sanottavana teille sananen, neitsyt Kristina, sananen, josta varmaankin olette minulle kiitollinen!"
Omituinen hymy, joka sentään aivan heti katosi, väreili neitosen huulilla hänen katsoessaan eteensä maahan.
"Se koskee mestari Olavia!" jatkoi munkki.
Tyttö näytti tulevan tarkkaavaisemmaksi, mutta vieläkään ei hän virkkanut mitään.
"Se koskee hänen tulevaisuuttaan!" sanoi munkki edelleen. "Olen hänen ystävänsä hänen isänsä tähden. Tiedätte sen hyvin, ja vannon sen Jumalan pyhän veren nimessä, että tahdon toimia ainoastaan hänen onnekseen. Tahdotteko auttaa minua, neitsyt Kristina?"
"Minä!" huudahti tyttö aivan hämmennyksissään.
"Niin, te voitte tehdä sen." Hän vaikeni hetkeksi, ja hänen katseensa näytti tunkeutuvan tytön sielun syvyyteen, ja sitte lisäsi hän: "Tahdotte kai tekin!"
"Ja mitä haluatte sitte minulta?"
"Teidän on taivutettava mestari Olavi saapumaan tänään
Harmaamunkkiluostariin".
"Harmaamunkkiluostariin?"
"Niin, kolmen aikaan iltapäivällä odottavat häntä siellä hyvät ystävät, jotka ovat päättäneet tehdä kaikkensa hänen hyväkseen … sanokaa minulle, neitsyt, että suostutte pyyntööni … tahdotte kysyä, miksi en puhuttele häntä itseään. Olen tehnyt sen, mutta hän on evännyt, hän ei luota lainkaan sanoihini! Teihin hän luottaa, teidän pyyntöönne ei hän voi olla suostumatta, ja te tunnette minut…"
Kaikki tämä sanottiin sangen nopeaan, ja nuorella tytöllä, jonka mieli aivan luonnollisesti oli kiintynyt asiaan, joka mitä lähimmin kävi yhteen sen kanssa, mistä munkki puhui, ei tällä hetkellä ollut mitään väitettävää vastaan. Vaara, joka uhkasi miestä, kenen pelastuksesta ja tulevasta onnesta munkki oli puhunut varmuudella ja luottamuksella, ikäänkuin lainaten parhaan ystävän katseen ja äänen, sai aikaan, että tyttö suostui hänen pyyntöönsä, sitä lähemmin miettimättä.
Hirveä rähinä perällä saarnastuolin luona ikäänkuin vahvisti hänen lupauksensa. Keppien kiihkeät iskut kalahtelivat siellä vastatusten, kuuluen ympäri kirkkoa, ja karhea ääni, joka ensiksi oli kohonnut saarnan aikana, kuului huutavan kaikkien muiden ylitse: "Nyt on hetkesi lyönyt, koira … viipyy viikomman, ennenkuin jälleen nouset pyttyysi."
Enempää ei tyttö kuullut. Saarnastuolin luota hajaantuivat taistelijat ympäri kirkkoa. Kaikki tyyni muuttui hirvittäväksi varjonäytelmäksi. Munkki, vanha nainen, mestari Olavi, kaikki hämmentyi ainoaksi sekamelskaksi. Tyttö pyörtyi ja vaipui lattialle pilarin juurelle.
Mutta temppeliä kaiuttivat valloilleen päässeet taistelun henget. Kaikki, jotka voivat paeta, väistyivät tieltä. Vanhaan naiseen tarttui pari väkevää kättä, jotka veivät, hän ei tiennyt kuinka, hänet ryntäävän joukon jaloista pois. Hänen pelastajansa oli kummallinen mies näöltään. Hän oli tullut kirkkoon uudestakastajain kera, ja hän oli seurannut heidän mukanaan saarnastuolin luo, mutta siellä oli hän pysähtynyt ja pikemmin vajonnut katselemaan pelotonta saarnaajaa kuin tämän sanojen tajuamisesta joutunut toimettomaksi. Hartauden valtaamana ei hän kuitenkaan näyttänyt olevan. Silmä oli kyllä kiinnitetty mestari Olaviin, mutta katse oli ilmeetön, ja suu vetääntyi miltei hymyyn. Toisten syöksyessä eteenpäin seisoi hän vielä paikoillaan. Vasta kuultuaan johtajan huudon hypähti hän pystyyn ja tahtoi lähteä matkaansa. Mutta samalla oli hän tullut silmänneeksi siihen suuntaan, missä molemmat naiset, jotka olivat joutuneet munkkien huomion esineeksi, olivat, ja hänen katseensa pysähtyi nuoreen tyttöön. Nyt ei se enää ollut ilmeetön. Nyt syttyi siinä liekki, niin lämmin ja kirkas, että se levitti hohteensa pöhönaamalle kauttaaltaan. Niin kaunis oli tämä katse, että takkuinen harmaasuortuvainen tukka ja hoitamaton parta sen loisteessa ikäänkuin häipyivät näkymättömiin.
Mahtoiko juomarin aivoissa herätä eloon joku aikoja sitten himmennyt lapsuudenkuva tai olisiko niihin eksynyt jotakin mestari Olavin sanoista ja, yhtyneenä näiden kauniiden, neitseellisten kasvojen näkemiseen, sytyttänyt valon säkenen jostakin paremmasta, joka oli tuleva? Itse ei hän varmaankaan tehnyt siitä selkoa itselleen. Hän heräsi todellisuuteen siitä, että karttumiehistä joku löi häntä olalle, jälleen näyttäytyi tylsä hymy ja ilmeetön katse. Kuitenkaan ei hän ottanut osaa meteliin saarnan jälkeen eikä hyökkäykseen mestari Olavin kimppuun. Mutta kun rauhanhäiritsijäin hyökyaalto kääntyi ulospäin, oli hän ensimäisten joukossa, ja taas tuli hänen katseensa etsineeksi molempia naisia pilarin luona.
Nuoret kasvot olivat kadonneet, mutta vanha seisoi jälellä, vavisten ja kuolonkalpeana. Ja päihtynyt mies oli tuossa tuokiossa hänen sivullaan ja vei hänet miltei kantamalla ulos kirkosta. Mutta siellä jätti hän hänet ja riensi takaisin kirkkoon, mistä kuului huutoja, että oli käytävä käsiksi ja heitettävä ulos "epäjumalankuvat", joilla tarkotettiin kaikkia kuvia ja maalauksia ynnä muita kirkonkoristuksia.
Kun vanha nainen oli onnellisesti joutunut kirkkomäelle oven edustalle ja kun hän katseli ympärilleen, oli hän yksin. Pakenevia miehiä ja naisia syöksyi hänen ohitsensa. Hänen ensi ajatuksensa oli Kristina ja hän huusi ohitse rientäville, kysellen häntä. Mutta kukaan ei häntä kuullut, ja jos joku kuulikin, ei kukaan tiennyt kadonneesta mitään.
Jokin esine joka heitettiin ulos kirkosta, sattui niin kovasti hänen kupeeseensa, että hän kaatui kumoon. Kuitenkin kuuli hän selvään, kuinka luja ääni kirkon sisäpuolella huusi:
"Lakatkaa, ystävät, vapauden nimessä! Tänään ei ole sopiva aika työllemme, mutta huomenna … huomenna tulemme toimeen tuhatlukuisina ja puhdistamme temppelistä kaikki epäjumalan kuvat. Tulkaa nyt mukana kappeliin, siellä on jumalanmies Melchior Rink meille sanova, kuinka meidän on käytävä käsiksi työhön ja vietävä se hyvään loppuun."
"Knipperdollink, Knipperdollink!" huusi hurja joukko. "Tulemme mukanasi kappeliin, Melchiorin ja sitte mestari Reinhardtin luo!"
Ja raivoava joukko virtasi ulos kirkosta, tunkeillen ovessa, rähisten ja elämöiden. Vanhus kuuli ja näki kaiken siihen missä makasi, mutta ei kyennyt liikahtamaan paikaltaan.
Kun lopulta kaikki oli hiljaa ja hän katseli ympärilleen, olivat kirkonovet suljetut. Hän nousi hiljaa pystyyn. Hänen vierellään makasi pyhän neitsyen irtikolhaistu käsivarsi Kristuslapsen keralla.
Nainen risti itsensä ja nilkutti hiljalleen kotiaan kohden.
2.
Kun Kristina heräsi tainnoksistaan, tulvailivat kauniin soiton sävelet temppelin holveissa, ikäänkuin puhdistavina ja pyhittävinä niiden tapausten soraäänten jälkeen, jotka vähän ennen olivat kajahdelleet niitä vastaan. Kesti kotvan, ennenkuin hän oikein pääsi suunnilleen. Se hirveä todellisuus, joka vallitsi hänen sulkiessaan silmänsä, oli niin suuressa ristiriidassa sen taivaallisen suloisen vaikutuksen kanssa, jonka urkujen sävelet häneen tekivät, ettei hän äkkipäätä voinut selvittää ajatuksiaan.
Vähitellen kuitenkin kaikki hänelle selveni, ja hän nousi pystyyn. Hän katseli ympärilleen. Kirkko oli tyhjä. Ei näkynyt ainoaakaan elävää olentoa, mihin katseensa heittikin.
Hetkisen seisoi hän hiljaa, neuvotonna mihin kääntyisi. Mutta äkkiä peitti hän kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin kootakseen mieltään. Niin kului jälleen muutamia silmänräpäyksiä. Mutta sitte nosti hän päänsä ja katsoi perälle pääkuoria kohden, missä pyhän Yrjänän kuva seisoi. Hän painoi vasemman kätensä vasten sydäntään, oikealla pitäen kiinni päähineensä leukanauhasta.
Hän lähestyi päättävästi pääkuoria, mutta hänen käyntinsä oli juhlallinen ja hänen katseestansa säteili ihmeellinen loiste. Ja sillä aikaa yhä humisivat urkujen sävelet hiljaa ja surusointuisesti kautta holvien.
Kristina kulki pyhän Yrjänän kuvan ohitse ja perälle pääalttarin luo. Mutta täällä pysähtyi hän äkkiä ja hänen kasvoilleen levisi kalman kalpeus.
Alttarin kehyksellä istui mies kumarassa päin, kokonaan itseensä vajonneena. Hän ei ollut kuullut lähestyvän askeleita, hän ei katsonut tyttöön tämän seistessä hänen edessään. Hänetkin näytti vallanneen se taivaallinen sulo, jonka sävelet olivat levittäneet temppeliin. Musta tukka oli sivelty taaksepäin ja valui mustalle takinkaulukselle. Takki oli pitkäliepeinen, avoin edestä, ja se valui runsaissa laskoksissa vasemman, alttarin portaalla lepäävän käden ympärillä. Oikeaa kättä vasten lepäsi pää. Hän oli leveähartiainen, voimakas olento, ja säännölliset kasvojen piirteet puhuivat hengestä, joka vastasi tätä ruumista.
Olisi saattanut kysyä, nähdessään hänen istuvan siinä jäykkänä ja liikkumattomana, oliko hänellä turtumisen ja herpoutumisen hetkensä vai taisteliko toimiva sielu ulkonaisen hiljaisuuden alla päästäkseen selvyyteen. Mädännys ja elämä ovat lähellä toisiaan, ja molemmat kehkeävät hiljaa maan helmassa. Kukan siemen itää ruumiin rinnalla, joka hajoaa atomi atomilta.
Nuori tyttö pani kätensä ristiin, ja hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin ajatukset olisivat kohonneet hänen sydämestään ilmetäkseen ääneen ja pukeutuakseen muotoon uhkealla purppuralla. Mutta varmaankin saivat ne siivet samana hetkenä kuin syntyivät, ja lensivät pois, sillä mitään ääntä ei tullut kuuluviin. Mutta hänen silmänsä seurasivat miehen kasvojen piirteitä tarkkaavaisuudella, joka oli lähellä ihailua. Ei vähäisinkään värähdys suupielessä, ei rypistettyjen kulmien pieninkään liikahdus olisi jäänyt häneltä huomaamatta.
Äkkiä hypähti mies pystyyn ja ojensi kätensä alttaria kohden.
"Ei!" huudahti hän, ja hänen äänensä helähti niin täyteläänä ja sointuvana urkujen sävelten sekaan, jotka juuri nyt sulivat yhteen ihmeen ihanaksi sulosoinnuksi. "Ei … se on sinun tahtosi, Herra, ja minä olen sinun palvelijasi … tapahtukoon sinun tahtosi, vaikkapa ihminen samalla musertuisikin!"
Hän pani kätensä ristiin ja pystyssä oleva pää vaipui alas rintaa kohden. Kului hetkinen, sitte kääntyi hän ympäri ja hänen katseensa sattui Kristinaan. Hänen silmänsä olivat säteilevät ja kirkkaat. Hän oli taistelunsa taistellut, hän oli päässyt selvyyteen itsestään. Hymyily, joka oli vakavuutta täynnään, valaisi hänen kasvonsa, kun hän läheni neitoa.
"Oletko jo tehnyt päätöksesi, Kristina?" kysyi hän tarttuen tämän käteen.
Tyttö ei vastannut. Hän värähti, ja puna hulvasi hänen marmorinvalkeat poskensa. Tätä kysymystä ei hän nähtävästi ollut odottanut.
"Sinunhan piti antaa minulle vastaus tänään, Kristina, ja täällä pyhän Yrjänän kuvan luona, täällä Jumalan alttarin edessä, eikö ollut niin?… Ja kuitenkin, sinä et uskalla katsoa minuun, kätesi vapisee… Ah, älä pelästy, Kristina, älä pelkää haavottaa sydäntäni; sinun kieltävä vastauksesi tuottaa rauhaa, sinun myöntymisesi on sodan tunnussana, ja minä olen valmis molempiin. Minun asiani lepää Jumalan kädessä, ja minun asiani on hänen…"
"Olavi!" sammalsi kiihtynyt tyttö ja koetti peittää pursuvia kyyneleitään miehen kädellä, johon hän tarttui molempine kätösineen ja suonenvedon tapaisesti painoi sen vasten silmiään.
"Olet kiihdyksissä, Kristina!"
"Siihen mitä puhut, Olavi", puuttui Kristina jälleen puhumaan, nostaen päänsä ja uskollisesti katsoen Olavin mustiin silmiin, "siihen ei minun ole vaikea vastata … elämässä ja kuolemassa tahdon olla sinun!"
"Elämässä ja kuolemassa!" kertasi Olavi, katsellen lempeän tutkivasti tytön kauniita kasvoja, sisäisen rauhan säteilyn levitessä hänen otsalleen ja hymyillessä hänen vakavista silmistään. "Elämässä ja kuolemassa, sanot sinä … ja oletko tarkoin ajatellut, mitä nämä sanat sisältävät, oletko ajatellut, että maailma, jossa elämme, tulee heittämään ylitsesi pahantekijättären hunnun ja polttamaan minuun jumalankieltäjän ja pyhyydenrikkojan merkin … oletko harkinnut kaikkea tätä? Ystäväsi tulevat sinua karttamaan, hyvänsuovat surkuttelevat sinua ja vaikenevat, pahansuovat levittävät ilkeitä juttuja sinusta, ja kentiesi … kentiesi saa Olavisi lopuksi kärsiä polttoroviolla häpeällisen kuoleman, ja sinä itse…"
"Missä on sinun rohkeutesi, Olavini", keskeytti hänet Kristina tulisesti. "Olen uskonut, että Jumala on ihmisiä mahtavampi, ja eikö itse polttorovion liekit tule jättiläiskielillään julistamaan hänen voimaansa ja huutamaan: kuolema, kussa on sinun otasi, hauta, kussa on sinun voittosi! Ah, sinä tunnet niin vähän Kristinaa, jonka olet tehnyt osalliseksi sydämesi rikkauksista, jos luulet tarvitsevasi tehdä minulle tuollaisia kysymyksiä."
"Kristina, Kristina, sanasi täyttävät sydämeni rakkaudella ja luottamuksella… Tahdot siis tulla morsiamekseni, tunnet siis olevasi kyllin voimakas rinnallani, vaimonani, kantaaksesi ivan raskasta taakkaa, tunnet olevasi kyllin voimakas kuollaksesi kanssani sen Jumalan tähden, jonka palvelija olen ja tahdon jäädä siksi, niin kauvan kuin hän tarvitsee raihnasta kieltäni?"
"Tahdon!" kuiskasi Kristina ja kumartui Olavia kohden, joka pani kätensä ristiin hänen päänsä ylitse ja suuteli häntä otsalle.
"Niin on se siis sanottu, sana, joka on tärkeä", sanoi hän liikutetulla äänellä. "Ja, Herra, kuule meitä ja anna meille siunauksesi!"
Urkujen soitto oli lakannut. Viime sävelet virtailivat vielä holveissa, hälveten kuten huokaus. Kului hetki kummankaan lausumatta sanaakaan. He ymmärsivät toisensa, heidän sydämensä tunsivat, heidän silmänsä näkivät yhtä ja samaa, mitäpä he tarvitsivatkaan sanoja!
Mutta urkulehterin reunalta pistäytyi esiin pää, jonka silmät näyttivät ahmivan molempia alttarikehän ääressä. Pää katosi pian, ja kohta sen jälkeen kuului askelia lehterille vieväin porrasten edustalla ja ne lähenivät nopeasti alttaria kohden kirkon perälle. Kuta lähemmäksi ne tulivat, sitä hiljaisemmiksi ne muuttuivat, mutta jos tämä johtui varovaisuudesta, oli tämä aivan tarpeetonta, sillä ne, joita askeleiden ei pitänyt häiritä, olivat sellaisessa mielentilassa, etteivät kuulleet niistä mitään.
Hän oli äskeinen mies ilmeekkäine silmineen, hän, joka hymyili sotahuutojen kaikuessa korkeimmillaan, mutta jonka silmät loistivat niin lämpimästi nuorta tyttöä nähdessään. Hän pysähtyi muutaman pilarin taakse, ja hänen katseensa ilmaisi suurinta levottomuutta. Häntä pudistutti kauttaaltaan kuumeväristys, ja hänen täytyi pidellä kiinni pilarista, jottei kaatunut.
"Ja nyt, Kristina", kuului Olavin ääni, "nyt täytyy meidän erota. Mene kotiin äitini luo. Tapaamme siellä toisemme iltapäivällä, mutta jollei niin tapahdu, sano lohdutuksen sana vanhukselle ja lue rukous sieluni puolesta…"
Suurimman hämmästyksen ilmeellä katsoi Kristina Olaviin, mutta ennenkuin hän ehti ilmaista huolestumistaan, jatkoi tämä:
"Sinä kuulit ja näit, mitä tänään tapahtui! Tuskin saatoin toivoakaan voivani välttää kuolemaa. Mutta en saa levätä, minun täytyy tehdä Herrani työtä, valvoa ja taistella… Menen täältä Norrmalmiin, minun täytyy leimahuttaa totuuden salama eksyneiden joukkoon… En Jumalalle enkä kuninkaalleni voi vastata, kun he kysyvät minulta, olenko täyttänyt velvollisuuteni tätä huumautunutta joukkoa kohtaan. Näetkös, minutkin eksytti näennäinen totuus heidän opissaan, mutta kun olen päässyt oikean perille, en saa epäröidä…"
"Mutta sinä menet varmaan kuolemaan!"
"Se on Jumalan kädessä … jollen tule, niin ole huoletta Kristina, tuolla ylhäällä tapaamme jälleen! Ja sinä olet vahva ja rohkea, näen sen säteilevistä silmistäsi, mutta vanha äitini on heikko ja tarvitsee tukea… Rupea hänen tuekseen, Kristina, ja tervehdi veljeäni Lauria, kun hän tulee, ja tee hänelle hyvä selko kaikesta, mitä olen tehnyt ja puhunut Herran nimessä!… Älä itke noin, sinun täytyy ajoissa tottua ajatukseen, että Olavisi on taistelun mies, ja hänen morsiamensa saa aina riemuita voitosta, sillä hänen täytyy rakastaa henkeäni eikä heikkoa ruumistani, ja henki on aina voittava, niin totta kuin Herra elää ja niin totta kuin toteutan Herran tahtoa."
Hän tarttui kaksin käsin tytön käsiin ja katsoi niin sydämellisesti hänen kyyneltyneihin silmiinsä kuin hän olisi kuitenkin sydämessään tunnustanut, kuinka vaikea tämän rakastetun naissydämen oli ajatella iloisia ajatuksia, kun oli kysymys hänen rakastettunsa elämästä ja kuolemasta.
Mutta hieman loitompaa kuului kiihkeää nyyhkytystä ja raskaita, epävarmoja askelia, jotka lähenivät paikkaa, missä molemmat nuoret olivat. Olavi kohotti katseensa ja näki kuluneeseen kauhtanaan puetun miehen, jonka riippuvat posket ja punainen nenä selvään ilmaisivat, että hän vietti irstasta elämää. Hän oli heittäytynyt polvilleen pyhimyskuvan ääreen ja rohkeni tuskin kohottaa katsettaan alttaria kohden, jonka edessä elinvoimainen, uljas mies seisoi rinnallaan punastuva neitonen. Kulunut lakki, korvien kohdalta kaarelle leikattuine ja ylöspäin käännettyine reunuksineen, jotka kerran olivat päärmätyt jollakin kallisarvoisella nahkalla, liikkuivat nopeasti ympyrässä hänen laihoissa sormissaan, ja hänellä oli itku kurkussaan, kyynelen toisensa perästä valuessa pitkin hänen poskiaan ja partaansa.
Olavi meni miehen luo ja laski kätensä hänen olalleen.
"Mitä tahdot, vanhus?" kysyi hän. "Jos jokin suru painaa sydäntäsi ja jos tahdot keventää mieltäsi kertomalla sen minulle, niin olen valmis kuulemaan ja auttamaan mikäli voin."
Miehen kiihkeä nyyhkytys pikemmin kiihtyi kuin tyyntyi Olavin puhuttelusta, mutta vähitellen lakkasi se ja hän heitti pörröisen otsatukkansa alta katseen Kristinaan. Niin lemmenlämmin kuin tämä katse oli tuskin Olavin, hänen päästessään varmuuteen, että hänen rakkauteensa vastattiin.
"Ei, ei", huudahti mies. "Olen vanha syntinen, tuskin arvokas astumaan näin perälle Herran pyhään. Jumala antakoon syntini anteeksi, mutta en voinut pidättää askeleitani, ne vetivät minut tänne vastoin tahtoani."
"Jos etsit Herran armoa, vanha mies, et varmaan etsi turhaan. Hän ei tahdo kenenkään syntisen kuolemaa… Tulkaa luokseni kaikki, jotka olette ahdistetut, sanoo Hän, ja minä tahdon ottaa ikeenne hartioilleni."
"Ohoi, mestari Olavi", huokasi mies, "mitäpä minulla olisi tuotavaa. Tavaraa ja kultaa ei minulla ole ja sydämeni riippuu kiinni tässä syntisessä maailmassa. He kyllä rukoilevat puolestani, harmaaveljekset näet, sen tiedän, ja joka kerta, kun kuulen heidän laulavan kultakoristeisessa kuorissaan, nauran minä. Hahaha, he elävät herkullisesti laulaessaan sieluni puolesta, ja minä kuolen nälkään… Tuolla ulkona taasen saarnataan vapaudesta ja kaikkien yhdenvertaisuudesta ja että rikkaiden on jaettava omaisuutensa ja ettei mitään köyhiä saa olla olemassa… Hahaha, minun henkeni ei voi käsittää yhtä eikä toista."
Hän vaikeni yhtäkkiä, ikäänkuin olisi sanonut liian paljon mielestään. Hänen silmänsä saivat jälleen ilmeettömyytensä, ja puolihassu hymyily näyttäytyi jälleen hänen huulillaan. Hän nousi pystyyn ja tahtoi vetäytyä pois. Mutta Olavi laski kätensä hänen olalleen.
"Jos ymmärrän sinua oikein, ovat tiesi samat kuin niiden, jotka tänä päivänä saastuttivat Herran temppelin, ja silloin on sinun seurattava minua… Tahdon nyt mennä heidän luoksensa, ja sinä saat kuulla minun sanani, ja sitte tahdon puhutella sinua. Usko minua, kukaan ei ole langennut niin syvälle, ettei voisi nousta Jumalan avulla."
"Mihin tahdotte mennä?" kysyi mies.
"Melchior Rinkin luo!" vastasi Olavi.
"Melchiorin luo!" änkytti mies. "Ja missä aiotte tavata hänet?"
"Eikö hän nyt saarnaa pyhän Yrjänän kappelissa?"
Miehen hymyilyyn tuli tämän kysymyksen johdosta sekä epäilyn että varmuuden ilme. Hän näytti harkitsevan, oliko hänen vastattava vai ei, mutta sitte tuli hän heittäneeksi katseen Kristinaan, joka vielä seisoi alttariporrasten yläpäässä, ja hän sanoi vakuuttavalla äänellä:
"Saarnaako Melchior nyt, en tiedä, mutta sen tiedän, että hän ja Knipperdollink neuvottelevat tulevana yönä keskenään siitä, mitä huomenna on tapahtuva! Knipperdollinkin huuto hetkinen sitte miehille täällä sisällä … se huudettiin, luullakseni, jotta saataisiin heidät täältä pois."