Tämän tarinan on Saksan kieleen kirjoittanut Heinrich Zschokke niminen oppinut Sveitsin eli Helvetsian maassa. Toivoin siitä olevan Maanmiehilleni huvitusta ja hyödytystä, olenma sen suomentanut.
Useampi Suomalainen lukia taitaa kyllä oudoksi katsoa monta tässä kerrottua asiata, eikä ollenkaan meidän maahamme sopivaiseksi; mutta hän muistakoon että kussakin maassa ovat omat tapansa ja asetuksensa, ja erilaiset asiain käytännöt.
Ulkomailla ja Suomessakin muutamassa paikkakunnassa, kussa ihmiset asuvat tihiämmin, on suuria kyliä, ikäänkuin vähäiset kaupungit. Sellainen on myöskin tämä Kultala.
Carl N. Keckman
Hyödyllisten ja siinä sivussa huvittavaisten kirjain puutos on Suomalaista lukemisen ainetta halajavaisille sangen suuri, ja samassa määrässä, kuin lukioitten joukko, päivä päivältä enentyvä. Tosin on tämä jo merkillisesti enentynyt, koska aivan moni, vaikka muissa kielissä kyllä harjoitettu, ja niin muodoin suuresta kirja-tavarasta osallinen, kuitenkin soisi tämän rikkauden olevan myös oman maan kielessä tarittuna. Usiat Isäin puheella puhutut saavuttavat aina likemmin sydäntä.
Tämä puutos on toisessakin päällekatsannossa mainittava. Kirjain avulla sekä kasvaa että vahvistuu joka kielen luonto ja omaisuus täydellisemmäksi. Kielessä osotetaan, ikäänkuin peilistä kahden, mailman kuvat; yhden ulkonaisen silmillämme havaittavan, ja sisällisen, jossa hengellisten olentoin omaisuudet itsensä ilmoittavat. Jota kirkkaampi on kieli, sitä selkeämpi myös kumpikin näistä kuvista. On siis varsin tarpeellinen, että kunkin kansan kieli — kirjoissa sovitettu kaikkinaisten aineitten selitykseksi — harjoitetaan ja ikäänkuin kiiltäväisemmäksi himotaan.
Tätä tarkoittaa Seura Suomen miehiä, jotka Isänmaan kielen rakkaudesta ovat yhdistyneet Suomalaisia kirjoja ulos antamaan ja toivovat maanmiehiltänsä mielityötä tähän edesottamiseen. Alkaissansa toimituksiaan, he pitävät tätä Kultalan kirjaa soveliaisena edelläkäypänä. Suuri olisi heille riemun ainet, jos joku lukia kultaa siinä käsittäisi.
1.
Yhtenä sunnuntaina jälkeen puoli-päivän istuivat Kultalan kylässä nuorukaiset vanhan pihlajan varjossa ja lauloivat, elikkä nauroivat, kuin joku tuli krouvesta hoiperrellen, joka oli liioin määrin viinoja maistellut. Muut talonpojat istuivat vaimoinensa krouvessa, ja joivat ja pelasivat, ja riemuitsivat ja kaikellaista leikkiä laskivat, niinkuin tuo tapahtuu, koska viinaa ja olutta on hyvään hintaan saatavata.
Silloin tuli suurenlainen vahvannäköinen mies kylään. Hän mahtoi olla noin kolmenkymmenen paikoilla; hänellä oli harmaja takki päällä, pitkä sapeli vyöllä, ja seljässä renseli. Hän näytti vähä villiltä, sillä hänellä oli otsassa suuri naarma ja nenän alla musta huuli-parta, niin että lapset peljästyksissä pois juoksivat.
Mutta muutamat vanhat vaimot, joita hän puhutteli, tunsivat hänen heti kohta, ja huusivat: »Oi, Koulumestarin Pietari hän se onki, tuo Toivonen, joka seitsemän toistakymmentä ajastaikaa sitten meni sotaväkeen. Hei, katsokaat, kuinka hän on kasvanut ja suureksi tullut!» Ja näin vaimoin huutaissa tulivat vanhat ja nuoret juosten krouveista ja pihlajan tyköä, ja pian oli koko kyläkunta Toivosen ympäri kokounut.
Toivonen kätteli kaikkia entisiä tuttujansa, kohtasi kaikkia ystävällisesti, ja sanoi aikovansa taasen asua heidän tykönänsä Kultalassa; hän oli jo kyllästynyt sotaväkeen, ja oli iloinen hengissä sieltä pois päästyänsä. Nyt tahtoivat jokainen häntä vetää krouviin, yksi sinne, toinen tänne: nyt piti muka juotaman hänen terve-tultuansa, ja hänen piti heille sota-asioistansa jutella. Mutta Toivonen kiitti heitä ja sanoi: »Minä olen väsynyt matkasta ja tahdon levätä. Kuka asuu isä vainajani talossa, ja kuka sen peltoja viljelee?»
Heti astui esiin kylän mylläri ja sanoi: »Minä olen sinne laskenut kankuri Tapanin, ja antanut hänelle huoneen ja tilukset vuokraa (arrentia) vastaan. Vaan nyt täytyy hänen muuttaa pois, koska sinä olet takaisin tullut. Minä olen käräjältä pantu tavarasi hoitajaksi. Saatat pari päivää asua minun tykönäni, siksi että kankurin väki on muuttanut toiseen taloon. Niin saan minäkin sinulle tilin tehdä hallituksestani.»
Ja niin meni mylläri vieraansa kanssa kotiinsa ja antoi hänelle valmistaa hyvän ehtoollisen ja hyvän vuoteen. Mutta Toivosella oli paljon kysymistä yhdestä ja toisesta, kuinka hänen poissa ollessansa kaikki asiat olivat kylässä menestyneet; ja myllärillä vaimonensa oli paljon vastaamista. Niin he juttelivat puoli-yöhön asti. Ja Toivonen katseli aina yli pöydän myllärin nuoren tyttären perään, jonka nimi oli Elsa. Ja oliki jotain katsomista hänen mustiin silmiinsä, sillä Elsa oli kaunis. Mutta Elsakin puolestansa katseli kernaasti yli pöydän, sillä Toivonen oli hyvännäköinen mies, kuin ei hänen huuli-parrastansa lukua pidetty, ja hänen käytöksensä ja puheensa olivat siistit ja soveliaat, ikään kuin hän olisi ollut herrasväkeä. Sentähden Elsa vähän pelkäsi häntä puhutella, ja kuin Toivonen häntä silmäili, ei hän tiennyt, mihin hän silmänsä kätkisi. Kuitenkin sanoi hän huuli-parrasta, ett'ei se ollut hänen mieleensä.
Ja kuin Toivonen huomen aamulla tuli eineelle, oli hänen nenänsä alta huuli-parta poiskadonnut. Toivonen olisi kernaasti elinkautensa asunut mylly-talossa; sillä mylläri ja hänen vaimonsa olivat hyviä ihmisiä, ja Elsan silmistä loisti selkiästi hänen hyvä sydämmensä. Mutta viikon perästä taisi jo Toivonen muuttaa isänsä vähäiseen huoneeseen. Hänellä oli viiden tynnyrin alaa metsää ja niittyä ja viiden tynnyrin alaa peltomaata. Tähän osti hän muutaman lehmän myllärin säästämillä rahoilla.
Ja koska huonet oli vanha ja huonossa tilassa, sai hän kyläkunnalta hirsiä ja kiviä. Nyt rupesi hän kaikki parantamaan, veistämään, höyläämään ja puhdistamaan. Itse hän muurasi, ja teki kaikki työt, aamusta iltaan saakka askaroiten, että se tulisi kauniiksi ja sieväksi, eikä kuitenkaan paljon rahaa maksaisi. Syksyllä oli hänen vähä huoneensa sievin ja kauniin kaikista koko kylässä, ja seisoi virran vieressä olevan kryytimaan keskellä. Ja kryytimaa oli koria kuin ikään joku kaupungissa oleva. Vielä olivat sen tiet ja polut hiedalla ja soralla peitetyt. Hän oli varsin hyvillä mielin, koska myllärin Elsa välistä viheriäiseksi maalatun aidan yli kurkisti hänen kryytimaahansa; Elsa oli myös kukkiakin ja kukan siemeniä antanut, ja lupasi hänelle vielä enemmin keväimeksi.
Kultalan asukkaat eivät isoon aikaan tietäneet, mitä he Toivosesta ajattelisivat. Hän oli sodasta takaisin tullut yhtä köyhänä kuin sinne oli lähtenytkin; sen he kyllä havaitsivat. Kaupungista oli hän tuottanut vaatet-arkkunsa, jossa myös oli ollut kirjoja. Siinä oli kaikki hänen tavaransa. Mutta ei suinkaan rahat näyttäneet arkusta liian painaneen.
»Kuinka hänen liene laitansa?» sanoivat muutamat. »Hän on köyhä raukka ja typerä päälliseksi, joka ei ole ymmärtänyt sodassa etuansa katsoa. Ei hän sunnuntainakaan voi eli raski mennä krouviin ryyppyjä ottamaan. Ja työtä hän tekee kuin hevoinen, päivän koitosta pimiään yöhön saakka. Se nyt oli hänen onnensa, että hän isältänsä oli jotain perinyt; muutoin hän olisi seurakunnalle vaivaksi.»
»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat toiset. »Ei hän juuri paljon uro-tekoja ole tehnyt, kosk'ei hän tiedä mitään niistä jutella niinkuin muut sotamiehet. Ja Jumala tiennee, mistä hän lienee saanut tuon naarman otsaansa. Hän mahtaa olla iloinen ett'ei hän enään tarvitse kruutia haistaa.»
»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat taas toiset: »Ei hän kenestäkään huoli, ja sentähden että hän on ollut sotamiehenä, vaatii hän, että jokaisen pitää häntä kumartaa. Mutta saadaan nähdä. Hän on ylpiäs peto, vaan varokoon, ett'ei hän lankea.»
»Kuinka hänen lienee laitansa?» sanoivat vielä toiset: »Ei suinkaan hän ole sodassa mitään hyvää oppinut. Hänellä on kirjoja, joita ei kukaan taida lukea, kukatiesi ei itse Pappikaan. Ja niissä on niin kummia merkkejä ja piiruja, että hirvittää niitä katsella. Kuka takaa, ett'ei hän ole pirun kanssa liitossa.»
»Jumala nähköön!» huusivat muutamat: »Ei hänen ole oikein laitansa, se nyt on tosi. Ei hän ole yhtään ihmistä päästänyt sisä-kamariinsa, ei myllärinkään väkeä ketään, joilla kuitenki on hänen kanssansa paljo tekemistä. Joka yö siellä on nähty valkia palavan, ja akkuna-luukkuin läpi loistavan. Se kamari on aina lukittu, ja luukut ovat päivälläkin kiini.»
Niin puhuivat ihmiset, kaikkea pahaa ajatellen Toivosesta.
2.
Vaikka ihmiset näin Toivosesta pahaa ajattelivat ja puhuivat, oli hän kuitenki leppiäs ja kaikkia kohtaan ystävällinen. Alussa hän kulki ympäri jokaisen tykönä heidän kotonansa, kyseli heidän lapsistansa, ja heidän taloudestansa, millä tavalla he tiluksiansa viljelivät, ja kaikista muista asioista.
Entiseen aikaan oli Kultalan kylä ollut jotenki voimakas; ei juuri ylen rikas, mutta niin että joka talossa elettiin hyvin. Mutta nyt oli siellä varsin huono tila ja köyhyys. Rikasta eli varakasta ei ollut kuin juuri muutama talonpoika, krouvari ja mylläri. Muitten tykönä oli köyhyys ja viheliäisyys silmin nähtävät. Sadasta talon-isännästä lähetti kaksikymmentä lapsensa kerjäämään; kuusikymmentä tulivat jotenkuten aikaan, vaikka olivat sangen velkaantuneet, ja vaan muutamat olivat vielä niin voimassa, että jaksoivat ulostekonsa maksaa ja pystössä pysyä.
Jo huoneitten ulko-näöltä taittiin arvata, kuinka huonosti sisällä mahtoi olla. Seinät olivat monessa mutkassa, katot tuulelta raiskatut ja sillensä jääneet, ilman korjaamata; akkunanklasit rikki, ja reijät rievuilla kiinni tukitut eli tuohilla paikatut. Kuin sisälle mentiin, tuli paha löyhkä eli haju vastaan; likaa oli joka paikassa, pöydät ja penkit pesemätä, laattia oli sekä rikki että myös musta, juuri kuin ei olisi koskaan nähnyt vettä, niin siihen oli likaa paatunut. Samassa tuvassa, jossa ihmiset asuivat, nähtiin porsaita ja kanoja, ja vielä sikojakin ja vasikoita. Varsin harvat olivat ne, joissa oli eri huonet eli kyökki, kussa ruat keitettiin, mutta kyökki-kaluja eli keittoaseita oli aivan vähän, ja netkin myös huonoja eli kelvottomia, ja makasivat siellä ja täällä pesemätä. Kryytimaissa ei ollut yhtään siivoa eli järjestystä; hyvä kyllä, jos saatiin potaatteja sikain ja ihmisten tarpeeksi. Aidat olivat kehnot, ett'eivät estäneet sikoja ja muita eläimiä sisälle pääsemästä. Huoneitten edessä oli sontaläjiä, ja niiden päällä ja ympärillä, huiskin haiskin pelto-aseita, puita, halkoja, ja kaikellaisia kaluja, joita muutoin ei saatu katon alle. Miehet ja vaimot kulkivat rikkinäisillä eli paikatuilla, likaisilla vaatteilla eli ryysyillä, usein viikottain ilman silmiänsä ja käsiänsä pesemätä. Heidän pienet lapsensa saivat usein puoleen päivään asti kätkyessä maata ilman korjuta omassa liassansa, ja jotka olivat vähän vanhemmat juoksivat ulkona melkeen alastomina eli rypöivät tunkiolla, tahi sisällä uunin takana.
Ei ollut siis ihmet, jos sellainen saastaisuus siitti kaikellaisia tauteja. Mutta ennenkuin ymmärtävää ja oikein oppinutta lääkäriä haettiin, niin mentiin jonkun vanhan ämmän, eli tietäjän, eli noidan, eli kuoharin, eli senkaltaisen tykö, joka ei muka niin suurta maksoa vaatinut. Ja jos isäntä eli emäntä oli sairas, ett'ei kyennyt työhön, silloin kävi talouden työt kaikki takaperin. Tästä hädästä täytyi sentähden myydä talon irtainta kalua eli viljaa eli karjaa, eli joku osa talon maatakin, elikkä rahaa lainata suurta korkoa (intressiä) vastaan. Ja näin sitten elettiin siksi että velka oli suuremmaksi kasvanut, kuin että sitä maksaa voitiinkaan; josta luonnollisesti seurasi ulosmittaus eli kaiken tavaran pois myyminen auksjonin kautta, ja niin tultiin vaimoneen lapsineen maantielle.
Jos nyt Toivonen silloin tällöin tahtoi antaa jonkun hyvän neuvon, ja nuhteli heitä siivottomuudestansa ja epäjärjestyksestänsä, sai hän vaan pahoja sanoja. Muutamat sanoivat: »eipä tuo nyt saata köyhällä olla paremmassa tilassa, ja tällä täytyy aikaan tulla.» Toiset taas sanoivat: »Mitä se sinuun koskee? Katso sinä omia keinojasi!»
Varakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman näköinen elämä, enemmin tavaraa ja kaluja että vaatteita. Mutta tavattiinpa heilläkin paljon kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä alinomaa ja joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein kerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät pitäneet juuri paljo parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa ryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja tyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin valituksia pahoista ajoista, Esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin melkein kaikki taloudet kylässä olivat velkauntuneet, niin harvat olivat jotka voivat maksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan, seurakunnalla oli suuri, monen tuhannen Ruplan velka, lankesi ränttyin ja kaikkein yhteisten ulostekoin maksu varakkaampain niskoille. Tästä he olivat pahoilla mielin ja murisivat.
Muutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan ja alinomaa kuului riitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi toista; Jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei ollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät kadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä, jotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi suuren korkorahan, 12, 20 ja enemminkin sadalta, ilman että se heidän sydäntänsä liikutti eli omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan kokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoittivat rikkaiden puita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvoja ja puiden hedelmiä, kanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui jota helposti saattivat ottaa. Ei siellä ollut sanaan, eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin keskellä oli alinomaa vainoa, riitaa ja torua. Tätä näkivät lapset joka päivä, eivätkä parempaa oppineet.
Vaikka nyt kansa oli näin silmin nähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka jokainen haukkui Esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka rahaa kenellään koska tarpeelliset maksut piti suoritettaman, olivat he kuitenkin ylpiät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla työllä itsiänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä eli varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: »Jumalan kiitos, näinpä hyvä on! miksikä itseänsä yli määrin vaivata, koska aikaan tullaan?» Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuin tuo tuostakin kädet ristissä ja tupakka-piippu suussa, sanoivat: »No, ihmisiähän mekin olemma; levätä tuota nyt aina tarvitsee.»
Mutta lauvantaina eli sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa juodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huuttiin: »tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!» Ja niin meni kurkun kautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi hukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei arkipäivinäkään kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä, sillä ei tämä väki juuri mielellään sietänyt että kurkku olisi kuivana. Mutta kotona oli vaimolla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska taas oli rahaa talossa; jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman; silloin keitettiin ja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi joka päivä ollut viiminen. Sanottiin muka »Herra Jumala, harvoin hän tällainen tila meitä kohtaa. Saanee hän tuota nyt kerran edes elää vähän paremmin. Mitäpä tässä elämässä muutoin olisikkaan?»
Juhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos kaupungista ja likitienoissa oli markkinat, niin sinneppä piti muka mentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja kuullaksensa, mitä uutta mailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten riitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan että rahan kulutusta, eikä mitään hyvää eli hyödytystä. Ei suinkaan sellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi. Ja kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja, Esivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.
3.
Tällaista pahaa ja syntistä elämätä nähtyänsä Toivonen tuli vihaiseksi. Hän meni myllärin tykö, niin kuin hänen oli aina tapansa, koska hän oli pahoilla mielin. Ja kuin siellä tuo ihana Elsa hänelle suloisesti naurahteli, katosi kaikki harmi, ikään kuin musta pilvi hajoaa auringon säteistä.
Toivonen sanoi myllärille: »Kuinka nämät ihmiset ovat niin jumalattomia ja heidän majansa niin täynnä viheliäisyyttä! Ei ennen niin ollut. Silloin oli vireys pelloilla, siivo ja siisti kylässä, sopu ja yksimielisyys huoneissa ja rikkautta aitoissa. Silloin talonpojat pidettiin kaupunkilaisilta kunniassa, ja heitä kutsuttiinki Kultalan pohatoiksi. Nyt on kaikki aivan toisin, köyhyys asuu pahuuden kanssa huoneissa. Mitenkä sota on niin paljon pahaa matkaan saattanut!»
Mylläri vastasi ja sanoi: »Meidän kylämme on sodan kautta kärsinyt ja rasitettu, niin kuin muutkin kylät ja kaupungit. Tänne tuli vierasta väkeä ja söivät meidän varojamme; meidän täytyi olla sotamiehille altisna ja heille antaa mitä tahtoivat; meidän pitää Ruunulle maksaa verot ja ulosteot; emmekä saaneet paljo mitään kaluistamme, sillä kaikki kaupanteko oli pysähtynyt, ja sitten tuli päälliseksi katovuosia, että heinät ja laihot menivät hukkaan. Mutta ei meidän paha onnemme tule ainoastaan sodasta ja pahoista ajoista. Sillä muut kaupungit ja kylät ovat samoja kärsineet kuin mekin, ja alkoivat kuitenkin jo taas menestyä. Mutta meidän kylässämme tulevat asiat aina päivä päivältä pahemmaksi ja huonommaksi. Muut kaupungit ja kylät olivat surkiassa tilassa ja köyhyyteen alaspainetut niin kuin mekin: kuitenkin rupeavat he jo Jumalan avulla nostamaan päätänsä. Mutta, Jumala nähköön! me vajoomme aina syvempään ja menemme hukkaan.»
»Jumala varjelkoon!» huusi Toivonen »Mistään se tulee?»
Mylläri vastasi: »Siitäpä se tulee, että muut kaikilla voimin pyrkivät uida rannalle; mutta me jätämme itsemme aaltoin valtaan, emmekä tee itse mitään auttaaksemme itsiämme. Ja vielä päälliseksi, ne jotka meitä voisivat auttaa, ne sysäävät meitä vielä syvemmälle.»
»Kutka ne ovat?»
»Minä sanon sen sulle tässä kahden kesken;» sanoi mylläri. »Koska jonkun kansakunnan asiat käyvät takaperin, niin ole vissi siitä, että sillä on huono hallitus. Ja sepä on kylämme laita. Meidän kylämme hallitus-miehet ovat taikka omaa etuansa pyytäviä, elikkä yksinkertaisia ja huonoja miehiä. Kahdella niistä on omat krouvinsa, ja kolmannen vävyllä myös krouvi. Sentähden on heille paremmin mieliksi, että miehet ovat heidän tykönänsä; kuin omissa töissänsä. Kansan kokoukset pidetään yhdessä eli toisessa krouvissa ja päätetään aina juomisella. Jolla ei ole rahaa, se saapi lainaksi. Ja koska hän sitten ei voi maksaa, ostetaan häneltä yksi maanpaikka toisen perästä ja niin velka suoritetaan; elikkä mitä muutoin on, myydään julkisessa auksjonissa. Tästäpä niitä tulee kerjäläisiä. Ja niin tulee vähitellen kaikki kiintiä omaisuus muutamain rikasten haltuun. Joka tahtoo lainata rahaa, menee niiden tykö, ja saa kaksi- eli kolme-vertaista korkoa vasten. Näin köyhät suunnattoman korkorahan makson kautta tulevat sitä pikemmin perikatoon.
»No, mutta miksikä eivät ne, jotka rahaa tarvitsevat, ennen lainaa muualta, ulkokylistä eli kaupungista?» kysyi Toivonen »Sentähden ett'ei meidän kylän miehillen muualta enään uskota kopeikkaakaan!» vastasi mylläri. »Sillä että kylän hallitusmiehet tähän asti ovat aivan huolettomasti ja keviämielisesti antaneet todistuksia rahaa tarvitseville, ovat ne, jotka niiden todistusten päälle ovat heille lainanneet, kokonaan eli puoleksi tulleet rahoistansa petetyiksi; ja niin muodoin on hallitusmiestemme huolettomuus tehnyt, ett'ei meille uskota eikä ole apua ulkoa toivomista. Koska nyt ei kukaan kaupungista enään tahdo meille lainata, niin meidän kylän väki alinomaa haukkuu ja kiroo kaupunkilaisia ja uhkaa tulipalolla. Ja jos jolloinkin kaupunkia kohtaisi paha onni, niin se olisi meidän roskaväellemme suurimmaksi iloksi, vaikka meille vielä nytkin tulee kaupungista paljon voittoa ja apua.»
»Se on varsin kauhia asia!» huusi Toivonen. »Mutta onhan meillä vielä oikia yhteinen omaisuus.»
»Niin kyllä, mutta senki päällä on velkaa ja sitä nauttivat ainoastansa rikkaat!» vastasi mylläri. »Sillä koska hallitusmiehet päättävät jonkun yhteisen kaupanteon, käyvät katselemassa kylän tiluksia ja rajoja, eli muita senkaltaisia yhteistä kansaa koskevia eri-töitä toimittavat, pitää aina juotaman ja syötämän yhteisellä kulutuksella. Näin juoksee köyhempäin tavarat hallitusmiesten kurkkuun. Jokaisesta, aivan vähimmästäkin työstä he vaativat maksunsa. Lisäksi tulee, että koska rikkaat voivat pitää lehmiä, mutta köyhät ei yhtään, niin rikkaat yksinänsä syöttävät kaikki laitumet ja yhteiset maat; mutta köyhille ei ole yhtäkään etua eli hyvää yhteisestä omaisuudesta.»
»Koska sinä nyt kaikki tämän tunnet, mylläri, miksikä et sinä sano sitä kansalle ja avaa heidän silmiänsä?» kysyi Toivonen vihapäissään.
»Eipä se auttaisi mitään?» vastasi mylläri. »Sillä että useimmat kylästämme ovat velkaa rikkaille, tekevät rikkaat mitä tahtovat, eikä uskalla kukaan heitä vastustaa. Ja jos joku meistä tahtoo avatakkaan suutansa soimataksensa tällaista määrää käytöstä, niin heti joukko rupeaa haukkumaan ja pauhaamaan, että ollaan hengen vaarassa. Sen kyllä tietävät hallitusmiehet ja rikkaat. He pitävät niitä köyhiä raukkoja koirinansa, joita he aina ärsyttävät niiden päälle, joista heille on vähääkään vastusta.
»Se on varsin onnetoin asia!» huusi Toivonen; »Jos niillä ihmisillä ei ole ymmärrystä, pitäisi heillä toki olla omaatuntoa ja Jumalan pelkoa.»
»Niinpä se pitäisi,» sanoi mylläri; »mutta mistäpä sitä tulisi? Meidän Pappimme on vanha herra, joka katsoo tulojansa ja etuansa, saarnaa alinomaa uskosta, taivaasta ja helvetistä, toimittaa kaikki kirkko-askareensa niin kuin muukin tekee päivätyönsä, ja sitä tehtyänsä, ei huoli mistään muusta ollenkaan. Mitä tehdä pitää, mitä synti on ja kuinka se pitää vältettämän, mitkä kristilliset avut ovat, ja kuinka ne pitää opittaman ja harjoitettaman sitä hän ei opeta. Ei hän käy koskaan kenenkään talonpojan huoneessa, muutoin kuin kutsuttuna. Niin muodoin hän ei ole mikään totinen neuvonantaja, mikään totinen lohduttaja, eikä hän sinne päinkään tunne perhekuntain tilaa, että hän saattaisi olla heidän koti-elämässänsä avuksi eli neuvoksi ja jumalisuutta ja parannusta heistä vaikuttaa. Ihmiset menevät tavan vuoksi kirkkoon, Pappi saarnaa tavan vuoksi, ja kirkosta päästyänsä ryhtyvät he tavalliseen pahuuteen ja ylellisyyteen. Ja kuin eivät ihmiset parane sisästänsä sydämmen puolesta, niin ei myöskään heidän ulkonainen elämänsä tule paremmaksi. Ja niin kuin vanhat ovat, niin nuoretkin.»
»Kuinka? Eikö kouluttajastakaan ole mitään?» kysyi Toivonen.
Mylläri sanoi: »Sitte kuin isäsi kuoli, joka oli Jumalata pelkäävä ja ymmärtäväinen mies, on koulumme laita varsin huono. Pojat ja tytöt oppivat tuskin lukemaan, ja jonkun rukouksen. Mutta vanhemmiltansa kotona he oppivat, mitä he näkevät, niin kuin valetta ja petosta, vannomista ja kirousta, riettautta ja ulkokultaisuutta, toraa ja tappelua, kerjuuta ja varkautta, peliä ja juoppoutta, joutilaisuutta ja ilkeyttä, riitaa ja kateutta, panettelemista ja soimausta,» j.n.e.
Näitä kaikkia kuultuansa Toivonen puisti päätänsä ja meni murheella mielin tiehensä.
4.
Muutamana sunnuntaina saarnan jälkeen tuli koko seurakunta kokoon; nyt muka tarvittiin hyvää neuvoa, mistä rahaa saataisiin, sillä koko maan päälle oli pantu erinomainen ulostekoin maksu, ja päälliseksi haettiin ulos vanha velka, josta ei ollut korkoa (intressiä) oikiassa järjestyksessä maksettu. Koko kyläkunta kokousi vanhan tavan jälkeen suuren pihlajan alle. Hallitusmiehet seisoivat keskellä taloin isänniltä piiritettyinä, ja ulkopuolella olivat vaimot, tyttäret ja lapset, kuultelemassa, mitä haastettanee.
Toivonen meni myöskin sinne ja oli itsekseen päättänyt puhua kylänmiehillensä muutamia sanoja heidän viheliäisestä tilastansa. Koska siis hallitusmiehet olivat asiat panneet keskusteltavaksi ja laanneet puhumasta, astui Toivonen kivelle kaikilta nähtäväksi ja alkoi näin puhua: