Oppinut maisteri Andreas Törner istui kamarissaan ristikkorakennuksessa Pienen Harmaaveljestenkadun varrella Lundissa eräänä huhtikuun päivänä Kaarle XI:nnen hallituksen loppupuolella. Hänen mielensä oli raskas. Äskettäin perustetun yliopiston ylioppilaat, jotka enimmäkseen olivat tanskalaisia, joiden piti oppia ruotsinkieltä ja ruotsalaisia tapoja, olivat tapansa mukaan panneet toimeen meteleitä ja ilkivaltaisia kujeita, mutta menetelleet niin viisaasti, että syyllisiä ei voitu saada kiinni. Maisterille, joka ei milloinkaan astunut kateederiin ottamatta esille takataskusta ladattua ratsupistoolia, jonka hän painokkaasti asetti vesilasinsa viereen, oli tänään käynyt niin hullusti, että oli heti luennon alussa saanut istahtaa lattialle syystä, että tuoli oli säretty ja liimattu aivan heikosti jälleen kokoon. Tapaus ei ollut herättänyt minkäänmoista hilpeyttä, sen pahempi; sillä nyt ei ollut ketään, jonka olisi voinut antaa kärsiä asian vuoksi, ja perin turha työ olisi ollut panna toimeen tutkimuksia syyllisen kiinni saamiseksi.
Maisterin apea mieli oli myös hetki sitten saanut uutta virikettä; sillä nyt, kun lukukausi läheni loppuaan, oli hän toivonut saavansa viettää kesän Vexiössä, mistä hän oli kotoisin, mutta rehtori oli juuri äsken antanut hänelle tiedon kuninkaallisesta päätöksestä, jonka mukaan hänen, katsoen siihen mielten kuohuun, mikä vallitsi valloitetuissa maakunnissa, oli jäätävä maahan ja läsnä-olollaan koetettava vaikuttaa taipumattomiin mieliin, seurustelulla ja sananvaihdolla tutustuttava väestön ajatustapaan ja työskenneltävä yhtäläistymisen aikaansaamiseksi.
Ei ollut mikään helppo tehtävä hoitaa dosentinvirkaa tähän aikaan, ja herättääkseen kunnioitusta ylioppilaissa oli rehtorilla tapana valita paikkaan väkeviä ja urhoollisia miehiä, jotka tarpeen tullen saattoivat käydä käsirysyyn kuuntelijakunnan kanssa, ja maisteri Andreas oli alkanut akateemisen uransa kädessä orapihlajakurikka, jonka avulla hän puolessatoista tunnissa oli torjunut hyökkäyksen kateederia vastaan sillä seurauksella, että hänet ja kuusi ylioppilasta oli vietävä sairashuoneelle. Hän oli kova mies, oli nuoruudessaan ollut sodassa, ottanut osaa Lundin taisteluun, ja kasvoissaan hänellä oli monia naarmuja. Hänen opetusalaansa kuului politiikka ja ekonomia, johon viimeksi mainittuun aineeseen luettiin eläin- ja kasvi-oppi, talousoppi ja fysiikka. Nyt kun kesä läheni, ja kotikaipuu synnyinseudun kuusikkoihin alkoi vaivata hänen mieltään, mutta ei ollut mitään mahdollisuutta tyydyttää tätä kaipuuta, oli hän kuulustellut kesä-asuntoa rannikolta, missä hänellä olisi ollut tilaisuus kerätä kasveja ja hyönteisiä ja asua jonkin suuremman metsän läheisyydessä perheensä kanssa, johon kuului vaimo ja kaksi lasta. Etukäteen hän oli kuitenkin päättänyt, että ei vuokraisi asuntoaan talonpojilta eikä kalastajilta, pitäen silmällä pikkueläjien keskuudessa vallitsevaa kaunaa Ruotsia kohtaan, mutta hän oli tiedustellut kauppiailta, joilta teki ostoksensa, olisiko jokin herrasperhe halukas luovuttamaan pari huonetta ja keittiön tarvittavine ulkohuoneineen, ja hän oli juuri rihkamakauppiaalta saanut kuulla hyvästä paikasta, jonka omistajaa lähipäivinä odotettiin kaupunkiin.
Maisteri Andreas ei ollut oikeastaan vaipuneena näihin kesämietteisiin istuessaan nahkatuolissaan ja poltellessaan hollantilaista kanasteria, kun hänen kamarinovelleen koputettiin. Hänen lausuessaan hajamielisesti "sisään!" raotti ovea ensin ja avasi sen sitten hetken kuluttua selki selälleen mustapintainen, keskikokoinen mies, joka oli varakkaan porvarin tavoin puettuna, ja iältään sangen nuori. Tulija mitteli nopeasti huonetta katseellaan, ikäänkuin olisi etsinyt jotakin, tarkasteli kirjoituspöytää ja kirjahyllyjä ja kumarsi nöyrästi ja liehakoivasti maisterille, joka kehoitti hänen esittämään asiansa. Mutta mies ei tuntunut olevan taipuvainen puhumaan niinkään vain muitta mutkitta, vaan kiemuroi ja tahtoi todennäköisesti houkutella toiselta jotakin esiin, johon olisi saattanut vastata.
— Kuka olette? kysyi maisteri lopulta samalla sekä kärsimättömästi että levottomasti.
— Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta tulen puhumaan asunnosta, joka olisi kesäksi vuokrattavissa, vastasi tuntematon, puoleksi tanskan- ja puoleksi ruotsinkielellä.
— Vai niin, sanoi maisteri tanskaa murtaen ollakseen kohtelias. Mitä teillä on tarjolla?
Näytti siltä kuin tuntematon olisi punninnut vastaustaan ja tunnustellut, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä osua arkaan kohtaan. — Minulla on linna! puhkesi hän vihdoin puhumaan.
Maisteri nyrpisti nenäänsä.
— Nimittäin, jos sellaista halutaan. Rohkenenko muutoin kysyä, mitä herra tahtoo?
— Tahdon hyvän asunnon, jossa on puutarha…
— Sellainen on saatavissa, olen puutarhuri, puuttui tuntematon puheeseen.
Maisterista hänen valkea ihonsa ei viitannut siihen, että hän olisi ollut puutarhatyöntekijä, mutta mitäpä siitä.
— Oletteko omistaja, puuttui hän jälleen puheeseen.
— En ole, olen vain tilan hoitaja, mutta vapaaherratar istuu itse alhaalla vaunuissa, jos maisteri tahtoo vaivautua sinne.
Maisterin tullessa alas, hieroi tuo niin sanottu vapaaherratar jo kauppaa maisterin vaimon kanssa, vapaaherratar istuen kuningatar Kristiinan aikaisissa suurissa kuomuvaunuissa, joiden eteen oli valjastettu kaksi hullunkurista hevosta, siloissa vapaaherrankruunut. Ja ajuripenkillä istui mies puettuna papukaijanväriseen livreijaan, ylenkatseellisesti virnistäen joka kerran kääntäessään katseensa herrasväkeen. Vapaaherratar oli hyvin omituisen näköinen, tavattoman mauton, mutta yllään viimeisen holhoushallituksen aikainen korupuku.
Kun mitään varsinaista sopimusta ei saattanut syntyä muutoin kuin asuntoa katselemalla, suostuivat maisteri ja hänen vaimonsa nousemaan vaunuihin ja ajamaan paikalle, joka oli peninkulman päässä kaupungista suuren valtatien varrella Landskronan ja Hälsingborgin välillä.
Seurueen ajaessa eteenpäin pitkin likaista tietä, oli maisteri Törnerillä tilaisuus lähemmin tarkastella tulevia isäntiään. Vapaaherrattarella oli päivettynyt, pyöreä kissannaama, kalansilmät ja huonot etuhampaat. Hän oli kuin vihannesmyyjätär tai puutarhurin eukko, eikä hänessä ollut piirrettäkään, mikä olisi ilmaissut sivistystä. Puutarhurin, tai tilanhoitajan, kasvonilmeet vaihtuivat joka viides minutti. Hänen kalpeat kasvonsa olivat liian kalpeat ollakseen pohjoismaalaisen, hänen suuret ruskeat silmänsä selkoselällään olevine silmäterineen olivat enimmäkseen maahan luotuina tai pälyivät sivuille. Hänen vaatteensa istuivat huonosti, niin että verkanuttu pisti esiin viitankauluksen alta, ja kaulan ympärillä hänellä oli punainen kultakirjailtu samettihuivi, joka näytti ikäänkuin messukasukasta tai jostakin patjasta leikatulta. Hirvennahkaiset hansikkaat olivat nähtävästi liian suuret, ja riisui hän ne tavan takaa yltään ja veti käsiinsä jälleen, ikäänkuin ne olisivat häntä vaivanneet, ja kun ne kerran jäivät hänen polvelleen, huomasi maisteri suuren timanttisormuksen hänen likaisessa, hoitamattomassa kädessään. Sormuksen kivi oli liian suuri ollakseen oikea, vaikkakin se oli kiinnitetty oikeaan kultaan. Leveälierisessä hatussa oli kukonsulka, joka oli aivan aiheettomasti siihen pistetty, ja tekotukka näytti ikäänkuin hevosen karvoista kyhätyltä.
Hetken vaiti-olon jälkeen katsoi vapaaherratar velvollisuudekseen olla miellyttävä, mutta kukaan ei voinut kuulla hänen sanojaan vaunujen kolinalta, ja maisteri näki vain hänen iljettävän hymynsä väikkyvän hänen mustien hampaittensa seuduilla, kuuli hänen ikäänkuin yövalvonnasta käheän äänensä ja tunsi hänen haaleat silmäyksensä itseensä tähdätyiksi. Hän olisi kernaasti katsonut ulos ikkunasta, mutta se oli hänelle liian matalalla, ja hän oli niin ahtaalle puristettuna vaununistuimessa vastapäätä tuota nelikymmenvuotiasta naista, että oli pakotettu katsomaan tätä silmiin ja kasvojen ilmeillä ilmaisemaan, että kuunteli tämän lavertelua. Maisema näytti hävitetyltä ja autiolta molemmin puolin tietä; ajettiin ohi linnanraunioiden, ja puoleksi palaneiden tuulimyllyjen rataslaitokset kuumottivat paljaina kirkasta kevätilmaa vasten. Tarjolla olevat keskustelu-aiheet olivat sovun kannalta katsoen uhkaavia, ja senvuoksi turvauduttiin jälleen varmana pelastuskeinona vaikenemiseen. Tunnin kestäneen ajon jälkeen lähenivät vaunut suurta pyökkimetsää, jota jatkui yli Landskronan ja Hälsingborgin välisen pienen maanselänteenkin, ja vielä neljännestunnin matkaamisen jälkeen vaunut pysähtyivät korkean rautaportin eteen, joka oli kahden tukevan obeliskeilla, ja kuulilla koristetun kivipylvään varassa.
Seurue astui vaunuista, ja vapaaherratar kilisti vanhaa pöytäkelloa. Vastaukseksi kaikui kumea koiranhaukunta, joka nousi ikäänkuin maan alta, moninkertainen, kummallisen tukahutettu haukunta aivankuin se olisi kuulunut riistanajolta kaukaa metsästä. Tilanhoitaja kääntyi poispäin vaivautuneen näköisenä, mutta ajaja virnisteli peittelemättä ikäänkuin hän olisi tehnyt jotakin pahaa. Vapaaherratar soitti vielä kerran, jolloin astui esille hullunkurinen, irstaan näköinen pikku poika; hän oli kuin murjaani, jonka oli vaikea pidättää nauruaan.
Maisteri, joka jälleen kuuli tuon salaperäisen koiranulvonnan, otti vapauden tiedustaa montako koiraa talossa oli, johon vapaaherratar, talon tavan mukaan, vastasi kysymyksellä:
— Ettekö pidä koirista?
— Minä inhoan koiria, vastasi maisteri.
— Sehän sopii mainiosti, meillä on vain yksi kahlekoira, joka on aina kytkettynä, ja sitten yksi pienoinen, joka makaa sängyssä koko päivän, vastasi alati aulis vapaaherratar. Ajuri irvisteli nyt aivan hillittömästi, ja murjaanipoika oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut sydämensuru.
Portti oli tällävälin avattu, ja mustan kuusikujanteen läpi kuljettiin ylös linnaan. Se oli tumma sivurakennus, sangen yksinkertainen, ja tuntui siltä kuin sen aikoinaan olisi saattanut omistaa esimerkiksi joku ruununvouti. Mutta nurkkauksiin oli rakennettu lisää neljä ullakkokamaria, jotka toimittivat tornin virkaa, ja rappeutuneitten portaitten eteen oli muurattu tyyliltään tuntematon veräjärakennus. Kaikki oli ränstyneen näköistä; räystäskourut olivat hatarat, ja kalkki tippui pois muureista. Jotkut ikkunan puitteet olivat maalatut vihreiksi, toiset valkoisiksi, ikäänkuin väriä ei olisi ollut riittämiin saakka, ja kellarikerrokseen oli umpimähkään puhkaistu ikkuna keskelle ulkoseinämää, ja sen läpi saattoi nähdä höyläpenkin puusepäntyökaluineen. Kujanteen läpi oli kuljettu liassa, ja likaa oli kasottain portin edustalla. Pihtipielet olivat likaiset, likaisia olivat ikkunanruudut, likainen portinlukko — niin että maisteri koetti kasvonilmeillä sanoa vaimolleen, että he kääntyisivät takaisin. Mutta se oli nyt myöhäistä, eikä tahdottu loukata paikan haltioita, ja kun portti vihdoinkin saatiin auki, sitten kun avainta ensin oli puolisen tuntia etsitty, jouduttiin hirvittävään eteiseen, jossa mädäntyneen lihan tai märkien koirien haju löyhkähti tulijoita vastaan. Ahtaat puuportaat, joita ei näköjään oltu pesty vuosikausiin, johtivat huoneistoon. Kaidepuu roikkui irrallaan, mutta oli se siitä huolimatta päällystetty punaisella, vaskinastoilla kiinnitetyllä sametilla. Samettia riitti kuitenkin vain puolitiehen portaita. Viime kaistalla oli kaidepuu paljas, likaisenruskea, jollakin kotitekoisella värillä voideltu, ja oli siihen jäänyt pesemättömien käsien jälkiä.
Kun seurue oli ennättänyt yläkerroksen eteiseen, oli pakko kapuilla värisankojen, oluttynnöreiden, laastilapioiden ja rautaromun yli — päästäkseen eteenpäin.
Maisteri kuohahti suuttumuksesta ja tahtoi mennä matkoihinsa, mutta nyt seurasi yhtenä ryöppynä, anteeksipyyntöjä korjaustöitten ja sen semmoistenkin takia, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oltiin suuressa, loistavassa salissa, joka ihan tulvehti auringonpaistetta, niin että maisterin mieli kirkastui, varsinkin kun hän näki eräälle parvekkeelle johtavan oven, mikä parveke muodosti suuren portin katon.
Salin seinät olivat tammella laudoitetut miehen korkeudelta, katto lehtikoristein kipsitetty ja maalauksin kaunistettu, ja vanhan lasikruunun tahkotut prismalasit heijastivat auringonsäteet sateenkaaren kaikissa väreissä suunnattoman suureen kamiinankupuun, jota koristi rikkinäinen vaakuna. Sisustus ei vastannut upean huoneen koristelua, ja muodosti sen etupäässä vajanaisessa kunnossa olevat soittokoneet. Huojuva klaveeri, jossa oli harvassa kieliä, harppu, jossa oli hamppupunontaa kielinä, luuttu, viulu, pasuuna huiskin haiskin ympäri huonetta. Katalalla pöydällä oli kaksi puoliksi tyhjennettyä lasia, jotka olivat jättäneet renkaita jälkeensä; lasien lähettyvillä oli leivänkannikoita ja silavanhamaraa tähteenä ateriasta, joka oli nautittu tuolla likaisella pöydänkulmalla.
Kalkki ja savi olivat tahrineet lattian, ja siellä täällä oli multakokkareita, joissa oli puukenkien jälkiä. Mutta kaikkein vastenmielisimmäksi teki oleskelun huoneessa tuo läpitunkeva löyhkä, jonka vertaista ei missään; sama astiain-pesuveden, likaisen liinavaatteen, vanhojen pukujen, mädäntyneen lihan ja märkien koirien hajusekoitus, johon maisteri jo portaissa oli kiinnittänyt huomionsa. Tuon pilaantuneen ilman miltei tukahuttamana hän aukaisi parvekkeen oven, ja antoi kesätuulen virrata sisään. Vapaaherratar, joka huomasi, miten vastenmielisen vaikutuksen talo teki, poistui nyt noutaakseen lasin viiniä, ja tilanhoitaja, joka tunsi vapautuneensa todistajista, laski kielensä valloilleen.
Tämän linnan oli rakennuttanut kuningas Kristian neljäs, hän kertoi, ja tässä salissa oli hän itse omassa kaikkeinkorkeimmassa persoonassaan asunut, minkä vuoksi sitä myös kuninkaansaliksi sanottiin. Vapaaherrattaren iso-isä oli ollut kuningas Kristianin hovimies ja saanut läänityksenä tämän linnan siihen kuuluvine karjataloineen, mutta oli hänen tietysti maan valloituksen jälkeen täytynyt luopua karjataloista. Vapaaherratar omisti nyt vain tämän tilan, mutta oli hänellä suuret korot; hän eli eristäytyneenä, eikä seurustellut milloinkaan naapurien kanssa senvuoksi, että ei voinut suvaita tanskalaisia syystä, että hänen äitinsä oli ollut venakko — tai myöskin muista syistä, joita tilanhoitaja ei kuitenkaan voinut selittää; tarkoitus kuitenkin oli se, että tässä talossa ei kytenyt mitään ruotsalaisvihaa, päinvastoin. Tilanhoitaja itse ei ollut viihtynyt milloinkaan niin hyvin kuin Ruotsin herruudenalaisena, ja seudun tanskalaiset vihasivat häntä ja inhosivat häntä, minkä seikan syitä hän ei kuitenkaan lähemmin tahtonut käydä selvittelemään.
Sittenkun oli katseltu huoneuston muut suojat, käännyttiin takaisin kuninkaansaliin, jonne vapaaherratar jo oli saapunut tuoden mukanaan viinikannun ja laseja. Viiniä laseihin kaadettaessa tilanhoitaja hiipi huomaamatta suuren kellon luo, joka seisoi seinää vasten, ja vetäisi rihmasta, jolloin kello soitti italialaisen menuetin. Senjälkeen juotiin viini, mutta maisteri kääntyi poispäin ja sylkäisi omansa parvekkeelle tilanhoitajan kehuskellessa sitä väärentämättömäksi ja väittäessään, että oli tuottanut sen suoraan Ranskasta, mitä seikkaa oli vaikea väittää valheeksi, huolimatta siitä, että se maisteri Andreaksesta maistui mädältä omenalta.
Lyhyen keskustelun jälkeen huoneuston hinnasta, joka oli määrätty niin alhaiseksi, että siitä ei saattanut erimielisyyttä syntyä, noustiin porrasta ylemmä katselemaan maisterin tulevaa lukukamaria. Hämmästys oli suuri, kun kuljettiin ullakon läpi, joka oli täynnänsä jos jonkinlaista sälyä, kirstuja, huonekaluja, rautaa, puukapineita, savi-astioita, vaatteita, ryysyjä, särkyneitä laseja, ovi- ja ikkunakamanoita, liuskakiviä, työkaluja, kutakin useampaa eri lajia ja kaikki enemmän tai vähemmän vikaantuneita.
Hämmästys ei vähentynyt astuttaessa sisään tornikamareihin. Siellä oli vaatekammioita, joissa oli pukuja Kustaa I:sen ja hänen jälkeisiltä ajoiltaan, hattuja, tekotukkia, auringonvarjostimia, kirstuja, pyhäinjäännöslippaita, kirjoja ja papereita. Kun maisteri oli nähnyt kolme huonetta ja halusi katsella neljättä, sanottiin hänelle, että siinä asui tilanhoitaja, eikä tiedetty, missä avain oli. Kun senvuoksi sitten oli valittu yksi noista kolmesta saatavissa olevista huoneista siltä varalta, että kaupat syntyisi, mentiin alas puutarhaan. Se oli suuri maankaista, jossa kasvoi paljon hedelmäpuita ja paljon marjapensaita; maita reunustivat matalat puksipuupensaat, ja siellä oli runsaasti säleristikkokäytäviä, huvimajoja ja nurmikoita. Keskellä puistoa oli karppilammikko, jossa sanottiin olevan kaikenlaatuisia kaloja, vieläpä haukiakin, mikä tuntui maisterista jonkun verran uskomattomalta, kun siinä myöskin oli karppeja ja rapuja. Ja keskellä lampea oli temppeli, johon johti silta. Täällä oli marmorisen suihkukaivon puolikas, jonkun kuvapatsaan jalusta, särkynyt Delftinruukku, auringonkellon kappale. Kaikki oli rappeutuneen näköistä; puut olivat kasvaneet kiinni toisiinsa ja synnyttivät jo varjon, vaikkakaan lehdet eivät olleet vielä puhjenneet, käytävät olivat nurmettuneet, säleristikot lahonneet, ja kaikkialla rehoitti rikkaruohoa, kaikki oli metsistynyttä. Mutta tilanhoitajalla oli vastaus valmiina kaikkiin vastaväitteisiin; huomautti aivan oikein, että puutarha ei ollut minkään näköinen, ennenkuin se oli muokattu ja laitettu kuntoon; että talven lumi oli turmellut miltei kaikki, mutta että tänne nyt keväällä tulisi kolme puutarhuria, ja silloin siitä toinen jälki jäisi. Maisteri myönsi puheet oikeiksi, ja nähdessään kasvihuoneen, jossa meloonit jo suikertelivat kaikenkaltaisten kukkaistaimien keskessä ja kirveli kasvoi jo tuumankorkuisena, mieltyi hän paikkaan.
Kun puutarhan tarkastus oli päättynyt, noustiin kuninkaansaliin, missä naisväki oli keskustellut yhtä ja toista keittiö-asioihin kuuluvista seikoista. Tilanhoitaja täytti viinilasit, ja nyt otti vapaaherratar esille pienen arkun, josta hän veti ilmoille posetiivin, ja laskeutuessaan polvilleen sen eteen alkoi hän soittaa kuningatar Kristiinan kuuluisan baletin gavottia, jolla aikaa tilanhoitaja katosi.
Maisteri ja hänen vaimonsa istuivat ja vaihtoivat keskenään katseita, joista kuvastui näiden eriskummallisten ihmisten herättämä ihmettely, ja kuiskivat he keskenään huomautuksia kaiken näkemänsä ja kuulemansa salaperäisen johdosta. Vapaaherratar, joka oli polvillaan liassa posetiivia vääntäen, puettuna kuin mustalainen, pesemättömänä, kampaamattomana, unohtaen asian, mikä oli tuonut vieraat tänne maaseudulle, nakellen pohjaan laseja kuin juoppo — tämä kaikki oli lievimmin sanottuna sangen epä-tavallista.
Heidän istuessaan ja mietiskellessään tätä, astuu sisään pikku murjaani kantaen likaisella liinalla peitettyä pöytää, jonka hän asettaa keskelle lattiaa ja latoo sen täyteen muutamia merkillisen näköisiä esineitä, jonka jälkeen tilanhoitaja näyttäytyy yllään silmänkääntäjän puku ja kädessään taikasauva.
Maisteri luulee nyt joutuneensa hourujenhuoneeseen, mutta keskeyttää hänet näissä epäluuloissa tilanhoitaja, joka lörpöttelevässä äänilajissa selittää, että hän, paitsi sitä että hoitaa tehtävänsä talossa, on myöskin taikataituri ja on sellaisena vieraillut Europan suurimmissa kaupungeissa onnistuen kaikkialla suunnattoman hyvin.
Vapaaherratar jatkaa uupumatta posetiivin vääntöä, ja hänen soittoaan säestäen tilanhoitaja laulaa laulun Luxemburgin kreivistä, jonka luultiin olevan liitossa perkeleen ja myrkynsekoittajattarien kanssa. Hänen muotonsa oli nyt kokonaan muuttunut, ja tuo nöyrä puutarhuri lauloi ja rehki ja rimpuili kuin villi, muljautteli silmiään ja näytteli suuria valkeita hampaitaan.
— Hän on kuin paholainen itse, kuiskasi rouva Törner maisterille, ja tahtoi lähteä, mutta maisteri, joka ei muutoin ollut arkalasta kotoisin, kehoitti pysymään sovussa isäntäväen kanssa, kun ei saattanut tietää minkälaiseen taloon oli joutunut, hupsujen vaiko roistojen pariin.
Sitten tilanhoitaja vaihtaa naamaria ja muuttuu karkeita eleitä tehden rakastettavaksi silmänkääntäjäksi. Hän tahtoo lyödä vetoa mistä tahansa, että on osaava loihtia hatustaan esiin kannun kuumaa viiniä. Maisteri, joka osaa sen tempun ja monta vielä vaikeampaakin, ei ole millänsäkään, on ihmettelevinään ja lyö vetoa. Viini vuotaa todellakin esiin, ja tilanhoitaja ylvästelee kuvitellulla taitavuudellaan, vapaaherrattaren ihaillen taputtaessa käsiään.
Aurinko on tällä välin laskenut, ja ilta tekee tuloaan. Maisteri pyytää saada joutua matkalle, jotta ehtisi ennen yötä kotia, ja tilanhoitaja määrää todellakin hevoset valjastettaviksi. Mutta odoteltaessa vaunujen ilmestymistä portaiden eteen, tekee silmänkääntäjä tempun toisensa jälkeen, jok'ikinen mitä kehnointa lajia, jollaisia markkina-ilveilijöillä on tapana tarjoilla. Tunti on kulunut, eivätkä vaunut ole vieläkään ajaneet portaiden eteen. Silloin maisteri suuttuu ja ilmaisee tahtovansa päästä matkalle, olipa hänen sitten vuokrattava vaunut vaikka lähimmästä kapakasta. Hänen vaimonsa on istunut ja värjöttänyt vilusta, ja sairaalloinen kun hän on, alkaa hän epäillä, että heidät on houkuteltu satimeen. Tilanhoitaja näyttelee ritaria, auttaa rouvan ylle päällystakin, täyttää vielä kerran lasit, jota tehdessään hän vahingossa sattuu kietaisemaan käsivartensa vapaaherrattaren vyötäisille, joka tuntuu olevan päissään. On alkanut hämärtää, ja erotaan pääsemättä mihinkään varmaan ratkaisuun huoneuston suhteen; maisteri on kuitenkin luvannut antaa vastauksen kahdeksan päivän kuluessa.
Portaille kuuluu jälleen tuo maanalainen koiranhaukunta, ja kun maisteri pysähtyy kuuntelemaan, saa hänet peräytymään pihamaalta kuuluva kirkaisu, jollaisen päästää säikähtynyt lapsi, kuoleva kettu, tai synnytystuskissa oleva nainen.
— Mitä se oli? kysyi hän kääntyen tilanhoitajan puoleen.
— Mikä niin? kysyi tämä, pysyen yhä uskollisena talon tavalle, joka vältti vastausta.
— Ettekö kuulleet kirkaisua?
— En.
Maisteri tarttui tiukasti orapihlajakeppiinsä ja loi terävän katseen mieheen nähdäkseen valehteliko tämä. Ja sitten hän laskeutui alas. Vaunut olivat portaiden edessä, ja tuo alati virnistelevä ajaja seisoi vieressä vaivoin hilliten naurunpurskahdusta, kun hän siinä oli kuivailevinaan hevosia nuttunsa hihalla. Ja nyt maisteri näki, että hevoset olivat pelkkää luuta ja nahkaa; että nahka, joka kerran maailmassa oli ollut valkoinen, nyt oli miltei keltainen ja täynnä suuria mustia, ruskeita, punakeltaisia täpliä, ja että niissä roikkui likaa ihan kasapäässä.
Sittenkun tilanhoitajan suusta oli ihan virtanaan tullut vakuutuksia siitä, että parempaa paikkaa he eivät voineet löytää kuin tämä oli, eivät hiljaisempaa eivätkä halvempaa, lähtivät maisteri ja hänen vaimonsa ajamaan sieltä tiukasti päättäen, että eivät enää milloinkaan jalallaan astuisi tähän taloon.
* * * * *
Seuraavana aamuna maisteri Törner pistäytyi Lundin rihkamakauppiaan luo saadakseen joitakin luotettavia tietoja "Bögely" nimisestä paikasta, jota tämä oli suositellut. Rihkamakauppias hymyili ja myönsi, että sen asukkaat olivat hiukan omituisia ja "eristyneitä", mutta hän lisäsi, että ei oltu milloinkaan kuultu mitään pahaa heistä. Mies oli mustalaissukua ja oli saanut ajurin paikan vapaaherrattaren luona, oli sitten kohonnut tilanhoitajaksi ja tullut lopulta hänen rakastajakseen. Vapaaherrattaren isä oli myöskin ollut merkillinen mies ja käynyt puukengissä ja ryysyissä, ja hänen äitinsä oli aika ajoittain ollut sekapäisenä, jota paitsi avioliitto oli ollut onneton, ja olivat vanhemmat senvuoksi panneet testamenttiinsa sen ehdon, että tytär ei saanut mennä milloinkaan naimisiin; päinvastaisessa tapauksessa hän oli menettävä perintönsä.
Maisteri katsoi nämä tiedot riittäviksi ja heitti välinpitämättömänä koko asian sikseen, ikäänkuin se ei olisi häntä liikuttanut.
Mutta salaperäisyyden ja epätavallisuuden voimalla valtasi tuon synkän talon näkö hänet jälleen, ja kun kevät toukokuun ensimmäisinä päivinä toden teolla saapui, eivätkä hänen yrityksensä löytää sopivaa paikkaa ottaneet onnistuakseen, teki hän ripeän päätöksen vuokrata "Bögelyn", mihin häntä kait enin houkutti muisto tuosta laajasta vanhasta puutarhasta, josta hän toivoi löytävänsä harvinaisia kasveja, mielenkiintoisia sekä hänen oppi-alansa taloustieteen että materia medican kannalta.
Ja kun sitten haikarat olivat saapuneet ja satakieli alkoi laulaa, otti maisteri omaisuutensa ja omaisensa myötänsä, läksi kaupungista ja asettui asumaan tuohon salaperäiseen taloon.