Kirj.
Franskan kielestä suomentanut K. Cronstedt
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1879.
Henkilöt:
KREIVI ALMAVIVA, Espanjan grandi.
BARTHOLO, lääkäri.
ROSINA, hänen holhottinsa.
FIGARO, parturi.
DON BAZIL, musikin-opettaja.
LA JEUNESSE, |
L'ÉVEILLÉ, | Bartholon palvelijoita.
YKSI NOTARIUS.
YKSI TUOMARI.
OIKEUDENPALVELIJOITA ja KÄSKYLÄISIÄ soitoilla.
Tapahtumapaikka: Sevilla; ensimäisessä näytöksessä kadulla Rosinan ikkunain alla, sitten Bartholon asunnossa.
Kun surusanoma saapui sen nuorukaisen tapaturmaisesta kuolemasta, jonka muotokuvan näemme alkulehdellä ja jonka viimeisen yön hedelmä tässä ilmestyy, herätti se kaipausta ei ainoastaan niissä, jotka sukulaisuuden ja ystävyyden siteillä olivat häneen liittyneet, vaan varmaankin kaikissa, joille työ meidän kansallisen sivistyksemme puolesta on kallis ja rakas. Tuoni oli kylmänkiiltävällä viikatteellansa katkaissut elämän niin toivorikkaan, oli riveistämme temmannut pois taistelun niin innokkaan. Tuskin ori Kaarle Cronstedt ottanut ensimmäiset itsenäiset askeleensa elämän uralla, kuin jo silmä sammui, veri jäähtyi, ja se elon aamu, joka ennusti kaunista päivää, peittyi surupilviin.
Vapaherra Kaarle Alfred Cronstedt syntyi Helsingissä v. 1860 Tammikuun 27 p. Hänen vanhempansa olivat Yhdyspankin tirehtööri, vapaherra Juhana Cronstedt ja tämän vaimo, vapaherratar Olga Beatrice Cronstedt. Nuori Kaarle sisäänkirjoitettiin kymmenvuotiaana Helsingin ruotsalaiseen yksityislyseoon ja jatkoi siinä sillä menestyksellä lukemistansa, että hän ylimmäisestä luokasta ensimmäisenä päästettiin yliopistoon 15 p. Toukok. v. 1878. Jo kouluajallaan hän osoitti harrasta halua toimia kansan hyväksi. Niinpä hän usein jakeli isänsä maatilalla oleville palvelijoille huvittavia ja hyödyllisiä kirjasia; mielellään oleskellen kansan parissa hän tuli sen rakkaaksi ystäväksi, koska hän kertoeli sille opettavia asioita. Eipä hän aikoinaan olisi epäillyt antautua kansakoulun opettajan raskaasen toimeen. Ja kun hänen käsitteensä enemmän kehkeyivät ja antoivat ikään kuin tukea nuorukaisen epämääräisille tunteille, niin tämä kansanharrastus muodostui kansalliseksi harrastukseksi. Hänen vielä koulupenkillä istuessa syttyi hänessä palava halu oppia Suomen kieltä; ja lienee joskus sattunut niinkin, että muut aineet saivat kärsiä sen rinnalla.
Tämä hänen mielihalunsa kasvoi vaan ja vahvistui, kun hän oli jättänyt koulun. Ahkeran työn perästä oli tullut se suloinen hetki, jolloin nuorukainen hehkuvin mielin kiinnittää ylioppilaslyyryn lakkiinsa. Yht'äkkiä on koulun ahdas piiri laajentunut rajattomiksi. Loitolla näkee hänen innostunut silmänsä suurten maalien viittaavan, nuoruuden täydelle voimalle hän huomaa avaroja aloja olevan valloitettavana. Vaan näitä ylioppilaan idealia ei suinkaan saavuteta siten, että niitä vaan kädet ristissä ihaillaan. Paljaisin haaveksimisiin Cronstedt ei tyytynytkään, sillä raitis ja uhkuva elonvoima asui hänessä. Tuskin oli hän muutamia päiviä ollut ylioppilaana, ennen kuin hän ryhtyi toimeen, jonka kautta hän tahtoi harjautua Suomen kieleen samalla kuin kantaa kortensa isänmaalliseen työhön. Perehtyneenä Franskan kieleen rupesi hän entisen, rakastetun opettajansa, maisteri F. W. Rothstenin johdolla suomeksi kääntämään Alfred de Vignyn mainiota romaania Cinq-Mars. Tällainen tehtävä tarjoo suuria vaikeuksia sillekin, joka lapsuudestaan tuntee kansan kieltä, mutta paljoa suuremmat ne ovat sille, joka harvoin sitä on kuullut Suomalaisen suusta ja jonka on luottaminen omaan kieliaistiinsa. Näistä vaikeuksista huolimatta Cronstedt tavattomalla ahkeruudella ja tarkkuudella jatkoi työtänsä, niin että vuoden lopussa oli suorittanut suurimman osan käännöstänsä. Sen päätettyänsä hän heti tuumi samanlaisen työn jatkamista ja alkoi kevään puolella kääntää Beaumarchais'in tekemää näytelmäkappaletta Sevillan Parturi. Tätä loppuun saattaaksensa, ennen kuin kesäksi jättäisi kotinsa, hän työskenteli mitä suurimmalla innolla; vieläpä viimeisinä aikoina käytti yötkin siihen. Oliko se aavistus, että hänen työaikansa olisi niin lyhyt, joka kiihdytti häntä näin kuumeentapaiseen ahkeruuteen? Viimeiset korjaukset tahtoi hän jättää siksi kun hän, kesän vietettyänsä suomalaisissa seuduissa ja tutustuttuaan kansan rikkaasen kieleen, syksyllä palaisi kotiin.
Ilomielin hän sen vuoksi oli odottanut suven tuloa. Muutamain toveriensa kanssa hän päätti asettua Keuruulle, joka seutu erittäin on tunnettu kauniista, puhtaasta kielestään. Täällä hän myös voi oppia tuntemaan Suomalaisen luonnetta ja tapoja hänen omassa kodissaan sekä ihailla Suomen luonnon suloutta. Vaan ne hedelmät, jotka varmaankin tämmöinen matka olisi tuottanut, eivät päässeet kypsymään: kalman henki ne kylmi. Eräänä kauniina Heinäkuun päivänä läksi hän parin kumppaninsa kanssa järvelle huonossa venheessä, joka vähän matkan päässä rannasta täyttyi vedestä. Koska Cronstedt oli hyvä uimari, hän ei epäillyt uiden pyrkiä maalle päin. Vaan tässä hänen voimansa pettyivät, erittäin kun hänen vedestä raskas pukunsa kovin painoi häntä. Ainoastaan muutama syli rannasta hänen viimeiset voimansa raukesivat ja hän vaipui syvyyteen. Tämä tapahtui 10 p. Heinäkuuta v. 1879.
[Lähelle surmapaikkaa aikovat Keuruulaiset asettaa muistokiven vainajalle. Hänen muistoansa säilyttää niillä seuduin myös se kaunis rahalahja, jonka isänsä antoi kunnan käytettäväksi kansaa hyödyttäviin tarkoituksiin.]
Nuoruuden kukoistuksessa hänet siis kova kohtalo riisti pois elämästä, joka oli tarpeeksi pitkä, herättämään suuria toiveita, liiaksi lyhyt niitä täyttämään. Hänen ikänsä valoisa kevät ne synnytti; ennen kuin sen suvi oli saapunut, vei hän ne mukaansa hautaan. Olihan syytä kysyäkin "mitä voittaa vielä, jos elää saa", kun näki hänen nuorukaisen tulisella innolla, miehen lujalla ahkeruudella työskentelevän tarkoitusmäärää kohden, joka hänellä oli selvänä. Jo ensimmäisenä ylioppilasvuonna oli hän ahkerain oppiharjoitustensa ohessa ennättänyt kääntää kaksi teosta, jotka samassa ovat todistuksena hänen erinomaisesta kielitaidostaan, katsoen siihen, että hänellä oli pääasiallisesti teoreetilliset tiedot Suomen kielessä. Kaiken uutteruuden ohessa hän kuitenkin otti osaa semmoisiin viattomiin huvituksiin, jotka virkistävät mieltä ja pitävät luonnon raittiina ja sydämen puhtaana. Ja tämä sisällinen siveys kuvautuikin koko hänen olennossaan, jonka hilpeys, teeskentelemätöin suoruus ja kaino vaatimattomuus viehätti kaikkia, jotka tulivat hänen kansansa tuttavuuteen ja jotka nyt kaipauksella häntä muistelevat. Se ei ollutkaan pitkä hänen elonsa polku: ainoastaan yhdeksäntoista vuotta,
Mut ikää siinäkin, työ jalo vaan
Jos on elämää.
Emmekä murheella valita hänen lyhyitä elinpäiviänsä; me muistelemme hänessä jaloa nuorukaista, jonka harras, kansallishengen elähyttämä työ ei jäljettömästi kadonnut ajan virtaan, vaan jätti jälkeensä todistuksen siitä, mitä ylevä, isänmaallinen mieli ja luja tahto saavat toimeen.
Eräät vainajan ystävät.
Joku Sevillan katu, jossa kaikki ikkunat ovat ristikolla varustetut.
Ensimmäinen kohtaus.
(Kreivi, yksin, iso, ruskea viitta yllä ja leveä-lierinen hattu silmille painettuna. Katsoo kelloansa kävellessään.)
KREIVI. Päivä on vähemmin kulunut, kuin luulinkaan. Hetki, jolloin hänen on tapana näyttäitä ristikko-akkunansa takana, on vielä etäällä. Mutta yhtä kaikki; parempi on tulla liika aikaiseen kuin laiminlyödä sitä hetkeä, jolloin saattaa nähdä hänet. Jos joku hovin teikari voisi arvata minun olevan sadan peninkulman päässä Madrid'ista ja joka aamu pysähtyvän jonkun naisen ikkunan alla, vaikk'en ole häntä milloinkaan puhutellut, luulisi hän minua Isabellan aikuiseksi Espanjalaiseksi. — Miks'ei? Jokainen juoksee onnellisuuttansa takaa. Minun onnellisuuteni on Rosinan sydämessä. Mutta kuinka! juosta naista takaa Sevillassa, vaikka Madrid ja hovi joka haaralla tarjoo niin helppoja huvituksia? — Ja juuri niitä minä pakenen. Minä olen kyllästynyt noihin valloituksiin, joita voitonpyyntö, tavanmukaisuus tahi turhamielisyys lakkaamatta tarjoo meille. Sangen suloista on olla rakastettu itsensä vuoksi! Ja jos minä voisin tässä valhepuvussa hankkia varman tiedon… Hiisi vieköön tuon häiritsijän!
Toinen kohtaus.
(Figaro. Kreivi, piilossa.)
FIGARO (selässä gitarri, joka leveästä nauhasta riippuu olkapään yli; hän hyräilee iloisesti, paperi ja lyijykynä kädessään).
Pois nyt surut, pois!
Ne masentaa.
Jos viinaa ei jois
Virvoittelevaa,
Niin elämä vaan
Olis hupsun työ,
Eik' aikaakaan,
Tulis kuolon yö.
Tähän asti tämä käy hyvin laatuun, hei! hei!
Tulis kuolon yö.
Hei, viinan
Ja laiskuuten',
Ne kiistelevi:
Ken sais sydämen.
Eipä! ne ei kiistelekään, ne hallitsevat siinä rauhallisesti yhdessä…
Ne jakaapi
Mun sydämen'.
Sanoinko jakaapi? Entäs sitte! Me komillisten operain tekijät emme katso niin likeltä. Meidän aikoihimme lauletaan, mitä ei maksa vaivaa lausua.
(Hän laulaa:)
Hei, viinani
Ja laiskuuten',
Ne jakaapi
Mun sydämen'.
Minä tahtoisin päättää jollakin kauniilla, loistavalla, säihkyvällä lauseella, joka näyttäisi ajatukselta.
(Hän laskee toisen polvensa maahan ja kirjoittaa laulaessaan.)
Oi viinan,
Mun armaimpan'!
Oi laiskuuteni,
Sua rakastan!
Hyi! se on typerää. Se ei kelpaa… Tarvitaan joku vastakohta:
Oi viinani,
Mua hallitset
Sä laiskuuten'!
Saakeli, kas nyt se onnistuu.
Mua palvelet!
Oivallista, Figaro! (Hän kirjoittaa laulaessaan.)
Oi viinani,
Mua hallitset!
Sä laiskuuteni,
Mua palvelet!
Mua palvelet!
Mua palvelet!
Hei! hei! kun tähän tulee säestys lisäksi, saadaanpa nähdä, herrat juonittelijat, enkö tiedä, mitä sanon. (Hän huomaa kreivin.) Minä olen nähnyt tuon pappismiehen jossakin. (Hän nousee.)
KREIVI (itseksensä). Tuo mies ei ole minulle outo.
FIGARO. Eipä se olekaan mikään pappismies! Tuo kopea ja ylhäinen ulkomuoto…
KREIVI. Tuo törkeä ryhti…
FIGARO. En erehdykään; se on kreivi Almaviva.
KREIVI. Minä luulen, että se on tuo Figaro veijari!
FIGARO. Hän se juuri on, armollinen herra.
KREIVI. Konna! jos lausut yhden sanan…
FIGARO. Niin, minä tunnen teidät; tämmöisillä tuttavallisilla hyvyyden osoituksilla olette aina kunnioittanut minua.
KREIVI. Minä puolestani saatoin tuskin tuntea sinua. Sinä olet niin paksu ja lihava…
FIGARO. Mitäs tehdä, armollinen herra! Se on kurjuus.
KREIVI. Voi raukkaseni! Mutta mitä sinä toimitat Sevillassa? Minä olin ennen aikaan puhunut sinun puolestasi, että saisit jonkun viran.
FIGARO. Minä sain sen, armollinen herra, ja minun kiitollisuuteni…
KREIVI. Puhuttele minua Lindor'iksi. Etkö valhepuvustani näe, että minä tahdon olla tuntematon?
FIGARO. Minä menen tieheni.
KREIVI. Ei suinkaan. Minä odotan täällä jotakin, ja kaksi miestä, jotka lavertelevat, ovat vähemmin epäluulon alaisia kuin yksi, joka kävelee. Olkaamme lavertelevinamme. No! entäs tuo virka?
FIGARO. Teidän Excellensinne puolustus-sanaan katsoen antoi ministeri heti paikalla nimittää minut apteekipalvelijaksi.