Pieni laaksonpohjukka Gileadin vuoristossa. Taka-alalla vähittäin kohoavia vuoria, sivuilla metsää, metsän reunassa vasemmalla Jeftan maja tuuheitten leipä- ja viikunapuitten suojassa. Laaksoon laskeutuu kaksi polkua. Oikealta tuleva käy pienen kummun yli, jonka laella kasvaa rehevä tamariski. Metsän reunassa oikealla pieni lehtimaja puiden siimeksessä.
Molemmin puolin Jeftan majan ovea on pystytetty lehtimeijut, oven päällys lehvillä somistettu. Iltapäivän aurinko paistaa heleästi vasemmalta.
SARA TÄTI (tulee kiireisesti vasemmalta, toisessa kädessä vakkanen viikunoita, toisessa hunajakakku-vakka, pysähtyy majan oven eteen). Hagar! Hagar tyttöseni!
HAGAR (sisältä). Heti paikalla, täti! (Avaa oven, lyö lapsellisen iloisesti kätensä yhteen.) Ihania! Ihania! (Ottaa toisen vakkasen.) Kuinka ihania, täti!
(Menevät majaan.)
ENO HILKIA (tulee majan takaa metsiköstä, katsastaa meijuja ja lehviä oven luona, myhäilee tyytyväisenä. Siirtää erään istuimen kivipöydän ääreen viikunapuun alle, yhä myhäillen). Kukapa olisi uskonut… Kukapa olisi uskonut tämän kunnian päivän Jeftalle koittavan… Niin rävähti kuin aurinko pimeän pilven alta! (Asettelee uudelleen istuinta.) Mutta kas! Kun mies on sankariksi syntynyt, niin on, ja hänen päivänsä kerran tulee, pulpahtaa kuin vesi kallion rinnasta —
(Sara ja Hagar tulevat majasta.)
HAGAR. Kaksi! Vielä kaksi, rakas täti! Pian ne sinun kämmenilläsi syntyy.
SARA. Voi voi sinua, lapsukaiseni! Niinkuin en minä tietäisi mikä kuuluu tavalliseen, mikä juhla-ateriaan.
HAGAR. Mutta tämän ainoan kerran — täti kulta — rakas täti!
SARA. Niin niin — kulta — ja rakas, ja — — vasta tänään minä ymmärrän että sinä olet itsepintainenkin, tyttöseni! (Huomaa Hilkian.) Kas, Hilkia! — Katsoppas nyt sinäkin, Hilkia eno, tätä sisarvainajamme tytärtä, tätä Jeftan tyttöstä! Kymmenen, sano kymmenen herkkua olen minä jo valmistanut, ja kuuletko kummaa: hän kärttää vielä kahta lisää!
HILKIA. Että oikeinko kymmenen! — No onpas, no onpas —
HAGAR. Mutta rakas eno, sanotko sinäkin että »onpas»?
SARA. Niin niin, siinä nyt kuulit mikä on »onpas» ja mikä sen yli!
HAGAR (lapsellisen närkästyneesti). »Onpas»! Kerran viidessäkymmenessä vuodessa ilmestyy Israelissa sankari. Kerran viidessäkymmenessä vuodessa astuu sankari voiton seppel otsallaan majansa kynnyksen yli, ja silloinkin lasketaan sormin mitä hänen eteensä kannetaan ja sanotaan: onpas!
SARA (nauraen). Kas, kas! — Vai kerran viidessäkymmenessä! Sanoppas tyttöseni, montako on siitä, kun Jair löi amalekilaiset?
HAGAR. Ainakin viisikymmentä — en minä ollut silloin syntynytkään!
SARA. Sepä! Ei edes syntynyt. — Kuuleppas nyt Hilkia, mitä haastelee tämä Jeftan tyttönen, jolla on tuskin kuusitoista ajastaikaa hartioillansa, mutta joka kuitenkin luulee kantavansa kaikki Israelin sankarit sormenpäillänsä! — Kaksikymmentäkaksi vuotta on siitä kun Jair palasi voittoretkeltänsä, täsmälleen kaksikymmentäkaksi rypältenkorjuun aikana. — Eikö niin, Hilkia?
HILKIA. Niillä main, niillä main…
SARA. Ja sattuupa niin somasti tyttöseni, että minä, sinun tätisi, olen omin käsin kantanut tuloherkut Jairin eteen.
HAGAR. Sinä?!
SARA. Minä juuri. Minäkin olen joskus ollut nuori, vaikka nyt en muka enää tiedä onko kymmenen vai kaksitoista kylliksi!
HAGAR. Mutta silloin niitä oli ainakin viisitoista!
SARA. Joko taas? — Seitsemän herkkua, ei kaltiaista enemmän!
HAGAR (ilostuen). Onko se aivan varmaa?
SARA. Aivan. Seitsemän on pyhä luku Israelissa, ja Jairin emäntä kyllä tiesi mitä teki.
HAGAR. Mutta kaksitoista on myöskin pyhä luku!
HILKIA (naurahtaa ääneen).
SARA. Katsoppas nyt, Hilkia, tätä viisastelijaa! — Niinkuin en minä tietäisi Israelin lukuja. Ja niinkuin en minä tietäisi mikä kuuluu meille, mikä muille. Ajatteles nyt, itsepintaiseni, mitä sanoisivat Mizpan naiset tuolla vuorten takana, huomenna kun koko kaupunki kutsuu isäsi kunniajuhlaan. Tuskin kaksitoista herkkua voivat he saada kokoon tähän vuodenaikaan. Mutta nyt tulee Jeftan tyttönen ja sanoa tokasee: meilläpäs oli kotona jo kolmetoista! — Sitä sopii kuulla!
HILKIA (nauraa ääneen).
HAGAR (hämillään). Mutta ainakin yhden minä vielä tahtoisin. Se on vasta yksitoista.
SARA. Ja mitähän se olisi?
HAGAR (lapsellisen innokkaasti). Hunajaa! Ainoastaan pikku, pikku kuppinen kimalaisen hunajaa.
SARA. Meillä on hunajakakkuja!
HAGAR. Niin kakkuja. Mutta sulaa, kirkasta hunajaa sankarin kielen kirvotukseksi!
SARA. Kuuleppas nyt taas! (Nauraen.) Sulaa, kirkasta hunajaa! Missä olet sinä Hilkia kuullut, että juuri hunaja olisi sankarin herkkua? Sanoppas minulle se ihme!