Lalli ja Maija hiipivät saliin. Tähtiä taivaalla ja tähtiä
salinnurkassa. "Isä, mitä tähdet oikein ovat?" Kiinto- ja kiertotähtiä.
Isä tuo kaukoputken. Lallia haluttaa käydä kiertotähdissä, varsinkin
Merkuriuksessa.
Oli kirkas ja kylmä ilta, maaliskuun keskivaiheilla. Sinä vuonna uhkaili kevät tulla myöhään, sillä vaikka päivät olivatkin lämpimät ja auringonpaisteiset, olivat yöt kumminkin hyvin kylmät, ja päivällä sulanut vesi jäätyi yöllä uudelleen.
Kymmenvuotias Lalli ja hänen kaksi vuotta nuorempi Maija-siskonsa olivat hiipineet lastenkamarista pimeän ruokasalin ja eteisen kautta saliin. Maija piti kiinni veljensä takinhihasta, ja hänen pikku kätösensä vapisi, kun he tulivat suureen, pimeään huoneeseen, missä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kaihtimet eivät olleet alasvedetyt, ja ikkunasta virtaavassa kalpeassa valossa he näkivät huonekalut ja äidin ruukkukasvit. Näiden keskellä seisoi korkea Venuksen patsas kuin valkoinen haamu. Sitä eivät he kumminkaan pelänneet, sillä he olivat nähneet sen niin monasti ennen, mutta Maija ei mahtanut sille mitään, että hän yhä pelkäsi noita pimeitä nurkkia, joissa saattoi piillä mitä kamalaa tahansa.
— Mitä me täällä teemme;' — kysyi Maija peloissaan.
Niin, sitä ei Lalli oikein itsekään tietänyt. Hän oli vain tullut tänne saadakseen vähän vaihtelua lastenkamarin yksitoikkoisuuteen. Hän oli jo lukenut kaikki läksynsä eikä tietänyt, mitä hän oikein rupeisi tekemään.
Hän astui ikkunan ääreen katsomaan siitä kadulle, mutta ei siellä ollut mitään erikoista katseltavaa. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä tämmöisenä kylmänä iltamyöhänä.
— Katso Lalli, — huudahti Maija, — miten kauniit tähdet ovat tänä iltana! En ole milloinkaan ennen nähnyt niitä noin kirkkaina.
Silloin nosti Lalli katseensa kadulta taivaalle. Todellakin, ihmeen kirkkaita olivat tähdet tänä iltana. Ne loistivat ja vilkkuivat ja sädehtivät kuin miljoonat timantit ja muodostivat merkillisiä kuvioita tummansiniselle pohjalle. Melkein päätä huimasi, kun niitä katseli, mutta kaunista tuo oli, kovin kaunista.
— Mutta kuulehan Lalli, — kysyi Maija melkein juhlallisena, — mitä tähdet oikeastaan ovat? Ovatko ne taivaan kynttilöitä?
— Ei, — vastasi Lalli tietäväisenä. — Sitä en usko. Kyllä ne ovat jotain muuta, jonkunlaisia loistavia palloja, mutta en minä muista sitä enää oikein. Mennään kysymään isältä!
— Hyi! — parkaisi Maija äkkiä pelästyneenä. — Mitä loistavia palloja on tuolla nurkassa? Ovatko ne tähtiä, jotka ovat joutuneet tänne saliin?
Lalli kääntyi, ja pimeässä nurkassa hänkin näki kaksi pientä hehkuvaa palloa. Mutta ne liikkuivat, ja samassa hän näki Villin tumman hahmon, tuon suuren keltaisen kissan, joka aina oli ollut hänen ystävänsä ja joka pari vuotta sitten oli seurannut häntä hänen merkillisillä matkoillaan yli koko maapallon.
— Villi se vain on, — sanoi hän suojelevasti. — Jospa Villi vain voisi puhua kuten silloin kun olimme matkoilla, niin se kyllä kertoisi, mitä tähdet ovat. Mutta nyt on parasta mennä isältä kysymään.
Lalli silitti kissan selkää, niin että se säkenöi pimeässä, ja Villi kehräsi tyytyväisenä. Sitten menivät siskokset eteisen kautta isän työhuoneeseen, missä isä tapansa mukaan istui kirjoittamassa suuren työpöytänsä ääressä.
— Isä, mitä tähdet oikein ovat? — kysyivät molemmat yhdestä suusta.
— Vai niin, nyt ollaan taas kyselytuulella, — sanoi isä ja laski kynän kädestään. — No niin, ehkäpä olenkin kirjoittanut kylliksi tänä iltana. Tulkaa nyt takaisin saliin, niin selitän asian teille.
Isä kulki edellä saliin, ja molemmat lapset tulivat perässä, ja sitten asettuivat kaikki ikkunan ääreen ja loivat katseensa ulos tähtikirkkaaseen iltaan.
— On kahdenlaisia tähtiä, — selitti isä. — Useimmat, jotka tuolla näemme, ovat niinsanottuja kiintotähtiä. Ne näyttävät aina olevan samassa asennossa toisiinsa nähden ja ne juuri muodostavat kaikki ne tähtiryhmät ja -kuviot, jotka löytää joka ilta ja joille on annettu eri nimiä kuten Otava, Joutsen, Väinämöisen viikate eli Kalevan miekka y.m.s. Ne ovat aurinkoja, samanlaisia kuin meidän aurinkomme, eri kokoisia, vieläpä eri värisiäkin, sillä on punaisia, keltaisia, sinisiä, ja vihreitä tähtiä. Ne ovat suunnattoman suuria, vaikka näyttävät noin pieniltä siksi, että ne ovat niin kaukana. Mutta sitten on toisia tähtiä, jotka liikkuvat näiden joukossa ja jotka siis ovat taivaalla milloin missäkin, aivan kuin kuu. Ne ovat niinsanottuja kiertotähtiä. Ne ovat maan seitsemän siskosta, jotka kiertävät auringon ympäri kuten maakin ja saavat samasta auringosta valonsa ja lämpönsä. Lähinnä aurinkoa kiertää Merkurius, mutta sitä emme voi nyt nähdä, sillä se on näkyvissä vain heti auringonlaskun jälkeen tai juuri vähää ennen auringonnousua. Seuraava on Venus eli iltatähti, joka on tähtitaivaamme kirkkain tähti ja kilpailee väliin loisteessa kuun kanssa. Katso vain, miten kirkkaasti se nytkin tuolla loistaa! Nämä molemmat kiertävät lähempänä aurinkoa kuin maa. Kauempana kuin maa kiertää ensinnäkin punainen Mars, jonka näette tuolla, ja jonka muinoin luultiin ennustavan sotaa ja tuhoa. Tuo kauniisti loistava tähti on Jupiter, ja tuo tuolla toisella puolella heikosti kimmeltävä on Saturnus. Sitäpaitsi on vielä kaksi kiertotähteä, Uranus ja Neptunus, mutta ne ovat niin kaukana, ettei niitä voi nähdä ilman kaukoputkea.
Lalli tuijotti innokkaasti etäisiin kiertotähtiin. Hän voi niin hyvin kuvitella, miten ne riidellen kiersivät auringon ympäri aivan kuten maa, ja aivan kuten kuu kiertää maata. Hän muisti vielä niin hyvin ne merkilliset seikkailut, joissa hän kaksi vuotta sitten oli ollut, kun hän oli hypännyt avaruuden halki maapallolle, ja nuo loistavat taivaankappaleet kiihoittivat sanomattomasti hänen uteliaisuuttaan. Jospa hän voisi hypätä niihin samoin kuin hän oli hypännyt maapallolle. Kukaties hän silloin pääsisi taas ihmeellisiin seikkailuihin. Kenties vielä ihmeellisempiin kuin maapallolla oli ollutkaan. Mutta olihan tämmöinen hyppääminen vallan mahdotonta, sen hän hyvin ymmärsi. Mutta kunpa saisi edes nähdä ne vähän selvempinä, niin olisi jo se jotakin.
— Eikö isällä ole minkäänlaista kaukoputkea, jolla voisimme nähdä ne vähän lähempänä? — kysyi hän vihdoin.
— On minulla pieni tähtikiikari, — vastasi isä. — Kyllä se vähän suurentaa ja selventää tähdet, mutta ei sinulle siitä paljoa apua ole. Koetetaan nyt kumminkin.
Isä meni työhuoneeseensa ja toi sieltä pitkän kaukoputken. Siinä oli messinkijalusta, joten sen voi asettaa seisomaan ikkunan ääressä olevalle pienelle pöydälle. Ja nyt isä suuntasi sen huolellisesti Venus-tähteä kohti. Lalli ja Maija saivat sitten vuorotellen katsoa siihen. Loistava tähti näkyi nyt pienenä kirkkaana levynä, ja lapset näkivät siinä selvästi samanlaiset sakarat kuin kuussakin. Sitten he katsoivat Mars-tähteä ja Jupiteria, ja nämäkin näkyivät suurempina ja selvempinä kuin paljain silmin katsoen.
— Tahtoisin niin mielelläni nähdä Merkuriuksenkin, — sanoi Lalli.
— Se täytyy jättää huomiseksi, — sanoi isä. — Kuten jo sanoin, näkyy se vain auringonnousun tai -laskun aikana, ja näinä päivinä vain auringon laskiessa. Mutta jos huomenna muistutat minulle asiasta, koetan hakea sen sinulle.
— Kyllä vaan, — huudahti Lalli innoissaan. — Sen teen varmasti.
Isä jätti kaukoputken pöydälle ikkunan ääreen ja meni takaisin huoneeseensa. Lapset tirkistelivät vielä hetkisen eri tähtiä, mutta väsyivät ennen pitkää, ja palasivat lastenkamariin. Villi kömpi salin sohvan alta ja tuli heidän perässään.
Isä sovittaa kaukoputken kuntoon. Musta tunneli ja lasilava. Villi tahtoo leikkiä. Kauhea hyppäys. Villi ja lapset kimmoavina palloina. Halstarilla paistumassa. Jalokiviä. Maija pelkää hämähäkkiä, ja Lalli heittää suuren kivilohkareen. Viisas muurahainen ja sen asunto. Merkillisiä lypsylehmiä. Päivänvarjojen suojassa. Kummallista kasvullisuutta. Kinastelua. Hirviö. Maija ryöstetään. Epätoivoinen takaa-ajo. Jäänrailo. Skorpionit.
Seuraavana iltana seisoi Lalli salin läntisen ikkunan ääressä, mistä voi nähdä auringon laskevan mereen. Heti kun sen punainen loistava kerä oli hävinnyt värjäten jään punaiseksi, syöksyi hän isän luo.
— Nyt on aurinko laskenut, — hän huusi innostuneena. — Nyt voi nähdä
Merkuriuksen.
Isä oli heti valmis. Hän selaili ensin muuatta kirjaa ja luki muutamia rivejä ja sitten hän meni saliin sovittamaan kaukoputken kuntoon.
— Siinä se on, — sanoi hän, — mutta et sinä sillä paljoa näe.
Maija oli myös tullut saliin, ja Villi hänen mukanaan. Hän istui sohvalle, ja kissa hyppäsi hänen helmaansa. Lalli kävi kaukoputken ääreen.
Ei siinä tosiaankaan paljoa nähnyt. Oli vaikeata nähdä tuo pieni kiertotähti, jota iltarusko himmensi. Mutta Lallista oli kumminkin ihmeen jännittävää katsella tuota pientä, vaalakkaa tähteä, ja hän seisoi siinä niin syventyneenä katseluun, ettei hän lainkaan huomannut isän menevän takaisin työhuoneeseensa. Eikä hän kuullut sitäkään, että Maija pyysi saada hiukan katsoa. Hän vain tirkisteli tirkistelemistään. Kun hän katseli siniseen avaruuteen tuon pitkän mustan putken lävitse, oli hän niin selvästi näkevinään, miten pieni kiertotähti kiersi suurta aurinkoa. Hänestä tuntui melkein siltä kuin voisi hän päästä siihen, jos hän vain voisi ryömiä mustaa torvea myöten ulos. Ja tuohan ei kai olisi vallan mahdotonta!
— Emmekö koeta, voisimmeko ryömiä ulos kaukoputkesta ja sitten päästä sitä tietä Merkuriukseen? — kysyi hän pikku siskoltaan, jonka tiesi seisovan takanaan, vaikkei hän voinut irroittaa katsettaan kaukoputkesta.
— Miksei, jos se vain käy päinsä, — vastasi Maijan ääni sieltä takaa, ja hän kuuli Villin tyytyväisenä kehrätä hyrryttävän.
Niin, hyvin helpostihan pääsisi putkeen, jos vain saisi aukaistuksi lasin, joka sulki tien. Hän näki, että tässä lasissa oli pieni sarana; täytyihän sen siis olla aukaistavissa. Hän veti siitä, ja hänen eteensä avautui pitkä, mustankiiltävä tunneli, jonka toisessa päässä siellä etäällä pieni tähti vilkutteli kutsuvasti.
Hetkisen hän epäröi, mutta sitten hän ryömi rohkeasti aukosta sisään. Tunneli oli hyvin ahdas, joten hän ei voinut katsoa taakseen, mutta hän kuuli Maijan kutsuvan Villiä ja tulevan perässä. Itse hän suuntasi koko ajan katseensa tähteen ja ryömi nelinkontin eteenpäin mustassa tunnelissa, joka tähdenvalossa kiilsi kuin kivihiili. Se oli niin liukas, että hänen kätensä ja vallankin hänen polvensa luiskahtelivat yhtä mittaa, ja niin hän vähän väliä makasi mahallaan ja sätkytteli sääriään. Takanaan hän kuuli Maijan valittavan samaa kohtaloa, ja Villi sanoi jotain, mikä kuulosti vallan samanlaiselta kuin katupoikain rumat huudahdukset. Hirvittävän pitkä oli tämä musta tunneli, ja samalla se tuntui käyvän yhä ahtaammaksi, mitä lähemmäs he tulivat tunnelin suuta, ja lopuksi täytyi Lallin laahautua mahallaan päästäkseen lasiin saakka. Kun hän vihdoin pääsi siihen, työnsi hän sitä, ja se aukeni.
Sarana oli lasin alareunassa, joten lasi aukiollessaan muodosti pienen pyöreän lavan tunnelin suun edustalle. Lalli astui varovasti sille, ja hänen takanaan näkyi Maijan pää, ja hänen vierellään Villin pyöreä keltainen kissannaama, missä silmät kiiluivat innosta.
— Sepä oli merkillinen rotankolo, — sanoi Villi, — mutta missä rotat ovat?
Mutta Lalli ei kuunnellut, mitä Villi sanoi. Hän oli aivan kuin jähmettynyt sen näyn johdosta, joka avautui hänen nähtäväkseen. Pitkä, musta putki kohosi niin korkealle maanpinnan yläpuolelle, että hän saattoi allaan nähdä koko Helsingin ja suuren osan maatamme, ja Suomenlahden vastakkaisella rannalla hän näki Viron kaupunkien valot, mutta tämä kaikki ei ollut sittenkään hänestä niin mielenkiintoista, kuin se, mitä hän näki edessään. Ilma oli täällä niin kirkas, ja tähdet näyttivät siirtyneen niin lähelle, että hän näki ne paljon selvemmin kuin äsken kaukoputkella katsoen. Taivaankansi näytti syvältä, siniseltä mereltä, ja siinä meressä kiertelivät taivaankappaleet, välkkyen ja loistaen eri värisinä. Suoraan vastapäätä häntä ja ikäänkuin lähinnä loisti Merkurius kuin suuri, kiiltävä pallo, jonka pinnalla hän oli erottavinaan vuoria ja laaksoja.
— Tämäpä oli sukkelaa, — sanoi Maija. — Merkuriushan näyttää olevan aivan meidän allamme, niin että tarvitsee vain hypätä suoraan alas tullakseen sinne.
— Tuon ison pallon tahdon minä leikkikalukseni — sanoi Villi, joka juuri oli kömpinyt lasilavalle Lallin viereen. — Tulkaa nyt vain! Nyt minä hyppään. Hei!
Ja niin se loikkasi kiiltävää kiertotähteä kohden. Silloin ei Lallikaan enää voinut malttaa mieltään.
— Ryömi sinä takaisin äidin luo, — sanoi hän Maijalle, ja niin hän hyppäsi avaruuteen.
Vauhti oli hirvittävä. Hänen korvissaan suhisi ja kohisi niin, että hengitys oli aivan salpautua. Hänen edessään oleva pallo kasvoi huimaavasti, ja hänen täytyi sulkea silmänsä.
Vihdoin hän tunsi jalkojensa koskettavan johonkin, mutta hyvin keveästi, ja hän kimposi taas ylös kuin kummipallo. Hän aukaisi silmänsä ja näki alapuolellaan häikäisevän kirkkaassa, polttavan kuumassa auringon paisteessa hiekkatasangon, jossa siellä täällä oli matalia kumpuja. Hän ponnahti taas vähän matkaa ylös ilmaan ja näki ohitseen pudota tupsahtavan aivan Maijan näköisen olennon, hameet levällään. Sitten hän putosi taas maahan ja oli vähällä tallata Villin, joka ponnahti ylös vallan hänen nenänsä ohitse. Sitten lensi hän itse ilmaan, ja hänen perässään pyöri Maija koreine hameineen kuin perhonen. Se oli vasta merkillistä ja eriskummallista. Hän tunsi olevansa niin kevyt, ettei saanut jalkojaan pysymään maassa kiinni, vaan kimposi aina ylös kuin viskattu kummipallo, ja niin näytti olevan hänen toveriensakin laita.
— Mitä hullutusta tämä tämmöinen on, — huusi Villi ponnahtaessaan kolmannen kerran Lallin nenän ohitse. — Luulin saavani pallon, ja nyt olen itse muuttunut palloksi. Olen aina tottunut tulemaan jalat edellä maahan, mutta nyt poukahdan aina ylös taas. Koettakaapas heittäytyä kyljellenne, älkääkä ottako jaloilla vastaan ollenkaan.
Lalli noudatti Villin neuvoa ja pudottautui seuraavalla kerralla vallan velttona maahan vetäen jalat koukkuun alleen. Hänen onnistuikin pudota kyljelleen, ja hän huomasi makaavansa maassa Villin vieressä, joka makasi siinä seljällään ja sätkytteli jalkojaan joka suunnalle. Maija ei ollut ymmärtänyt Villin neuvoa, mutta kun hän seuraavalla kerralla tulla liehutteli alas, tarttui Lalli hänen hameensa liepeisiin ja piti kiinni, niin ettei hän enää päässyt kimmahtamaan takaisin. Ja niin he makasivat siinä nauraen täyttä kurkkua, ja kun heidän ruumiinsa hytkyi naurusta, hypähtelivät he ylös alas mitä merkillisimmällä tavalla, ja silloin heitä nauratti yhä enemmän.
Mutta kauan ei naurua riittänyt, sillä pian rupesivat he tuntemaan, että vallan kauhea kuumuus lähti auringosta, joka paistoi mustansinisellä taivaalla kuin suunnattoman suuri palava pätsi, ja kuumasta hiekasta, joka hehkui heidän allaan. Tuntui vallan siltä kuin olisivat he hehkuvalla halstarilla, missä he sätkyttelivät aivan kuin paistumassa olevat kalat.
— Pian, pian, — huusi Villi kauhuissaan, — meidän täytyy päästä varjoon.
Lalli ja Maija nousivat jaloilleen ja yrittivät kävellä, mutta joka askelella he hyppäsivät aikamoisen matkan eteenpäin. He olivat keveitä kuin höyhenet, mutta vähän harjaannuttuaan he oppivat kulkemaan eteenpäin pitkin hyppäyksin melkein kuin sammakot tai heinäsirkat.
He olivat pienellä hiekkatasangolla. Sen toisella puolella oli matalia punaisia vuoria ja toisella puoliympyrässä olevia mustia tulivuorenkekoja, joitten synkkä jyrkänne loisti kirkkaassa auringonpaisteessa kuin lasihuone. Mustista, ammottavista kraattereista, joista useat olivat hyvin suuria, ei kumminkaan noussut savua; nähtävästi olivat ne kaikki sammuneet. Koko tasangolla oli muuten, kuten Lalli jo pudotessaan oli huomannut, runsaasti pikku kumpuja.
— Kenties löydämme varjoa noiden kumpujen luona, — sanoi Lalli läähättäen.
Ja niin he lähtivät kaikki harppaamaan kuin virmat varsat lähintä kumpua kohden, joka siltä puolelta katsottuna, missä he olivat, näytti vallan pyöreältä ja varjottomalta. Kun he olivat päässeet sen edustalle, otti Lalli aika harppauksen ja hyppäsi yhdellä askelella sen yli ja putosi sen toiselle puolelle vilpoisaan varjoon. Sillä puolella oli kumpu melkein kuin pystysuoraan leikattu, ja tämän kohtisuoran seinän takana oli varjopaikka. Kohta Lallin perässä putosivat Villi ja Maija siihen hänen viereensä, ja siinä he nyt makasivat taas kaikki läähättäen ja nauraen.
Täällä varjossa oli vilpoisaa, melkein kylmää, ja pian he tunsivat taas virkistyvänsä ja rupesivat uteliaina katselemaan ympärilleen tässä uudessa maailmassa. Se näytti lohduttomalta, aurinko kun oli paahtanut sen erämaaksi. Maisemaa elostuttivat vain kauniit, moniväriset kivet, joita oli siellä täällä hiekassa. Muutamat semmoiset loistivat ja kimaltelivat kuin vesipisarat, toiset hehkuivat punaisina kuin veripisarat tai sädehtivät kuin siniset, vihreät tai keltaiset tähdet.
— Nämä ovat timantteja, — sanoi Lalli varmasti ja näytti vesikirkkaita kiviä. — Semmoisia olen nähnyt ennen Australiassa. Kootaan niitä nyt muutamia ja viedään isälle. Nuo punaiset ovat varmaankin rubineja, siniset safireja, vihreät smaragdeja ja keltaiset topaseja.
Maija juoksi kiireesti auringonpaahteesta piittaamatta poimimaan kiviä esiliinaansa, mutta äkkiä hän kirkaisi kauhistuneena ja tuli vavisten Lallin viereen suojaa hakemaan. Kun Lalli katsoi Maijan näyttämään suuntaan, kauhistui hänkin, sillä hiekkaa pitkin asteli ilkeät elukka, joka oli hämähäkin näköinen, mutta niin suuri kuin ruokapöytä, ja sillä oli neljä monen metrin pituista jalkaparia, jotka kuljettivat sitä eteenpäin höyryveturin nopeudella. Sillä oli kaksi julmaa, ulkonevaa ravunsilmää ja sen päässä oli kaksi peloittavaa myrkkykoukkua.
Tuo inhottava hirviö ei ollut vielä nähnyt heitä, mutta äkkiä se käänsi toisen silmänsä heitä päin ja sitten toisen ja tarkasteli heitä uteliaan näköisenä.
— Mitä merkillisiä olentoja nuo tuommoiset ovat? — se kummasteli kitisevällä äänellä. — Mahtaisivatkohan ne kelvata syötäväksi? Täytyy koettaa.
Ja niin se syöksähti heidän kimppuunsa myrkkykoukut harillaan ja pitkät koivet sen ympärillä heiluen, ja muulloin niin peloton Villikin jähmettyi kauhusta ja etsi katseillaan piilopaikkaa itselleen. Lalli astui aivan kalpeana siskonsa eteen, joka oli piilottautunut hämähäkin kokoisen kallionlohkareen viereen, ja kun hirviö syöksyi esiin, tarttui hän epätoivoissaan tähän suureen kiveen ja voi hämmästyksekseen nostaa sen kaksin käsin vallan helposti ja heittää vasten hämähäkkiä, joka litistyi sen painon alla.
— Tuo ei ollut hullummin tehty, — sanoi piipittävä ääni heidän takanaan, ja kun he kääntyivät ympäri, näkivät he Lallin kokoisen jättiläismuurahaisen, joka uteliaana katseli heitä viisain silmin. Se oli kellanruskea kuin hiekka, ja sen ulkomuoto muistutti suuresti tavallista muurahaista.
— Mikä ihmeellinen otus sinä olet? — kysyi Villi puoliksi ivallisena, puoliksi äkeissään, sillä se ei pitänyt muurahaisista yleensäkään saatikka sitten tuollaisista jättiläismuurahaisista.
— Minä sitä voisin kysyä suuremmalla syyllä teiltä, ellen olisi vähän viisaampi ja kohteliaampi kuin sinä, — vastasi muurahainen ylpeästi. — Sinä ja nuo kaksikoipiset toverisi olette ihmeellisiä otuksia täällä Merkuriuksessa, enkä minä. Mutta minä olen siksi paljon tutkiskellut asioita elämäni aikana, että saatan arvata teidän tulleen jostakin muusta taivaankappaleesta, luultavasti Venuksesta tai Maasta, sillä täällä on meillä kaikilla vähintäin kuusi jalkaa ja useilla toista sataa. Voin sen myös päättää teidän väkevyydestänne, sillä tuo merkillinen olento nosti kallionlohkareen niin kevyesti kuin olisi se ollut puun lehti. Se johtuu tietenkin siitä, että teidän taivaankappaleenne on niin paljon suurempi kuin tämä Merkurius, joka on vain kaksi kertaa niin suuri kuin Maan kuu, ja senvuoksi te olette tottuneet paljoa suurempaan painovoimaan. Täällähän te tuskin pysytte jaloillanne, niin kevyiksi tunnette itsenne.
— Sinähän tiedät vallan kauhean paljon, — sanoi Maija kainosti. —
Miten olet päässyt selville kaikesta, mitä äsken kerroit?
— Niin, niin, — vastasi muurahainen ja hieroi itsetietoisesti tuntosarvellaan otsaansa. — Katsokaapas, täällä Merkuriuksessa elää vain semmoisia olentoja, mitä te Maan asukkaat sanotte niveljalkaisiksi. Niitä on täällä hyvin erilaisia, mutta ei kumminkaan lentäviä, sillä meidän ilmamme on liian ohutta. Muunlaisia eläinmuotoja ei täällä voi kehittyä; on liian kuumaa, ja olosuhteet ovat liiaksi samanlaatuiset. Meidän tähtemme pitää aina saman puolen aurinkoon päin, sillä puolella on siis ikuinen päivä ja ainainen helle, kun taas toisella puolella vallitsee ikuinen yö ja ainainen talvi. Sen vuoksi me enimmäkseen asummekin kuuman ja kylmän alueen rajalla. Vain siinä voi kasvullisuus viihtyä ilman keinokastelua, ja vain siellä voivat eläimet hankkia elatuksensa, vaikka me sivistyneet muurahaiset olemme voittaneet luonnonesteet ja asumme täällä erämaassa. Muurahaisethan ovat maapallollakin hyönteismaailman korkeimmat edustajat, ja niin on asian laita täälläkin. Me tunnemme tieteen tulokset, ja me voimme asettua asumaan minne tahansa, vieläpä noihin mustiin tulivuorenkraattereihinkin, sillä me johdamme vettä lumipuolelta tänne, meillä on viljelyskasveja ja kotieläimiä. Meidän sienitarhojamme on kaikkialla tämän palaneen tasangon alla. Jos teitä huvittaa, näytän teille asuntomme.
Lapset olivat heti halukkaat siihen, ja muurahainen painoi toisella tuntosarvellaan sileään seinään. Ohut, litteä levy työntyi syrjään, ja pyöreä aukko tuli näkyviin. Muurahainen ryömi siitä ensin sisään, ja hänen perässään tulivat molemmat lapset ja Villi, viimeksimainittu itsekseen muristen viekkaudesta ja satimista.
Siellä sisällä oli miellyttävän vilpoisaa, mutta ensi aluksi oli vaikea nähdä mitään. Huone sai näet valaistuksensa seinässä olevista vinoista rei'istä, joiden asento oli semmoinen, ettei auringonpaiste koskaan päässyt niistä sisään vaan ainoastaan valoviiru. Pian he kumminkin saattoivat nähdä olevansa pitkässä, laajassa huoneessa, jossa vilisi erilaisissa töissä touhuavia muurahaisia. Ne vatkasivat vahvoilla leuoillaan erilaisia aineita, joita sitten laahattiin kaikkiin suuntiin johtavia käytäviä myöten pesän sisustassa oleviin muihin huoneisiin. Ne olivat niin innostuneita työhönsä, että ne vain ohimennen tekivät joitakuita lyhyitä kysymyksiä sille muurahaiselle, joka oli lapset tuonut sinne. Vain jotkut harvat, joiden Lalli kuulemastaan keskustelusta päätteli olevan tiedemiehiä, tutkivat tarkoin vieraita tuntosarvillaan ja riitelivät keskenään heidän eri ruumiinosiensa merkityksestä.
— Täällä sisällä onkin vilpoisaa ja suloista, — sanoi Villi tyytyväisenä. — Merkillistä, ettei aurinko paahda tätä leivinuunia kuumemmaksi, ja ettei se koskaan paista ikkunoista sisään.