Aischylos, kreikkalaisen draaman ensimmäinen suuri mestari, jättää vielä väljän tilan epiikan ja lyriikan aineksille näytelmissään. Onpa hänen uskonnollinen katsantotapanakin vielä yleensä eepillisen runouden. — Kun Iliadissa Achilles, kärsittyään Agamennonilta solvauksen, vihoissaan jättää kansalaisensa mahtavaa apuansa vaille, opettavat mieshukka ja ahdinko jälkimäistä että hän on pahoin tehnyt. Mutta ei Achilleen ylpeys myöskään saa jäädä kurittamatta ja voitolle. Patroklon kuolema pakottaa häntä luopumaan itsekkäisyydestään ja ryhtymään taisteloon, jouduttamaan kohtalon säätämää häviötä Troialle ja — omaakin kuoloansa. Näin ihmisten teot, silloinkin kun he luulevat vapaasti toimivansa, heidän intohimonsa ja rikoksensa ovat kohtalon ja jumalien käsissä välikappaleina heidän tarkoituksiaan varten. Rikostenkin uhalla pääsee jumalallinen oikeus lopullisesti voitolle, kun rikos tulee häädetyksi ja ihmisten täytyy kärsimysten kautta mieltä opittuaan tunnustaa jumalien viisaus ja valta.
Tämä Homeron kanta on yleensä Aischylonkin. Sitä nähdäksemme tarkastelkaamme vaan "Agamemnon" näytelmää, jonka kantataru on otettu Troian sodan satupiiristä, edellyttäen muitakin vanhempia satuja.
Edessämme on Pelopiidein onneton ruhtinassuku, jossa rikos ja verinen vaino käy perintönä polvesta toiseen aina kantaisästä Tantalosta asti. Hänhän se, alkuaan oltuaan jumalien lemmikki, kiusatakseen heidän kaikkitietävyyttänsä, teurasti heille oman poikansa syötäväksi ja siitä syöstiin manalaan ikituskia kärsimään. Poika Pelops virkosi henkiin ylhäisien armosta ja eli onnellisena, kunnes hän jo vanhana samensi onnensa aviorikoksella. Mutta hänen poikansapa, Atrevs ja Thyestes, tulivatkin vasta tihoistaan kurjan kuuluiksi. Ensin he sovussa tappoivat äpäräveljensä, sitten syttyi heidän välillään vimmattu kiista Mykenen vallasta. Atrevs ajoi veljensä maanpakoon. Mutta Thyestes kosti siten, että ryösti A:n pojan Pleistheneen, jonka kasvatti ikäänkuin omaksi pojakseen ja lähetti hänet sittemmin tappamaan Atrevsin. Salamurhaaja saatiin kiinni, ennenkuin ehti aikeensa toteuttaa, ja sovitti sen kuolemallaan. Kun Atrevs sai tietää oman poikansa tappaneensa ja kun Thyestes sen lisäksi oli häneltä vietellyt vaimon uskottomaksi, laati hän kamalan koston. Teeskellen sovinnollisuutta pyysi hän veljeä vieraakseen, jotta sovittaisiin pois vanhat vihat. Toinen tuli perheineen. Mutta Atrevs teurasti salaa veljensä pojat ja pani ne vieraalleen syötäväksi. Aurinko käänsi kasvonsa mointa kauheutta näkemästä. Mutta Thyestes huusi kirousta paetessaan. Saatuaan Aigisthos poikansa avulla Atrevsin murhatuksi[1] pääsi hän vielä Mykenen kuninkaaksi. Atrevsin pojat — tai toisinnan mukaan, joka tekee Pleistheneen heidän isäkseen, pojanpojat — Agamemnon ja Menelaos pakenivat julmaa setäänsä Spartaan Tyndareos kuninkaan turviin, jonka tyttäret he naivat, toinen Klytaimnestran, toinen Helenan. Appensa avulla valloitti Agamemnon takasin valtakuntansa, tappoi Thyesteen[2] ja karkoitti Aigisthon, mutta Menelaos jäi Spartaan appensa vallan perijäksi. Kun troialainen ruhtinas Paris ryösti Helenan, ryhdyttiin kostosotaan, jossa Agamemnon tuli päälliköksi. Hän pääsi juuri paraiksi sieltä kotio, kun Aigisthos Klytaimnestran kanssa yksissä juonin pani häntä kohtaan toimeen kostotuuman, jota kauan oli hautonut. Sillä välin Agamemnonin poika Orestes eleli turvassa äitinsä vainolta Fokiissa; täältä palasi hän aika miehenä ystävänsä Pyladeen kanssa ja kosti isänsä kuolon Aigisthon verellä. Mutta kun hän samassa surmasi äitinsäkin, joutui hän Erinnyjen (kostotarten) vihaan. Harhailtuaan kauvan rauhatonna, sovitti hän vihdoin rikoksensa tuomalla Artemiin kuvan Tauriasta Attikaan, jolloin Athenan areopagi-tuomiosto julistaa hänet syystä vapaaksi, Erinnyt leppyvät ja niistä tulee suopeat "Eumenidit". Näin seurasi rikos rikosta, jumalien sitä salliessa, koska siten vanha rikos sai rankaisunsa uudessa toteutuvan koston kautta. Rikosten sarjan lopetti vasta heidän armonsa, joka karkoitti vainon hengen ja puhdisti suvun kirouksesta.
Tämmöinen taru tarjosi erittäin otollisen aineen runoilijallemme, joka halusta käsitteli vaikeita siveellisiä pulmia ja ristiriitoja, ihmisten intohimojen ottelua keskenään ja yrmyilyä korkeampia valtoja vastaan, jumalallisen järjestyksen toteutumista ihmiselämän sekasorrossa, jumalallisen viisauden voittoa ihmisen lyhytnäköisyydestä. Hän loi noista taru-aineista kolme, n.s. "Oresteian" trilogiaksi liittyvää tragediaa: "Agamemnon", "Choeforoi" ja "Eumenides". Luokaamme vielä silmäys ensimmäisen johtaviin aatteihin.
Suvun peritty kirous painoi vielä Agamemnonia, vanhastaan sovittamaton veri vaati vielä kostoa. Mutta lisäksi tuli omaakin syyllisyyttä. Kun Artemis vihoissaan itselleen pyhitetyn riistan taposta pidätti Achaialaisten laivastoa Auliin satamassa Troiaan lähtemästä, oli Ag. samalla lepyttääkseen häntä ja pelastaakseen päällikkökunniansa — joka olisi mennyt pilalle, jos olisi tyhjin toimin kesken palattu — uhrannut tyttärensä Ifigeneian jumalattarelle. Näin saivat isäntunteet väistyä ja vallan otti kunnianhimo, "miel' irstas, pyhää polkeva" (Agamemnon. 230). Isän kättä tahraava veri vaati kostoa. Kun edelleen sodan kestäessä niin moni Hellaan poika oli löytänyt hautansa vieraassa maassa, ja kansassa sentakia kuohui tyytymättömyyden nurinaa, karttui siitä lisää edesvastuuta ruhtinaille, jotka niin mitättömän syyn takia — "yhden naisen tähden vaan" — olivat saattaneet kansansa sodan kurjuutta kärsimään. Muuten tässä — sivumennen sanoen — pilkistää näkyviin runoilijamme tasavaltainen tendenssi. Ankarasti moititaan draamassamme ruhtinaita, kun he mitätönten yksityisriitojensa vuoksi antavat kansojen kärsiä niiden surkeita seurauksia. Kansat saavat sovittaa ruhtinastensa erehdyksiä. Niinpä Paris ilkityöllään syöksi koko isänmaansa perikatoon. Vakavasti varotellaan sentähden kuninkaita miettimään korkean asemansa edesvastuuta ja vaaroja: Valta viepi helposti ylpeyteen, josta sikiää väkivallat, rikokset, turmio. "Zeyn salamat iskevät vuorten huippuja".
Mutta pääasiana on kuitenkin osottaa, miten tämmöisissä yleisissä onnettomuuksissa taivaan tuomiot toteutuvat. Jumalien vaa'alla ihmisten synnit painavat paljon. Joka rikkoo heidän iki-järjestyksensä, polkee Diken (Oikeuden) pyhyyden, sen siitä täytyy iskut kärsiä, jotka kohtaavat häntä, jopa sukuansa ja kansaansakin, jos rikos on suuri ja rikkojan asema korkea. Eikä siinä lahjoilla voida lepyttää jumalain vanhurskautta. "Miestä murhan tahrimaa vaanii silmä jumalain". Ilkityöstä syntyy uusi ilkityö yhä edelleen. Zevs sallii ihmisten täten aikansa kostaa toistensa rikoksia, hän suo heille sen verran tahdon vapautta, että he noudattaen pahaa sisunsa ääntä samalla täyttävät hänen oikeutensa tuomioita. Vasta kun kaikki rikokset on sovitettu, pahantekijät hävitetty, loistaa hänen laupeutensa taas hurskaille. Kaikkien täytyy tunnustaa, että Zevsin vanhurskaus ja viisaus vallitsee ylinnä eikä siedä ihmisiltä röyhkeyttä ja rikosta. Näin jumalan voitto on hyvän voitto. Korkein viisaus on siis tyytyä hänen johtoonsa ja kiittää häntä kohtalon myrskyjenkin temmeltäissä. Tämä viisaus on kallis ja usein vasta kovien kärsimysten hinnalla ostettavissa. Kun kohtalo säälimättä murskaa elon onnen, lohduttakoon edes se ajatus, että voitolle pääsee jumalallinen pyhyys ja viisaus, ja ihmisen ylpeys, pahuus ja lyhytmielisyys kukistuvat, joiden ei sovi elämän oloja ohjata. Jumalill' on onnen ohjat. Ihminen erehtyy niin helposti; silloinkin kun luulee hyvin tekevänsä, eksyy hän rikoksiin. Sentähden vaatii yksin jumalan rakkauskin ja huolenpito ihmisistä rikosta häätämään. Kun ihminen häiritsee siveellistä mailmanjärjestystä, yltymällä rajutöihin, niin jumalat, tämän järjestyksen valvojina, kurittavat häntä tarpeen mukaan kovastikin. Ylöltäinen menestys ei ole ihmiselle terveellinen, se kun helposti paisuttaa ja eksyttää harhatekoihin. Siitä tuo kuuluisa "jumalien kateus", jota niin yleisesti uskottiin ja karteltiin. Omituisesti kyllä Aischylos omalta korkeammalta siveelliseltä kannaltaan ei kuitenkaan hyväksy tämmöistä, jumalia halventavaa uskoa (Ag. 757): viatonten, hurskasten menestys ei herätä hyväin armoluojain kateutta, vaan he suosivat hurskaita kaikissa oloissa.
Näitä aatteita draamamme esittelee juhlallisella vakavuudella, jossa väliin tuulahtaa ikäänkuin ylemmän inspiratsionin henki. Niitä mietteitä uhkuvat pitkät ja monet kuorolaulut, jotka sentähden anastavat lyyrilliselle puolelle niin laajan alan, samoin kuin taas toisin paikoin pitkät, vaikka vilkkaat ja kauniit edellisten tapausten kertoilut edustavat eepillistä ainesta lavealtikin.
Agamemnonin traagillinen kohtalo etupäässä antaa aiheen näihin uskonnollis-siveellisiin mietiskelyihin. Ja tosiaan se on omansa mieltä viehättämään elävään myötätuntoon. Äsken saadun suuren voiton loisteessa palajaa kuningas kotia kansansa ylistettynä sankarina: kaikki kajahtaa juhlariemua ja uhrisuitsut kieriskelevät taivahalle. Silloin kohtalon pilvi äkkiä synkistää taivaan ja salama musertaa kerrassaan kaiken. Eipä se sentään tapahdu aivan entehittä. Alakuloinen aavistus värähyttelee kansan (sen edustajan kuoron y.m.) sydämiä eikä anna ilon ilolle tuntua. Tiedetään, ettei valtiaan kodissa asiat ole oikealla kannalla ja sovittamatonta verta on Pelopiidein huonetta tahraamassa. Kun siis rakastettu ruhtinas suistuu surmaan, särkee se kyllä kipeästi sydämiä, mutta siinä täytyy kuitenkin koettaa ymmärtää jumalien jos ankaraakin johtoa ja viisautta, samalla kun heidän oikeudestaan on odotettava että kosto vielä saavuttaa pahan tehneetkin. Nämät pääsävyt soivat varsinkin kuorolauluista murhan jälkeen.