Eräs mies, joka oli ennen ollut fiool-leikari, oli tullut luostariin ja luullen kuolevansa lauloi:
Myös multa päiwät kohta kai
Nyt päättyy, — ken uscoi tuota,
Cuin Riemussa, Woimassa tanssata sai.
Nyt poisko Maliain luota?
No niin, ken Onnen warhain joi,
Se Joucosta warhain mennä woi
Näin weisaten: halleluia!
Olen elänyt. Caiwanut Leiwiskää
En maahan sywälle sangen.
Työt tehnyt, nautinnut, Tingintää
Kyll' ylenkatsonut; langenn'
En kumartamaan Päämiehiä maan,
Jos heickoja poljinkin toisinaan.
Työ Herran on anteexi antaa.
Mut cuink' Elo falski on lyhwä niin?
Mies heico ja Hammas musta
Ja harmaata tullut Haiweniin.
Wain Crantzeja Taistelusta,
Cosk' jotki nähty ja tunnettu on!
Nyt siimeessä Munkki-Kammion
Näin itzeni walmistaa machdan.
Wain Muistot Riemua nyt suo.
Ja niistä kirckain ja armain
On Piiri tuo, joca tygö ja luo
Cuin ennenkin käy sulo Parmain,
Naiskäsin pyyhkii Kyyneleet
Ja kuiskii: Oomme myös naurelleet.
Sir Cuolem' ei hirmuta mua.
Täynn' Rackautta on Mieli mun
Quin Suo, joka kytee tulta, —
Se ihmekö, caick' Elon liekit kun
Nyt tukahdutettu on multa!
Oi neitzet ja Frouwat! riemuin lyö
Juur' tähtenne Rinta, waick' ympär on Yö,
Näin weisaten Valee-wirren.
Te Siunatut! Ympäri Jocaisen
Pään Cunnian Gloorian loisin.
Te keskellä Murheen Alhon sen
Caick' käätä tahdoitte toisin.
Mut aawistin silloin: on käypä näin.
Maan Riemut jättäen pystypäin
Käyn taiwaasen: halleluia.
Taas hetken olen onnellinen ollut. Se oli vieno ilta kesäkuun ja kaupungissa pienoisessa, missä ma ennen lapsukaisna leikitsin. Se oli kaarisillan harjalla, jok' yli salmen pyörretumman vei ja jonne olin tullut, toipuva. Kuukauden yksinäni neljän seinän sisällä, sairas, olin ikävöinyt, väsynein pyytein, niinkuin munkki, vanki, kun haaveet, tunteen hyrskyt valloilleen sit' ennen päästin, juoden maljan, josta voi sakka pian paistaa, mutta myöskin ees hetkeks sielu sulo-unheen saa. Kuukauden yksinäni, vuottain, niinkuin yösiippa, joka seinänrakoon painuu. Vain kuullut tornikellon läppäykset, yks tunti toisen jälkeen, seurannut tuloa kesän koivussa, jok' eessä mun ikkunani puhkes silkkilehteen, ja kaipuun uneen silmät sulkenut. Nyt olin toipunut ja teitä astuin. Ja silloin olen onnellinen ollut, — se oli kaarisillan harjalla, se oli vieno ilta kesäkuun.
Kun tulin sillalle, niin aurinko juur aleni taa Saimaan ulappain, suruisiin metsiin; tornikello tuttu löi verkallensa, luulen, yhdeksän. Ma seisoin kasvot kaupunkia päin. jonk' iltarusko kuulas kultaeli, punaiset päädyt, katot portahittain. Ol' ilma tyyni, kostea, ja virta se välkkyi vihreää ja valkeaa. Uus lehti, kukat tuoksui syreeneissä. — Ja kaukaa jostain, takaa vetten, ilman soi viulu kirkas Ave-Mariaa.
Soi viulu kirkas Ave-Mariaa niin vienoa, mut salaa hehkuvaista ja intohimon pauhull' uhkaavaa. Ja tuolla talotöyryn taustalla ol' ilma siniharmaa, ukkospilvet nous sieltä raskaina ja hahmoin tummin. Viel' äänetöntä, tuul' ei huokunut. Vain ylimmäisen töyryn lehvät tuoreet jo enteellisnä liikkui, värähdellen, ja siellä, täällä taivaan liepehillä salamat hienot, pienet välkehti. —
Sen hetken olen onnellinen ollut.
Se oli kaarisillan harjalla,
se oli vieno ilta kesäkuun.
Niin ohi kulki nainen, outo, mutta
on sama, kuka: vertauskuva vain.
Kahisi helma silkkinen, näin kuinka
välähti vaate, kun hän loittoni,
en kasvojansa nähdä kaivannut.
Soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.
Mun sielussani oli lepo, rauha, kuin kesäilta, joka kummut kultaa, mut myöskin toipuvaisen heräämys kuin kipu, suloinen yöliljain tuoksu. Se onnena mun silloin valtasi. Kun olin kauan ollut munkki, vanki, mut elo loihti harha-kuviaan hymyileviä, niinkuin tornit tuossa vetehen vihertävään kuvastuin. Ah, sielun tunsin jälleen ruumihista pois nousevan kuin vaippa henkien ois lennättänyt mua yli maan. Mut taustalla jo ukkospilvet nous kuin kuva tulevien, tuttuin tuskain, joit' ilman riemuakaan tokko ois? Mut iltarusko kaiken kultaeli, kun oli luonto äänetöntä, mutta jo enteellisnä lehvät värähteli, salamat hienot, pienet välkehti. Ja hehkuen ja intohimoisesti soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.
Niin silloin olen onnellinen ollut.
Se oli vieno ilta kesäkuun,
se oli kaarisillan harjalla.
Sun kuvasi tuossa, Lili,
mun liljani, ruusuni.
Siit' on jo aikoja, jolloin unta
näit lapsellista, että oisin
sun onnesi tarhuri.
Nyt yksin ja kylmä oon, — toisin
vei myös sua vuosia kymmenkunta.
Kuink' olet vakaa ja kalvas, Lili,
mun hohtava ruusuni!
Sa muistatko, Lili,
sen kevään muistatko, kukkani?
Sen lehdon, jossa kai aukee yhä
nyt metsäruusuja, nuoret tiellä
kai laulain, poimien kulkevi.
Ens kerran näin sinut, armas, siellä,
toit mulle ruusun, ah nuoruus pyhä,
ja katsoit kuin lemmikki,
mun liljani.
Ja muistat taattosi talon!
Puut vanhat, jotka sun ikkunas varjos.
Sa istuit pianon eessä
ja laulusi uhkui ja riemuitsi.
Ja äitisi, silmät veessä
hän hymyili onnellemme ja — tarjos
kuun vaihteeksi lampun valon.
Syys näät oli silloin, konsa aukes
mun hohtavin ruusuni.
Syysillan muistatko, Lili,
sen kirjeen, jonka piirsit, lapsi, —
suo anteeksi armas muistoni:
"On rakkaus niinkuin hauta."
Ja huoaten, leikkien jatkuvi:
"Ja elämä vaappuva viippalauta."
Sen sulta sainko, oi kulta-hapsi, —
ja poistuit hehkuen, kiireesti,
mun puhtahin ruusuni.