Don Radudo de Colibrados, ylimys Espaniassa.
Donna Olympia, hänen puolisonsa.
Donna Maria, heidän tyttärensä; rakastunut Gontsaloon.
Eugenia, Marian sisar, nuori neiti.
Gontsolo de las Minas, espanialainen aatelismies; rakastunut
Donna Mariaan.
Isabella, Gontsalon sisar.
Eleonora, Donna Marian kamaripiika.
Gusman, Don Ranudon palvelupoika.
Pedro, Don Ranudon lakeija.
Oikeuden palvelia.
Talonpoika.
Notarius.
Erään valeruhtinaan joukko, jonka seassa:
Tulkki ja
Hovinarri.
Näytelmäpaikka on eräässä maakaupungissa Espaniassa.
Ensimäinen kohtaus.
Gontsalo de las Minas. Isabella.
Gontsalo. Kylläpä niinkin, rakas sisareni! Tämä avioliitto ei tosin tuota minulle mitään hyötyä; mutta te tiedätte, ettei minun rakkauteni katso etuja. Heidän sukunsa on vanhempi kun meidän, se on tosi; mutta meidän ei ole sentähden vähemmän aatelinen. Voivatko he luetella suuria miehiä suvustaan, niin voimme me tuoda esiin rikkautemme, ja panna sen heidän ynseän kurjuutensa rinnalle, joka on suurempi kun sanoilla taidetaan kertoa. Mutta, kuten sanon, rakas sisareni, minä en katso etuja; minun sydämessäni palaa sula ja puhdas rakkaus heidän tyttäreensä, Donna Mariaan, jonka kohtalo käy minun sääliksi, ei ainoastaan hänen köyhyytensä, mutta myöskin hänen hurjapäisten vanhempainsa tähden, mitkä ylpeydellään ovat joutuneet puheenaineeksi koko kaupungissa ja joista koko Espanian kansa saa syyttömästi kärsiä.
Isabella. Armas veljeni! Minulla ei ole mitään tässä vastaansanomista; hänen köyhyytensä olisi täydelleen autettu teidän varoillanne: mutta miksi meidän tulee nöyrtyä tuollaisille? Miten voittekaan rakastua pereesen, joka ylönkatsoo teitä. Tulisihan teillä olla niinkään paljon kunniantuntoa, että, havaitessanne vähintäkään ylönkatsetta, olisitte kääntyneet selin heihin, ettekä olisi enää muistaneet sellaista rakkautta.
Gontsalo. Oi, armas sisareni! Tepä ette tietäkää mitä rakkaus on; sillä jos sen tietäisitte, ette noin puhuisi. Minun kunniani tunto on tässä asiassa usein sotinut rakkauttani vastaan, mutta rakkaus on aina voittanut.
Isabella. Mutta kun havaitsette, ettette millään voi saada toivojanne toteutumaan, eikö teidän silloin pitäisi, kuten järjellinen ihminen, luopua sellaisesta rakkaudesta?
Gontsalo. Oi ei! Hänen vanhempainsa ylönkatse ei voi sammuttaa minun rakkauttani, se yhä vaan enemmän yllyttää minua, se on kun öljy tuleen vuodatettuna.
Isabella. Oh veljeni! jopa rupeette romaaniurooksi. Tuollainen rakkaus on mielestäni sangen runollinen.
Gontsalo. Kaikki toivoni ei vielä ole sammunut. Vielä on kipinä jälellä; sillä minä toivon, että kun heidän kurjuutensa on noussut korkeimmalleen, he, kun ovat puutteesen kuolemaisillaan, vihdoin luopuvat tuosta ylönpaltisesta ylpeydestään ja suostuvat antamaan tyttärensä kunnolliselle miehelle, joka varallisuudellaan voi heidät pelastaa suurimmasta hädästä.
Isabella. Minä havaitsen tuosta puheestanne, Gontsolo parka, ettette vielä tunne oikeen heidän ylpeyttänsä. Minä luulen heidän ennen kuolevan, kuu suostuvan pyyntöönne.
Gontsalo. Mutta, Isabella! Tässä on vielä seikka, josta ette näy tietävän mitään.
Isabella. Mikä se olisi?
Gontsalo. Minä olen, näette, varma siitä, että yhtä suuresti kun vanhempansa ylönkatsovat minua, yhtä suuresti rakastaa minua Donna Maria, heidän tyttärensä. Hän on nykyään tädilleni kyyneleet silmissä valittanut vanhempainsa hulluutta ja suuresti liikutettuna kertonut heidän hirveää kurjuuttansa.
Isabella. Se kaikki ei auta mitään. Vanhempansa pitävät hänet niin tarkoin silmillä, että teidän on mahdotoin saada nähdä, vielä taatummin tavata hänen, vanhempainsa sitä tietämättä.
Gontsalo. Oi, Isabellani! Rakastavaiset löytävät teitä, joita ei kukaan osaa ajatella ja päästäkseen tarkoitustensa perille keksivät he keinoja, joita ei kukaan osaa aavistaakaan; ettekö sitä tiedä? Ellei rukous auta, auttaa viekkaus ja ellei viekkaus auta, auttaa väkivalta, vaikka henkenikin siitä menettäisin.
Isabella. Oi armas Gontsaloni! Minun käy sääliksi teidän ynseää tilaanne; en siis enää tahdo moittia teitä, sillä minä tiedän, että kun rakkaus kerran on saanut tuollaisen vallan, on rakastavainen paremmin säälittävä kun soimattava. Minä siis tahdon olla, missä suinki taidan, teille apuna. Oi, jospa keksisin jonkun hyvän neuvon! Mutta tuolla näen minä Pedron tulevan; menkää syrjälle, minä tahdon koettaa, mitä hänellä voi tehdä.
(Gontsalo menee).
Toinen kohaus.
Isabella. Pedro.
Pedro. Hei! Niin se kaiketi käy hyvin! Nyt on kaikki mennyt; huonehessa ei ole enää lusikoita, ei talrikkeja, ei patoja. Minullapa on nyt asiana käydä lainaamassa pata — omaan nimeeni muka, sillä herrasväkeni nimessä en saa ainoata koko kaupungissa. Mutta mistä saan minä sen? Ja jos saisinkin, niin ei ole meillä mitään, mitä siinä keittäsimme — sen varmaankin tiedän — sillä huoneemme on niin tyhjä, ettei ole enää muuta mitään jälellä, kun arvonimejä, herruutta ja ylhäisyyttä, josta tosiaan, jos ne kaikki pataan laskettaisiin, ei tule lientä laihintakaan. Pystykorvasia ovat he yhä vielä, semminkin rouva. Hänpä ennen varmaankin kuolisi nälkään, kun antaisi pois puustaviakaan kuuluisasta nimestään. Sellaiseksi tulemasta, varjelkoon Jumala minua! Nyt ovat ajatukseni ihan toisellaiset; sillä ennen kun rupeisin nälkää näkemään, ennen panisin, en ainoastaan sukunimeäni, mutta myöskin kunniani äyristä menemään. Ylhäisyys on tosin kyllä hyvä, mutta nautittuna puoliseksi tahi ilta-atriaksi tuntuu se sangen vähän vatsassa. Vielä viikon päivät olen aikonut pysyä tässä talossa; sen ajan kuluessa saan minä hyviltä ystäviltä ruokaa ja juomaa; istukoot herrasväki kotona perkaten hampaitaan, kun ovat syöneet hernelientä ja nauttineet ravinnokseen herkkujen asemesta esi-isäinsä kuuluisia töitä. Mutta kas, kuka tuolla on? Nöyrin palvelianne, madame! Kuletteko näin yksin ilman palkollisetta ulkona?
Isabella. Miksikä ei, Pedro! Minä olen jo tullut siihen ikään, etten enää tarvitse lakeijaa. Mutta miten jaksaa herrasväkesi?
Pedro. Hyvin! Meillä on vieraita tänään puolipäiväksi; minä olen sokurileipiä ostamassa.
Isabella. Mitä vieraita teillä on?
Pedro. Ompa vaan Duc de la Vera Cruz, ruhtinatar Donna Emilia de las
Spadas, Hierosme Victor, Abad de S:t Jago, Martis Fernando Gontsalo,
Filippo de S:t Cifuente, markisinna-rouvansa kanssa ja tuhansia muita,
joita olen liian halpa luettelemaan.
Isabella. Minä siis en rohkene käydä tänään teillä vieraisissa?
Pedro. Ette suinkaan; me emme tänään saa päästää sisälle ketään, joka ei voi luetella sukuansa niistä kristityistä pereistä, jotka elivät ennen Mohrien aikoja Espaniassa.
Isabella. Kuinka pitää herrasväkesi tänään niin suuria pitoja, sehän ei ole juuri tapansa?
Pedro. Pidot ovat muistoksi siitä voitosta, jonka eräs heidän esi-isistänsä Don Ramiro de Colibrados tänä päivänä sai Mesopotamian kuninkaalta, minkä vankina vei Toledo'on. Jos tälläisiä päiviä olisi useita vuodessa, tuntuisi se herrasväkeni kukkarossa enemmän kun suotava olisi; sillä minä voin vakuuttaa, että tälläisenä päivänä eivät he tuhannella piasterilla pääse.
Isabella. Mutta, Pedro! kuinka kulet sinä tämmöisenä juhlapäivänä noin huonossa ja rikkinäisessä liverissä?
Pedro (nostaen lakkiansa). Muistoksi vaan siitä valtalipusta, jonka kuuluisa Don Ramiro de Colibrados kantoi!
Isabella. Eihän kenraali itse, tiedämmä, tappelussa kantanut lippua?
Pedro. Ei, madame! sanoinhan minä, että sen kantoi hänen väntrikkinsä. Tämä lippu joutui kuulien keskellä niin repaleiksi ja rikkinäiseksi, kun minun vaatteeni nyt ovat.
Isabella. Joko siitä on kauan kun Don Ramiro sen tappelun voitti?
Pedro. Juuri kuussataa vuotta tänään.
Isabella. Oi kummaa! Vastahan on pyssyjä ja kuulia kolme sataa vuotta käytetty.
Pedro. Niin, madame! Minä olen liian halpa väittelemään teidän kanssanne; olkoon siis niinkun sanotte. Mutta minä voin valallani vakuuttaa, että lipun kävi varsin pahoin tappelussa, ja että minä muistoksi siitä kulen tänään tälläisessä vaatepuvussa.
Isabella. Mutta muistelenhan minä nähneeni sinun samassa rikkinäisessä puvussa koko kuukauden?
Pedro. Saahan jokainen käydä puetettuna miten tahtoo; — minulla on omat syyni siihen.
Isabella. Mistäpä syystä voisi suurisukuisten herrasväen asialla käydä noin retuisena? Saattaisihan tästä uskoa, että herrasväkesi on joutunut köyhyyteen.
Pedro. Köyhyyteen! Oh, hoh! Herrasväki, joka voi luetella satakolmeneljättä ja kolme sukupolvea, joutuisi köyhyyteen! Jos lukisin ainoasti kaksi äyriä jokaisesta polvesta, niin siitä jo karttuisi aika summia.
Isabella. Minä kumminkin pidän heidät köyhinä, kunnes kuulen parempia syitä.
Pedro. Luovuttaakseni teitä noista ajatuksista, tahdon kertoa teille mietteitäni: Herrasväki on havainnut sen tulleen perhanan tavalliseksi, että sisäpalveliat käyvät kauniissa vaattehissa ja etteivät suurisukuiset enää voi pitää mitään itseänsä varten; senpä tähden ovat he tämän keinon keksineet: Niin pian kun näemme alhaisten palveliain käyvän hyvässä vaatepuvussa, niin otan minä kuluneet vaatteet taasen ylleni. Olettehan nähneet, madame, Madridin hovissa, että kun porvaristo käy kaikkein komeimmasti puetettuna, käy hoviväki huonoimmissa vaattehissa.
Isabella. Väliin tapahtuu niinkin; mutta he eivät koskaan käy ryysyissä.
Pedro. Jaa, jaa! madame! Minun herrasväkeni kyllä tietää mitä tekee; ne, ei mari, koskaan ala mitään sitä tarkoin miettimättä.
Isabella (itsekseen). Minä kyllä jännitän häntä kunnes tunnustaa. (Kovaa). Mutta, Pedro! sanoithan sinä äsken käyväsi tuossa ryysypuvussa muistoksi valtalipusta, joka ammuttiin repaleiksi tuossa suuressa tappelussa.
Pedro (Hiljaan). Mene hiiteen kysymyksinesi! (Kovaa). Minä en voi muistaa, mitä äsken sanoin; mutta sen minä tiedän, että herrasväellä on huoneet täynnä kultaa ja kalliita kivejä; ja asian näin ollen en minä köyhyydestä tälläisessä puvussa käy. Tietkäät, madame! heillä on muitten kalliiden kalujen seassa sukuluettelo-kirja, jolla on suurempi arvo kun kultatynnyrillä.
Isabella. Mutta kentiesi ei siitä huutokaupassa maksettaisi neljää killinkiä, ellei siellä sattuisi olemaan joku muinaismuistojen harrastaja; Juutalainen ei siitä antaisi enempää, sen minä tiedän.
Pedro. Mitä Juutalaisista! Tiedänhän minä niitä, jotka ovat antaneet monta tuhatta impeydestä, josta Juutalainen ei olisi äyriäkään maksanut. Mutta tullakseni asiaan takasin, niin minä nöyrimmästi pyydän, että muuttaisitte ajatuksianne minun herrasväestäni; sillä minä voin vakuuttaa, että ainoasti pahat ihmiset sanovat heitä köyhiksi.