Marcel Prévost on syntynyt 1 p:nä Toukokuuta v. 1862 ja pari vuotta sitte valittiin Ranskan akatemian jäseneksi, on nykyään Ranskan etevimpiä kirjailijoita. Käytyään polyteknillisen opiston toimi nuori insinööri alussa valtion virkamiehenä Lillessä tupakkateollisuuden alalla, mutta antautui piankin kokonaan kirjailijaksi, julaistuaan v. 1887 ensimäisen teoksensa. Siitä lähtien on häneltä ilmestynyt kaikkiaan noin kolmekymmentä kirjaa, joista suurin osa on romaaneja ja kertomuksia, sekä kolme näytelmää, niistäkin ainakin kaksi hänen omien romaaniensa pohjalle rakennettua ("Les Demi-vierges" — "puolineitsyet" ja "Pierre et Thérèse").

Marcel Prévost on etupäässä naisen sielun, sydämen ja tunne-elämän syvä tuntija ja hieno kuvaaja. Kun lukee hänen kynänsä mitä herkullisemmalla tavalla kirjoittamia naisten kirjeitä, jossa muodossa muutamat hänen romaaninsa ovat kokoonpannut, niin tuskin uskoo niitä tuuheaviiksisen miehen kirjoittamiksi. Näitä ovat "Naisten kirjeitä" -nimiset teokset sekä "Kirjeet Françoiselle". Melkoista huomiota herätti aikanaan romaani "Puolineitsyet", jossa tekijä paljastaa ulkonaisen eheän kuoren alla piilevän sisällisen siveellisen rappeutumisen suuren maailman naisissa. Varsin mieltäkiinnittäviä ovat romaanit "Le jardin secret" (Salainen puutarha) ja "l'Heureux ménage" (Onnellinen talo), joissa tekijä syvälle tunkee ihmissielun uumeniin sen hienoimpia säikeitä myöten.

Todellinen pieni helmi on kertomus Parisin ompelijattarien usein hyvinkin vaiherikkaasta elämästä, "Poupette"-niminen, joka pari vuotta sitte ilmestyi alkukielellä ja nyt tarjotaan suomalaisen yleisön luettavaksi. "Nukki" on niin hurmaavasti kuvattu pikku tytti, hänen pelastajansa niin herttaisesti esitetty vanhapoika, ettei voi olla niistä viehättymättä, kun samalla heidän vastakohtansa, toinen pari, valtaa mielen synkällä kuvalla suuren maailmankaupungin elämän vilinästä.

M. W.

I.

On ihmisiä, joille aina jotakin tapahtuu. Vaikka heidän kohtalonsa ylimalkaan pysyykin ihan tavallisena, niin näyttää sittenkin siltä kuin sallima ehtimiseen ajattelisi heitä suomalla heille, odottamatta ja umpimähkään, milloin huvia, milloin huolta. Toiset taas sallima unohtaa. Aivan kuin oppilaita, joiden nimet opettaja tuskin muistaa, joilta hän kyselee vain kerran vuodessa ja joita ei koskaan rankaise, — niin tuo salaperäinen jumaluus, joka heidät on elämään viskannut, ei näy enää muistavan heidän olemassaoloaan; ainakin se on välinpitämätön heistä, katselee heitä toisella tavoin. Heidän päivänsä kuluvat kuin almanakan mukaan, vaihdellen vain päivämäärään nähden. Heidän nuoruutensa, joka ihan luonnollisesti seuraa heidän lapsuuttansa, antaa jo vähemmin selvänäköistenkin aavistaa, mikä on heidän miehuuden ikänsä oleva. Ja vanhuus johtaa heidät huomaamatta loppuun asti.

Päinvastoin, kuin olisi taipuvainen luulemaan, ovat nuo elämän kohtalot niitä, jotka kuluvat kaikista pikemmin: merkkikohtina olevain tapahtumain puutteesta päätyy ajankäsite häipymään ihmisajatuksesta; eikä mikään ole vuolaampaa, nopeampaa elää, kuin ehdoton yksitoikkoisuus. Levottomat ne ovat, jotka levottomuuden ajanjaksojen välillä tuntevat ikävää, hetkien painoa. Salliman unhottamat ihmettelevät, että heidän tyynten päiväinsä ehtoo tulee niin kohta aamun perässä. "Kuinka aika kuluu!" on heidän sananpartensa.

"Kuinka aika rientää!" ajatteli joka päivä Hra Jules Bourdois istuutuessaan — kahden tienoilla päivällä — marmoripöydän ääreen, jossa häntä odotti vielä tyhjä puolikupillinen ja "Le Figaron" aamunumero kepakkonsa ympäri kierrettynä. "Kuinka aika rientää!" Jo vuorokausi siitä, kun hän viimeksi oli istuutunut tämän saman pöydän ääreen pienessä "Usines"-kahvilassa, joka sijaitsi Vaugirard-bulevardin keskipaikoilla likellä Montparnassen asemaa! Vuorokausi, kaksi vuorokautta, viikkoja, kuukausia, vuosia!… Hän huomasi loppumattoman jonon omaa itseään, aivan kuin hänen kuvansa olisi heijastunut rinnakkain olevista peileistä, — loppumattoman jonon Jules Bourdois'eja istuvina kuppinsa ja Figaronsa ääressä pienessä Usines-kahvilassa. Ainoa toisinto: vuodenajan, hyvän sään tahi sateen mukaan oli pöytä joko sisällä tahi ravintolan edustalla. Mutta yhdentoista ja puolen vuoden kuluessa, se on, kolmenkymmenen viiden ja neljänkymmenen seitsemän ikävuoden välillä, liittämällä päivää päivään, jolloin Jules Bourdois ei olisi noin kahden tienoilla juonut kupillistaan kahvia ynnä lasiaan fine champagne-konjakkia sekä lukenut lehteään Usines-kahvilassa, ei olisi saanut kokoon yhtä vuosineljännestä. Tämä uskollinen kahvilassa kävijä, näet, ei ollut poissa Parisista mielellään kesä-aikanakaan. Olipa reumatismin silloin pitänyt vaivata häntä keväällä, jos hän heinäkuussa päätti lähteä terveyttään hoitamaan Evaux'n kylpylaitokseen, hänen kotiseudulleen Creuse'en.

"Kuinka aika rientää!… Kymmenen päivää vain Kansallisjuhlaan…
Näinköhän minä tänä vuonna menen Evaux'hon?"

Niin kyseli itseltään Jules Bourdois vetäessään ensimäisiä savuja lempisikaristaan, juodessaan pienin kulauksin varta vasten hänelle keitettyä kahvia. Hän istui ypöyksin ravintolan penkereellä. Tämän vaatimattoman, siistin laitoksen sisällä sen ainoa palvelija unelmoi alakuloisena ja kohtaloonsa tyytyväisenä nojaten rautapylvääseen, ja vastapäätä häntä istui kassassa kahvilan haltija, keski-ikäinen, kivulloisen näköinen naishenkilö.

Puolenpäivän jälkeen oli ilma raskas, häikäisevän heleä. Bulevardi laihoine ja kellastuneine kastanjapuineen ja pölyisine ja tyhjine käytävineen, joita kaikenmuotoiset rakennukset ja umpiaidat reunustivat, näytti kappaleelta Saharan erämaata. Vähäinen varjo kun siihen vain lankesi kahvilan puolelta, painosti penkereellä tukehduttava kuumuus, huolimatta telttakatoksenkaan suojasta, jonka reunuksia ei tuulenhenkikään huojuttanut, ja hiljan toimitetusta kastelusta, josta vielä oli asfalttikivityksellä kahdeksikonmuotoisia kuvioita. Ei ääntä, ei liikettä muuta kuin ihan bulevardin päässä, asematalon puolella. Bourdois nautti helteestä, rakasti sitä, kuin leiniä huojentavaa ainetta ainakin; ja hän nautti yksinäisyydestä myös, johon hän tunsi ajoittaista mieltymystä, kahviaikaan suurtakin. Senpä vuoksi juuri hän oli valinnutkin tämän pikkukahvilan, että se kahden tienoissa tavallisesti oli tyhjä. Läntisen rautatieyhtiön ja muutamien lähitehtaitten virkamiehet, jotka olivat kahvilan tavallisia vieraita, olivat kaikki jo palanneet konttoritoimiinsa, kun hän itse, syötyään Lavenne'n ravintolassa kovan aamiaisen, saapui jalkaisin tähän hiljaiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ruoansulatus tapahtui paremmin, kuin suuren kapakan humussa.

Bourdois teki vasemmalla käsivarrellaan muutamia taivutus- ja oikomis-liikkeitä.

"Tuntuu paremmalta", jupisi hän. — "Jospa voisin tänä vuonna päästä tuosta kirotusta kylpymatkasta…"

Hän ryhtyi lukemaan tyytyväisenä, ettei sillä kertaa ollut, vasenta kyynärpäätään liikuttaessaan, siinä tuntenut reumatismin tuskallisia ruskahduksia. Hänen terveytensä antoi hänelle ylenmäärin ajattelemisen aihetta: hänen oli onnistunut säilyttää se täydellisesti aina tähän vanhain poikamiesten kammoksumaan viidennen vuosikymmenen ehtooseen asti. Lukuunottamatta taudin pelkoa, jaksoi hän mainiosti, vaikkapa näyttikin tuntuvasti vuosiaan vanhemmalta. Hänen harmaat, puolipitkät hiuksensa reunustivat rehevästi hänen suurta päätään, muodostaen matalahkon otsan kahden lempeän, paksuilla kulmakarvoilla varustetun silmän yli, ja runsas puna leveillä, hiukan riippuvilla poskilla, hiukan rososella nenällä ja vieläpä sileäksi ajetulla leuallakin kertoi kelpo vatsan hyvin sulattamista upeista aterioista. Kaunispiirteinen, miltei miellyttävä suu hienojen harmaiden viiksien alla näytti niin säännöllisiä hampaita, etteivät ne edes yrittäneetkään viedä harhaan. Hänen runkonsa oli jäntterä, lyhyt, lihan valtaama. Puettu oli Bourdois keveään, mustaan, hyvin väljään, melkein uuteen lyhyeen takkiin ja ihan valkoiseen liiviin ja valkoisiin housuihin. Sininen, valkotäpläinen kaulahuivi oli solmittu alaspäin käännetyn irtonaiskauluksen kärkien väliin, ollen kaulus hyvin matala ja avonainen kaulan voida mukavasti liikkua. Paidasta, joka oli valkoinen, hieman ruskeanjuovikas, näkyi vähän rinnusta sekä kalvoimet. Mustanauhainen olkihattu, keltaiset, hieman jo käytetyt (niissä on mukavampi olla), mutta vielä hyvät kengät, puku kokonaisenaan ilmaisi hänessä itsestään huolehtivaa miestä, jolla siihen riittää aikaa, vaan jota ei muodin eikä keikariuden huoli vaivaa ensinkään. Tavallisesti hänelle annettiin noin viisikymmentäviisi vuotta ja se teki häneen vastenmielisen vaikutuksen. Sen sijaan häntä miellytti kovin, että häntä luultiin (mikä tapahtui tuon tuostakin) virasta eronneeksi intendenttihallituksen upseeriksi.

Luettuaan johtavan kirjoituksen laski Bourdois Figaronsa käsistään ja poltteli muutaman minutin lukematta: liiallinen lukeminen häiritsee ruoansulatusta. Bulevardi alkoi uudelleen, puolipäiväisraukeuden jälkeen, vilkastua vaatimattomaksi maalaiselämäksi. Naisväkeä, hattupäin, puserot irroillaan, istuutui talojen edustalle keskenään rupattelemaan; toiset ottivat sukankutomuksensa käsiinsä. Kolme tyttöletukkaa leikki, viskellen palloa vastassa olevan tehtaan seinään: sillä välin kun pallo lensi ilmassa, pyörähtelivät he ympäriinsä, niin että heidän kuluneet pikku pöksynsä ja säärensä näkyivät. Muuan juopunut tuli ulos eräästä juomalasta ja puippelehti kastanjapuitten alla, soperrellen jotakin epämääräistä ruikutusta; hän oli niin punainen, että Bourdois pelkäsi hänen siinä paikassa kaatuvan maahan, halvauksen kohtaamana. Mutta juopunut jatkoi ilman tapaturmaa mutkikasta kävelyään, taitavasti vältellen puita, sivuuttaen penkit, astuen jalkakäytävältä kadulle pehmeästi ja notkeasti, ja katosi lopulta. Sitte tuli juna Montparnassen asemalle ja laski liikkeelle muutamia viheliäisiä ajurinrattaita matkatavaroineen ja pölyisine, hikikasvoisine perhekuntineen. Vasemmalta ilmestyi muuan tyttö, hoikka ja solakka, puettu siniseen hameeseen, liinainen pusero vyötäisistä kiristetty mustaan vyöhön, voidelluissa hiuksissa vaaleita kilpikonnan-kuorentapaisia kampoja, jotka välähtelivät päivänpaisteessa. Kahvilan kohdalla hän hiljensi askeleitaan, katsoi Bourdois'han ja hymyili. Mutta Bourdois ei rakastanut seikkailuja. Tuntematon nainen tuotti hänen mielestään tuhansia tuhoja: rauhalliselle elämälle, kukkarolle ja terveydelle; ja hän oli lukevinaan. Tuo tarkasteleva nainen meni sitte sivu. Samassa kääntyi punainen konevaunu bulevardin lähikulmasta. Bourdois näki panamahattuisen miehenpään kurottuvan ulos ovesta. Kuljettaja hiljensi vauhtia, epäröi ja näytti tarkastelevan katua; vihdoin hän käänsi kahvilaa kohti ja pysäytti vaunun sen edustalle. Hänen ajettavansa, joka oli laiha, pitkä ja vaaleaviiksinen herra, noin neljänkymmenen näköinen, panamahattu päässä, yllään vaaleanharmaa shakettipuku, vaaleat hansikkaat sormissa ja hopeakoukkuinen keppi kädessä, astui ulos vaunuista. Kahvilan vaatimaton ulkomuoto näkyi häntä hämmästyttävän. Mutta varmaan vakaannutti häntä sen ainoan vieraan porvarillinen ja säännöllinen ryhti, koska hän kopahutti päättävästi kepillään yhteen marmoripöydistä. Palvelija riensi luo, silmät sumeina untelosta loikomisesta.

— Soodaa, tilasi vieras, — sokerin, sitruunan ja jään kanssa.

— Sitruunaa ja jäätä… Kyllä, herra… toisti palvelija kuin kaiku.

Mutta kun hänen piti mennä sisään muutti hän mielensä ja kääntyi takaisin.

— Meillä ei ole soodaa, sanoi hän samalla sekä päättäväisellä että alistuvalla äänellä.

— Ei ole soodaa?… No, tavallista vettä sitte… ilman basilleja, jos mahdollista!

— Seltterivettä meillä on.

— Olkoon menneeksi seltteri. Sukkelaan.

Hän istuutui, otti panaman päästään ja pyyhki otsaansa. Bourdois huomasi silloin hänen olevan ihan kaljupäisen; hän huomasi myös hänen harmaat silmänsä, joiden luomien reunat olivat punaiset, ja kasvot, jotka kokonaisuudessaan kantoivat jonkinlaisen hienon väsyneisyyden leiman. Tuon hän huomasi salavihkaa ja vaipui oitis lukemaan Figaro'aan, pannen sen kuin kilveksi tulokkaan katsetta vastaan, ensiksi sen vuoksi, ettei hän rakastanut uusia henkilöitä ja että pelkäsi tehdä tuttavuutta, sitte, koska tuo harmaapukuinen vieras, kalliin panamahatun omistaja, joka konevaunussa oli tullut tilatakseen soodaa pienessä Vaugirardin kahvilassa, herätti hänen huomiotaan ja samalla kiihdytti häntä.

"Mokoma mahtailija", ajatteli hän. "Minä en tee sinulle sitä huvia, että rupean tarkastamaan irtonaiskaulustasi, kaulahuivissasi olevaa neulaa ja ruskeita kenkiäsi!"