Olin aina epäillyt, etteivät maantieteilijät ole oikein tunteneet asiaa otaksuessaan Mundan taistelutantereen sijainneen Bastuli-Poenin seuduilla, nykyisen Mondan läheisyydessä eli, toisin sanoen, noin kaksi lieutä Marbellasta pohjoiseen päin.
Mikäli olin käsittänyt nimettömän historioitsijan kirjoittamaa Bellum Hispanense (Espanjan sota) nimistä teosta ja Ossunan herttuan erinomaisesta kirjastosta saamiani lisätietoja, oli tämä historiallinen paikka haettava Montillan ikimuistettavilta seutuvilta, missä Caesar viimeisen kerran taisteli tasavallan sankarien kanssa tilinteosta tahi kaksinkertaisesta vallasta.
Alussa syksyä v. 1830 oleskelin Andalusiassa ja tein pitkän matkan poistaakseni ne epäilykset, jotka minua tämän paikan määräyksen suhteen yhäti kalvoivat. Lähimmässä tulevaisuudessa on aikomukseni julkaista kirjoitus, joka toivoakseni poistaa kaiken epävarmuuden asiassa ainakin kaikkien rehellisten muinaistutkijain mielestä.
Odottaessani hetkeä, jolloin tutkimukseni vihdoinkin ratkaisee lopullisesti tämän koko Europan oppinutta maailmaa jännittävän kysymyksen, tahdon kertoa teille pienen tarinan, joka ei mitenkään vaikuta Mundan taistelutantereen sijaitsemista koskevan kysymyksen ratkaisuun.
Cordovassa vuokrasin oppaan ja pari ratsuhevosta lähteäkseni matkalle; tavaroita oli minulla mukanani ainoastaan Caesarin lisäselitykset ja pari paitaa. Väsyneenä, janoon nääntymäisilläni ja paahtavan auringon polttamana vaelsin eräänä päivänä Cachenan tasaisella ylängöllä, toivoen hiiteen sekä Caesarin että Pompeijuksen pojan, kun äkkiä huomasin melkoisen matkan päässä siltä polulta, jota olin seurannut, saraheinää ja kaislaruokoa kasvavan, pienen niityn pälvän. Se todisti minulle, että niillä paikoin löytyi joku lähdesuoni. Niittyä lähestyessäni huomasin sen suo-nevaksi, johon eräs Sierra de Cobralta, kahden korkean louhen välisestä solajyrkänteestä alas syöksevä vuorivirta laski vetensä.
Tuolla alhaalla täytyi siis löytyä kirkasta vettä, ilman iilimatoja ja sammakkoja, ja luultavasti myöskin joku varjoisampi paikka kallioiden keskellä. Solalle tultua hirnahti ratsuni, jolle joku toinen heti vastasi lähteeltä päin. Tuskin olimme kulkeneet sataa askelta eteenpäin, kun sola äkkiä laajeni ja eteeni aukeni ympäröivien korkeiden kalliolouhien siimestämä luonnonympyriäinen kenttä. Hauskempaa lepopaikkaa oli matkailijan mahdoton löytää. Jyrkkien louhien päältä syöksyi kohiseva vuoripuro pieneen altaaseen, jonka pohjalla paistoi lumivalkoinen hiekka. Viisi, kuusi kaunista rautatammea kasvoi sen tuulelta suojatuilla ja lähdeveden kostuttamilla reunoilla suoden varjoa tuuhean lehvistönsä alla.
Hieno, kiiltävä ruohisto altaan ympärillä taas tarjosi väsyneelle paremman vuoteen kuin mitä hän kymmenen lieun kehässä olisi voinut saada missään hotellissa.
Minulle ei kuitenkaan tullut kunnia tämän kauniin paikan keksimisestä. Ruohistolla lepäsi näet jo eräs mies, joka minun tullessani nähtävästi nukkui. Hevosten hirnunnasta havahtuen nousi hän ylös ja riensi ratsunsa luo, joka isäntänsä nukkuessa oli käynyt hyvällä laitumella lähteen ympäristössä. Muuten oli hän nuori, reipas ja keskikokoinen, mutta tukeva ja katsannoltansa synkeän ylväs mies. Hänen alkuansa ehkä kauniin hipiänsä oli päivän helle paahtanut ruskeaa tukkaa tummemmaksi. Toisella kädellä hän piti ratsuansa suitsista, toisella kuparinväristä vallipyssyänsä. Täytyy tunnustaakseni, että tuo ase ja miehen metsistynyt ulkomuoto alussa hieman säikähdytti minua. Mutta rosvousta en peljännyt, sillä vaikka olinkin kuullut puhuttavan ryöväreistä, en sellaisia vielä ollut koskaan tavannut. Sitä paitsi olin nähnyt lukuisain rehellisten talollisten toripäiville lähtiessänsä aseestautuvan hampaihin saakka, jonka vuoksi pyssy ei vielä suinkaan oikeuttanut epäilemään tuntemattoman kuntoa.
Ja mitäpä hän minun paidoillani ja elzevir-niteilläni olisikaan tehnyt? Sentähden tervehdin pyssymiestä tuttavallisella pään nyökähdyksellä ja kysyin hymyellen olinko keskeyttänyt hänen unensa. Mitään vastaamatta hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän ja näytti tarkastukseensa tyytyväiseltä; samoin teki hän lähdettä lähestyvälle oppaalleni, joka nähtävästi kalpeni ja pysähtyi huomattavasti peljästyneenä. Huono yhtymys, ajattelin minä. Mutta viisainta oli kuitenkin pysyä vallan levollisena. Hyppäsin alas ratsun seljästä ja käskin oppaani riisua suitset hevosiltamme; kyykistyen lähteen luo huuhdoin siinä kasvoni ja käteni, jonka jälkeen laskeusin vatsalleni ja join hyvän kulauksen kuin Gideonin sotamiehet ennen muinoin.
Samalla tarkastin opastani ja tuntematonta pyssymiestä. Edellinen lähestyi kovin vastahakoisesti; jälkimäisellä ei näyttänyt olevan mitään pahoja aikeita meitä kohtaan, koskapa hän oli laskenut hevosensa taas valloilleen ja suunnannut äsken vaakasuorassa asennossa olleen pyssynsä maata kohti.
Mielestäni ei minulla ollut mitään syytä pahastua, vaikka mies ei minusta sen enempää välittänytkään, joten heittäysin ruohikolle ja kysyin avosydämisesti tuntemattomalta, sattuiko hänellä olemaan tuluksia. Samalla vedin sikaarikoteloni esille. Mitään vastaamatta kopeloi mies taskujansa, löysi tulukset ja kiirehti iskemään minulle tulta. Nähtävästi alkoi hän ihmistyä, sillä tulta iskettyään hän istahti minua vastapäätä, luopumatta kuitenkaan aseestansa. Sytytettyäni oman sikaarini valitsin parhaimman jäljelläolevista ja kysyin tupakoitsiko hän vai?
"Kyllä, senjor", hän vastasi. Tämä oli hänen ensimäinen sanansa, mutta siitä tavasta millä hän äänsi s:n sanassa senjor (herra), huomasi hänet kaukalaiseksi matkailijaksi niinkuin olin itsekin.[1]
"Tämän luulisin jotenkin hyväksi", sanoin tarjotessani hänelle oikean havanalaisen sikaarin.
Hän kiitti vähäisellä päännyökähdyksellä, sytytti sikaarinsa, nyökkäsi toisen kerran kiitokseksi ja alkoi poltella nähtävästi sangen suurella nautinnolla.
"Ah!" hän huudahti puhaltaen ensimäiset savut suun ja sieramien kautta, "onpas siitä aikoja, kun olen tupakoinut!"
Jos espanjalainen tarjoo jollekulle sikaarin ja tämä ottaa sen vastaan, on sillä maassa sama ystävällinen merkitys kuin Venäjällä suolan ja leivän tarjoomisella. Mies osoittausikin puheliaammaksi kuin koskaan rohkenin toivoakaan. Mutta vaikka hän sanoikin olevansa kotoisin Montillasta näytti hän tuntevan seudut verrattain huonosti. Niinpä ei hän tiennyt tämän ihanan laaksonkaan nimeä eikä voinut mainita nimeltä ainoatakaan kylää lähiseutuvilla. Sitten utelin oliko hän nähnyt ympäristössä mitään muurin raunioita, laajempia tiilikasoja tai veistettyjä muistokiviä, mutta sellaisista ei hän ollut koskaan tullut välittäneeksi. Sen sijaan näyttäysi hän taitavaksi hevosmieheksi, teki muistutuksia ratsuani vastaan, mikä ei vaikea tehtävä ollutkaan, ja antoi selostuksen oman hevosensa sukujohdosta, todistaen sen olevan Cordovan hevossiitoslaitoksesta; se olikin jalo ja kestävä eläin, joka isäntänsä väitteen mukaan oli kerran jaksanut kulkea 30 lieutä päivässä; laskipa laukkaa tai ravia, oli se yhdentekevä. Keskellä kertomustaan pysähtyi mies äkkiä ikäänkuin olisi peljännyt puhuneensa jo liiaksi avomielisesti.
"Minulla sattui nim. silloin olemaan kovin kiire Cordovaan", lisäsi hän hieman hämillänsä. "Se oli oikeusjuttu, jonka johdosta minun täytyi puhutella tuomareja…"
Samassa katsahti hän oppaaseeni Antonioon, joka heti loi silmänsä maahan.
Lähde ja sen varjoisa ympäristö viehättivät minua niin, että muistin ne muutamat liikkiöviipaleet, jotka ystäväni Montillassa olivat pistäneet oppaani haarapussiin. Pyysin hänen ottamaan ne esille ja kutsuin vieraan osalliseksi tähän äkkiä valmistettuun ateriaan. Jos mies ei liene tupakoinut pitkään aikaan, niin ei hän nähtävästi ollut syönytkään pariin päivään, hän ahmi näet kuin nälkäinen susi. Aloin luulla, että sallimus oli lähettänyt minut tuota poloista ravitsemaan. Oppaani sitä vastoin söi aivan vähän, joi vielä vähemmän eikä puhunut juuri mitään, vaikka jo alussa matkaamme oli osoittautunut mitä suurimmaksi suupaltiksi. Vieraan läsnäolo näytti häiritsevän häntä ja jonkunlainen epäluulo piti heidät loitolla toisistansa, vaikka minun oli mahdoton aavistaa syytä siihen.
Viimeiset leipäkyrsät ja liikkiöleikkeleet olivat jo hävinneet ja aterian jälkeen poltimme kumpikin toisen sikaarin; sitten käskin oppaani suitsimaan hevoset ja aioin sanoa jäähyvästit uudelle ystävälleni, kun tämä äkkiä kysyi "missä tarkoitukseni oli viettää seuraava yö."
Ennenkuin huomasinkaan oppaani tekevän kieltäviä merkkejä, ehdin vastata hänelle aikovani olla yötä Cuervon majatalossa.
"Huono talo teidän kaltaisellenne miehelle", sanoi hän. "Sinne olen minä aikonut ja jos sallitte minun saattaa teitä, niin matkustamme yhdessä".
"Varsin mielelläni", vastasin hänelle hypäten samalla ratsuni selkään.
Oppaaltani sain jälleen varoittavia silmäniskuja, mutta kohautin hänelle vain olkapäitäni vakuuttaakseni olevani täysin levollinen. Ja niin läksimme matkaan.
Antonion salaperäiset merkit, hänen levottomuutensa, muutamat vieraan lausumat varomattomat sanat, nuo 30 ratsastettua lieutä ja sitä koskevan selvityksen puutteellisuus olivat jo muodostaneet mielipiteeni uudesta matkatoveristani. Aloin olla varma siitä, että mies oli joko ryöväri tai kukaties ehkä rosvokin. Mutta mitä minä siitä? Tunsinhan espanjalaisten luonteen jo kyllin hyvin ollakseni aivan varma siitä, ett'ei minun tarvinnut peljätä mitään mieheltä, joka kerran oli syönyt ja tupakoinut kanssani. Hänen läsnäolonsa oli päinvastoin varmana suojeluksena kaikkia mahdollisia pahantekijöitä vastaan. Sitä paitse olin mielissäni siitä että kerrankin sain tutustua espanjalaiseen ryöväriin. Näitä ei joka päivä kohdata ja onpa oma viehätyksensäkin olla peljätyn olennon läheisyydessä, kun tietää hänet rauhalliseksi ja kesytetyksi.
Toivoin saavani vieraan vähitellen uskomaan minulle salaisuuksiansa ja johdin sen vuoksi oppaani silmänräpytyksistä huolimatta puheen rosvoamisiin valtamaantiellä. Tietysti puhuin näistä kaikella kunnioituksella. Andalusiassa retkeili silloin kuuluisa ryöväri José-Maria, jonka ryöstöistä kaikki tiesivät tarinoita. Olisikohan minulla José-Maria ehkä vieruskumppalinani? arvelin itsekseni ja kerroin hänelle, mitä ylistäviä juttuja olin tästä sankarista kuullut ja julki lausuin omankin ihailuni hänen uljuutensa ja anteliaisuutensa johdosta.
"José-Maria on suuri lurjus", sanoi vieras kylmästi.
"Noinko ankarasti mies itseänsä tuomitsee vai onko se olevinansa vaatimattomuutta hänen puoleltansa?" kysyin itseltäni; sillä mitä enemmän kumppaliani tarkastin, sitä paremmin sopivat häneen kaikki ne tuntomerkit, jotka olin lukenut José-Mariasta useiden andalusialaisten kylien porteilla. Se on hän! Samat vaaleat hiukset, siniset silmät, leveä suu, kauniit hampaat ja pienet kädet; pukuna hieno paita, hopeanapeilla varustetut samettiliivit ja valkoisesta nahasta tehdyt säärystimet, ratsu tummanruskea… Ei epäilemistäkään: se on hän. Mutta parasta, ett'ei ollut häntä tuntevinansa!
Niin saavuimme majataloon. Se oli juuri sellainen, miksi se oli minulle kuvattukin s.o. kurjimpia mitä koskaan voi tavata. Yksi ainoa tupa, joka samalla kertaa oli keittiönä, ruokasalina ja makuuhuoneena. Tuli paloi keskellä lattiaa suurella laakakivellä ja savu tunki ulos tuvan katossa olevasta räppänästä tahi oikeammin jäi suurin osa savua väikkymään muutamia jalkoja maan pinnan yläpuolella. Permannolle oli seinän viereen levitetty viisi, kuusi muulinvuotaa matkustajien vuoteiksi. Parinkymmenen askeleen päässä talosta tahi oikeammin tästä ainoasta tuvasta oli jonkunlainen katos, jota käytettiin tallina. Tässä mainiossa majatalossa ei ainakaan tällä hetkellä ollut muita ihmisolentoja kuin vanha akka ja pieni 10-12 vuotias tyttö, molemmat noen karvaisia ja kamalan huonoissa pukimissa. Tuossa ovat siis ainoat jäännökset vanhasta Munda Boeticasta, ajattelin itsekseni. Oi Caesar! Oi Sextus Pompejus! kuinka te hämmästyisittekään, jos tähän maailmaan takaisin palajaisitte!
Huomatessansa matkatoverini huudahti vanha eukko hämmästyneenä:
"Kas, don José!"
Don José rypisti kulmiansa ja kohotti kätensä niin käskevästi, että eukko heti paikalla vaikeni. Minä käännyin oppaani puoleen ja selitin hänelle salamerkeillä, ett'ei hänen tarvinnut antaa minulle minkäänlaisia tietoja miehestä, jonka kanssa aioin yöni viettää. Illallinen oli parempi kuin luulinkaan. Pienelle, jalan korkuiselle pöydälle valmistettiin ateria, johon kuului vanha kukonpaisti riisipuuron ja espanjalaisen pippurin kanssa, sitten öljyssä viruvia ruskaruohoja ja lopuksi jonkunlaista sallaatia nimeltä gaspacho