Suom. Hanna Karhinen
Helsingissä, V. Kososen Kustannusliike O.Y., 1916.
Savon Työväen kirjapainossa Kuopiossa.
Ignatij Nikolajevitsh Potapenko on epäilemättä edustavimpia Venäjän nykyisen kirjailijapolven merkkimiehistä. Hän syntyi v. 1856 Chersonin kuvernementissä keskisäätyisessä kodissa: isä oli ensin ulaaniväessä upseerina, sitten pappis-uralla. äiti valkovenäläinen talonpojan tytär. Saatuaan huolellisen koulukasvatuksen (suoritettuaan m.m. hengellisen seminaarin kurssin) opiskeli Potapenko Odessan ja Pietarin yliopistoissa sekä yliopisto-opintojen jälkeen Pietarin konservatoriossa. Kirjailijauransa alkoi hän v. 1881 julkaisten ensiksi sarjan pienempiä kertomuksia ja kuvauksia. Alusta alkaen herätti hän huomiota kirjallisissa piireissä, eikä hänen suhteensa petyttykään, sillä vuosi vuodelta kasvoi ja täydellistyi P:n tuotanto ja sen mukana maine leviten kauvas kotimaan ulkopuolellekin.
Potapenko on rikastuttanut venäläistä kirjallisuutta monen monilla onnistuneilla romaaneilla, novelleilla ja kertomuksilla, onpa esiintynyt draamakirjailijanakin. Hänen teoksiaan on käännetty useille kielille (m.m. suomen) ja kaikkialla ovat ne saavuttaneet harrasta mieltymystä. Aluksi P. onnistui parhaiten pappissäätyä koskevissa kirjotuksissaan, mutta myöhemmin on hän suurella taidolla, josta ei puutu suorasukaista pilkkaakaan, kuvannut muittenkin yhteiskuntaluokkien elämää. Tavattoman suuri tuotteliaisuus, joka suurimmalta osaltaan johtui kirjailijan varattomuudesta, on vaikuttanut jonkun verran epäedullisesti työn taiteellisuuteen, mutta vajavaisuudet siinä suhteessa korvaa aiheen omaperäinen käsittely. Sillä Potapenkolle on ominaista erinomaisen hieno huomiokyky ja suuri sieluelämän tuntemus.
Herkimmätkin sielulliset värähdykset tapaavat ehjän kaikupohjan hänen tuotannossaan. Sitäpaitsi viehättää siinä raikas luonnollisuus ja usein hyväntahtoinen huumori: kurjuuden ja vastustenkin keskellä on elähyttävää toivoa ja tervettä elämänuskoa: eteenpäin! ylöspäin!
Ne suomalaiset lukijat, jotka ennestään jo tuntevat Potapenkon, tervehtivät varmaan ilolla täten suomenkielisenä ilmestyvää "Nuoruuden tunnustuksia". Ylevää, arkaluontoisena pidettyä aihetta on kirjailija siinä käsitellyt hienolla ymmärtämyksellä. Teos puhukoon itse puolestaan ja voittakoon tekijälleen yhä uusia ystäviä.
1.
Vihreitä vainioita, vihreitä puistoja, Dnjeprin rantoja reunustava vihanta nuori kaislikko. Kova, äskeisen sateen jälkeen hyväksi tallottu arotie, reipas kolmivaljakko, joka taitavasti laskettaa ajopelejä mäen rinnettä alas tai aivan kuin peljästyneenä tai takaa-ajajiaan paeten hurjalla vauhdilla kiidättää niitä mäen harjalle. Iäkäs hevosmiehemme Jefim, joka istuu etuistuimella jumalattomasti tupruttaen minua mahorkan savulla, vanha, koliseva, saksalaismallinen kuomuvaunu ja minä herrana korkealla peräistuimella tuoreilla heinillä täytetyn säkin päällä. Matkustan kotiin.
On toukokuun loppupuoli. Aurinko ei paahda vaan lämmittää, sillä on jo ilta noin kuuden tienoilla, ja Dnjepristä tuoksahtaa kylmää kosteutta.
Kaikki on minulle tuttua: jokainen tien polveke, jokainen kuoppa, oja, puu ja tuolla kummulla kohoava "majakka", tai oikeammin erään Krimin sodan aikana rakennetun majakan rauniot, ja tuo hurskaiden vaeltajain asettama risti tien vierellä, epäjärjestyksessä rakennetut maalaismökit, hassunkurinen tuulimylly savisine perustuksilleen ja pyöristettyine lautakattoineen.
Katselen illan taivasta ja minusta tuntuu, kuin olisivat nuo sinijuovaiset valkopilvetkin tuolla läntisellä taivaalla minulle tuttuja, ikäänkuin ne olisivat jähmettyneet samanmuotoisiksi kuin olivat neljä vuotta sitten.
Neljä vuotta! Niin, ne ovat kuluneet. Neljään vuoteen en ole täällä ollut ja kaikki, minkä näen, mihin katseeni osuu lähellä tai kaukana, on säilynyt entisen näköisenä; eipä edes Jefimin partaankaan ole lisääntynyt yhtään hopeakarvaa, ja hänen päällysnuttunsakin on aivan samanlainen kuin ennen, sama reikäkin oikeanpuolisen hihan alla.
Kotonakaan ei liene paljon muutoksia tapahtunut. Isä häärii kuten ennenkin aamusta yöhön saakka vieraiden asioissa ja vanhaan tapaansa murahtelee, puhuu järeällä tylyllä äänellään höystäen puhettaan yhä sanoilla, joita minun ei sallittu kuunnella ja joiden sisältöä minä en ymmärtänyt silloin, mutta nyt — niin, nyt minä ymmärrän paljon, liiankin paljon. Äiti on kuten silloinkin — hiljainen ja rauhallinen, majesteetillinen ja äärettömän hellä ja hyvä. Marinka, Marinka… mutta hänestä en enään saa mielessäni kuvaa syntymään. Miten ovat häneen nämä neljä vuotta vaikuttaneet? Ehkä hän on jo aikuisen tytön näköinen? Ei, hän oli silloin yhdeksän vuotias, sen mukaan on hän nyt siis vain neljäntoista ikäinen.
Marinka… miten vähän olin ajatellut häntä näinä neljänä ja etenkin viimeisinä vuosina. Ja nyt saa pelkkä ajatuskin hänestä sydämen vavahtelemaan.
Niin, jos ken on muuttunut, niin olemme me sitä juuri hänen kanssaan. Arvattavasti en tunne häntä enään. Mutta kuka tuntee minut? Kuka uskoo, että tämä pitkäkoipinen neljäntoistavuotias poika, joka lukiolaistakissaan ja lakissaan on niin tärkeän ja itsetietoisen näköinen — olisi sama Vladja, isän mukana neljä vuotta sitten täältä lähtenyt pieni, tyhmä, lapsellinen, hyväuskoinen poika, joka ei ymmärtänyt yksinkertaisimpiakaan asioita.
Tapahtuvaa jälleennäkemistämme kuvitellessani en — omituista kyllä — ajattele isääni enkä äitiäni, jota aina taukoamattomasti olin jumaloinut, vaan Marinkaa. Tahdon loihtia hänet mieleeni sellaisena kuin hän nykyään on, haluan arvailla, millainen hän on. Mutta peljätessäni erehtyväni turvaudun Jefimin apuun. Kysyn häneltä:
— Jefim! Onko Marinka kasvanut suureksi?
— Tietenkin… mutta ei sentään niin erikoisesti: hän ei ole suurikasvuista rotua…
— No, mutta millainen hän on? Kerro.
— Millainenko? — kysäsee Jefim sylkäisten samalla sivulle omituisesti hampaittensa lomitse, minkä jälkeen hän vetää henkeensä mahorkan savua, jonka kitkerän savun valtaan joudun hetkiseksi. — Tietysti… samallainen kuin muutkin…
— Onko hän lihava vai laiha?
— Marinkako? Mistäpä hän lihava olisi? Eihän hän voi sellaiseksi tulla? Hän on luonnostaan laiha. Aivankuin oljenkorsi. Taipuu tuulessa kuin oksa.
— Onko hän kaunis?
— Mistäpä se laihuudessaan kauniiksi olisi tullut? Luut ja nahka, ihan pelkkä henki, totta tosiaan. Kun kasvaa, niin voinee rasvettua… ja silloin saattaa tulla kauniiksikin.
Tyydyn näihin selittelyihin. Tunnen nyt voivani luoda Marinkasta oikean kuvan. Johdan kuvitelmani siitä entisestä pikkutytöstä, jollaisena hänet jätin, lisään hänelle kokoa, käsien ja jalkojen pituutta… Mutta kun katson häntä silmiin… Jumalani, miten ne ovat suuret ja kuinka ne äkkiä alkavat vetää minua luokseen! Miten anteeksiantamattoman syyllinen olen hänen ja hänen silmiensä edessä. Niissähän on minun oikea lapsuuteni.
Niin, noissa silmissä löydän ehkä vielä sen pojan kuvan, jolla oli niin puhdas sielu, ilman pienintäkään tahraa, sen poikasen, jota nyt ei enään ole olemassa…
Matka on vasta puolitiessä. Ja, Jumala ties, miksi minä äkkiä ajatuksissani tahtoisin käydä läpi ja ikäänkuin elää uudelleen nuo elämälleni niin merkitykselliset neljä vuotta, joiden kaltaisiksi seuraavat vuodet eivät tule muodostumaan. Kuomuvaunun pyörät kolisevat kovalla tiellä, kolmivaljakko vetää hiljaisessa ravissa ajopelejä, usein pysähtyen tai käymäjalkaa kulkien. Jefim säästää isännän hevosia, häntä miellyttää antaa hevosten levätä.
Mutta ajatukseni eivät enään ole omiani, minä en enään niitä hallitse. En näe Dnjepr-jokea, jonka rantaa pitkin me ajamme, valkeita pilvenhattaroita läntisellä taivaalla, enpä yksin edessäni olevaa Jefimin päällysnuttua. Näen jotain muuta, jotain kauvan sitten mennyttä mutta silti niin läheistä ja kallista, että olen melkein itkemäisilläni, koska se jo ikuisiksi ajoiksi on hukkunut menneisyyden kuiluun eikä sieltä enään koskaan palaa takaisin.
Mitä ovat nämä neljä vuotta aikaansaaneet minussa? Kun isä niihin aikoihin vei minut kouluun, sanoi hän: siellä sinusta tehdään ihminen.
Nyt olen neljäntoista ikäinen, enkä vielä ole tullut ihmiseksi. Mutta olen suuresti lähestynyt sitä, ja ehkä juuri sen vuoksi minun noin aiheettomasti tekee mieli itkeä…
Miten ihmeteltävän selvänä näen kaiken…
2.
On elokuun kymmenes päivä. Ihana päivä. Taivas on selkeä. Aurinko kullanhohtava, ilma kuulas, lämpöinen ja lammessa auringon lämmittämä vesi.
Tuo lampi on vesirikkaan Dnjeprin vallaton laajennus. Syvässä uomassaan se kuljettaa äärettömän vesirunsauden ja äkkiä, ikäänkuin haluten taakkaansa keventää, heittäytyy oikealle sekä vasemmalle, virraten useita virstoja laajalle alangolle, rientäen itse yhä eteenpäin. Ja täällä aivan itsestään versovat rannoilla kaislikko ja pajupensaat, lampeen ilmaantuu erilaisia kaloja, kaislikossa asustavat villit hanhet, sorsat ja kaakkurit; ihmiset täyttävät rannat rakennuksilla ja elämä kiehuu.
Koko pitkästä elämästäni ei mikään päivä niin kirkkaana mielessäni päily kuin juuri tuo ihana päivä selkeine taivaineen ja kullanhohtavine aurinkoineen, tuo elokuun kymmenes päivä. Eläessäni tuota päivää en tiennyt sen olevan viimeisen siihen saakka eletystä elämästäni, ja ettei sellaisia päiviä enään elämässäni tulisi olemaan. Mutta ehkä sittenkin aavistin sen mielessäni ja sen vuoksi muodostui tuo ihana päivä surullisimmaksi päiväksi elämässäni.
Olin kymmenen vuoden ikäinen ja Marinka vain yhdeksänvuotinen. Marinka oli ystäväni. En voinut johtaa mieleeni aikoja, jolloin emme olisi olleet yhdessä. Minusta tuntui, että me olimme syntyneet yhdessä vaikka meillä olikin eri äiti. Hänen äidillään oli kodissamme epämääräinen, mutta silti jonkinlainen palvelustoimi. Hän oli meille sukua, mutta ei niin läheistä, että olisi pidetty vertaisena. Hän ei ollut palvelija, mutta teki siitä huolimatta aina itsepintaisesti työtä ikäänkuin valallisen lupauksen velvoittamana.
Todellisesti lepäsi koko kotitalous hänen hartioillaan, mutta koska hän kuitenkin oli sukulainen, niin ei hänelle maksettu mitään palkkaa ja sanottiin vain, että hän "auttaa taloudessa." Tunsin häntä kohtaan vaistomaista kunnioitusta, joka joskus muuttui jumaloimiseksi.
Marinkalla ja minulla oli yhteinen lapsuus. Jaoimme kaiken — leikit, ajatukset, tunteet. Kaikki herätti meissä samoja ajatuksia, pidimme samoista ruokalajeista, herkuista, kukista, jopa samoista ihmisistäkin. Luimme yhdessä. Yksinpä silloinkin, kun vuosi sitten kaupungista tuli opettaja valmistamaan minua lukion ensimäiselle luokalle, oli Marinka aina tunneilla saapuvilla "valmistautumassa", vaikka häntä ei oltu aijottu mihinkään lähettää. Meidän elämämme olivat yhteen sulautuneet, tai oikeammin — se oli yksi elämä, jota kaksi eli.
Aamusin tavalliseen tapaan nautittuamme teen kermoineen, voineen ja maukkaine leipineen, me Marinkan kanssa käsi kädessä riensimme lammelle. Tämä toistui aina samaan tapaan. Aurinko oli jo noussut korkealle, se oli jo nelisen tuntia paistanut, ehtien lämmittää maan sekä hiekan lammen rannalla, joten vesi siinä oli niin miellyttävän lämmin.
Tiesin jo kohtaloni, sillä isä oli eilen illalla maata mennessäni ja hyvää yötä hänelle toivottaessani sanonut minulle:
— Ylihuomenna me sinun kanssasi lähdemme.
Vavahdin. Tuo tieto sai minut jostain syystä järkytetyksi, vaikka se ei tullut minulle odottamattomuutena. Oli jo aikoja sitten päätetty, että minut tänä syksynä lähetetään lukioon, jota varten minut viedään ei pieneen kuvernementtikaupunkiimme, vaan paljoa kauvemmaksi isoon kaupunkiin, jossa on sellaista, jota en vielä eläessäni ole nähnyt: meri ja täti. Tädin vuoksi minut niin kauvaksi lähetetäänkin.
Mutta jo ylihuomenna! Niin vähän aikaa tuohon ajatukseen tottuakseni ja hyvästelläkseni kaikkea, minkä jätän — ja kotisopukassani minulla oli niin paljon ihanaa.
En kuitenkaan vastannut mitään. Tiesin, ettei isä enään päätöstään muuttaisi. Ensiksikään ei hänellä koskaan ollut tapana peruuttaa päätöksiään, sellainen oli hänen luonteensa, ja toisekseen oli hänen vaikea asioidensa takia saada itselleen kolmea vapaata päivää. Hän hoiti kreivi Nudovin laajaa maatilaa, ja lähtö sattui juuri kiireimpänä aikana.
Sydäntäni kouristi ja kun nukkumaan mennessäni suutelin äitini kättä, kostui se kyynelistäni.
— Emme mahda sille mitään, Vladja!… Se on välttämätöntä… Tiedät itsekin, ettei ilman opetusta voi olla… Äiti lohdutteli ja tiesinhän itsekin, että täytyi saada opetusta, sehän oli välttämätöntä. Sittenkin teki mieleni itkeä, sydäntä ahdisti eikä unikaan sinä yönä ollut sikeä.
Tiesin siis kohtaloni, vaikka jostain syystä en siitä Marinkalle puhunut mitään. En halunnut turmella häneltä varhaista aamuhetkeä, jonka vuoksi siirsin tuonnemmaksi tuon kauhean asian. Saavuimme rantaan, poikkesimme vasempaan, jossa oli poppeleita ja pajupuita ja jossa meillä oli "oma sopukkamme".
Tällä kohdalla oli ranta erittäin hyvä. Pehmoinen keltahiekka oli puhdas ja syvä. Istuskeleminen siinä oli yhtä miellyttävää kuin untuvapatjalla. Rannalla kasvoi vanha raita, jonka pitkät eri haaroille kasvaneet oksat laskeutuivat ikäänkuin palmikoituina helminauhoina alas luoden varjoja. Siellä me vietimme kesäpäivämme melkein kokonaan, poistuen sieltä vain ruokailu- ja lukuajoiksi. Aamusta iltaan me pulikoimme lämpimässä matalassa vedessä, työnsimme kätemme pohjalla olevien kivien alle pyydystellen siellä olevia merihärkiä. Uimme ja sukelsimme kilpaa suorittaen kaiken ilman mitään sääntöjä, ainoastaan itseoppimisen perusteella, ollen kaikki liikuntamme omintakeista.
Joskus me rohkenimme mennä rantaa pitkin hiukan kauvemmaksi, jossa pohjaan asetettuun pylvääseen sidottuna oli pikkuinen, ränsistynyt venhe, irroitimme sen, nousimme siihen soutaen airon asemasta jollain sattumalta tapaamallamme kepillä tai taittuneella puun oksalla. Kuljimme lähellä rantaa ja varjossa, sillä olimme järkeviä.
Toisinaan pääsimme kaislikkopensaikkoon, jonka luona veden pinnalla ulpukan leveät lehdet kauniisti lepäsivät. Oli todellinen juhla saada irroitetuksi jokunen valkokukista, jotka olivat niin pyöreitä ja hentoja, aivan kuin posliinikupposet. Niin, paljon, paljon oli meillä siellä kaikenlaista työtä. Me emme koskaan olleet toimettomina, aina hyörimme, aina askaroimme jossakin ja aina oli meillä jotain puuhailtavaa.
Nytkin me menimme uimaan. Istuimme rannan keltaiselle hiekalle puiden alle ja aloimme verkalleen riisuuntua. Luonnollisesti ei meillä ollut aavistustakaan minkäänlaisista uimapuvuista. Oli pelkkä sattuma todellakin, että lapsuuden ystäväni oli tyttö. Jos Marinkan äidillä ei olisi ollut Marinkaa, vaan poika, ja jos hänellä olisi ollut yhtä hieno ja valoisa sielu kuin Marinkalla, olisin hänen kanssaan viettänyt lapsuuteni ja elänyt samaa elämää. Marinka oli tyttö, mutta sielumme olivat siinä tilassa, kuin ensimäisten ihmisten ennen kiusaajaan tutustumistaan. Meidän lapsen ruumiimme eivät kaivanneet lehvien peittoa.
En ymmärtänyt, miksi isäni äidin kanssa joskus tästä asiasta puhellessaan oli vihainen, että me kylvemme yhdessä Marinkan kanssa. Hän ei koskaan lähemmin selittänyt tyytymättömyyttään vaan puhui siitä lyhyesti ja katkonaisin lausein.
— Ajattelehan, eihän hän enään ole pieni lapsi… hän on jo kymmenen vuoden ikäinen… Eihän voi tietää… Täytyy ajoissa tehdä loppu siitä…
Äiti vain hymyili sillä ihmeellisellä hymyllään, jota siitä olin vakuutettu, ei yhdelläkään naisella koko maailmassa löytyisi. Tuo hymy sanoi: "Elä puhu joutavia, et tunne poikaamme… Vain minä tunnen hänet."
Ja tuo olikin totta. Hän tunsi minussa itsensä. Nyt, kun tätä muistelen, ei häntä enään ole elävien joukossa. Mutta muistellessani häntä, nousee hänen kuvansa eteeni, ja niinä hetkinä tumien itseni aivan kuin uudestisyntyneeksi… Samoin kuin tali tulessa sulaa, karisee myös sielustani kaikki se loka, jonka elämä on siihen saanut, sieluni tulee puhtaaksi kuin silloin, kun hänen ihmeellinen hymynsä eteläisen auringon kanssa yhdessä loi siihen lämpöään.
Äitini — hän oli hiljainen, hellä ja puhdas olento. Hän oli vastakohta isälle, joka yhtä mittaa hääräili työmiesten kanssa pelloilla ja koko laajan kreivillisen maatilan taloudessa, tinki matkustavien välittäjien kanssa myyden heille ruista, kauraa, villoja, kuivatettuja hedelmiä ja satoja muita tuotteita, matkusteli läänin pääkaupunkiin torille, jossa joutui asioihin mitä erilaisten ihmisten kanssa, sanalla sanoen oli liikkuvan elämän ihminen, muodostuen totiseksi, jyrkäksi, tylyksi ja vääjäämättömäksi.
Hänen puhekielensä oli samaa, jota käytettiin pihalla ja torilla; usein hän puheitaan valitsematta lasketteli sellaisia sanoja, joita minä en ymmärtänyt, mutta jotka saattoivat äidin kalpenemaan. Tällöin hän aina huomasi tekonsa tuntien syyllisyytensä.
Huolimatta hänen voimakkaasta luonteestaan ja auktoriteetistaan sekä siitä, että hän oli pää, ja että kaikkinaiset määräykset elämän muutoksesta tulivat häneltä, ei hänellä ollut minuun mitään vaikutusvoimaa. Minä vain pelkäsin häntä ollen kokonaan äitini vaikutuksen alainen. Sieluni oli tarkka kuvastin hänen sielustaan.
— — —
Marinka on kauhean pieni. Minä hänen rinnallaan olen jättiläinen. Nyt hän riisuu yltään pienen pumpulisen mekkonsa ja nukkepaitansa, istuu hiekalle oikaisten eteensä laihat jalkansa, enkä minä jaksa pidättää nauruani. Minun on aina hauska katsella Marinkaa alastomana. Kuullessani kerrottavan ruumiittomista hengistä, kuvittelen ne aina mitä tarkimmasti Marinkan näköisiksi. Ruumiittomia henkiä ei kukaan ollut nähnyt, minä kuitenkin näin Marinkan, hän oli aina kanssani.
Marinkan laiha ruumis kannattaa hänen päätään, jonka musta tukka on niskasta leikattu. Pienissä kasvoissa eivät suu, nenä ja leuka erikoisemmin tule näkyviin, ne jäävät huomaamattomiin hänen suurten ihanien silmiensä rinnalla, jotka kykenevät ilmaisemaan mitä hyvänsä: vihaa, kaihoa, iloa, ne hymyilevät ja nuhtelevat. Se, mitä Marinka puhuu heikolla, vasta syntyneen sorsanpojan äänellään, ei ole mitään sen rinnalla, mitä nuo silmät puhuvat. Niin hyvin tunsin niiden puheen, että kun hän joskus aikoi sanoin jotain minulle ilmaista, ehätin jo sitä ennen vastaamaan hänen katseeseensa.
Astuessani veteen, sitä rajusti ja maltittomasti käsilläni pärskyttäen ja tuntuvalla ruumiin painollani laineita halkoessani, sujahti Marinka aaltoihin huomaamattomasti ikäänkuin niihin sulautuen ja liikkui vedessäkin kuulumattomasti, nopeaan ja sulavasti kuin untuva, jota tuuli pitkin peilikirkasta järven pintaa kuljettaa. Ihmeteltävän taidokkaasti hän liikutteli käsiään ja jalkojaan vedessä, sukelsi, ja jonkun hetken piiloutuneena oltuaan näkyi hänen soma, tumma, mustatukkainen päänsä taaskin äkkiä veden pinnalla sellaisella paikalla, missä sitä vähimmin saattoi odottaa. Se huvitti minua sanomattomasti, ja me nauroimme sille yhdessä, jonka tähden Marinka toisti sangen usein tuon tempun.
Tavallisesti me polskuttelimme lämpöisessä vedessä kauvan yli puolen päivän, aina siihen saakka kunnes talomme portin taakse ilmestyi kovaääninen sisäkkömme Oljona, joka matkimattoman kimakalla ja korkealla diskanttiäänellään moneen kertaan perätysten huusi:
— Hei, he-ei! Vladik! nuori herra-a! Marinka, päivällisellee-e!
Meidän sopukkaamme, vanhan raidan varjossa, kuului Oljonan ääni niin selvänä ja sanat eroittautuivat niin tarkkaan, että tuntui, kuin olisi hän huudellut juuri siinä puun takana. Silloin me nopeasti riensimme rannalle. Vesi valui ruumiiltamme hiekalle. Auringon lämpö kuivasi ne pikemmin kuin mikään lakana sitä olisi tehnyt, ja taitavin totutuin liikkein me pian puimme yllemme yksinkertaisen vaatetuksemme, jonka jälkeen me terveinä, onnellisina käsi kädessä juoksimme kotiin.
Mutta tällä kerralla ei uinti oikein tahtonut sujua. Liikkeeni tuntuivat kahlehdituilta. Olin kömpelö, ikäänkuin ruumiini olisi käynyt raskaammaksi.
Niin, niin, se johtui siitä, että sydämelläni oli kivi. Sitäpaitsi kului aika tuossa autuaallisessa polskuttelemisessa lammen lämpöisessä vedessä huomaamattoman nopeaan ja minä tiesin sen olevan viimeisen päivän, jonka Marinkan seurassa sain viettää ja sen vuoksi olisin vaistomaisesti halunnut sitä pidentää mahdollisimman paljon. Marinkan hämmästykseksi nousin aivan odottamatta vedestä rannalle ja istahdin hiekalle.
Näin, miten Marinkan pää kohosi ja kuinka kummastuneena ystäväni suuret, tummat silmät minuun katsoivat.
— Joko sinä nyt? kysäsi hän avuttomalla äänellään,
— Ei haluta… Ääneni kajahti surullisena vastoin tahtoani.
Marinka aavisti jo jotain. Hän ei virkkanut mitään, mutta silmiin ilmestyi varjo. Hän oli ihmeteltävän herkkä tulkitsemaan ääneni vivahduksia. Tiesin hänen heti uivan rantaan ja nousevan maihin. Hänestä oli uinti samoin kuin kaikki muukin jostain merkityksestä ainoastaan yhdessä ollessamme. Yksin jäätyä kadotti se heti viehätyksensä.
Nyt on hän jo rantahiekalla, istuu siinä tavalliseen tapaansa, pienet jalat eteenpäin ojennettuina, hänen silmistään näen hänen odottavan minulta jotain ikävää. Hän melkein jo tietääkin, mistä on kysymys, ja kertoessani hänelle asian, en todellisuudessa kerro hänelle mitään uutta.
— Joko huomenna? virkahtaa hän, eikä sen enempää. Mutta silmissä kuvastuu kokonainen surun valtameri. Marinka on tällä hetkellä onnettomin olento.
Ajatukset eivät häntä luonnollisesti painostaneet. Vaikka luonto olikin antanut hänelle järjen, oli se kuitenkin lapsen järki, eikä se kyennyt selviin ajatuksiin pukemaan tunteitaan. Hän oli onneton koko olemuksellaan. Hänelle kuvastui mieleen huominen päivä ja sen jälestä kokonainen sarja toisia päiviä, viikkoja, kuukausia, ehkäpä vuosiakin, jotka hän saa elää ilman minua — yksin. Hänen mielikuvituksensa ei kyennyt luomaan selvää kuvaa siitä, eikä hänen sielunsa voinut näitä mielikuvitelmia sulattaa.
Hän kyyristyi kokoon, olkapäät kohosivat, pää uppoutui niiden väliin ja näytti käyneen vieläkin pienemmäksi. Kasvoissa kuvastui hänen sielunsa koko surkeus ja silmät täyttyivät kyynelistä.
Niin viivyimme kauvan, kauvan, Herra tiesi kuinka kauvan, unohtaen, että olimme molemmat alasti, että istuimme hiekalla ja näytimme siinä nähtävästi sangen hassunkuriselta parilta. Vaieten me elimme eron tunteen. Siitä emme osanneet puhua. Me osasimme loppumattomiin puhella kaikista lapsellisista tyhjänpäiväisistä asioista, mutta tämä oli jotain syvempää, se oli todellista surua eikä meillä sitä varten löytynyt sanoja. Minun oli vaikea olla. Sydäntä kouristi ja itku pyrki niin kauheasti, niin vastustamattomasti esille. Mutta olin mies, jonka vuoksi hillitsin itseni. Äkkiä kuului Oljonan kimakka ääni.
— Vladja, Marinka, päivälliselle! Me heräsimme. — Nytkö jo? huudahti Marinka ryhtyen nopeasti pukeutumaan. — Milloin se aika oli noin kulunut?
Todellakin, miten huomaamattomasti aika oli vierähtänyt. Nyt olemme jo pukeissa ja lähdemme kotiin käsi kädessä tavalliseen tapaamme, mutta kulkumme ei ole yhtä nopeaa kuin ennen. Me hyvästelemme, hyvästelemme koko ajan aina siitä hetkestä saakka kun ilmaisin Marinkalle katkeran totuuden.
Koko päivänä emme sitten puhuneet enään mitään toisillemme. Joku tuntematon kaiho ahdisti sielujamme. Marinkan silmät olivat täynnä pohjatonta surua ikäänkuin hän olisi selvästi tuntenut, että eroamme ainaisiksi ajoiksi.
Ilta on tullut ja lähtövalmistukset alkavat. Äiti puuhailee alusvaatteitani järjestellessään, asettaa kirstuun lukemattomia pikku esineitä. Marinkalta ja minulta ryöstettiin aikaa lähettämällä minut makuulle tuntia aikaisemmin kuin oli tapana. Huomenna on noustava aikaisin ennättääkseen laivalle läänin pääkaupunkiin kello kahdeksaksi aamulla. Kaupunkiin oli kaksikymmentäviisi virstaa.
Aamu valkeni. Minut herätettiin kello viisi, jonka jälkeen nopeasti join teeni. Isä vielä jakeli joitakin aikaisemmin unohtuneita käskyjä vanhimmalle työnjohtajalle poissaolonsa ajaksi. Ajopelit kolmivaljakkoineen odottavat rappujen edessä. Hyvästelen äitiä, joka antaa minulle siunauksensa kädessään pieni pyhäin kuva, jonka ripustaa kaulalleni ja työntää paitani alle paljasta ihoani vasten.
Rakastin äitiäni, mutta antauduin tuskin ollenkaan tuon liikuttavan jäähyväistunnelman valtaan. Sydämessäni alkoi kasvaa rauhattomuus, joka vähitellen muuttui kauhuksi tai jonkinlaiseksi epätoivoksi. Missä oli Marinka? Eikö häntä olisikaan herätetty? Emmekö pääse jäähyväisiäkään sanomaan?
Samassa kuulin, miten ovi takanani melkein kuulumattomasti narahti. Katsahdin taakseni: pieni olento oli tullut huoneeseen ja seisoi kynnyksellä. Häntä ei tietysti kukaan ollut herättänyt, kukapa kesken kiireiden olisi joutanut sellaista ajattelemaan? Mutta hän oli itse herännyt oikeaan aikaan, hypähtänyt vuoteestaan ja peljäten myöhästyvänsä oli tuskin malttanut heittää yllensä pumpulimekkonsa. Hänen pienet jalkansa olivat paljaat. Surullisilla kasvoilla huomasi selvästi äskeisen unen jälkiä, mutta suuret silmät katsoivat minuun terävästi, ikäänkuin haluten sanoa minulle paljon, paljon…
Isä kiirehti jo, äristen myöhästymisestä. Äiti teki vielä ristinmerkin, mutta Marinka odotteli.
— Hyvästelkää nyt… sanoi äiti.
Menin Marinkan luo ja silloin alkoi itku tukahduttaa minua ja kyyneleet valuivat vastustamattomana virtana silmistäni.
— Hyvästi, Marinotshka…
En muista, ehdimmekö suudella toisiamme. Silmissäni sameni kaikki, en nähnyt mitään. Isäkö vai äiti lienee minut taluttanut huoneesta ulos ja asettanut minut ajopeleihin istumaan.