Ensimmäinen sarja
Häät Hovilassa
Erkki Pehrsson
Sipo Nevalainen
Papin pakinoilta
Hurtta matkustaa
Vornan virsi
Hurtan koskenlasku
Isä ja poika
Irja
Eljas Iochman
Hovilan pirtti
Voudit
Hyökkäys
Sykön virsi
Hurtan kosto
Toinen sarja
Kohtalon kellot
Kuninkaihin
Kotikuria
Pietari Haerkepaeus
Valju vaimo
Pirkko Jumalan myrsky
Malla
Turunkorva
Henkiherra Arnkil
Hurtan läksijäiset
Irjan kuolo
Kainuun hävitys
Rauha
Pegasos
Helikonin immet
Hippokrene
Najaadi
Jumalten kirot
Sophrosyne
Sankarin uni
Neien surma
Khimaira
Kiusaus
Hornan hovi
Polyhymnia
Tähti-yö
Taivasratsastus
Sankarilaulu
Moirat
Kertovainen runoelma
(1901)
Suomi, surun, soiton maa ja laulun laaja manner, juhlakenttä jumalten ja tanhujuoksun tanner!
Kaikui ennen kannel täällä, soip' on sodan torvet, paloi vainovalkeat ja punoittivat korvet.
Painui myöskin auran kynsi syvään kivimäkeen, syvemmälle luonnon synnyt Suomen kyntöväkeen.
Juotiin vettä virsun alta, petäjäistä syötiin, metsän anti ammuttiin ja kauppiloille myötiin.
Tuhat noista tutkelmata kertoella voinen.
Toki nyt on tarinamme aihe aivan toinen.
Kaiu ei nyt kanteleet, ei soita sodan torvet, kuuluu tiuvut, kulkuset, kun kuurassa on korvet.
Vaan kun vettä soudetaan, niin maalipurret seilaa, salmet tyynnä soiluvat ja mamselit ne peilaa.
Rahaa on kuin ruumenta ja ruokaa niinkuin puuta, ruoan väliin kastetahan kaulaa sekä suuta.
Eikä vettä, huitua nyt hulju hyvät maijat,
Ranskan viinit virtoaa ja Saksan sampankaljat.
Hei, ken mielii kestihin, se olkoon tervetullut, köyhä niinkuin rikaskin, niin viisahat kuin hullut!
Pannaan pöytä koreeksi ja piika uutta tuomaan;
Kivesjärven ruukissa on ruokaa sekä juomaa.
Iloinen on isäntä ja rouva ylen sorja, ei sen sormet työssä kulu, kaikki tekee orja.
Pytinki on pitempi kuin Ämmäkosken silta.
Aamu kun on tässä päässä, toisessa jo on ilta.
Toisessa kun päässä vasta herrat yötä hummaa, toisessa jo piikatytöt aamiaista hommaa.
Ympärillä koivikot ja lehtovieret vilppaat, kelpaa niillä juoksennella leskistä ja hilppaa!
Kunnahalla männikkö ja männikössä maja, pakopaikka lempiväin ja pullonpauke-paja.
Hyvä siit' on katsoa myös kuinka aamu koittaa, kuinka Kivesjärven päällä päivä sumut voittaa,
saaret sadat selviää ja aavat avaroituu, niemen päihin töllit sekä talot taajat koituu.
Siin' on Kivesjärven kylä. Kylässä on kansa, korven kylmän kuokkija ja tuttu tervastansa.
Kukin elää omallaan, ei verkaa eikä velkaa.
Toki ruukin tultua jo toinen aika alkaa.
Astui ulos aamulla se Anja-rouva nuori, päivä metsät punasi ja välähteli vuori.
Kuinka lie hän herännytkin kesken kesä-untaan, valella hän virrall' aikoi käsivartten luntaan.
Astui pitkin metsätietä Anja-rouva sorja, kastehelmet karisi ja notkui varsi norja.
Tuli hän virran vieremälle, katsoi veden pintaan, näki kuvan kaunokaisen, nousi riemu rintaan.
Kaunis oli Anja-rouva, muita kaunihimpi, nainen naitu mieleltään, mut muodoltaan kuin impi.
Kaksi huulta punaista kuin marjat alas paistoi.
Voipa miestä miekkoista, ken niiltä suukon maistoi!
Silmät suuret, ruskeat kuin metsälammen laine, jossa uinuu ulpukat. Mut varo, kulkevainen!
Rimpi viekas pettävi. Äl' astu lammen rantaan!
Povessansa kuolemata sammal kaunis kantaa.
Kyllikseen kun katsellut hän oli virran kuvaa, hyvillä mielin hymyvää, kuin omena punastuvaa,
hetkeksi hän heloposkin kasvot käsiin peitti. Aukasi aamunuttunsa ja hapset hajan heitti.
Kohta Aino-neitinä hän aaltoloihin astui.
Värjyi iho valkea, kun jalka kaunis kastui.
Souti sotka järveä ja joutsen meren rantaa.
Soreammin virran aallot Anja-rouvan kantaa.
Oi, te aallot onnelliset, päivän liedot lapset!
Lumpehina lainehilla läikkyy Anjan hapset.
Liian kaunis lie hän ollut Ahti-ukon nähdä, vaiko aikoi tihutyön tää kerrassansa tehdä,
tuost' ei tiedä tarina. Mut aalto Anjan ryösti, vaahtokuplana kiidätti ja virran saareen syösti.
Siinä astui Anja-rouva rannan hietikolla, päivä päältä hellitti ja hyvä olikin olla.
Pärskyi koski kahden puolin. Saari oli puuton.
Kuinkapa nyt maihin päästä? Turvaksi tuli huuto.
Huuti kerran huikahutti neljällä äänellänsä.
Kosken kuohut kahden puolin viskoi vyöryjänsä.
Huuti toisen, kolmannenki pahemmin jo parkas, rantalehdot raikahti ja kaiku kauvas karkas.
Virkkoi viisas mylläri: »Käy poika, katso, kuka virran niskassa huutavi kuin hampahissa hukan!»
Kävi poika katsomahan, kiiruhusti juoksi, kiiruhummin vielä palas takaisin taaton luoksi.
»Jaakko, miksi kasvosi on kalpeammat kuuta?
Noh, mikä hätä? Etkö saa sa enää auki suuta?»
»Isä, isä, hätä on, niin pistää sydän-alaan, suonet kaikki tuless' on ja päänkin pohja palaa.
Näin ma itse Vellamon, hän hapsiansa harjaa päällä kuohun korkeimman, kaiten vetten karjaa!»
»Ja jos nähnyt Vellamon sa olet, poika parka, silloin tuli turmasi, tok' ällös olko arka!
Käydään tuota katsomahan, mittyinen on herja.»
Käytiin, nähtiin Vellamo, mi kaitsi vetten karjaa.
»Houkka, houritko vai onko järjessäsi vikaa?
Talon rouva itse on se, apuhun nyt pikaa!»
Juoksi, joutui mylläri, jo venehessä souti virran vievän saarehen, pois Anja-rouvan nouti.
Mutta poika mielessänsä mietti monta kertaa:
Näin ma itse Vellamon! Miks muuten niin mun verta
kuvat kummat kuohuttaa ja otsasuonet ouruu? Kului vuodet, väitettiin, ett' oli hän hiukan houru.
Jaakko kasvoi kuitenkin kuin korpikuusi nuori, verevä ja varteva ja vankka niinkuin vuori.
Kantoi kylän säkkejä ja käytti myllyn pyörää.
Isä itse enimmäkseen kaupan töissä hyörää.
Myöpi viinaa, tupakkaa ja kaulahuiviloita, ostaa metsän riistoa ja munia ja voita.
Sulavasti kaupat sujuu Kives-mylläriltä, silmä toinen lupallaan, mut näkeväinen siltä.
Herrain eessä nokkela ja aina norja-selkä.
Kansa häntä ympärillä kadehtii ja pelkää.
Vaan kun silmä viisahasti hällä vilahtaapi, silloin pullo pulpahtaa ja raha kilahtaapi.
Meni sinne monen talon pennit sekä pellot, monen miehen verkatakit, vitjat, ankkurikellot.
Toki toista ruukki tuopi. Ruukissa on rahaa.
Sata miestä päivätyössä veistää sekä sahaa.
Ahot laajat aukeavat, nousee hirsikerrat.
Joka harjan nostajaista juovat ruukin herrat.
Makasiinit mahtavat ja konehuoneet kohoo.
Paljon siitä mahtavuutta ulommakin uhoo.
Viestit ulos vierähtää, käy maine maata pitkin:
Kivesjärven ruukissa saa kultaa kulkuritkin.
Tulee miestä työtä varten, tulee työttömyyttä.
Pehtori on hyvä mies, ei pois hän aja syyttä.
Nukkuu puolipäivähän ja aamunaukun nakkaa, ikkunasta vilkaisee, kun miehet hirttä hakkaa.
Kaksi miestä vierimästä hirren päätä estää, kolmas kokoo lastuja ja neljäs vasta vestää.
Nyökkää päätä pehtori: »On hyvä että tarkkaan tehdään työtä tärkeää.» Ja katsoo taasen sarkkaan.
Toki ain ei kirvestöihin jouda ruukin väki.
Milloin laakso nostetaan tai tasoitetaan mäki.
Metsä maahan kaadetaan ja kukkatarha tehdään.
Siinä monet kummat kasvit ulkomailta nähdään.
Pystytetään pylvähät ja pannaan lasipallot niiden päihin kiiltämään kuin murjaanien kallot.
Kelpaa niiden keskellä nyt »volangia» heittää, maata riippumatossa tai kahviakin keittää.
Joka viikko vieraita ja joka päivä joulu!
Onpa siinä orpanoina Kajaani ja Oulu.
Tulee poiat porvarien: Tukka kaunis kiiltää.
Rouvat raatimiesten käy ja laahus maata viiltää.
Virkamiehet Paltamonkin Kives-ruukin muistaa.
Siellä toti oiva on ja juttu hyvin luistaa.
»Venskan» kieli vengertaa ja virtaa viittä »renskaa».
Ruunuvouti rouvan kanssa pakinoipi ranskaa.
Rouva on ollut Tukholmassa tyttö-aikoinansa, pansuunissa parhaassa,—sen tuntee tavoistansa.
Käytös siro säilynyt on virkamiehilläki ajoist' asti Kustavin, min iso-äidit näki.
(Itse he aivan aatelia olivat mielestänsä, sukukirja Sursillien kullakin pöydällänsä.)
Ympärillä erämaa ja halla viljat tuhoo.
Kivesjärvi keitahana korven yli kohoo.
Kerran kevät-iltamalla vene vettä sousi, laski Varislahtehen. Mies nuori maihin nousi.
Astui pitkin metsätietä, tuli ruukin taloon, siinä sijaa yöksi pyysi; sitten aikoi saloon.
Oli yön ja toisenki ja kohta kolmannenki, koko viikon vierahana, vielä yli senki.
Kukaan enää puhunut ei hänen lähdöstänsä.
Monet kyllä miettivät: Mik' on hän miehiänsä?
Maalariksi mainittiin, söi herrasväen kera, näkyi hälle maittavankin maito ynnä hera.
Rouvan kanssa kuljeskeli, mäkilöitä nousi, teki marjamatkoja ja saaren päihin sousi.
Niku Flander, tietoniekka, taitoniekka tiesi:
»Hän on suuri mestari ja mainiokin miesi.
Kuvia hän vaattehelle nahturilla sipoo, maalaa siihen maisemat ja henkilötkin hipoo.
Niitä herrat ostelee ja lystinänsä näkee.
Nyt hän tullut maalaamaan on Kives-ruukin väkee.»
Huhut tuosta kummalliset kautta kylän kulki, kuiskittihin, kuunneltihin, kerrottiin jo julki:
»Uloskäynyt uusi laki on nyt keisarilta:
Maalattakoon kaikki kasvot Suomen asujilta!
Tytöt pannaan tynnyriin ja pojat tervapyttyyn, ettei tunne turkkilainen, koska sota syttyy.»
Mutta herrat pitäjän ne piti pientä pilaa:
»Patruuna se rouvastaan nyt muotokuvan tilaa.
Tekaista se veitikka voi elävänkin kuvan.»—
Tuota kuullen nähtiin monen rouvan punastuvan.
Mikä liekin oikein ollut mestarin sen työnä, näyttänyt hän nukkuvan ei monenakaan yönä.
Eikä enää ruokakaan niin maistanut kuin ennen, kahden verran kalpeni hän kesän lyhyen mennen.
Sanoi kerran Anja-rouva: »Kivesvaara vielä käymättä on meillä. Ehkä tänään käymme siellä.»
Lausui toinen leikillään: »Ah, rouva, ette varmaan tunnekaan te tarinaa tuon Kivesvaaran harmaan.
Kivesvaara ole näät ei tavallinen vuori.
Vaara täynn' on saleja, vaikk' kaikki kätkee kuori.
Kivesvaaraa varokaatte! Siellä siki-unta nukkuu tuhatvuotistansa jättein kansakunta.
Vaimot lapsi rinnoillaan ja miehet miekka vyöllä.
Vuoren ukko uinahda ei päivällä, ei yöllä.
Yksin vuoren huipulla hän tähtein teitä seuraa, katsoo, kuinka maailmalla ajan myrskyt meuraa.
Hetki lyö. Ja vuoren kylkeen kolme kertaa ukko kumahuttaa nuijallaan: jo aukee vuoren lukko,
astuu ulos urhokansa, tulee tuhat hiittä, miehet syltä seitsentä ja vaimot vaaksan viittä,
Silloin aseet kalskavat, mäet kaikki mätkyy, kaikaa, kääpiökansa kukistuu, taas alkaa jättien aika.»
Anja-rouva ailakoi: »Mua säikytätte vainen.
Totta, toivon, hiisillekin pyhä lienee nainen.»
Eikä mikään auttanut. Sen päähäns' oli saanut
Anja-rouva armas eikä kärttämästä laannut.
Niinpä kerran lähdettiin. Soi nauru metsätieltä.
Mutta yhtä iloisina palattu ei sieltä.
Virsta vettä soudettiin ja toinen maata tultiin, kolmannella kohottiin ja vuoren alla oltiin.
Nousi suosta suuri kulju niinkuin jättikirkko, peninkulman juuret maassa, pilvein päällä nirkko.
Näkyi sinne maailmoita: erämaata sankkaa, suota, suurta rimpeä ja havumetsää vankkaa.
Kivesjärvi piennä niinkuin lampi alla päilyi.
Päivä laski. Laaksomailla terhen hieno häilyi.
Hiljaist' oli kuin haudassa. Vain hengityksen kuuli.
Surissut ei sääsken siipi, tuntunut ei tuuli.
Asumaton avaruus kuin meri huokas alla.
Pelvon, vavistuksen henki kulki kukkulalla.
Anja-rouva nauraa koki: »Tutkikaamme, tokko vielä ompi elossa tuo hiitten suku sokko.»
Lausui, kolme kertaa löi hän vuorta kepakolla.
Toinen nauroi: »Hiidet nuo myös taitaa kuurot olla.
Täytyy heitä herättää.» Oli jyrkänteellä paasi.
Alas vuorta vyörymään mies voimakas sen kaasi.
Vieri paasi pauhaten, jo Hiiden väki kuuli, koko vaara kumisi, sen ukkoseksi luuli.
Kuului kalske kalpojen, nous jättein kansakunta.
Anja-rouvan poski oli valkeampi lunta.
»Menkäämme!» hän virkahti ja vienolla liikkehellä tarttui käteen kumppalin. Se ään' oli arka, hellä.
Se ääni pyysi, rukoili: »Vie minut, nosta, kanna kauvas metsän siimekseen, pois taakse taivaan rannan.
Ma unhoitusta halajan, sen yksin saan ma sulta.»
Taideniekan sydämessä säihkyi tuhat tulta.
Seisoi miehet miekka vyöllä, vartoi Hiiden kansa.
Taideniekan rinta nous, hän nautti voimastansa.
Sana vaan! Ja sylissään oli maailma! Ken tuota uskois? Mutta hiidet nuo ei liian kauvan uota.
Hetki lyhyt, lentävä! Taas kaikk' oli niinkuin ennen.
Äänetönnä kumpainenkin astui alas mennen.
Hiiden kansa on sellainen, että ken sen herättääpi, sille se ikiviholliseksi ja painajaiseksi jääpi.
Sen sydämessä aina aallot syksy-öiset pauhaa. anna ei hiidet hänelle yön lepoa, päivän rauhaa.
Taideniekan mielehen oli tunkenut tuska kuuma.
Päivät, yöt hänen haaveissansa hautui sama tuuma:
valloittaa tuo valkokyyhky keinolla vaikka millä. Vaan mikä kerran ol' menetetty, ei takaisin tullut sillä.
Anja-rouva kohteli häntä niinkuin kerjäläistä.
Vait'olo vallitsi pöydässä. Kaikk' kylmää oli ja jäistä.
Monet kerrat määrännyt hän oli jo lähtöpäivän, sentään jääden. Toivoi toki häipyvän tuon häivän.
Saapui syksyn sade-ilmat, vesivirrat loiskui, huoneissa oli hämärä, tiet likaa täynnä roiskui.
Anja-rouva päivät poltti puita uunissansa.
Ruukin herrat humaltuivat pikku puolellansa.
Siellä asui sihteerit: Karl Johan Argillander, virkaheitto mittari, ja Nikodeemus Flander,
kamreeriksi kutsuttu ja sivistynyt »civis», juridiikan juttuherra, tietoniekka tiivis.
Niku puhui latinaa ja lauloi monet gluntit.
Sillä aikaa mittar' ehti ottaa monet »klunkit».
Passarina Santer' Palo, kauppa-apulainen, hiukan yksinkertainen, mut tuiki tarkkaavainen,—
katsomahan varsinkin, min verran lasit vetää. Siin' ei ollut vertaistansa Santerilla ketään.
Sellainen oli seurakunta, jonk' oli rippi-isä patruuna. Nyt tullut oli taideniekka lisää.
Hyvinpä hän »kansliassa» näytti viihtyvänkin, naukun otti niinkuin muut ja kortit tunsi hänkin.
Tullut kanssa patruunan myös heist' oli hyvät tutut.
Taisi hän monet tarinat ja monet tyttöjutut,
joille nauroi kuollaksensa patruunamme parhain. Yhdessä nyt nähtiin heidät myöhään sekä varhain.
Oli kerran istuttu näin jälleen päiväkausi.
Väsähti jo sihteerit ja seura hajottausi.
Patruuna kera mestarin yli pihan pimeän luikki.
Anja-rouvan kamarista yksin tuli tuikki.
Kuiskasi nyt patruuna: »Siell' onko ulkomailla tapa mennä maata näin, kun viel' on yhtä vailla?»
Vieras katsoi kysyvästi. Nauraa hörähytti patruuna ja ilkamoiden silmää räpäytti:
»Viinit parhaat tallella on meillä vielä täällä, jotk' on nuorna juotavat ja juuri tällä päällä.»
Sanoi vielä sanasen ja kuiskaamalla senki.
Syksy-yöhön synkeähän katos kumpainenki.
Virkkoi viisas mylläri: »Tän' yönä maata parhain taas sun, eukko, saunass' oisi eikä nousta varhain,»
»Missä sinä itse nukut?»—»Nukun vaikka missä, tytöt nukkuu tuvassa ja Jaakko ylisissä.»
»Vaan jos Jaakko heräjää?»—»Hän nukkuu niinkuin tukki, jos hän joskus heräiskin, hän tuhma on kuin pukki.»
»Etkö sentään usko, että on se synti suuri nähdä, kuinka omat lapset on kuin portot juuri?»
»Hullutusta! Tytöt silti naiduks tulee kyllä.»
Keskustelun mylläri päätti pikku hymyilyllä.
Tuli ilta. Kaikki nukkui. Kuului koputusta.
Tehtiin tuli tuvassa ja raoitettiin usta.
Pantiin kahvi tulelle ja vehnäleipää tuotiin.
Sillä välin monet suukot otettiin ja suotiin.
Juuri kuin näin tuvassa oli kestit ylimmillään, janohonsa Jaakko-poika heräsi ylisillään.
Kompuroitsi alas, auki pirtin oven veti.
Lensi silmät selälleen ja jano haihtui heti.
Siinä istui ruukin herra Riika polvellansa.
Toinen julki juovuksissa makasi Mantan kanssa.
Hämmästyen Jaakko raappas korvallista kerran.