Napin keksijästä historiassa ei ole varmuutta, mutta amerikkalainen Charles Goodyear mainitaan historiassa, että hänen isänsä Amasa Goodyear haki ja sai napille patentin, kun hän keksi tehdä nappeja norsun luusta. Liiketoiminta laajeni ja muuttui koneelliseksi. Charlesin perhe joutui muuttamaan pois alkuperäiseltä asuinalueeltaan, koska koneelliseen nappien valmistamiseen tarvittiin vesivoimaa. Tämä on tapahtunut 1800-luvulla.

Nappien lajittelun yhteydessä huomasimme, miten paljon napit voivat kertoa menneestä ajasta. Muistelimme, miten naisten sukat kiinnitettiin liivien avulla. Oli olemassa erilaisia liivejä, kuten koko vartaloliivejä ja vyötärön muokkaamiseksi muotoiltuja puoliliivejä. Nämä olivat luuliivejä. Sukkien kiinnitykseen oli myös pienemmän malliset liivit, joista roikkui sukkanauhat. Oli olemassa eräänlainen nappi muotoilulla sulkijalla, joilla sukat kiinnitettiin, että ne pysyisivät jalassa, eivätkä valahtaisi alas makkaralle. Sukkahousuthan sitten syrjäyttivät liivikulttuurin kokonaan.

Napit olivat sota-aikana hyvinkin koruttomia ia ja yksinkertaisia. Armeijan napeissa oli Suomessa leijonan kuva, mutta muut maat käyttivät myös omia vaakunoitaan tai muita kansallisuustunnuksia. Jopa eri aselajit saattoivat tulla esille, kuten laivaston napeissa on ankkuri.

Miesten surunappia ei enää varmaan muisteta. Sehän kiinnitettiin puvun tai takin kaulukseen joko napin läpeen tai pienellä apunapilla kiinni kaulukseen, vähän kuin nykyiset pinssit. Samoin kuin leskellä ja lähisukulaisilla oli hattuun kiinnitetty suru huntu.

Naisten puseroissa oli usein kangaspäällysteisiä nappeja. Päällyskangas oli joko samaa kangasta kuin pusero tai silkkikangasta. Käden taitoja oli myös tehdä käsin napinläpilenkki, joka olikin erittäin hankala saada ohuen putkimaiseksi. Siihen tekniikkaan en tässä paneudu. Monet tekivät langasta koristenappeja ja siinäkin tarvittiin sorminäppäryyttä.

Käsityölehti 1979 numero 6 artikkelissa (lähde), kerrotaan mm. seuraavaa:

”Pariisin tavarataloissa näkyi myös nappikoruja. Värikkäitä – punaisia, keltaisia, vihreitä nappeja oli pujotettu nauhaan tai kaulaketjuun. Korvakoruissa nappeja oli pujotettu metallilankaan. Yhdessä korussa saattoi riippua jopa kolme nappilankaa.”

Muistatteko miesten flanellipaidat, joita käytettiin metsätöissä ollessa vaikkapa villapaidan alla. Ennen nappeja niissä oli pidikkeenä kanttinauhaa, mutta nappi valloittivat tilaa. Ja niinpä käyttöön tulivat myöhemmin metalli-, puu-, luu-, paperi- ja kangasnapit. Metalli oli usein kevyttä alumiinia, johon saatettiin liimata kangas päälle. Nappikauppa alkoi kukoistaa, ja mielikuvitus oli vain rajana.

Henkselit, joita tarvittiin pussihousujen kanssa, että housut pysyvät jalassa paremmin. Ei ollut suotavaa, että housun takamus roikkui. Heitä kutsuttiin lökäpöksyiksi. Kiinnitys oli edessä kaksi henkseliä, joista lähti kaksihaarainen nahanpala napinläpineen. Takana vain yksi kaksihaarainen lenkki. Napitus oli valmiina housuissa. No, malleja saattoi olla erilaisia, mutta eipä nykypäivänä juuri aitoja henkseleitä näe.

Kalvosin napit ovat katoamassa myös. Usein miesten juhlapaidoissa oli hihansuissa käänteessä kaksi reikää, joihin kalvosinnappi laitetaan. Arkipaidoissa on normaali nappi ja napinläpi systeemi.

Onpa nappi ollut aiheena myös lauluissa. Yksi laulu kertoo haikeana, siitä kun puserosta ei jäänyt muuta kuin ankkurinappi. Jossain laulussa nappia ommellessaan ompeli sydämensäkin kiinni. Napin ompeleminen onkin ollut naisen työ, ja poikamies saattoi saada lemmityn rakastumaan itseensä tuodessaan napin ommeltavaksi tytölle. Vanhoissa kotimaisissa filmeissä tyttö napittelee pojan paidan nappeja tai availee niitä. Romantiikka kukkii tarinoiden muodossa.