JOHDANTO

Joskus silloin sotien jälkeen 1940 loppupuolella elelee Lyyti ja Kustaa pienellä vuokratilalla vaatimattomissa oloissa pienen pienessä mökissään. Tarina on hyvin lähellä totuutta. Suomen laajoilla saloilla eleli niihin aikoihin tällaisia pariskuntia ja heidän elämänsä oli varsin niukkaa. Suomalaisella jääräpäisyydellä, vaiko sisukkuudeksiko sitä pitäisi kutsua, kukin torppari tai syytinkiläinen maksoi isoon taloon tai kartanoon taksvärkkiä tai tekivät sovittua syytinkiä. Torpassa sai olla tai asustaa määräajan tai vain silloin, jos syytingit tai taksvärkkityöt oli tehty ajallaan. Jollei näin ollut, silloin kartanon herra saattoi tylysti sanoa irti taksvärkintekijän ja tämä sai lähteä matkoihinsa nyytteineen ja nyssyköineen, perheineen ja lapsineen. Kuinka monta tällaista tarinaa on ajan myötä kadonnut. Kokonaisia kyliä on kadonnut ja autioitunut. Siihen aikaan pienin asuinyhdyskunta oli kylä.

Pitäjä on käytetty erilaisten hallinnollisten ja kirkollisten yhteisöjen nimenä 1800 luvulle asti. Pitäjä on kansan suussa kuitenkin säilynyt käsite, jota vielä tänäkin päivänä saatetaan kuulla, vaikka se on virallisesti poistettu käytöstä. Kirkkopitäjät ja hallintopitäjät lakkautettiin vuonna 1865 ja niiden tilalle perustettiin kunnat.

Lea Niskala

NÄIN SE ALKAA…

On ilta, ja kirjoittaja alkaa kehitellä tarinaansa. Mielikuvitusmaailmassaan hänen tarinansa hahmot alkavat elää. Ne elävät senkaltaista elämää, joka kirjoittajan lapsuudessa oli. Niitä on helppo miettiä. Toisaalta tarina kulkee ajassa, jota kertoja ei ole elänyt, mutta kuullut vanhoilta ihmisiltä kokemuksia ja elämän tyyliä silloin ennen vanhaan. Unikaan ei tullut silmään, vaan ajatukset kiersivät rataansa ja tarina hahmottui pala palalta. Tarinan päähenkilöiden elämä on niin todellisen tuntuista, niin uskottavaa. Vihdoin ja viimein hän nukahti.

Heti aamulla hän kiirehti kirjoittamaan tietokoneelle, juuri niinhän se on. Kirjoituskoneita ei enää ole käytössä juuri kenelläkään. Kirjoittajalla on kyllä tallessa sellainen. Hän oli aikanaan harjoitellut kymmensormijärjestelmän. Yllättäen se on vieläkin käytössä. Sormillaan kirjoittaja työtä tekee. Pian tarinan kertoja uppoutuu kertomukseensa ja elää mielessään samaa elämää kuin tarinan päähenkilöt, Kustaa ja Lyyti. Hän eläytyy kertojan rooliinsa niin, ettei huomaa ajan kulua. Sormet kiitävät näppäimistöllä ja kertomuksen juoni alkaa hahmottua.

Tarina alkaa siitä, kun satunnainen kulkija käveli kirkonmäellä ja katseli vanhoja hautoja. Hautuumaan vasemmalla laidalla lehmusten katveessa oli röykkiö poistettuja hautakiviä, joissa näkyi sammaleiden välissä vielä vainajan nimi, jos siitä nyt mitään selvää sai. Kulkijan mielessä pyöri ihmeellisiä asioita, sillä näinhän poistuu sitten se vanha historia. Jäljelle ei jää mitään, ei yhtään mitään! Vai, jäisikö jokin tarina elämään, mutta löytyykö enää ketään, kuka kertoisi näiden ihmisten elämästä. Kulkija kumartuu tutkimaan hyvin vaatimatonta ja pienikokoista kiveä. Kivestä saa sammaleen joukosta juuri ja juuri selvää, että ensimmäisenä lukee Kustaa, mutta syntymäaika ja kuolinaika ei enää näy, sitten alla lukee Lyyti, mutta selvyyttä syntymisestä tai kuolemisesta ei enää voi saada. Aikaa on kulunut vuosia, useita vuosia ja vain kulunut, sammaloitunut hautakivi kätkee viimeisetkin tiedon rippeet näistä ihmisistä. Karua on kertomaa tämän kiviröykkiön tarina.

Kulkijan mielikuvitus laukkaa ja hän alkaa saada mielikuvia tästä tarinasta mielensä syövereistä. Tämän parin elämä ei jätä häntä rauhaan, vaan tarina alkaa kehittyä ja elää omaa elämäänsä. Hänestä tuleekin tarinan kertoja ja hyvä näin.

Korkealla mäen törmällä on valkoinen talo, voisi kait melkein kartanoksikin nimetä. Siinä oli punaisesta kattotiilestä tehty katto. Kylätie kiemurteli ylös mäkeä. Ympärillä olivat viljavat pellot ja peltojen laidalla metsää. Talon sisällä oli iso tupa, pari kammaria, isännälle ja emännälle omansa. Tupa oli talon sydän, jossa oli suuri hella ja iso leivinuuni. Keskellä oli hongasta tehty pirttipöytä, jonka ympärillä oli leveät puiset penkit. Ovea vastapäätä olevalla seinällä raksutti seinäkello, jossa oli kävyn muotoon valetut messinkiset puntit. Se oli tummaa puuta ja lakattu sekä koristeelliset sorvaukset ja käsin vuollut kuviot. Kellotaulu oli tummunut ajan myötä. Kuitenkin kellossa oli lasinen ovi, joka avattiin vain kellon vetämistä tai aikaan laittamista varten. Tämän tehtävä oli langennut kuin itsestään usein isäntämiehille ja se oli mieleinen puuha.

Talon vauraudesta kertoo se, että tuvasta ja erillisestä suuresta eteisestä pääsi isoon viileään, mutta valoisaan saliin. Salia lämmitettiin kakluunin avulla kylläkin vain tarvittaessa. Kakluuni oli vaaleanvihreällä koristekaakelilla päällystetty osin, muuten se oli valkoista laattaa ja koristeelliset uuninluukut oli maalattu hopeamaalilla. Salissa oleskeltiin silloin, kun taloon tuli arvovieraita tai suurien juhlien aikaan. Huonekalut olivat pehmustettuja tyylihuonekaluja. Tyyli suunta oli kylällä asustaneen puusepän ja hänen verstaansa työn tulos. Seinätapetit olivat hyvin vaaleat ja kuviolliset ja niissä oli kauniita pieniä, hentoja vaalean punaisia ruusunnuppuja. Salin kattoon oli maalattu enkeleitä ja uskonnollisia aiheita. Maalari oli ollut jo kauan unohduksissa. Nämä aiheet olivat katossa ympyrän muodossa ja keskelle kuvioon oli ripustettuna loistelias kristallikruunu, joka kimalteli kauniisti ikkunoista tulevassa auringon valossa. Ulkokehällä oli maalauksessa kauniita lehtikuvioita ikään kuin seppeleenä. Salin seinän katonrajaa reunusti koristeellinen reunalista, jonka alla, kaunis tapetti boordi. Emännän kutomat räsymatot olivat kuitenkin sulassa sovussa tyylikalusteiden kanssa. Tämä tyylirikko ei kuitenkaan ketään häirinnyt, sillä se kuvasti talonpoikaishenkeä. Näin tuli esiin myös talon vauraus.

Aamu varhaisella, kun pellon pientareilla vielä kastehelmet viipyilivät heinänkorsissa ja aurinko teki nousuaan. Kajastus saattoi olla niin punaisen hiilen hehkuvaa, että näytti kuin taivaan kansi olisi tulessa. Linnut pitivät jo aamukonserttiaan. Kun oikein kuunteli, saattoi sieltä tunnistaa kiurun kimakan sirittelyn, kun se kohosi korkealle ja räpytteli siipiään vastatuuleen ja kumma kyllä, se näytti siltä myös tyynellä säällä. Etäisellä laitumella kuului lehmän kellon kalkatus ja siitä tiesi, että ne olivat tulossa lypsypaikalle. Kun yksi ammui, alkoi toinenkin ammua tai ynähdellä. Ison talon piiat kolistelivat maitoastioita ja kutsuivat lehmiä, kuka milläkin tavoin riimitellen. Sele, sele, se lehemät selee….

Lypsettävät lehmät kiinnitettiin ketjuilla navettaaitauksessa navetan seinään tai aidan tolppaan kiinni lypsyn ajaksi. Maitotonkka oli aitauksen ulkopuolella sopivan matkan päässä. Sen päälle oli asetettu siivilä, johon viritettiin valkoinen, pyöreä vanu roskien poistamiseen. Lypsämiseen tarvittiin palli, lypsyämpäri ja piika. Lypsy tapahtui siten, että lehmän utareet puhdistettiin lypsyrätillä ja sitten lypsäjä asettui pallille. Ämpäri asetettiin jalkojen väliin tukevasti ja sitten tartuttiin utareeseen ja vedettiin peukalon ja kahden etusormen välissä maito ämpäriin. Kyllähän sitä voi yrittää puristaa nyrkilläkin, jos sai maidon sillä tavoin tulemaan. Lehmissä kun on niitä, jotka ovat helposti lypsettäviä ja sitten niitä joista ei meinaa saada maitoa tulemaan millään ilveellä. Saattoihan se ryökäle potkaista ämpärin ja lypsäjänkin kumoon. Onnistui se lehmän kanttura joskus nostamaan sorkkansa suoraan ämpäriin. Maitohan meni pilalle tietysti, ja siitäpä ei emäntä tykännyt. Jos lypsy sujui ongelmitta, olikin suorastaan nautinnollista kuunnella, kun lämmin maito suhahteli ämpäriin nostaen valkoisen kuohun pinnalle. Lypsäjä painoi päänsä lehmän lämmintä kylkeä vasten ja hyräili kuin rauhoittaakseen lypsettäväänsä.