Alkuteos: The Awakening (1899)
FILI – Suomen kirjallisuuden tiedotuskeskus on tukenut teoksen suomennostyötä.
Suomennoksen © Raija Larvala & Faros-kustannus Oy
ISBN 978-952-5710-97-7
Painopaikka: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
Faros-kustannus Oy
www.faroskustannus.fi
Kate Chopin on ollut Suomessa vähän tunnettu, toisin kuin angloamerikkalaisessa maailmassa, jossa hänen tuotantonsa on uudelleen löytymisensä jälkeen kuulunut oppilaitosten kirjallisuuskurssien vakiolukemistoon. Lähes 70 vuodeksi unohdetun amerikkalaiskirjailijan novellit ja varsinkin hänen pienoisromaaninsa The Awakening nostettiin esiin naisliikkeen toisen aallon aikana 1970-luvun vaihteessa ja siitä lähtien sitä on pidetty varhaisen feminismin edustajana.
Teosta ja erityisesti sen loppuratkaisua on kuitenkin tulkittu ristiriitaisesti. Naisliikkeen tulkinnoissa teoksen päähenkilö on nähty esitaistelijana ja symbolina. Kriitikoiden mukaan kirjan perusasenne on päinvastoin kaikkea muuta kuin feministinen. Teosta on pidetty ylistyslauluna seksuaalisuudelle ja elegiana naiseudelle. Vaikka romaanissa onkin selkeitä feministisiä piirteitä, sitä ei voi pitää tendenssiromaanina, eikä Kate Chopin omien sanojensa mukaan pyrkinyt opettamaan, suosittelemaan tai neuvomaan, sillä ”taide ja teesi eivät ole yhteensopivia”. Yhdestä asiasta vallitsee kuitenkin suuri yksimielisyys: romaani on voimakas ja ihailtava taideteos.
Kate Chopin aloitti kirjailijanuransa jäätyään leskeksi 33-vuotiaana. Siihen asti hän oli ollut Oscar Chopinin, puuvillakauppiaan ja tilanomistajan, vaimo ja kuuden lapsen äiti. Kate Chopin syntyi 1850 St. Louisissa kreoliäidin ja irlantilaisen emigrantti-isän tyttärenä. Äiti, Eliza Faris, kuului vauraaseen paikalliseen sukuun. Isä, Thomas O’Flaherty, toimi menestyksekkäänä yrittäjänä ja kauppiaana, kunnes kuoli junaonnettomuudessa Katen ollessa viisivuotias. Eliza O’Flaherty ei mennyt uudelleen naimisiin vaan hoiti leskenä miehensä jättämää omaisuutta.
Katherine O’Flaherty varttui kolmen naisen kasvattamana: lempeän äidin, isoäidin sekä epäsovinnaisen ja suorapuheisen isoäidin äidin, joka otti tytön ohjaamisen erityiseksi tehtäväkseen. Hän tahtoi opettaa Katen ennakkoluulottomaksi, huomiokykyiseksi ja teeskentelemättömäksi ihmiseksi. Sellainen tytöstä tulikin. Hän tarkkaili elämää ja ihmisiä ympärillään, kirjoitti päiväkirjaa, muistiinpanoja ja tarinoita jo kauan ennen kuin niitä alettiin julkaista.
Vanhan Madame Charlevillen vaikutus Kateen oli suuri. St. Louis oli aikoinaan ”portti länteen” ja isoäidin äiti kertoi tytölle uskallettuja tarinoita varhaisista rajaseudun rohkeista asukkaista, yrittäjämiehistä ja -naisista. Vanhan rouvan oma suku oli aikoinaan tullut Ranskasta ja perheessä puhuttiin kotikielenä ranskaa.
Katesta kasvoi keskiverrosta poikkeava, mietiskelevä, kyselevä ja kyseenalaistava. Vaikka hän oli omapäinen ja voimakastahtoinen tyttö, hän sopeutui vallitseviin oloihin. Hän kävi nunnien pitämää katolista koulua: St. Louis Academy of the Sacred Heart. Vaikka sen päätarkoitus oli kasvattaa tytöistä monitaitoisia katolisia vaimoja, se oli edistyksellinen koulu, joka rohkaisi oppilaitaan ajattelemaan ja keskustelemaan. Opetusohjelmaan kuuluivat jopa viimeisimmät keksinnöt ja tieteen saavutukset. Eräs koulun opettaja, irlantilainen nunna äiti O’Meara, huomasi Katen kirjoittajanlahjat ja kehotti häntä kehittämään niitä.
Kirjoittaminen jäi kuitenkin taka-alalle, kun Kate meni 1870 naimisiin Oscar Chopin kanssa ja muutti New Orleansiin. Miehensä kuoltua 1883 hän palasi takaisin St. Louisiin ja ystävien kannustamana alkoi suhtautua kirjoittamiseen vakavammin. Tuohon ikään mennessä hänelle oli jo kertynyt aineistoa, elämänkokemusta ja sanomisen rohkeutta. Rohkea ja perinteitä uhmaava kirjoittaja Kate Chopin oli, vaikka aloittikin varovasti. Ajan tavan mukaan hän tarjosi tarinoitaan sanomalehtiin julkaistavaksi. Hänen toisinajattelunsa ei ollut vielä radikalisoitunut ja hänen kertomuksensa kuvasivat elämää ja ihmisiä Louisianan maaseudulla. Monet ensimmäisistä kertomuksista julkaistiin nuorille tarkoitetuissa lehdissä. Hän kirjoitti myös runoja ja ensimmäisen romaaninsa At Fault (1890), mutta totesi ehkä itsekin, että ilmaisua oli vielä hiottava lyhytmuotoisen kerronnan parissa, mihin hän sen jälkeen keskittyikin. Maupassantin novellit olivat tehneet häneen syvän, jopa käänteentekevän, vaikutuksen. Hän myös käänsi niitä ja ne näyttävät olleen hänen omien töidensä kirjallisina esikuvina.
Chopinin elämänmakuiset novellit osoittautuivat suosituiksi ja niistä julkaistiin kaksi kokoelmaa Bayou Folk (1894) ja A Night in Acadie (1897). Varsinkin Bayou Folk otettiin innostuneesti vastaan. Novellit loivat Kate Chopinille maineen Louisianan paikalliskirjailijana ja muutamat kriitikot näkivät hänessä aineksia enempäänkin. Kertomuksissa onkin sellaista universaalia otetta, joka irrottaa ne paikasta.
Novellikokoelmien saama menestys rohkaisi Kate Chopinia kirjailijana. Se sai hänet suhtautumaan kirjoittamiseen entistä kunnianhimoisemmin ja ilmaisemaan ajatuksiaan entistä suoremmin ja rohkeammin. Paikalliskirjailijan asema ei tyydyttänyt häntä, hän tähtäsi korkeammalle. Varsin viisaasti Kate Chopin kirjoitti aiheista, jotka parhaiten tunsi. Enimmäkseen hänen kertomuksensa käsittelivät aikalaisnaisten elämää ja kohtaloita, pelkistetyimmillään pieninä oivaltavina välähdyksinä. Naisen vapaa tahto ja valinta olivat yhä useammin hänen aiheinaan. Hän kirjoitti sekä sovinnaisista ja alistuvista naisista että rohkeista ja uhmakkaista, jotka valitsivat itse oman tiensä. Hän kirjoitti myös naisista, jotka lyhyen kapinointivaiheen jälkeen saavuttivat elämässään tasapainon. Hänen toteava, moralisoimaton ja hyväksyvä tapansa suhtautua elämän ilmiöihin sai aikaan sen, että joskus hän sai tarjota kertomuksiaan usealle lehdelle, ennen kuin ne julkaistiin. Joitakin ei julkaissut mikään lehti, koska niitä pidettiin liian realistisina ja ajalle epäeettisinä. Jotkut päätoimittajat vaativat häntä muuttamaan kertomuksiaan ja pehmentämään niiden realismia.
Kate Chopinin taiteellinen kunnianhimo, menestyksen tuoma itsetunto ja muutaman alan ammattilaisen kannustus saivat hänet ryhtymään kirjailijanuransa haastavimpaan ja rohkeimpaan hankkeeseen: kirjoittamaan pienoisromaaniaan The Awakening. Se ilmestyi 1899 ja aiheutti skandaalin. Todennäköisesti kirjailija oli odottanut sen jollakin tavalla kohauttavan, mutta ei ollut varautunut siihen paheksuvaan hälyyn ja murskakritiikkiin, jonka romaani sai osakseen. Sen suorasukainen ja moralisoimaton suhtautuminen naisen seksuaalisuuteen ja äitiyteen oli liikaa aikalaisille. Harvassa olivat ne kriitikot, jotka kirjaa kiittivät. Muutamat tunnustivat sen taiteelliset ansiot, mutta tuomitsivat sen moraalittomana. Aikana, jolloin kirjallisuuden päätehtävänä oli opettaa ja antaa ylevää esimerkkiä ja naisen päätehtävänä oli olla äiti ja vaimo, kirjan päähenkilö, Edna Pontellier, ei saanut ymmärtämystä. Kirjallisuuden, varsinkin naisen kirjoittaman, piti olla moraalisesti kohottavaa ja idealismin sävyttämää. Amerikkalaiset eivät olleet valmiita Chopinin tarjoilemaan naisen intohimoon. Vierasmaalaiselle naiselle se olisi ehkä helpommin suotu, mutta Edna oli amerikkalainen vaimo ja äiti, joka rikkoi sääntöjä eikä edes osoittanut katumusta. Kate Chopinia kehotettiin palaamaan kertomustensa pariin kirjoittamaan ”sulokkaista henkilöistä”. The Awakening vaiettiin unohduksiin ja Kate Chopin suljettiin kirjallisuuspiirien ulkopuolelle.
Romaanin tyrmäävä vastaanotto järkytti ja masensi Kate Chopinia. Hän oli mahdollisesti tavoitellut itselleen asemaa rohkeana kirjallisena tienraivaajana, mutta toive ei toteutunut. Hän osui johonkin, mihin ei ollut tähdännyt. Odottaessaan malttamattomana romaaninsa julkaisemista hän oli kirjoittanut kertomuksen The Storm, jossa hän kuvasi aistillisuutta ja seksuaalisuutta vielä avoimemmin ja suoremmin. Tämä oli se suunta, johon hän todennäköisesti olisi ollut viemässä kirjallista ilmaisuaan. Hän näki seksuaalisuuden luonnollisena osana ihmisyyttä. Kertomus jäi kuitenkin julkaisematta, ja se olisikin luultavasti ollut liikaa sekä kriitikoille että lukijoille. The Awakening jäi Chopinin viimeiseksi laajemmaksi työksi, sillä sen jälkeen hän ei kirjoittanut kuin muutaman novellin. Hän kuoli jo 1904 ja loukatulla kirjailijankunnialla saattoi hyvinkin olla siihen vaikutusta.
Naisen asema ja oikeudet patriarkaalisessa yhteiskunnassa olivat 1800-luvun lopulla julkisen keskustelun ja kirjallisuuden aiheina myös Pohjois-Amerikassa. Kate Chopin oli tutustunut laajasti kirjallisuuden klassikoihin ja aikalaiskirjallisuuteen, myös eurooppalaiseen. Hän piti myöhemmin St. Louisissa kirjallista salonkia ja laati kirjallisuusarvosteluja. Niitä hän kirjoitti mm. Zolan ja Ibsenin tuotannosta. Kate Chopinia voisi sanoa Pohjois-Amerikan Minna Canthiksi, niin samanlaisia ja samanaikaisia näiden naisten elämänvaiheet olivat, niin samanaiheista tuotanto, vaikka erojakin on. Molemmat alkoivat kirjoittaa vasta jäätyään leskeksi, molemmat olivat kiinnostuneita maailman menosta, ajan aatesuuntauksista, darwinismista, lääkeja sielutieteen saavutuksista, jopa spiritismistä – ja ihmisistä yhteiskunnallisten muutosten keskellä. Kate Chopin oli kuitenkin romanttinen realisti ja tarkkailija, joka ei ollut kiinnostunut sosiaalisesta näkökulmasta vaan ihmisluonteesta. Minna Canth oli yhteiskunnallinen kannanottaja, julkifeministi ja puritaani. Kate Chopin piti etäisyyttä aikansa naisaktivisteihin ja muihin yhteiskunnallisiin uudistajiin eikä esiintynyt julkisesti asian puolesta. Naiset olivat joka tapauksessa kummankin tuotannon keskiössä.
Kate Chopinille on kuitenkin leimallista aistillisuus ja luonnon läsnäolo. Varsinkin pienoisromaanissa The Awakening on sensuellia runoutta, tuoksuja, ääniä, valaistuksia ja tuntoja. Kirjailijan vahvuuksia ovat niukka ilmaisu ja muutamin vedoin ja sanoin saavutettu osuva ihmiskuvaus ja tunnelma. Jo aikaisemmissa novelleissaan Chopin oli peitellymmin ja lyhyemmin osoittanut käsitystään, että naiset ja miehet olivat perustarpeiltaan samanlaisia olentoja. Sen ajan naisellisuuden säännöt vaativat kuitenkin kainoutta ja pidättyväisyyttä. Kate Chopin uskalsi osoittaa, että naisten yhteiskunnallinen vapautuminen aikaisemmista tiukoista rooleista merkitsi vapautumista myös erotiikan alueella. Hän alkoi olla viisissäkymmenissä, hän tahtoi osoittaa mihin pystyi. Hän otti polttavaksi aiheekseen naisen heräämisen olemaan oma itsensä, itsensä toteuttamisen yleensä ja seksuaalisen itsensä toteuttamisen erityisesti. Sen rohkeaksi tulkiksi hän valitsi Edna Pontellier’n. Mutta olivatko Ednan siivet tarpeeksi vahvat? Oliko ”itsensä toteuttaminen” erotettavissa muusta elämästä?
Aikalaiset ottivat romaanin yksioikoisen tosissaan. Heitä järkytti Ednan ”itsekkyys”. Itsekkyyden ja uhrautuvaisuuden teemat vaihtelevat Chopinin novelleissa. Hän käy vuoropuhelua naisen valintojen ja mahdollisuuksien välillä ja eräs puheenvuoro on The Awakening. Romaanissa Chopin näyttää yhdistävän kaiken naisen elämästä aikaisemmin käsittelemänsä: avioliiton, äitiyden, vapauden, vastuun ja seksuaalisuuden. Amerikkalaisessa kirjallisuudessa oli kyllä käsitelty avioeroa, uskottomuutta ja seksuaalisuutta, mutta yleensä kaksinaismoralismin hengessä ja viettelijätär sai yleensä rangaistuksen. The Awakening onkin ”erilainen” amerikkalainen romaani ja lähempänä eurooppalaista kirjallisuutta. Se enteilee modernismia.
Kate Chopin vaikuttaa romaanin kertojalta ja, päinvastaisista vakuutteluistaan huolimatta, antaa kirjailijanäänensä välillä kuulua. Hän kirjoittaa Ednasta ymmärtävästi, mutta samalla toteavasti, tiettyä etäisyyttä pitäen. Chopinin teksti on yksinkertaista, selkeää ja todentuntuista mutta samalla monitulkintaista. Hän antaa suoria ja epäsuoria vihjeitä ja jättää lukijan poimimaan ne. Läpi koko tekstin kulkee deterministinen pohjavirta, joka henkii kosmista yksinäisyyttä ja väistämättömyyttä. Romaanin alkuperäinen nimi olikin A Solitary Soul. Vaikka Ednaa ei voi pitää Kate Chopinin alter egona, on hänen tunnoissaan ja teoissaan niin paljon samoja elementtejä kuin kirjailijan omassa henkilöhistoriassa, että hän lienee sijoittanut Ednaan jotain omasta itsestään.
Chopin kuvaa Ednan heräämisiä, hapuilua ja etsintää, mutta onko se vain kypsymätöntä, narsistista kipuilua ja lopullinen kasvu jää saavuttamatta? Mitä Edna tekee väitetyllä, juuri löytämällään minuudella? Edna ei ole traaginen henkilö siten, että hän taistelisi ja häviäisi: hän näyttää jäävän oman itsensä ja eroottisuutensa vangiksi. Hän ei tunnu löytävän tasapainoa eikä omasta itsestään tai ympäristöstään mitään, mihin voisi kiinnittyä ja minkä varassa elää. Täydellinen vapaus johtaa täydelliseen yksinäisyyteen. Kuvaako Chopin feminismin riemuvoittoa vai sen harhakuvitelmia ja ylilyöntejä? Edna näyttää hetkeksi nousevan oman elämänsä subjektiksi patriarkaalisessa yhteiskunnassa, mutta ovatko vapaus ja tiedostaminen arvaamattomia välineitä tottumattomissa käsissä? Toiveen ja todellisuuden, vapauden, vastuun ja sitoutuneisuuden vaikea yhteensovittaminen on ikiaikainen ongelma. Mitkä ovat naisen mahdollisuudet? Määrääkö Luonto lopulta naisen olemisen ehdot? Onko Edna uhri vai voittaja – vai kumpaakaan? Kate Chopin ei kerro, hän kertoo vain mitä Edna Pontellier’lle tapahtuu. Hän heittää taiturillisesti kiven ilmaan ja jättää lukijan tekemään oman päätelmänsä siitä, mihin se putoaa.
Raija Larvala
Vihreänkeltainen papukaija toisteli häkissään ovenpielessä yhä uudelleen ja uudelleen: ”Menkää tiehenne! Menkää tiehenne! Lempo soikoon! Hyvä on!” Se osasi puhua hieman espanjaa ja myös kieltä, jota kukaan ei ymmärtänyt, paitsi ehkä satakieli, joka häkissään oven toisella seinustalla vihelteli raivostuttavan sinnikkäästi huilumaisia säveliään vienoon tuuleen.
Herra Pontellier ei siis voinut rauhassa lukea sanomalehteään vaan nousi tuolistaan osoittaen kyllästymisensä sekä ilmeellään että ääneen. Hän asteli läpi pylväskäytävän ja yli kapeiden kävelysiltojen, jotka yhdistivät Lebrunin huvilat toisiinsa. Hän oli istunut päärakennuksen edustalla. Papukaija ja satakieli olivat Madame Lebrunin omaisuutta ja niillä oli oikeus pitää meteliä mielin määrin. Herra Pontellier’lla oli oikeus lähteä niiden seurasta, kun ne lakkasivat olemasta viihdyttäviä.
Hän pysähtyi omalle huvilalleen, joka oli neljäs päärakennuksesta lukien ja toiseksi viimeinen. Hän istuutui pajusta punottuun keinutuoliin ja syventyi jälleen lukemaan lehteään. Oli sunnuntai ja lehti oli edellispäiväinen. Sunnuntain lehdet eivät vielä olleet tulleet Grand Isleen. Hän oli jo lukenut talousuutiset ja silmäili nyt rauhattomasti pääkirjoituksia ja muita uutisia, joita ei ollut ehtinyt lukea ennen lähtöään New Orleansista edellisenä päivänä.
Herra Pontellier käytti silmälaseja. Hän oli nelikymmenvuotias, keskimittainen, solakka, hieman kumara mies. Hänen hiuksensa olivat ruskeat ja suorat, jakaus sivulla. Hänen partansa oli siisti ja lyhyeksi ajeltu.
Aina välillä hän nosti katseensa lehdestä ja silmäili ympärilleen. Talossa oli tavallista enemmän hälinää. Päärakennusta sanottiin taloksi, erotukseksi huviloista. Linnut jatkoivat laverteluaan ja visertelyään. Kaksi nuorta tyttöä, Farivalin kaksoset, soittivat pianolla duettoa Zampasta. Madame Lebrun touhusi sisään ja ulos antaen aina sisään päästyään kovalla äänellä käskyjä piha-apulaiselle ja yhtä äänekkäästi ohjeita sisäkölle tultuaan ulos. Hän oli hehkeä, viehättävä nainen ja aina pukeutunut puolihihaiseen, valkoiseen asuun. Hänen kovitetut hameensa kahisivat hänen tullessaan ja mennessään. Kauempana, erään huvilan edessä, mustapukuinen nainen asteli kainosti edestakaisin rukousnauhaansa hypistellen. Monet täysihoitolavieraat olivat menneet Beaudelet’n veneellä messuun Chênière Caminadaan. Jotkut nuoret pelasivat krokettia tammien alla. Herra Pontellier’n kaksi lasta, vantterat neli- ja viisivuotiaat pikkupojat, olivat mukana. Lastenhoitaja seurasi heitä etäisen ja mietteliään näköisenä.
Lopulta herra Pontellier sytytti sikarin, alkoi polttaa ja riiputti joutilaana lehteä kädessään. Hän kiinnitti katseensa valkoiseen päivänvarjoon, joka lähestyi etanan vauhdilla hiekkarannalta. Hän näki sen selvästi keltaisten kamomillojen takaa, tammien kapeiden runkojen välistä. Lahti näytti kaukaiselta, se sulautui utuisena siniseen taivaanrantaan. Päivänvarjo jatkoi hidasta lähestymistään. Sen vaaleanpunaisen vuorin suojassa olivat hänen vaimonsa, rouva Pontellier ja nuori Robert Lebrun. Saavuttuaan huvilalle he istuutuivat hieman väsyneen näköisinä kuistin ylemmälle portaalle, vastapäätä toisiaan, kumpikin pylvääseen nojaten.
”Mitä hullutusta! Mennä nyt uimaan tähän aikaan tässä kuumuudessa!” huudahti herra Pontellier. Hän itse oli käynyt kastautumassa jo varhain. Siksi aamu tuntui hänestä niin pitkältä.
”Olet niin päivettynyt, ettei sinua tahdo tunnistaa”, hän lisäsi ja katsoi vaimoaan kuten katsotaan arvokasta henkilökohtaista omaisuutta, joka on kärsinyt vaurioita. Hänen vaimonsa nosti kätensä, voimakkaat, sopusuhtaiset kädet ja tarkasteli niitä arvostellen, vetäen hihansa ranteiden yläpuolelle. Katsellessaan käsiään hän muisti sormuksensa, jotka hän oli antanut miehelleen ennen rannalle lähtöään. Sanomatta sanaakaan hän ojensi kätensä miehelleen, joka otti, ymmärtäen, sormukset liivinsä taskusta ja pudotti ne vaimonsa avoimelle kämmenelle. Vaimo pujotti ne sormiinsa, katsoi Robertiin polviaan syleillen ja alkoi nauraa. Sormukset kimalsivat hänen sormissaan. Robert vastasi hymyillen.
”Mitä nyt?” kysyi Pontellier katsoen laiskasti ja huvittuneena vuoroin kumpaakin. Kyse oli jostain täysin joutavasta rannan tapahtumasta, jota molemmat alkoivat selostaa. Se ei kerrottuna tuntunut puoliksikaan niin hauskalta. He tajusivat sen, samoin kuin herra Pontellier’kin. Hän haukotteli ja venytteli. Sitten hän nousi sanoen, että taitaisi lähteä Kleinin hotelliin pelaamaan biljardia.
”Tulkaa mukaan, Lebrun”, hän ehdotti Robertille. Tämä tunnusti kuitenkin suoraan, että jäisi mieluummin juttelemaan rouva Pontellier’n kanssa.
”No, lähetä hänet matkaansa, kun hän alkaa ikävystyttää sinua, Edna”, neuvoi mies valmistautuessaan lähtemään.
”Ota varjosi mukaan”, rouva Pontellier huudahti ojentaen sitä miehelleen. Tämä otti päivänvarjon, avasi sen päänsä ylle, laskeutui portaat ja käveli tiehensä.
”Tuletko päivälliselle?” vaimo huusi miehensä perään. Herra Pontellier pysähtyi hetkeksi ja kohautti olkapäitään. Hän tunnusteli liivintaskuaan. Siellä oli kymmenen dollarin seteli. Hän ei tiennyt. Ehkä hän tulisi päivälliselle, ehkä ei. Kaikki riippuisi seurasta, jota hän tapaisi Kleinilla ja siitä, millaiseksi peli muodostui. Hän ei sanonut sitä, mutta hänen vaimonsa ymmärsi, nauroi ja nyökkäsi hänelle hyvästiksi.
Molemmat pojat tahtoivat seurata isäänsä nähdessään tämän lähtevän. Isä suuteli heitä ja lupasi tuoda heille makeisia ja pähkinöitä.
Rouva Pontellier’n silmät olivat eloisat ja kirkkaat ja kellertävänruskeat, hänen hiuksiensa väriset. Hänellä oli tapana suunnata ne nopeasti kohteeseensa ja pitää katseensa siihen kiinnitettynä, ikään kuin eksyneenä mietteisiin tai ajatusten sokkeloihin.
Hänen kulmakarvansa olivat aavistuksen hiuksia tummemmat. Ne olivat paksut ja lähes vaakasuorat, korostaen silmien syvyyttä. Hän näytti pikemminkin miellyttävältä kuin kauniilta. Vilpittömän ilmeensä vuoksi hänen kasvonsa olivat kiehtovat ja niiden tenhoa lisäsi piirteiden ristiriitaisuuden hienostunut väreily. Hänen käytöksensä oli viehättävää.
Robert kääri savukkeen. Hän sanoi polttavansa savukkeita, koska hänellä ei ollut varaa sikareihin. Taskussaan hänellä kyllä oli sikari, jonka herra Pontellier oli antanut, mutta hän säästi sitä polttaakseen sen päivällisen jälkeen.
Tämä tuntui hänestä aivan luonnolliselta. Värien suhteen hän ei poikennut seuralaisestaan. Samankaltaisuutta korostivat miehen sileäksi ajellut kasvot. Niiden avoimuutta ei varjostanut huolen häiväkään. Hänen silmänsä keräsivät ja heijastivat kesäpäivän valoa ja raukeutta.
Rouva Pontellier kurottautui ottamaan kuistilla lojuvan palmunlehtiviuhkan ja alkoi leyhytellä itseään, kun taas Robert puhalteli huultensa välistä pieniä haikuja savukkeestaan. He juttelivat keskeytymättä kaikesta heidän ympärillään, hullunkurisesta sattumuksestaan uimarannalla – se tuntui jälleen hauskalta – tuulesta, puista, Chênièreen lähteneistä ihmisistä, tammien alla krokettia pelaavista lapsista ja Farivalin kaksosista, jotka nyt esittivät Runoilijan ja talonpojan alkusoittoa. Robert puhui paljon itsestään. Hän oli hyvin nuori ja käyttäytyi sen mukaisesti. Rouva Pontellier puhui vähän itsestään samasta syystä. Kumpikin oli kiinnostunut siitä, mitä toinen sanoi. Robert kertoi aikovansa lähteä syksyllä Meksikoon, missä menestys odotti häntä. Hän oli aina aikeissa lähteä Meksikoon, mutta ei jotenkin koskaan päässyt sinne. Sitä odotellessa hän tyytyi vaatimattomaan asemaansa neworleansilaisessa kauppahuoneessa, jossa tasapuoliset suhteet englantia, ranskaa ja espanjaa puhuviin toivat hänelle mukavaa arvostusta kirjurina ja kirjeenvaihtajana.
Hän oli tapansa mukaan viettämässä kesälomaansa äitinsä luona Grand Islella. Ennen vanhaan, aikana ennen kuin Robert pystyi muodostamaan muistikuvia, talo oli ollut Lebrunien kesäylellisyyttä. Nyt, saatuaan rinnalleen tusinan verran huviloita, joissa oli aina hienostuneita vieraita ranskalaiskorttelista, se pystyi tarjoamaan Madame Lebrunille sen helpon ja mukavan elämän, joka näytti olevan hänen synnyinoikeutensa.
Rouva Pontellier kertoi isänsä Mississippinplantaasista ja lapsuudenkodistaan vanhan Kentuckyn sydänmailla. Hän oli amerikkalainen, jossa oli tilkka ranskalaisverta, vaikka sekin näytti laimentuneen olemattomiin. Hän luki kirjeen, jonka hänen itärannikolla kihloissa oleva sisarensa oli lähettänyt. Robert oli kiinnostunut, halusi tietää enemmän sisaruksista, minkälainen heidän isänsä oli ja kuinka kauan sitten heidän äitinsä oli kuollut.
Kun rouva Pontellier taittoi kirjeen kokoon, hänen oli aika pukeutua päivälliselle.
”Léonce ei näköjään tule”, hän sanoi vilkaisten siihen suuntaan, mihin hänen miehensä oli kadonnut. Robertkin arveli, ettei tämä tulisi, sillä Kleinilla oli paljon herrasmiehiä New Orleansin klubilta.
Kun rouva Pontellier poistui huoneeseensa, nuori mies laskeutui portaat ja asteli kroketinpelaajien luo. Puolen tunnin ajan ennen päivällistä hän hauskutti Pontellier’n lapsia, jotka olivat häneen hyvin ihastuneita.
Kello oli iltayksitoista, kun herra Pontellier palasi Kleinin hotellista. Hän oli erinomaisen hyvällä tuulella, kertakaikkisen hilpeä ja hyvin puhelias. Hänen saapumisensa herätti vaimon, joka oli ollut vuoteessa ja syvässä unessa. Hän jutteli vaimolleen riisuutuessaan, kertoi kaskuja, uutisia ja juoruja, joita oli kuullut päivän mittaan. Housujensa taskuista hän otti kourallisen ryppyisiä seteleitä ja melko lailla hopeakolikoita, jotka kasasi lipastolle sekaisin avaimien, taskuveitsen, nenäliinan ja muiden taskuissaan sattumalta olleiden esineiden kanssa. Hänen vaimonsa oli puoliunessa ja ynähteli jotain vastaukseksi.
Miehen mielestä oli erittäin masentavaa, että hänen vaimonsa, joka oli hänen koko olemassaolonsa ainoa tarkoitus, osoitti niin vähän mielenkiintoa häntä koskeviin asioihin, eikä näyttänyt arvostavan hänen jutteluaan.
Herra Pontellier oli unohtanut pojilleen lupaamansa makeiset ja pähkinät. Siitä huolimatta hän rakasti heitä hyvin paljon ja meni viereiseen huoneeseen katsomaan, oliko heillä kaikki hyvin ja nukkuivatko he rauhallisesti. Hänen tarkastuksensa tulos ei todellakaan ollut tyydyttävä. Hän käänteli poikia ja vaihtoi heidän paikkaansa vuoteessa. Toinen heistä alkoi potkia ja puhua rapuja täynnä olevasta korista.
Herra Pontellier palasi vaimonsa luo ilmoittamaan, että Raoulilla oli korkea kuume ja tämä tarvitsi huolenpitoa. Sitten hän sytytti sikarin ja istuutui avoimen oven ääreen polttamaan.
Rouva Pontellier oli täysin varma, ettei Raoulilla ollut kuumetta. Kaikki oli ollut hyvin lapsen mennessä nukkumaan, eikä häntä ollut vaivannut mikään koko päivänä. Herra Pontellier tunsi kuitenkin kuumeen oireet liian hyvin erehtyäkseen. Hän vakuutti vaimolleen, että lapsi riutui sillä siunaamalla viereisessä huoneessa.
Hän moitti vaimoaan välinpitämättömyydestä, tämän tavanomaisesta lastensa laiminlyömisestä. Jos ei äidin tehtävä ollut huolehtia lapsistaan, niin kenen sitten? Hänellä itsellään oli tarpeeksi tekemistä pankkiiriliikkeessään. Hän ei voinut olla kahdessa paikassa yhtaikaa: ansaitsemassa elantoa perheelleen ja kotona huolehtimassa, ettei heille tapahtunut mitään. Hän puhui yksitoikkoiseen, pakottavaan sävyyn.
Rouva Pontellier hypähti vuoteesta ja meni viereiseen huoneeseen. Hän tuli pian takaisin, istui vuoteen reunalle ja nojasi päätään tyynyyn. Hän ei sanonut mitään, eikä vastannut miehelleen, kun tämä kuulusteli häntä. Poltettuaan sikarinsa loppuun, mies meni vuoteeseen ja puolessa minuutissa oli täydessä unessa.
Rouva Pontellier oli siihen mennessä täysin hereillä. Hän itki vähän ja pyyhki silmänsä aamutakkinsa hihaan. Hän sammutti kynttilän, jonka hänen miehensä oli jättänyt palamaan, pujotti jalkansa vuoteen päädyssä oleviin satiinitohveleihin ja meni ulos kuistille, istuutui korituoliin ja alkoi keinua hiljalleen edestakaisin.
Oli jo jälkeen puolenyön. Kaikki huvilat olivat pimeinä. Yksinäinen himmeä valonsäde näkyi talon eteishallista. Ei kuulunut muita ääniä kuin vanhan pöllön huhuilu tammen latvasta ja meren loputon ääni, joka sekin oli vaimea tuona lempeänä hetkenä. Se kuulosti surumieliseltä kehtolaululta yössä.
Kyyneleet valuivat niin runsaina rouva Pontellier’n silmistä, että hänen aamutakkinsa kosteasta hihasta ei enää ollut kuivaamaan niitä. Hän piti toisella kädellään tuolin selkänojasta, ja takin väljä hiha oli luiskahtanut melkein hänen kohotetun käsivartensa kainaloon. Hän kääntyi, painoi hehkuvat ja märät kasvonsa kyynärvarteensa ja itki. Enää hän ei välittänyt kuivata kasvojaan, silmiään, käsivarsiaan. Hän ei osannut sanoa miksi itki. Äskeisen kaltaiset kokemukset olivat tavallisia hänen avioliitossaan. Koskaan ennen ne eivät tuntuneet merkinneen paljoakaan verrattuna hänen miehensä hyväntahtoisuuteen ja tasaiseen kiintymykseen, joista oli tullut hiljaisia itsestäänselvyyksiä.
Sanoinkuvaamaton ahdistus tuntui nousevan jostain hänen tietoisuutensa tuntemattomasta sopukasta ja täyttävän hänen koko olemuksensa epämääräisellä tuskalla. Se oli kuin varjo, kuin sumu, joka kulki halki hänen sielunsa kesäpäivän. Se oli outo ja vieras, se oli mieliala. Hän ei istunut siinä hiljaa moittimassa miestään, valittaen kohtaloa, joka oli ohjannut hänen jalkansa tälle tielle. Hän vain halusi itkeä kunnolla. Hyttyset juhlivat hänen ihollaan, pistäen hänen kiinteitä täyteläisiä käsivarsiaan ja nipistellen hänen paljaita jalkojaan.
Nuo pienet piikikkäät inisevät lurjukset onnistuivat karkottamaan tunteen, joka muuten olisi voinut pitää hänet siinä pimeydessä vielä toisen puolen yötä.
Seuraavana aamuna herra Pontellier oli jalkeilla hyvissä ajoin tilatakseen ajurin, joka veisi hänet satamaan ja höyrylaivaan. Hän palaisi kaupunkiin liikeasioidensa pariin eikä hänen perheensä näkisi häntä ennen lauantaita. Hänen edellisiltana hieman kärsinyt mielentyyneytensä oli palannut. Hän oli innokas lähtemään ja odotti vilkasta viikkoa Carondelet Streetillä.
Herra Pontellier antoi vaimolleen puolet rahoista, jotka oli illalla tuonut mukanaan Kleinin hotellista. Tämä piti rahasta, kuten useimmat naiset, ja otti sen tyytyväisenä vastaan.
”Näillä saa Janetille hienon häälahjan”, hän huudahti oikoen seteleitä, laskien ne yksitellen.
”Voi, kultaseni, me annamme Janet-siskolle jotain paljon parempaa”, nauroi mies ja valmistautui suutelemaan vaimoaan hyvästiksi.
Pojat telmivät ympäriinsä, tarrasivat hänen jalkoihinsa pyytäen häneltä lukemattomia tavaroita tuomisina. Herra Pontellier oli hyvin suosittu ja naiset, miehet, lapset, jopa lastenhoitajat olivat aina valmiita saattamaan häntä ja toivottamaan hyvää matkaa. Hänen vaimonsa seisoi hymyillen ja vilkuttaen ja pojat hihkuivat, kun hän hävisi vaunuissa hiekkatielle.
Pari päivää myöhemmin rouva Pontellier sai lähetyksen New Orleansista. Laatikko oli hänen mieheltään. Se oli täynnä herkkuja, makeita ja meheviä makupaloja – hienoimpia hedelmiä, pateita, pullo tai pari laatuviiniä, maukkaita mehuja ja makeisia yllin kyllin.
Herra Pontellier oli aina erittäin antelias tällaisten laatikoiden sisällön suhteen ja hänen vaimonsa oli tottunut niitä saamaan. Pateet ja hedelmät tuotiin ruokasaliin, makeisten annettiin kiertää. Ja naiset, jotka valitsivat siroin nirsoilevin sormin, hieman ahneesti, vakuuttivat kaikki, että herra Pontellier oli maailman parhain aviomies. Rouva Pontellier’n oli myönnettävä, ettei hän tiennyt ketään parempaa.