Alkuteos: Des Lebens Überfluss, 1839
FILI – Suomen kirjallisuuden tiedotuskeskus on tukenut teoksen suomennostyötä.
Toinen painos (2018)
ISBN Toinen 978-952-5710-42-7(painettu)
ISBN 978-952-5710-72-4 (e-kirja)
© Markku Mannila, Asko Nivala & Faros-kustannus Oy
Faros-kustannus Oy
www.faroskustannus.fi
Eräänä perin ankarana talvena, helmikuun lopulla, oli hallituskaupungissa sattunut omalaatuinen kärhämä, jonka synnystä, kulusta ja taltuttamisesta oli liikkeellä mitä merkillisimpiä ja keskenään ristiriitaisia huhuja. On luonnollista, että tavanomaiset asiatkin saavat tarumaista väriä, kun kaikki ihmiset avaavat suunsa ja haluavat kantaa kortensa kekoon tietämättä mitään kerrontansa kohteesta.
Kohua aiheuttanut tapaus oli sattunut varsin tiheään asutussa esikaupungissa, eräällä sen kapeimmista kaduista. Milloin kerrottiin, että sieltä oli keksitty joku kavaltaja ja kapinallinen joka oli sitten toimitettu poliisin huostaan, milloin taas, että joku jumalankieltäjä, joka oli yhdessä toisten ateistien kanssa pyrkinyt kitkemään kristinuskon pois juuria myöten, oli antautunut kiivaan vastarinnan jälkeen viranomaisille ja joutuisi nyt istumaan vangittuna, kunnes löytäisi yksinäisyydessään itselleen paremmat periaatteet ja vakaumukset. Mutta sitä ennen hän oli vielä puolustautunut asunnossaan kaksoishaan ja vieläpä tykinkin avulla, ja verta oli vuodatettu, ennen kuin hän oli antautunut, niin että sekä konsistori että oikeuslaitos tulisivat vaatimaan hänen teloittamistaan. Muuan poliittinen diletantti oli tietävinään, että vangittu henkilö oli lähettiläs, useiden salaseurojen johtomies, jolla oli hyvin läheiset yhteydet Euroopan vallankumousmiehiin. Hän oli vedellyt kaikkia naruja Pariisissa, Lontoossa, Espanjassa ja itäisissä provinsseissa, ja lähellä oli vaara, että Intian perukoilla syntyisi hirmuinen kansannousu, joka vyöryisi koleran lailla Eurooppaan ja roihauttaisi kaiken ilmiliekkiin.
Sen verran tiedettiin, että nujakka oli käyty eräässä pienessä talossa, paikalle oli kutsuttu poliisi, ja väkijoukko oli pitänyt kovaa metakkaa. Sitten sekaan oli ilmaantunut muutama vaikutusvaltainen mies, ja jonkin ajan kuluttua kaikki oli ollut jälleen rauhallista, ilman että mikään olisi ollut järkiperäisesti selitettävissä. Itse talossa oli aika selviä merkkejä vahingonteosta. Jokainen tulkitsi asioita oman mielensä ja mielikuvituksensa mukaisesti. Kirvesmiehet ja puusepät korjasivat jälkeenpäin vahingot.
Talossa oli asunut mies, jota kukaan naapuri ei ollut tuntenut. Oliko hän oppinut? Poliitikko, paikallinen, muukalainen? Siihen ei kellään ollut selitystä, ei viisaimmallakaan.
Varmaa joka tapauksessa oli, että tuo tuntematon eli hyvin hiljaista ja eristäytynyttä elämää, häntä ei nähty kävelyllä, ei millään julkisella paikalla. Hän ei ollut vielä vanha, hän oli sivistynyt, ja nuorta vaimoa, joka oli vetäytynyt yksinäisyyteen hänen kanssaan, voitiin kutsua kaunottareksi.
Joulun tienoissa tämä nuorehko mies istuksi pikkuisessa huoneessaan aivan uunin vieressä ja lausahti vaimolleen: ”Sinä tiedät, rakas Clara, miten paljon minä pidän Jean Paulin ’Siebenkäs’-kirjasta ja arvostan sitä, mutta silti minulle on yhä arvoitus, minkä keinon tuo humoristi keksisi, jos hän olisi meidän tilanteessamme. Näyttää siltä, että meillä ei ole enää yhtään rahaa, vai mitä sanot, armaani?”
”Niin on asia, Heinrich”, vaimo vastasi hymyillen ja samalla huokaisten, ”mutta jos sinä, rakkain kaikista ihmisistä, pysyt iloisena ja hyväntuulisena, minä en voi tuntea itseäni onnettomaksi sinun lähelläsi.”
”Onni ja epäonni ovat pelkkiä tyhjiä sanoja”, vastasi Heinrich. ”Silloin kun sinä lähdit minun mukaani vanhempiesi talosta, silloin kun luovuit minun vuokseni jalomielisesti kaikista periaatteistasi, silloin meidän kohtalomme ratkesi koko elinajaksemme. Meidän tunnuslauseemme oli siitä lähtien: elää ja rakastaa – miten me eläisimme, se oli täysin yhdentekevää. Ja niinpä haluaisin vielä nytkin kysyä sydämeni äänellä: Mahtaako koko Euroopassa olla ketään niin onnellista, jollaiseksi minä voin oikeutetusti ja tunteideni koko voimalla itseäni kutsua?”
”Meiltä puuttuu lähes kaikkea”, vaimo sanoi, ”meillä on vain oma itsemme, ja minähän tiesin solmiessani kanssasi liiton, että sinä et ollut rikas. Olit itsekin tietoinen siitä, etten minä voinut ottaa mitään mukaani jättäessäni vanhempieni kodin. Näin köyhyydestä on tullut yhtä meidän rakkautemme kanssa, ja tämä pikkuinen huone, meidän keskustelumme, meidän katseemme, jotka kohtaavat rakastetun katseen, on meidän elämäämme.”
”Oikein!” huudahti Heinrich ja ponnahti ilahtuneena ylös syleilläkseen innokkaasti kaunokaistaan. ”Miten neuvottomia, iäksi toisistamme erotettuja, miten yksinäisiä ja hämmentyneitä me nyt olisimmekaan niissä hienoissa piireissä, jos kaikki olisi mennyt tavanomaisessa järjestyksessä. Millaisia katseita siellä, millaisia puheita, kättelyitä, ajatuksia! Eläimet ja jopa marionetitkin voitaisiin opettaa ja kouluttaa lausumaan kohteliaisuuksia ja käyttämään samansävyisiä lauseparsia. Ja niin me, armaani, olemme täällä omassa paratiisissamme kuin Aatami ja Eeva konsanaan, eikä yhdenkään enkelin mieleen tulisi karkottaa meitä täältä täysin turhanpäiten.”
”Mutta”, vaimo sanoi sitten aivan hiljaa, ”polttopuut ovat kohta lopussa, ja tämä talvi on kaikkein ankarin minun kokemistani.”
Heinrich nauroi. ”Jopas nyt”, hän huudahti, ”en voi muuta kuin nauraa silkkaa ilkeyttäni, mutta se ei silti ole vielä epätoivoista naurua vaan johtuu tietystä hämmingistä, sillä en todellakaan tiedä, mistä minä ne rahat ottaisin. Mutta jokin keino on keksittävä, sillä on mahdotonta ajatellakaan, että me paleltuisimme kuoliaaksi, kun meidän rakkautemme on niin kuumaa, meidän veremme niin lämmintä! Täysin mahdotonta!”
Vaimo naurahti lempeästi ja vastasi: ”Kunpa olisinkin Lenetten tavoin ottanut mukaani vaatteita myytäväksi tai kun tässä meidän pienessä taloudessamme olisi vaikkapa ylimääräisiä messinkikannuja tai huhmareita ja kuparikattiloita, niin neuvo löytyisi helposti.”
”Niinpä niin”, Heinrich sanoi rehvakkaasti, ”jos me olisimme samanlaisia miljonäärejä kuin Siebenkäs, niin ei olisi konsti eikä mikään hankkia polttopuita ja jopa parempaa syötävääkin.”
Vaimo vilkaisi uuniin, jossa keittyi leipää vedessä, vaatimaton päivällinen, jonka jälkiruokana olisi hiukka voita. ”Sillä aikaa kun sinä valvot keittiötämme ja neuvot kokkia tarpeen mukaan, minä istahdan tutkimusteni ääreen”, sanoi Heinrich. ”Kuinka mielelläni minä taas kirjoittaisin, elleivät minulta olisi loppuneet tykkänään muste, paperi ja sulkakynät; haluaisin myös lukea taas jotain, mitä tahansa, kunhan minulla vain olisi yksikin kirja.”
”Sinähän voisit ajatella, kultaseni”, sanoi Clara ja loi ilkikurisen silmäyksen miehensä suuntaan, ”eivät sinulta kai sentään ole ajatukset loppuneet.”
”Rakas aviovaimoni”, Heinrich vastasi, ”tämä meidän taloutemme on niin suurta ja laveaa, että se vaatii varmaan kaiken huomiosi. Älä siis anna ajatustesi harhailla, ettei meidän taloudellinen tilanteemme vain pahenisi. Ja koska minä siirryn nyt kirjastooni, jätä minut rauhaan, sillä minun täytyy laajentaa tietouttani ja ravita henkeäni.”
”Hän on mainio”, totesi vaimo itsekseen ja nauraa heläytti, ”ja miten komea hän onkaan!”
”No niin, minä syvennyn jälleen päiväkirjaani, jonka aloitin jo kauan sitten”, Heinrich sanoi, ”on mielenkiintoista tutkia sitä taaksepäin, aloittaa lopusta ja jatkaa sitten vähitellen kohti alkua, jotta ymmärtäisin asiat paremmin. Kaiken aidon tiedon, kaiken taiteellisen työn ja perusteellisen ajattelun täytyy kiertyä kehän jälkeen jälleen yhteen, jotta alku ja loppu liittyisivät tiiviisti toisiinsa, aivan kuten tekee käärme purressaan omaa häntäänsä – siinä ikuisuuden vertauskuva, niin kuin jotkut sanovat; ymmärryksen ja kaiken oikean symboli, joksi minä sitä kutsun.”
Hän luki viimeistä sivua, mutta vain puoliääneen: ”Eräässä sadussa kerrotaan, että raivostunut, kuolemaan tuomittu rikollinen syö vähitellen omaa itseään ja menehtyy siihen; se on pohjimmiltaan kertomus elämästä ja jokaisesta ihmisestä. Kyseisessä tapauksessa jäljelle jäivät vain mahalaukku ja hampaat, meidän tapauksessamme jäljelle jää sielu, joksi käsittämätöntä kutsutaan. Samalla tavoin olen minäkin kuluttanut ja kuihduttanut itseäni ulkoisten asioiden suhteen. Oli melkeinpä naurettavaa, että omistin vielä frakin tykötarpeineen, vaikka en käynyt koskaan missään. Vaimoni syntymäpäivänä minä ilmestyn hänen eteensä paitahihaisillani, pelkkään liiviin pukeutuneena, eihän hovikelpoista väkeä sentään sovi tervehtiä lähes puhki kuluneessa lievetakissa.”
”Tässä kohdin sivu ja koko kirjakin loppuu”, sanoi Heinrich. ”Kaikki ihmiset tajuavat, että meidän frakkimme ovat typeriä ja mauttomia vaatteita, kaikki moittivat niitä, mutta kukaan ei pane minun laillani toimeksi ja hankkiudu kokonaan eroon moisista rääsyistä. Minä en saa nykyisin edes sanomalehdistä tietää, ovatko muut ajattelevat yksilöt seuraamassa rohkeaa esimerkkiäni ja toimintaani.”
Hän käänsi lehteä ja luki edelliseltä sivulta: ”Ilman serviettejäkin tulee toimeen. Kun ajattelenkin, miten suuresti nykyistä elämänmenoa hallitsevat korvikkeet, vastikkeet ja hätävarat, niin minä tunnen suoranaista vihaa tätä saitaa ja itaraa vuosisataa kohtaan ja päätän, kun kerran niin voin, elää niin paljon anteliaampien esivanhempiemme tavoin. Onhan niin, että servietit mokomat on, kuten nykyiset englantilaiset vielä tietävät ja sen vuoksi niitä halveksivat, ilmeisesti keksitty säästämään pöytäliinaa. Jos siis on jalomielistä olla arvostamatta pöytäliinaa, minä menen asiassa vielä pitemmälle ja julistan niin pöytäliinan kuin servietitkin tarpeettomiksi. Kummatkin myydään pois ja ruoka syödään vastedes pelkältä puhtaalta pöydältä, kuten tekivät muinaiset esi-isät, kuten – no, mitkä kansat? – Sama se! Syöväthän monet ihmiset ruokansa ilman pöytääkin. Ja kuten sanottu, minä en pidä kyseisiä tarvikkeita loitolla talostani kyynillisistä säästäväisyyssyistä, niin kuin teki Diogenes, vaan päinvastoin, koska olen tyytyväinen hyvinvointiini, jotta en vain rupeaisi, niin kuin nykyään niin usein tehdään, tuhlaamaan ylettömän säästämisen sijasta.”
”Sinäpä sen sanoit”, sanoi puoliso hymyillen, ”mutta elimmehän me silloin kuitenkin tuhlaavaisesti niillä tuloilla, joita saimme noiden turhien tarvikkeiden myymisestä. Olihan meillä usein kaksikin kulhoa.”
Sitten pariskunta istuutui nauttimaan perin vaatimatonta ateriaa. Näkyä olisi voinut pitää kadehdittavana, niin iloisilta ja suorastaan hilpeiltä he vaikuttivat siinä pöydän ääressä. Kun leipäkeitto oli syöty, kujeellisesti hymyilevä Clara otti uunista liinalla peitetyn lautasen ja laittoi sen ja vielä muutaman perunankin yllättyneen miehensä eteen. ”Jopas nyt!” huudahti tämä. ”Näin sitä tuotetaan vaivihkaa iloa sellaiselle, joka on saanut kyllikseen ainaisesta kirjojen tutkimisesta! Tällä mainiolla maaomenalla on ollut osansa Euroopan suuressa mullistuksessa. Eläköön Walter Raleigh, kelpo sankari!” – He kilistivät vesilaseja, ja Heinrich tarkisti, ettei innostus vain ollut aiheuttanut säröä lasiin. ”Tätä kamalaa keinotekoisuutta”, hän sanoi sitten, ”näitä meidän niin tuttuja arkisia lasejamme olisivat kadehtineet entisaikojen rikkaimmatkin ruhtinaat. On varmaan yksitoikkoista juoda kultaisesta maljasta pelkkää puhdasta, terveellistä vettä. Mutta meidän laseissamme läikehtii raikas vesi niin kirkkaana ja läpikuultavana, niin yhdenkaltaisena pikarin kanssa, että voisi todellakin luulla nauttivansa nesteeksi muuttunutta eetteriä. – Meidän ateriointimme on päättynyt, syleilkäämme toisiamme.”
”Mehän voimme myös siirtää tuolimme vaihteen vuoksi ikkunan ääreen”, vaimo sanoi.
”Tilaahan meillä on”, mies sanoi, ”oikea kilparata, kun ajattelenkin häkkejä, joita Ludvig yhdestoista rakennutti niille joita epäili. On uskomatonta, miten onnellista on jo se, että voi liikuttaa käsiään ja jalkojaan mielensä mukaan. Tosin me olemme yhä vieläkin kahlehdittuja, jos ajattelemme niitä toiveita, joita mieleemme aika ajoin pälkähtää. Ihmismieli on, taivas tietää miten, astunut liimarihmaan, jollaiseen mekin olemme takertuneet ja josta emme kykene irtautumaan, ja me ja rihma olemme niin täysin yhtä, että me joskus pidämme tätä vankilaa parempana itsenämme.”
”Ei noin syvällisesti”, sanoi Clara ja tarttui hennoilla, siroilla sormillaan miehensä kaunismuotoiseen käteen, ”katsopa mieluummin, miten erikoisilla jääkukilla pakkanen on koristellut meidän ikkunamme. Tätini tapasi väittää, että huone pysyy lämpimämpänä, kun ikkunoita peittää paksu jää.”
”Voihan se niinkin olla”, sanoi Heinrich, ”mutta en minä moisen uskomuksen takia haluaisi lakata lämmittämästä. Aikaa myöten jääkerrokset peittäisivät ikkunat niin paksulti, että tupa tuntuisi käyvän ahtaaksi, ja tänne meidän ympärillemme kasvaisi Pietarin kuuluisan jääpalatsin kaltainen jääpalatsi. Mutta me haluamme mieluummin elää porvarillisesti, emme niin kuin ruhtinaat.
”Miten ihmeen kauniisti nuo kukat onkaan piirretty”, Clara huudahti, ”miten monimuotoisesti! Tuntuu siltä kuin olisi nähnyt ne jo ennen oikeasti, vaikka niitä ei osaisi nimetäkään. Ja kas, ne vielä peittävät usein toisensa, ja suurenmoiset lehdet tuntuvat yhä kasvavan meidän puhuessamme niistä.”