Erityiskiitokset
Äidilleni (tuesta puhtaaksikirjoittamisen aikana)
ja Santeri Kinnuselle (kansikuvan mustavalkoversion piirtämisestä)
Tämä kirja on omistettu veljenpojalleni Mikaelille
”Meitä on monneen junaan ja jotkut jää asemallekki”
—Kuisma Ojala
* Kun kertoja käyttää kursivointia, se tarkoittaa kursivoitujen sanojen olevan hahmojen omia ajatuksia, jotka änkeävät osaksi tarinaa.
* Kun vuorosanassa on kursivointia, se tarkoittaa kursivoidun sanan tai tavun korostamista. Kun vuorosanassa on lihavointia, se tarkoittaa että kursivointi ei vaan riitä.
* Kertoja puhuu Suomea ja tarinan päähenkilöt Oulun murretta, joten älä anna sen sekoittaa. Tosin ajatuksilla voi puhua niin oudosti kuin tuntuu.
* Jos joku puhuu isoin kirjaimin, se tarkoittaa huutoa raivohulluuden partaalla. Sitä samaa huutoa, mitä kansikuvakin esittää.
Ihminen (Homo sapiens) on ainoa nykyisin elossa oleva ihmisten (Homo) sukuun kuuluva eläinlaji. Ihminen kuuluu kädellisten (Primates) lahkon isojen ihmisapinoiden (Hominidae) heimoon ja on nykyisin elävistä kädellisistä laajimmalle levinnyt, älykkäin ja runsaslukuisin laji. Ihmisellä on kehittyneet aivot, joiden ansiosta ihminen pystyy abstraktiin ajatteluun, kieleen ja itsetarkkailuun. Tämä on yhdessä pystyasennon ja esineiden käsittelyyn kykenevien yläraajojen kanssa mahdollistanut ihmiselle kyvyn käyttää työkalua monipuolisemmin kuin mikään toinen eläinlaji.
Ihmiset ovat muiden kädellisten tapaan luonnostaan yhteisöllisiä, mutta ihmiset ovat erityisen kyvykkäitä käyttämään viestintää ja kieltä ideoiden välittämiseen. Ihmiset muodostavat monimutkaisia yhteistyötä tekeviä ja kilpailevia sosiaalisia ryhmiä, perheistä aina kansakuntiin asti. Ihmisyhteisön perustan muodostavat kielen kautta välittyvät rituaalit, traditiot, arvot ja lait. Ihmiset tekevät ainoana lajina tulen, kypsentävät ruoan, pukeutuvat ja käyttävät lukuisia tekniikoita. Ihmisellä on myös taiteen tapaisia kulttuuri-innovaatioita, kuten maalaustaide, arkkitehtuuri, kirjallisuus ja musiikki.
Ihmiset eroavat muista lajeista kehittyneen sosiaalisen kanssakäymisen ja kulttuurin ansiosta. Yhteiskunta muodostuu ihmisistä ja heidän muodostamistaan yhteisöistä, jotka ovat keskenään tiiviissä vuorovaikutuksessa tietyllä maantieteellisellä alueella. Kaikki yhteiskunnat yhdessä muodostavat koko ihmiskunnan. Kulttuuri tarkoittaa tietylle ihmisryhmälle ominaista käytöstä, tapoja ja historiaa. Kulttuuri on kaikkea ihmisen toimintaa. Ihmisillä on monia arvoja, normeja ja perinteitä, ja ne yhdistävät tiettyjä ryhmiä. Pitää muistaa, että sosiaalista kanssakäymistä ja yhteiskuntaa on myös eläimillä, kuten muurahaisilla ja linnuilla.
Evoluutiossa ihmisen keinoja selvitä muita lajeja paremmin on ollut keskeisesti älykkyys, ihmisen aivot. Muita vastaavia keinoja, osin aivoihin perustuen, ovat olleet esimerkiksi
Ihmiset pitävät itseään hyvinä tilanteiden arvioinnissa, yleiskäsityksen muodostamisessa, asiayhteyksien tajuamisessa, mallien tunnistamisessa ja vaistojen käytössä. Toisaalta ihmiselle tuottaa vaikeuksia käsitellä asioita rinnakkain, muistaa yksityiskohtia, suorittaa rutiinitehtäviä, luopua vääristä päätelmistä ja hallita stressiä.
Kuitenkin kaikkien näiden ominaisuuksien suhteen yksilöllinen vaihtelu on varsin suurta: joillekin ihmisille esimerkiksi suorittava rutiininomainen työ sopii hyvin ja monien ihmisten paineensietokyky on kehittynyt erittäin vahvaksi.
Ihmisille, kuten muillekin kädellisille ja nisäkkäille, on luonteenomaista ryhmien väliset aggressiot, jotka useimmiten rajoittuvat uhkailuun. Väkivalta esiintyy runsaasti niin ihmisyksilöiden kuin yhteisöjenkin välillä. Ihmisryhmään kohdistuvaa väkivaltaa kutsutaan esimerkiksi vainoksi. Sota on kahden ihmisyhteisön väkivaltainen yhteenotto. Vaikka yhteisö ei olisi osallisena missään sodassa tai vainossa, sen yksilöt voivat kuitenkin kohdata väkivaltaa toiselta taholta. Yhteiskunnat pyrkivät rajoittamaan väkivaltaa tai monopolisoimaan sen vain tietyille tahoille. Monissa kulttuureissa väkivaltaa sekä ihannoidaan että paheksutaan. Väkivalta voi olla myös henkistä.
Väkivalta on ihmsille useimmiten vallankäyttöä, sillä pyritään alistamaan toinen ja saavuttamaan jokin tavoite.
Motivaation käsitettä on käytetty kuvaamaan sitä
Yksinkertaisesti motivaatioteorian tulisi vastata kysymykseen ”miksi käyttäydymme siten kuin käyttäydymme”. Motivaatioteorioiden jaoksi on ehdotettu niin sanottua push-pull-dikotomiaa: toisissa teorioissa oletetaan jokin ”työntävä” organismin sisäinen motivaatiovoima (perinteisesti tension/sisäisen jännitteen vähentäminen, tension reduction), toisissa taas jokin ”vetävä”, organismin ulkopuolella oleva motivaatiovoima (perinteisesti palkkiot/rangaistukset). Hedonistisia motivaatioteorioita yhdistää korostus organismin pyrkimisestä nautinnon tavoitteluun ja ahdistuksen/kivun välttämiseen. Tärkeitä motivaatiokäsitteitä ovat muun muassa vietti, tarve, tavoite, attribuutio ja flow. Tunne on kokonaisuus kompleksisen järjestelmän, kuten ihmisen, koordinoimiseksi tiettyyn perustilanteeseen. Esimerkiksi pelon tunne herkistää aisteja, keskittää huomiota, pienentää pintaverenkiertoa (pienemmät vauriot taistelutilanteessa), nostaa sydämen lyöntitiheyttä, erittää veren adrenaliinia jne. Vaikka ihmiset tietävätkin tunteista nykyään paljon, ovat ne edelleenkin tieteellinen mysteeri. Näitä asioita tutkii erityisesti psykologia.
Ihmisen aivot ovat keskushermoston tärkein osa. Ihmisen aivojen ajatellaan olevan tehokkaammat kuin minkään muun nykyisen tai edesmenneen lajin. Ihmiset ovat tiettävästi myös ainoa laji, jota voidaan kutsua tieteellisesti todella älykkääksi. Aivojen paino on vain noin 2% koko ruumiinpainosta, mutta ne käyttävät 25% ihmisen hengitysilman hapesta. Ihmisaivojen oikeaa ja vasenta puoliskoa yhdistävä aivokurkiainen sisältää noin 100 miljoonaa hermosyytä. Aikuisen miehen aivot painavat keskimäärin 1 424 g, mutta paino alenee iän myötä 1 395 grammaan. Naisen aivot painavat noin 1 265 g.
Ihminen on yksi seitsemästä lajista, joka läpäisee peilitestin, tosin yleensä kaksivuotiaat ihmislapset eivät läpäise sitä. Testattavan pitää tunnistaa oma itsensä peilistä. Muut lajit, jotka läpäisevät testin, ovat simpanssi, norsu, bonobo, oranki, delfiini ja kyyhkynen. Yleensä muiden eläinlajien edustajat reagoivat omaan peilikuvaansa samalla tavalla kuin lajikumppaniinsa.
—Wikipedia
Suomalainen kesämaisema.
Celsiusasteet lähentelivät 30:tä ja täysin avaraa peltoa jossain, keskellä ei mitään, käveli neljä miestä.
Edessä kulki hieman keskivertostandardia pidempi, lyhyttukkainen mitäänsanomaton mies. Hänen takanaan tallasi kaksi miestä.
Toinen miehistä oli täysin keskiverto: 170 senttimetriä pitkä, pienen kaljamahan omaava ja lyhythiuksinen, viitisenkymmentä iältään.
Tämän miehen vieressä käveli nuori, korkeintaan 20 vuotta vanha mies, jonka silmät näyttivät olevan jatkuvasti kiinni. Nuorella miehellä oli suuri nenä, silmälasit ja hänen kasvonsa näyttivät, että ravitsemuspuolesta on pidetty puolinaisesti huolta viime aikoina.
Näiden kolmen miehen takana käveli tukeva, kolmekymppinen mies joka vaappui kävellessään ja oli jännittynyt. Kulkueen edessä kävelevä mies katseli kesäistä luontoa kaikessa rauhassa, kun hänen takanaan olevat kaksi miestä kuiskivat toisilleen.
Vanhempi vastasi — ”Musta tuntuu että ei kannata vaivata päätä”, ja otti housuntaskustaan ruuvimeisselin esiin.
Hän oli liikkumassa tihenevää tahtia edellä kävelevää miestä kohti, kun hänet keskeytti pistoolin laukaus.
Kaikki miehet, pitkä, nuori ja keski-ikäinen kääntyivät taaksepäin täysin hämmentyneinä. Takana liikkunut tukeva äijä piteli asettaan osoittaen ilmaan, ja huusi:
Lihava mies vain katsoi heitä. Hänen kasvonsa odottivat selityksiä. Hän osoitti toisia miehiä aseellaan. Mitään ei tapahtunut, letkan perällä kulkenut mies vain osoitti muita miehiä ja he odottivat sanaa sanomatta.
Letkan edessä kulkenut pitkään mustaan aukinaiseen ruutupaitaan pukeutunut mies tuli muiden suuntaan ja sai tukevan asehullun jakamattoman huomion. Hän käveli pistoolin väärässä päässä lähemmäs ja avasi sanaisen arkkunsa:
Tukeva mies tunsi rationaalisen puolensa ottavan vallan.
Hänen asetta pitelevä kätensä alkoi täristä epäilyttävästi, ja hän laski sen alas. Hän alkoi kävellä muiden kavereiden suuntaan.
Kaikki neljä miestä kävelivät toistensa luokse. Pitkä mies alkoi puhua — ”Mäkin laitoin yhden jätkän just sille asialle. Oliko se kahvikikka minkä sä suunnittelit?” — hän kohdisti kysymyksen asemieheen.
Lihava mies otti pistoolin taskusta, ja osoitti pitkää miestä:
Pitkä mies katsoi ylimielisesti lihavaa toveria, ja sanoi:
Kaikki olivat hiljaa vähän aikaa ja lihava mies kiinnitti huomionsa miehiin, jotka olivat kulkeneet kahdestaan jo vähän aikaa. Hänen kasvojensa lihaksisto alkoi luoda omahyväistä hymyä, ja hän naureskeli:
Asehullu asetti pistoolin piipun nuorimman miehen otsalle
Petri nielaisi kovaäänisesti. lihavan miehen pyssyn piippu liikahti Jorman ohitse ja vähän yläkanttiin pysähtyen osoittamaan pisimmän äijän otsaan.
Sami katsoi muita miehiä odottaen jonkinlaista reaktiota, mutta he vain hämmästelivät.
Sami laittoi puhelimen korvalle ja kuunteli ensimmäisen tuuttauksen, jonka jälkeen Matti huusi, vieläkin pistoolia kädessään pidellen, mutta maahan osoittaen:
puhelimesta vastattiin: ”Mikael Aro. Miten voin auttaa?”
Hieman äkkipikainen Sami tarkisteli puhelimesta: ”Mikael! Voisitko sä olla niin ystävällinen, että selittäisit mitä tapahtuu, me ol—”
Sami laski puhelimen pois korvaltaan.
Hän painoi nappia. Petrin, Jorman ja Matin kerääntyessä lähemmäksi puhelimen kaiuttimesta puhuttiin:
Noin 30 minuutin kuluttua pojat istuivat ringissä, kaikki Samia lukuun ottamatta tupakkeja polttaen. Petri piti tupakkansa suodatinta kymmenen senttimetrin päässä huuliltaan ja puhalsi harmaan savuvanan oranssia kärkeä päin. Pojat olivat vaiti. Sami vilkaisi olan yli takavasemmalle ja huomasi tiellä ajavan pakettiauton joka teki 90-asteisen käännöksen pellolla oleville poluille.
Matti hätkähti, kääntyi myös taakse ja imi vielä yhdet pitkät sauhut. Hän heitti puolinaiksi poltetun savukkeen maahan ja otti muiden, jo ylös nousseiden poikien kanssa samanaikaisesti pari askelta taaksepäin.
Paku oli ajamassa heitä kohti, ja sieltä töötättiin.
Auto oli lähellä ja miehet odottivat sen tulevan lähemmäksi. Sami tarkkaili pakua ja alkoi juosta siitä poispäin, huutaen — ”Ne on kytät!”
Matti, Petri ja Jorma ottivat myös jalat alleen, ja siviilipoliisiauto lisäsi vauhtia. Matti läähätti, ja huusi raskaan hengityksen keskeltä:
Kaikki pojat olivat hiljaa ja juoksivat kaikista jaloistaan irtoavilla voimilla. Sami oli taas vanan edellä, Petri hänen takanaan ja Jorma ja Matti takana. Matti pysähtyi ja maanisen uupuneena kaatui pellolle makaamaan. Hän alkoi tehdä yritystä nousta ylös. Petri, joka vilkuili joka toinen sekunti taakseen, huomasi tämän ja kääntyi juoksemaan toiseen suuntaan. Sami juoksi kymmeniä metrejä muiden edellä vikkelästi kuin joku, joka tekee tätä paljon. Hänellä ei näyttänyt olevan huolta tässä maailmassa. Jorma pysähtyi ja huudahti veljenpojalleen:
Petri oli päässyt Matin luokse ja tämä oli jo ylhäällä. Petri katsoi huolestuneesti Mattia ja Matti huusi hänelle, yhä siinä sivussa läähättäen:
Matti ja Petri alkoivat juosta, kun takana kuului koiran ulvontaa.
Pojat laittoivat lisää liikettä niveliin. Petri vilkuili jatkuvasti taakseen. Hän näki koiran tulevan lähemmäksi ja lähemmäksi. Koira juoksi lopulta Petrin kiinni ja loikkasi hampaat edellä tämän nilkkaan. Petri yritti kiivetä ulos huutaen kivusta ja katsoi muiden miesten suuntaan. Matti, Jorma ja Sami olivat pysähtyneet pitkän matkan päähän. Matti levähti ja Sami huomautti tälle jotain. Mitä Matti huomautti, Petrillä ei ollut aavistustakaan. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa muuta kuin koiran murinan. Petri katsoi nyt toiseen suuntaan, ja näki lyhyen poliisimiehen, jolla oli haulikko käsivarsilla.
Koira tuli pois Petrin kimpusta ja Petri alkoi startata uudelleen.
Petri katsoi hätääntyneesti miestä päin ja näki tämän osoittelemassa haulikolla.
Petri lopetti, mitä ikinä olikaan tekemässä ja luonnollisesti alkoi anella — ”Älä! Älä! Mä voin mennä linnaan!”
Poliisi tirskahti ja otti parempaa asentoa haulikkonsa kanssa, kun käsiaseen luoti tuli hänen päälakensa sivulta sisään ja suusta ulos. Poliisisetä kaatui suu verta pulputen makaamaan Petrin päälle. Petri rimpuili päänsä pois miehen alta ja käänsi katseen tätä päin. Hän näki kuolleen poliisin, jonka pää makasi oikealla poskella ja jonka suu vuoti valtavia määriä verta Petrin rinnukselle. Petri jumittui katsomaan poliisin kuolleita kasvoja ja toinen laukaus lopetti tämän hetken.
Petri kääntyi katsomaan oikealle päin ja näki mustiin pukeutuneen, aurinkolasipäisen, liki kaljun vanhan miehen seisovan polvillaan ja pitelevän asetta poliisin vatsaa vasten. Lasipäinen mies otti käden pois Petrin ja poliisisedän ruumiin välistä ja mutisi hiljaa:
Petri tuijotti ällistyneesti tuntematonta miestä ja tämä potkaisi poliisin ruumiin vihaisesti pois Petrin päältä. ”ALA MENNÄ SINNE AUTOON!” — hän huusi. Tää ukko ei nyt pelleile ollenk-- ”TÄNNE TULEE LISÄÄ PARTIOITA KOHTA!”
Petri nousi seuraavalla sekunnilla kipeille jaloilleen ja huusi kavereille, jotka olivat jo varovaisesti kävelemässä heitä päin:
Jorma huusi metrien päästä Petrille:
Matti, Sami ja Jorma lisäsivät vauhtia.
Miehet istuivat poliisiauton perälle ja uniformun päälleen vetänyt muukalainen nousi etuosaan, kuskin paikalle. Ovet lätkäistiin kiinni auton molemmista päistä. ”Kukas äijä se sinä oot?” — Matti huusi äijälle edessä.
Etuosassa istuva muukalainen käynnisti auton ilman avaimia ja kääntyi ajamaan pois pellolta.
Vieläkin nimettömänä säilynyt mies ajoi tylsästi eteenpäin tuijottaen siviilipoliisiautoa, kun hänen puhelimensa soi. Hän nosti puhelimen korvalle ja vastasi pitkällä alkusoinnulla:
”Veikko.”
Mikael Aro jutteli toisesta päästä:
Veikko huokaisi hiljaisesti
Veikko odotti vastausta muutamien sekuntien ajan ja Mikael sanoi tälle:
Veikko veti syvään henkeä ja huokaisi taas asettaen kännykän viereiselleen istuimelle.
Auton matkustajatilan lattialla istuvat Matti, Jorma ja Petri katselivat kaikki ylenpalttista pelkoaan piilotellen ympärilleen. He tarkkailivat tilassa olevia muovisia koreja ja katsoivat, kun ne heiluivat auton renkaiden osuessa kuoppiin. Hiljaisuus oli langennut. Petri rikkoi jään sanoen sedälleen:
Sami, joka nojaili takakenossa käsivarsiinsa, sai viestin takin taskussa värisevään puhelimeen. Hän tarkkaili sekuntien ajan muita miehiä. Samin kurkottaessa taskulle ja katsoessa viestiä puhelimesta Matti sanoi Jormalle:
Matti ei voinut olla luomatta ainakin vähän kiusaantunutta katsetta Petrin suuntaan.
Petrin päässä laukkasi takauma tukevasta, aurinkolasipäisestä poliisimiehestä haulikon kanssa. Hän säpsähti haaveilustaan ja kurkotteli vetämään housunlahjettaan ylös katsoakseen nilkkansa kunnon. Hän käänsi katseen ylös ja näki Samin laittavan puhelinta takaisin takintaskuun.
Sami kääntyi katsomaan uteliaasti Petriä. Hän huomasi saaneen osakseen Matin ja Jormankin huomion. Petri jatkoi puhumista
Miten sulla voi olla puhelin mukana?”
Sami katsoi hämmentyneesti Petriä, ja sanoi:
Petri nyökkäili sisäistäen, mitä Sami juuri sanoi.
Hän laittoi käden taskuun ja otti puhelimen esiin. Petri hämmästeli ääneen:
Vihaisen näköiseksi muuttuva Matti laittoi etusormen suunsa eteen ehdottaakseen hiljentymistä. Hän osoitti toisen kätensä etusormella auton eteen, jossa Veikko vei auton mutkaan. Oli hiljaista, ja Matti kyyristyi hiljalleen vähän matkaa. Hän kuiskaili pojille:
Kaikki miehet olivat Matin avautumisen jälkeen kuin taikaiskusta täysin vaiti.
Puoli tuntia meni madontahtia poikien ohi. Pojat vaikuttivat siltä, että olivat olleet täysin vaiti koko reissun ajan. Yllättäen Matti sanoi Samille:
Sami katsoi Mattia nyökkäillen ja tyynesti kertoen:
Veikko Junnila istui äärimmäisyyteen asti tylsistyneenä auton etupenkillä, ja kuunteli auton radiosta hiljaisella äänenvoimakkuudella Eaglesin kappaletta ”On the Border” naputellen sormiaan rattiin. Hän huokaisi taas.
Veikko säpsähti kuullessaan auton takaosasta laukeavan aseen äänen. Veikko kurkisti ikkunasta taakse pysyen tylsistyneen vakavana sen sijaan, että olisi laukausta säikähtänyt. Ikkunan eteen oli laitettu jotain. Veikko ei nähnyt taakse kurkkiessaan. Hän käänsi katseensa taas eteenpäin ja alkoi hiljalleen kurkotella saadakseen jalkatilassa makaavan pistoolin.
Matkustajatilan sivuovi aukesi ja Veikko katsoi, nyt jo laimeasti hämmästyen taakse. Hän nosti pistoolin ylös, ja katsoi yltyvässä jännityksessä tiellepäin. Hän huomasi lähellä olevan bussipysäkin, lisäsi vauhtia ja parkkeerasi siihen.
Veikko nousi ulos ja käveli omalta oveltaan matkustajatilan sivuovelle. Hän katsoi sisälle, eikö nähnyt siellä ketään. Autotiellä ei ollut ketään muita, eikä kukaan ollut juoksemassakaan. Veikko käveli lähemmäksi ovea ja pisti päänsä sisään nenää ihan kaiken varalta sormilla pidellen.
Veikko kurkisti sisään ja Matti lattoi pistoolin tämän ohimolle.
Veikko näki Jorman, Samin ja Petrin istumassa auton takaseinään nojaten ja pidellen kiinni auton rakenteesta. Hän huokaisi ja kuuli Matin kertovan jotain:
Veikko nyökkäsi kerran, tuijottaen samalla tylsällä ilmeellään kaukaisuuteen. Hän sanoi hyvin hiljaisesti:
Mikael Aro lepäsi nojaten tietokonetuolillaan taaksepäin toimistossa, jossain. Hän piti kouraa haarojensa välissä, farkkujen sisällä ja katsoi vasemmassa kädessä pitelemäänsä simpukkapuhelinta. Puhelimen lähetetyt viestit-kansio sisälsi viestin, jonka hän oli lähettänyt Samille —
”Matilla on se pistooli. Keksikää jotain saadaksenne kuskin huomio ja jotta Matti saa suostuteltua sen ottamaan jonkun teistä juttuseuraksi. Älä missään olosuhteissa ota puhelintasi esiin enää tämän jälkeen. Tuhoa se heti kun pääsette perille. Noin puolen tunnin päästä te olette tarpeeksi autiolla alueella. Tehkää vaihto siinä. Mä otan Mattiinkin yhteyttä.”
Mikaelin pöydällä oleva piippari piippasi. Naisääni puhui siihen:
Mikael otti käden pois housuistaan, otti etunojaisemman asennon, ja vastasi naiselle:
Vastaukseksi kuului lyhyt, virallinen ”Selvä.” Mikael nousi ylös, ja
käveli toimistossa olevalle pienelle metalliselle roskakorille. Hän meni polvilleen, katkaisi puhelimen roskakorin reunaa vasten, pudotti palaset roskikseen ja otti pussin pois alkaen solmia sen sankoja yhteen.
”No niin… Onko tää puhelu nyt päällä?” — Veikko uteli Samilta, joka istui matkustajan paikalla. ”Joo, on se”, Sami ilmoitti. ”Puhu tätä päin”. Sami laittoi puhelinta Veikon syliin ja Veikko kumartui alkaen puhua:
Veikko korotti kesken kaiken ääntään — ”--JA MIKSI HELVETISSÄ TE EDES HYPPÄSITTE POIS IRTI PÄÄSSEESTÄ VANGINKULJETUSAUTOSTA JA LÄHDITTE KÄVELEMÄÄN SITÄ PELTOA? Oletteko te noin pestävissä, että te vaan tottelette jotakuta, joka kirkkain silmin väittää haluavansa teidän parasta?”
Veikko katsoi Samia, joka tuijotti tätä mahdollisimman tavallisin ilmein. Ei mitään sanottavaa.
Puhelinlinja oli edelleen auki.
Sami laittoi Matin pistoolin Veikon ohimolle.
Veikko katsoi tummennetusta tuulilasista ulos ja saman typerän näköisen tylsän ilmeen ylläpitäen huusi:
Sami veti epäröivän hitaasti pistoolin takaisin.
Mikael istui työpöytänsä ääressä ja viileän tyynesti eteenpäin tuijottaen jutteli vastapäätä istuvan neidin kanssa.
Mikael katseli Niinaa silmiin, esitti mietiskelevänsä vähän aikaa ja muisteli ääneen — ”Ai niin, Petri… Petri on minun asiakkaani, kyllä. Hirveän läheinen en ole hänen kanssaan, tosin.”
Mikael veti huolestuneen ilmeen naamataululle.
Mikael tuijotti Niinaa häkeltyneesti ja tarkisteli:
Niina huokaili kierittäen silmiään ja nousi ylös tuolilta iskien kädet työpöytään. Hän seisoi vahvassa etukenossa, ilmoittaen Mikaelille:
Mikael muunsi ilmeensä tylsän tavallisesta vähän ylimielisemmäksi. Kun Niina oli lopettanut puheen, Mikael katsoi tätä esteettömästi suoraan silmiin.
Mikael katsoi Niinan muuttuvan raivokkaammaksi ja raivokkaammaksi, ja tämän hengityksen muuttuvan raskaammaksi veto vedolta.
Niina kääntyi pois ja käveli ulos Mikaelin huutaessa perään — ”Pysy yhteydessä!”
Veikon ajama pakettiauto pysähtyi soraiselle, rikkaruohoa paikoittain puskevalle parkkipaikalle, jossa ei ollut ketään muuta.
Petri, joka istui takana, tunsi auton pysähdyksen ja säpsähti. Jorma avasi oven ja auttoi itsensä ulos. Hän huomasi Samin hyppäävän pois juuri samaan aikaan ja Petrin ja Matin kiipeilevän viimeisinä ulos.
Paku alkoi ajaa parkkipaikan reunaa kohti, ja kääntyi.
Veikko ajoi herrojen vierelle. Hän katsoi herroja pienen hetken ajan, kurkotti jalkatilaansa ja ponnisti ylös. Hän näki vain Matin seisovan vanhalla paikallaan.
Sami, Jorma ja Petri nousivat kaikki ylös ja katsoivat, kun Veikko heitti polttavan kuumalle soralle mustan kansion. Hän polki auton kytkimen pohjaan ja ennemmin kuin pian oli tiessään.
Miehet katsoivat mustaa kansiota, ainoaa asiaa, mikä heille oli jäänyt käteen tästä koko sekoilusta. He kaikki jäivät tuijottamaan kansiota vähäksi aikaa miettien, kunnes Petri rykäisi ja ohjaili — ”Aikooko kukaan nostaa ton ylös ja katsoa mitä siinä on?”
Matti käveli porukan perältä kansion luokse, nosti sen käsivarsilleen, ja itseään päin sisältöä pidellen avasi sen. Näky yllätti.
”Mikaelilta, lue ääneen” — Matti luki täydeksi ahdetun kansion ensimmäistä sivua, jossa oli käsin kirjoitettu viesti.
Sami, joka seisoi askeleen päässä Matista, otti puhelimen esiin ja katsoi kelloa. 15:57. Jorma vilkaisi sivusilmällä Samin suuntaan pysyen silti vaiti. Matti — joka ei huomannut mitään tapahtunutta — jatkoi lukemista:
Matti käänsi sivua ja jatkoi lukemista:
Kansion toiselle, ruutupaperiselle sivulle oli liimattu kiinni neljä muovista henkilöllisyystodistuskorttia. Ensimmäinen, jossa komeili Sami Siepin kuva, oli varustettu nimellä Mika Veijalainen. Toinen, Petrille tarkoitettu kortti oli varustettu nimellä Toni Veijalainen. Matin kortissa sanottiin nimi Ville Veijalainen ja Jorman kortissa oli printattuna nimi Juha Veijalainen. Pojat laittoivat kortit taskuunsa ja katsoivat toisiaan, kaikki sanattomana.
Petri muuttui skeptisemmäksi ja avasi suunsa aikeissa puhua, mutta päättikin olla hiljaa.
Samaan aikaan Matti katsoi sivun alareunaa, jossa luki:
Matti käänsi kolmannen sivun esiin, ja jatkoi vähän kyllästyneemmin lukea:
Niina tuli poliisiaseman ulko-ovesta sisään, ja astui tuulikaapista käytävälle, jossa näki luukulla istuvan miehen.
Niina huokaisi hartaasti. Henry yritti pelastella Niinaa hermoromahdukselta lohdutellen:
Niina ei voinut olla olematta poissaoleva.
Niina käveli käytäviä pitkin. Hän oli täysin hukkunut ajatuksiinsa. Hänen näkökenttänsä kävi nopeasti läpi pienen sumentumisen ja hän siirsi refleksimäisen hätäisesti kättään otsaan vasten ja pysähtyi paikalleen haukkomaan happea. Hän puisteli päätään tämän hetken loppuessa, nosti sen ylös ja jatkoi taas kävelyään. Vähän aikaa käveltyään hän huomasi tuntevansa jotain, mutta ei tiennyt mitä. Hän kääntyi huomaamattaan käytävällä todistehuoneen ovelle.
Hän painoi ovenkahvan pohjaan ja avasi oven miettien.. Miten mä tänne säntäsin? Hei, ehkä se oli joku vaisto… Joku poliisin vaisto…
Niina käveli nurkassa makaavalle laatikolle, jonka päällä luki Petri Soisalo. Niina avasi laatikon. Kaiken Petrin kämpästä löytyneen roinan päällä oli jalallinen lasi, joka oli täytetty vedellä ja johon Petrin matkapuhelin oli upotettu. Niina katsoi lasia ällistellen ja kääntyili sivuille.
Hänen korvansa loivat pieniä ääniä hiljaisuudesta. Hän kääntyi laatikosta poispäin, ottaen samalla aseensa pois kotelosta ja käsiinsä. Hän osoitteli aseella joka puolelle, pitkin todistehuonetta ja huusi:
Niina oli hiljaa. Hän yritti tarkkailla, kuuluisiko todistehuoneesta minkäänlaisia merkkejä elämästä. Pian huoneen ovi avattiin. Niina kääntyi sen tarkemmin miettimättä osoittamaan sinne päin.
Ovelta tuli peremmälle hieman Niinaa vanhempi naishenkilö, joka tuijotti Niinaa häkeltyneenä.
Illemmalla Mikael, joka juuri oli päässyt töistä, tuli ulos oman henkilökohtaisen toimitilansa odotushuoneesta. Hän astui parkkipaikalle, jossa oli vain yksi auto. Mitään ajattelematta ja mitään mielentilaa valitsematta Mikael eteni autoa kohti, laittoi avaimet kuskin oven lukkoon, avasi oven raolleen ja kuuli puhelimensoinnin. Hän otti puhelimen taskusta ja laittoi korvalleen.
Mikael katkaisi puhelun ja laittoi puhelimen taskuun.
Niina ajoi autollaan pihaansa. Pysäköityään ja auton sammutettuaan hän huokaisi katsoen epätoivoisena taivaalle. Hän nousi ylös autosta, käveli poispäin ja laittoi oven etäältä lukkoon. Hitaasti, vasten tahtoaan, Niina löntysteli omalle etuovelleen. Hän laittoi avaimen lukkoon huokaisten hyvin hartaasti. Hän avasi oven ja sen raossa seisoessaan huomasi miehensä tulemassa iloisesti käytävällä vastaan:
Niina, joka ei näyttänyt olevan surullinen, iloinen tai mitään siltä väliltä, sanoi sarkastisesti iloisuutta teeskentelevällä, silti hiljaisella äänellä:
Hän tarttui oven kahvaan kiinni ja veti oven kiinni perässään.
Tylsän tavallisen näköinen yksiöasunto.
Huoneessa Pauhasi televisio, josta kuului uutinen — ”Vangikuljetuskatastrofi Oulussa on jättänyt kaupungin asukkaat varuilleen ja poliisit ymmälleen. Kuljetusauto ajoi kohtalokkaan kolarin puuhun kesken matkansa. Sen kuljettaja oli lamautettu. Ilmeisesti hetki ennen tapaturmaa myrkytetty kuski julistettiin kuolleeksi samalla hetkellä, kun virkavalta auton löysi. Vangeista kaiken kaikkiaan yhdeksän selvisi, kolme antautui ja kuusi pakeni. Kaksi pakolaista on jäänyt kiinni, mutta neljä vankia on edelleen vapaalla jalalla. On olemassa epäilys, että rikospaikalta löydetty kuollut poliisi murhattiin yhden karkurin toimesta. Murha tapahtui vain hetkiä kolarin jälkeen, kymmenien metrien päässä autosta ja käsiase oli murha-asetta. Ketään ei löydetty paikalta.”
Hieman kauempana tyhjään olohuoneeseen välkkyvästä televisiosta, Mikael seisoi parvekkeella tupakkaa poltellen, terassin ulko-ovi auki. Hän kuunteli. Uutistoimittaja meni toiseen uutiseen, mutta Mikael oli liian ajatuksissaan pysyäkseen kärryillä. Sen vaan kuulee siitä… Äänensävystä… Terassin pöydällä makaava kivikautinen matkapuhelin soitti alkuperäistä Nokia Tunea ja Mikael käänsi katseensa siihen. Hän otti käden pois taskusta ja puhelimen käteensä. Hän siirsi sen hitaasti korvalleen painaen vihreää luuria tarkistamatta soittajaa. Veikko puhui toisesta päästä:
Mikael sulki puhelun ja laittoi puhelimen pöydälle.
Hän pudotti kahdesti imetyn tupakan terassin lattialle, polki sen ja käveli tahallisen hitaasti olohuonetta kohti.
Veikko päivysti autossa verotoimiston edessä keskellä keskustaa. Hänen sylissään oli vihko, sen ensimmäinen aukeama auki. A4-kokoisella sivulla oli kaksi listaa puhelinnumeroita. Toisen listan alaotsikko oli Vastaa, toisen Soita.
Puhelin soi. Veikko laittoi sen vihkon sivun päälle ja selasi puhelinnumeroiden laajaa luetteloa etusormellaan pysäyttäen sen yhteen tarkkaan valittuun numeroon. Hän tarkisti nopeasti, ovatko numerot samat, ja vastasi puheluun. Toisesta päästä puhui Mikael, korkeammaksi muunnellulla äänellä:
Mikael odotti muutaman sekunnin ajan Veikon vastausta, mutta Veikko pysyi tuttuun tapaansa hiljaa.
Mikael sammutti puhelun linjan toisesta päästä ja Veikko pudotti puhelimen hyppysistään lattialle.
Niina makasi sängyssään kattoa tuijottaen, kuin odottaisi jotain, joka ei ikinä tule. Hän näki veljeään käsittelevien takaumien rullaavan silmiensä edessä:
Petri seisoi Niinan eteisessä. Hänen kasvojaan komisti musta silmä. Juuri oven aukeamista prosessoidessaan hän kääntyi katsomaan eteiskäytävään, jossa Niina tuli itkua pidätellen hänen luokseen.
— ”Ei se tarkottanut mitään!”
Ovenkahvan pohjaan lykännyt Petri tuijotti lähes kiinni olevilla, vaisuilla silmillä siskoaan pari sekuntia ja ovea auki pukatessaan mutisi kuuluvasti:
— ”Joo-o, vahingossako tuo sun härkäs mua otti hartioista ja nakkas lattialle?”
Kyyneliin puhjennut Niina huusi takaisin:
— ”Vittu! Oispa tämä kaikki voinut mennä toisin! Ethän sä vaan mun takia lähde?”
Petri pysähtyi, kääntyi siskoansa päin, kallisti hellästi päätään ja upean sarkastisesti tokaisi:
— ”Tuo sun empatiakyky sulattaa mun sydämeni, sisko rakas.” Niina alkoi korjailemaan Petrin väärinkäsitystä:
— ”Emmä sitä sill—”
Petri lätkäisi oven kiinni kesken Niinan selittelyn. Oleskelutilasta huusi Niinan mies:
— ”Hyvä että tuo vitun torakka lähti täältä.”
Niina laittoi kämmenen otsalleen ja rauhallisesti hengitellen antoi sen valua koko kasvojensa mitan. Hän laittoi kämmenet polville, meni syvään etunojaan ja jatkoi hengittelemistä. Hän vaihtoi hengitystien nenäkseen huomaten, että se auttaa ahdistavaa olotilaa. Hän avasi silmänsä ja katsoi lattiaa. Taustalta kuului ensin, kun kaljapullo avattiin ja sitten pihalla paiskattiin auton ovi kiinni. Niina siirsi kätensä hiuksilleen, ja otti niistä lujasti kiinni. Hänen miehensä huusi olohuoneesta:
— ”Aiotko sä--”
— ”TURPA KIINNI! HAE ITE KALJAS JA TEE ITE RUOKAS, ANNA MUN OLLA.”
Niina säpsähti ja tiedosti liian hitaasti nähneensä iltaunta. Vittu. Hän yritti kääntää kylkeä, mutta oli jumittunut paikalleen.
Petri katsoi kesäistä luontoa ja mietiskeli henkeä vetämättä jotain, ilmeisimmin-ei-kovin-mukavaa tapahtumaa. Hän laittoi kädet taskuun, huokaisi ja potkaisi maassa olevaa kiveä. Takaa kuului Matti Lehdon huuto — ”No niin tule jo pikkujäbä!”. Petri, katsoen samaan suuntaan vieläkin, huokaisi tuolle tyhmälle työintoiselle, turhauttavan kömpelölle Matille. Hän laittoi kämmenen kasvoilleen. Hän kääntyi 180 astetta ja näki Matin pitelemässä auton taka- ovea auki.
Petri kiipesi sisään.
Hän nykäisi puolinaisen laiskasti oven kiinni. Oven sulkeuduttua auto starttasi välittömästi. Petri tarkisti kuka on kuskin paikalla. Hän näki aurinkolasipäisen miehen, jota ei tunnistanut. Matti kääntyi katsomaan Petriä ja alkoi puhua:
Kuski nojasi taaksepäin ja katsoi heitä. Hän pysyi vaiti ja näki Matin tuijottavan häntä ja Petrin katselevan syliinsä. Kuski kääntyi taas katsomaan maantielle.
Petri käänsi happaman naamansa katsomaan auton kattoon, nojautui itsekin taaksepäin ja alkoi muistella:
Petri ja Jorma ajoivat vuokra-asuntokerrostalon sisäpihaan. Auton
pysähdyttyä Petri laittoi Marlboron huulilleen, mutisten sedälleen:
”Onko se siis huomenna?”
”Petri hei, sun pitää ihan oikeasti harkita vähän tarkemmin. Mä olen
ollut tällä alalla 20 vuotta ja tämä huominen keikka on helposti
lueteltavissa yhteen kymmenestä vaikeimmasta.”
Petri otti savukkeen sytyttämättömänä pois huulien välistä ja laittoi
sen sormiensa välissä lantionsa korkeudelle.
”Miksi sä sitten haluat tehdä sen?”
”Mun vaan pitää.”
Petri väitti vähän turhautuneena vastaan:
”Mikset sä voisi vaan kertoa mulle? Miten helvetissä se on
mahdollista, että--”
”Mikael Aro, se lakimies. Muistathan sä sen pahoinpitelysyytteen,
joka musta nostettiin?”
Petri, joka oli jäänyt availemaan turvavyötään, kääntyi sedän puoleen ja sanoi tälle:
”Mitä helvettiä? Siis miten se liittyy siihen lakimieheen?”
Jorma huokaisi hiljaisesti ja kääntyi ulalla olevan veljenpojan puoleen.
”Vastapalkkio…”
”Miten tuo on ees… Mahdollista?”
”Siihen mä suostuin. Mun pitää nyt lähteä. Palataan.”
Petri katsoi vähän aikaa setäänsä skeptisin silmin ja sisäisti pian tilanteen. Hän avasi auton oven, kiipesi ulos, sulki oven ja Jorman lähdettyä käpälämäkeen sytytti Marlboron.
Hänen korvaansa kantautui taas Matin puhe:
Petri heräsi sataprosenttisesti todellisuuteen ja huomasi auton pysähtyneen, sekä Matin ja taaksepäin kurkistelevan kuskin katsovan häntä oudoksuen kuin… kuin vittu jotain, mitä ihmiset nyt oudoksuu. Halpaa makkaraa vaikka.
Petri katsoi kuskia, sitten tirskuvaa Mattia. Hän avasi auton oven ja vilkaisi vielä noustessaan nopeasti kuskia.
Hän meni kuitenkin paikalleen.
Mikä tuota nyt oikeasti vaivaa…
Noin 5 minuutin kuluttua:
Petri huomasi itsensä laskemasta sormiaan ja vajosi taas nopeasti, huomaamattaan mietteisiinsä:
Hän käveli Marlboron pätkää laiskasti sormiensa välissä pitäen kohti vuokra-asuntotalon rappua ja pudotti tupakan epähuomiossa seinässä kiinni olevan tuhkakupin viereen.
Hän pääsi ulko-ovelle ja pysähtyi painaessaan kahvaa pohjaan.
Hän veti henkeä, oli hiljaa paikoillaan ja nielaisi.
Hän avasi oven ja lompsi sisään.
Hetken päästä Petri pääsi asuntonsa ovelle ja näki oveen pystyyn lyödyn naulan, josta roikkui lappu. Hän otti lapun kouraansa ja luki. Hän muuttui vähän surkeammaksi, mutta sokaistui sitten vihasta. Hän heitti lapun pois ja potkaisi ovea.
Mutta missä vitussa mun kamat oikein on?
Petri alkoi murtaa ovea..
Hetken päästä Petri sai oven irti. Hän ryntäsi sisään ja näki tehdasasetuksissaan olevan asunnon silmiensä edessä. Jäljellä oli vain keittiön ja olohuoneen pöydät. Petri juoksi jääkaapille ja huomasi sen olevan tyhjä. Tärkeysjärjestystä kerratessaan Petri juoksi seuraavana tiskialtaalle, jossa oli vain harja.
Hän alkoi juosta, tuskanhien otsaa kostuttaen, kohti makuuhuonetta. Sinne päästyään hän juoksi työpöydälle huoneen perällä ja avasi sen ylälaatikon. Joku muu oli siivonnut laatikon tyhjäksi. Petri oli shokin rajamailla ja huomasi jalkojensa vapisevan. Hän alkoi availla muitakin laatikoita. Laatikko toisensa perään Petri veti vesiperiä. Alimman laatikon kahvalle kyyristyessään ja juuri otetta kahvasta ottaessaan, Petri luovutti. Hän kellahti perseelleen lattialle. Vähän aikaa happea haukottuaan ja eteenpäin haihtuvalla katseella tuijotettuaan, hän pyörtyi ja kaatui lattialle.
Petrin hämäsi ajatuksista pois laiska keskustelu taustalla. Matti puhui kuskille.
Petri tunsi suunsa tukituksi. Matti oli lämpimikseen hiljaa.
Auto pysähtyi liikennevaloihin ja kuski kääntyi katsomaan Petriä. Aavistuksen äkäisesti hän torui:
Valo vaihtui yllättävän nopeasti vihreäksi ja kuskimiehen ja Petrin tuijotuskilpailun keskeytti takaa kaikuva tööttäys. Kuski kääntyi katsomaan eteenpäin, huokaisi turhautuneena ja lähti taas liikkeeseen.
Sami ja Jorma kävelivät kahden paahtavan kuumassa helteessä, puiden lehtien suojatessa liian lämpimältä säteilyltä.
Jorma, selvästi innokkaana aloittamaan keskustelua mielenkiintoiseksi havaitun partnerinsa kanssa, otti ja aloitti sen:
Hiljaisuuden harmoniassa kylpemiseen tuudittautunut Sieppi kääntyi uteliaasti, tuijottamaan vierellään kävelevää Soisaloa. Soisalo puhui Samille taas:
Kiusallisuudessa pesiytyneestä turhautuneisuudesta kimpoavaa huokausta pidätellen Sami mutisi — ”Nii-in…”. Jorma hengitteli vähän ahtaammin. Perkeleen astma vittu. Hän jatkoi puhumista vähän haikeasti: