Toinen painos, 2018
ISBN 978-952-5710-43-4 (painettu kirja)
ISBN 978-952-5710-75-5 (e-kirja)
© Hannu Salmi, H. K. Riikonen & Faros-kustannus Oy
Faros-kustannus Oy
www.faroskustannus.fi
Alkuteos: Les aventures du dernier Abencérage, 1826
Kiitos avusta Jaakko Hämeen-Anttilalle ja
Arto Rintalalle.
Volter Kilven romaanissa Kirkolle (1937) Albert-poika miettii kotonaan olevaa ”suurta sidottua kuvalehtikirjaa”, jossa on kuvia oudoista maista ja ihmeellisistä metsistä. Kirja on ruotsinkielinen ja sen nimenä on ”Atala”. Sen kuvista Albert on voinut seurata ”kalvasta nuorukaista ja neitoa, ihanaa kuin riutumus heidän haikealla matkallaan salaperäisessä maailmassa”. Teoksen luonnehdinta jatkuu samansuuntaisesti usean rivin verran tuoden esille koko romanttisen sanaston ja aihepiirin.
Kilven romaanissa ei maailmankirjallisuuden merkkiteoksia nimeltä muuten mainita, joten on kiinnostavaa, että juuri François-René de Chateaubriandin (1768–1848) Atala tuodaan esille. Chateaubriand ei ollut Suomessa mitenkään tuntematon 1800-luvulla, johon aikaan Kirkolle-romaanin tapahtumat sijoittuvat. Vuosisadan kuluessa Chateaubriandista oli useita mainintoja suomalaisissa lehdissä. Ruotsinnosten ohella hänen teoksiaan voitiin lukea myös suomeksi. Atalasta ilmestyi 1800-luvulla kaksikin suomennosta, Into N.:n (= I. K. Inha) vuonna 1884 ja Uuno Helven (= Uuno Varis) vuonna 1898. Tässä uutena suomennoksena julkaistava Viimeinen Abenserragi ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi J.J.M.:n, myöhemmin slavistina tunnetun Jooseppi Julius Mikkolan kääntämänä otsikolla Viimeisen Aabenserraagin vaiheet vuonna 1884. Inhan ja Mikkolan käännökset Valvojassa (1885) arvostellut O. H-nen (= Onni Hannikainen) piti niitä voittona suomalaiselle kirjallisuudelle, vaikka hän huomauttikin eräistä kielellisistä seikoista. Sittemmin Chateaubriandia on suomennettu kohtuullisen paljon: Atala vielä kaksikin kertaa (1912, 2003), René (2006) ja alkuosa laajasta teoksesta Muistoja haudan takaa (2006). Suomen kirjailijoista Chateaubriand vaikutti esimerkiksi Fredrik Cygnaeukseen, jonka runo ”Den gamle kriste skalden” ilmentää innostusta Chateaubriandin Génie du christianisme -teosta kohtaan.
Chateaubriandin Viimeinen Abenserragi (alkuteos Les Aventures du dernier Abencérage, 1826) liittyy romantiikan aikana lisääntyneeseen kiinnostukseen Espanjaa kohtaan. Varsinkin protestanttisessa Euroopassa Espanja oli reformaatiosta lähtien saanut sangen negatiivisen kuvan. Maa ja sen kulttuuri yhdistettiin jesuiittoihin, inkvisitioon, valloituspolitiikkaan ja jopa liioiteltuihin seuraelämän muotoihin ja liialliseen kunnianhimoon. Saksassa muutos tapahtui etenkin J. G. Herderin ansiosta tämän kiinnitettyä kansanrunoudentutkimustensa yhteydessä huomiota Espanjaan mutta samalla myös Espanjassa olleiden arabien kulttuuriin. 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa ilmestyi myös merkittäviä käännöksiä espanjalaisesta kirjallisuudesta. Kiinnostusta Espanjaa kohtaan lisäsi erityisesti amerikkalaisen kirjailijan ja historioitsijan Washington Irvingin teos The Tales of Alhambra (1832). Sitä luettiin ruotsinkielisenä käännöksenä Suomessakin, mitä osoittaa teoksen ja kirjailijan nimen mainitseminen Runebergin Jouluillassa. Suomeksi teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1880 R. Mellinin kääntämänä. Hyvin merkitykselliseksi osoittautui myös toisen amerikkalaisen historioitsijan, W. H. Prescottin hieman myöhemmin ilmestynyt teos History of the Reign of Ferdinand and Isabella the Catholic (1838). Mutta merkityksellinen oli myös runoilija Byron, jonka teoksilla oli huomattava vaikutus kautta Euroopan 1900-luvulle saakka – James Joycen Odysseusta myöten. Byronin tunnetuimpiin teoksiin kuuluu runoeepos Don Juan (1819–1824), jonka sankari on Sevillassa syntynyt espanjalainen.
Espanjalaisaiheet tulivat sittemmin Ranskan kirjallisuudessa esille etenkin Théophile Gautier’n, Prosper Meriméen ja Victor Hugon teoksissa. Näitä myös suomalainen tutkimus tarkasteli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa: esimerkiksi Kasimir Lönnbohm (Leino) Merimée-väitöskirjassaan (1895), J. V. Lehtonen väitöskirjassaan Gautier’n runoaiheista (1913) ja yliopiston ranskan kielen lehtori Jean Poirot Hugo’ta ja eräitä muita käsittelevässä tutkielmassaan helsinkiläisessä Neuphilologische Mitteilungen -aikakauskirjassa (1901). Chateaubriand oli kuitenkin mainittuihin ranskalaisiin kirjailijoihin verrattuna varsin varhainen, sillä hän oli saattanut Viimeisen Abenserragin valmiiksi jo 1810, joskin hän julkaisi sen vasta 1826. Teoksessa tulevat esille Ranskan ja Espanjan konfliktit, jotka olivat aktuelleja myös kirjoitusajankohtana, mikä omalta osaltaan vaikutti kirjailijan päätökseen olla julkaisematta teosta heti sen valmistuttua.
Espanjan historian tapahtumista huomio kiinnittyi erityisesti arabien karkotukseen vuonna 1492. Viimeinen Granadaa ja sen upeaa Alhambraa hallinnut arabi, Boabdil, ja hänen lähtönsä Marokkoon koettiin kirjallisestikin kiehtovaksi aiheeksi. Asiaan olivat paneutuneet erityisesti ranskalainen Jean-Pierre Claris de Florian teoksessaan Précis historique sur les Maures d’Espange (1791), joka tarjosi materiaalia Chateaubriandille, sekä Washington Irving ja W. H. Prescott mainituissa teoksissaan. Aihetta on Suomen kirjallisuudessa käsitellyt Larin-Kyösti runossaan ”Viimeinen mauri” (kokoelmassa Ballaadeja, 1913), mutta sitä huomattavasti merkittävämpi on Eeva-Liisa Mannerin monologiruno ”Boabdil, voitettu arabi, jättäessään Granadan 1492” kokoelmassa Fahrenheit 121 (1968).
Chateaubriand oli tehnyt laajan matkan Pariisista Jerusalemiin ja julkaisi siitä tunnetun matkakertomuksen. Paluumatkan yhteydessä hän oli käynyt myös Espanjassa. Granada teki Chateaubriandiin vaikutuksen: siellä hänen sanojensa mukaan saattoi hengittää samalla kertaa jotain aisti-iloista, uskonnollista ja sotaista. Chateaubriand aloittaa kertomuksensa Viimeinen Abenserragi juuri edellä mainitusta Boabdilin lähdöstä. Hän mainitsee sittemmin hyvin kuuluisaksi tulleesta näköalapaikasta, josta maurihallitsija viimeisen kerran katsoi hallitsemiaan alueita. Kirjallisuudessa on usein mainittu myös maurin huokauksesta tämän lähtiessä tuolta paikalta (El último suspiro del Moro, Maurin viimeinen huokaus). Asiaan viittaa Salman Rushdie romaanissaan The Moor’s Last Sigh (1995).
Jatkossa Chateaubriandin kertomus paneutuu niihin muistoihin, jotka menetettyyn Granadaan liittyivät ja jotka saavat Abenserragien suvun viimeisen jäsenen etsiytymään takaisin tuolle seudulle. Kertomuksen keskeisenä asetelmana on kristityn naisen ja islaminuskoisen miehen rakkaustarina. Kristityn ja ei-kristityn onneton rakkaus on esillä muuallakin Chateaubriandin tuotannossa: Atala ja Chactas sekä René ja Velléda. Viimeisessä Abenserragissakaan rakkaus ei johda avioliittoon vaan nainen, Blanca, vaeltaa joka vuosi paikalle, jossa hän on odottanut rakastettuaan; mies, Aben-Hamet, puolestaan liittyy pyhiinvaeltajien karavaaniin eikä hänestä sen koommin kuulla. Vain Karthagossa näytetään yksinkertaista hautaa, jota kutsutaan viimeisen Abenserragin haudaksi. Paitsi että Aben-Hamet jää Abenserragien suvun viimeiseksi, myös Blanca, jonka veli Don Carlos saa surmansa kaksintaistelussa, on sukunsa viimeinen.
Kertomusta luonnehtivat nostalgia ja melankolia. Myös alkuteoksen otsikossa oleva ja pitkin tekstiä toistuva sana ”viimeinen” on keskeinen. Koko 1800-luvun kirjallisuus on täynnä eri alojen ja ihmisryhmien viimeisiä, kuten viimeinen ateenalainen Viktor Rydbergin romaanissa tai viimeinen roomalainen Cethegus Felix Dahnin romaanissa Taistelu Roomasta. Erityisen pitkälle ajatuksen ”viimeisistä” vei kulttuurihistorioitsija Egon Friedell, joka löysi 1800-luvulta ”viimeisen suuren junkkarin” ja ”viimeisen sankarin” (Bismarck), ”viimeisen suuren bysanttilaisen” (Dostojevski), ”viimeisen klassikon” (Ibsen) ja jopa ”viimeisen suuren kirkkoisän” (Nietzsche). Chateaubriandin Aben-Hamet on tämän linjan ensimmäisiä merkittäviä kaunokirjallisia edustajia. Toisaalta hän jatkaa Shakespearen Othellosta tunnetun ”jalon maurin” tyypin traditiota. Viimeinen-ajatukseen liittyvät myös eräät kuvat katoavaisuudesta: romantiikan suosimaa rauniokuvastoa edustavat kertomuksessa mainitut monenlaiset rauniot ja hautausmaat.
Chateaubriandin kertomusta sävyttävät voimakkaat espanjalaisiin ja espanjalaisuuteen liittyvät stereotypiat. Espanjalaisista sanotaan: ”Heidän luottamuksensa ja vieraanvaraisuutensa muukalaisia kohtaan on rajaton, mutta niin on myös heidän kostonsa silloin, kun he joutuvat petoksen uhreiksi. He ovat rohkeudessaan sankarillisia, kärsivällisyydessään lannistumattomia ja peräänantamattomia huonon onnen sattuessa, jolloin he joko ylittävät vaikeudet tai joutuvat niiden nujertamiksi. Heillä ei ehkä juurikaan ole sitä, mikä kutsutaan henkevyydeksi, mutta tunteen palo korvaa sen valon, joka kumpuaa ajatusten hienostuneisuudesta ja yltäkylläisyydestä. Espanjalainen, joka kuluttaa päivänsä puhumatta, joka ei ole mitään nähnyt eikä välitäkään nähdä, joka ei koskaan lue eikä ole opiskellut ja jolla ei ole vertailukohtia, löytää järkähtämättömästä määrätietoisuudestaan riittävät voimavarat vastoinkäymisten hetkellä.” Vastaavia luonnehdintoja on pitkin kertomusta.