© 2020 Liinu Lähde
Kannen suunnittelu: Liinu Lähde
Sisuksen taitto: Liinu Lähde
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN: 9789528055921
”Mä olen Akseli, kymmenen vuotta
vanha ja kerron teille, mitä kaikkea
tapahtui, kun mummo muutti meille.”
Multa meinasi spagetit pudota suusta, kun jäin tuijottamaan äitiä. Hän oli juuri päästänyt suustaan sellaisen uutisen, mikä tuli varmasti muuttamaan koko perheen arjen ja heittämään sen ylösalaisin, tai ainakin pyörimään yhtä hurjasti, kuin ruotsalaisen tivolin karuselli. Näin uskoin, tai oikeammin pelkäsin jo etukäteen.
Äiti kertoi, että vanhainkoti oli saanut remonttipäätöksen ja koska mummolle ei löytynyt sopivaa paikkaa remontin ajaksi, olivat vanhempani sitten päättäneet, että mummo muutti meille. Mummo sai vierashuoneen ja se oli mun huoneen vieressä. Pelkkä ajatuskin asua mummon kanssa viereisissä huoneissa sai niskakarvat nousemaan pystyyn.
Mun kaverit olivat kertoneet, että tuollaiset dementoituneet vanhukset laittoivat tämmöisen rintamamiestalon täysremonttiin ihan parissa päivässä. Pahimmassa tapauksessa koko talosta jäi jäljelle vain savuava kivijalka, ja juuri näistä syistä tuommoiset vanhukset kuuluivat ehdottomasti vanhainkoteihin, ei tavallisiin perheisiin.
Vanhainkodit olivat yleensäkin isoja ja vahvoja kivitaloja, mitkä pysyivät pystyssä, vaikka niiden sisäpuoli olisikin mennyt vanhusten toimesta remonttiin. Semmoiset talot olivat kestäneet pystyssä sota-ajallakin. Meidän talo oli kivijalkaa lukuun ottamatta puutalo.
Kertomusten mukaan vanhukset olivat ilkeitä ja juonikkaita, piilottivat tavaroita ja kamppasivat ohikulkevia ihmisiä ihan kiusallaan. He karkailivat ja sitten heitä etsittiin koko kaupungin poliisipartioiden voimin, hälytettiin armeijakin etsintöihin ja sitten, kun heidät löydettiin, he istuivat puolukkamättäällä tyytyväisinä ja voivat erinomaisesti.
Mun päässä alkoivat soida kaikki ne ivalaulut, joita mun kaverit lauloivat koulussa, kun kuulivat tämän katastrofiuutisen. Eikä se taatusti loppunut siihen. Sain varmasti harva se päivä hakea reksin tiputtamaan pipon koulun poppelista, kun mua kiusattiin siitä, että meille oli tullut uusi perheenjäsen. Eikä tämä perheenjäsen suinkaan tullut kapaloituna haikaran nyytissä, vaan vanhainkodin dementiaosastolta ja kotiin toimituksena ambulanssikyydillä.
Siinä mä istuin keittiön pöydässä ja nieleskelin niitä spagetteja. Näin jo sieluni silmin mummon istumassa mua vastapäätä. Valkoiset tekohampaat louskuivat tuhotessaan pehmeää ruisleipää ja kuului korvia repivä ryystäminen mummon juodessa kahvinsa asetilta.
Meillä siirryttiin palasokeriaikaan ja tehosekoittimella muussattuihin mössöruokiin, jotta mummokin sai jotain kupuunsa. Ja joka ilta äiti laittoi luumut likoamaan vesilasiin mummon aamupalaa varten.
Mä olin ihan varma, että mummon tuloon loppui kaikki kiva meidän talossa. Isä varmaan asensi rappusiin sellaiset liukuesteet ja sitten ei voinut niitäkään pitkin lasketella millään. Tuskin siinä enää kulki mikään liukuri tai jätesäkkipulkka. Vanhemmat eivät onneksi tienneet tästä harrastuksestani, mutta se ei enää haitannut. Se elämä oli sitten ohi, kun mummon pakaasit kannettiin taloon ja koko harrastus sabotoitiin mokomilla teipeillä.
Kavereitakaan ei voinut kuvitella tuovansa enää meille. He saivat trauman, kun näkivät mummon. Eikä sellaista voinut mihinkään piilottaa. Sehän oli lainvastaistakin sulkea vanhus komeroon siksi aikaa, kun kaverit olivat kylässä.
Jos kaverit sitten tulivat, niin mummo varmasti esitelmöi sota-ajan pommituksista ja evakkomatkasta, ja mitä kaikkia vanhusten juttuja sitä olikaan. Eikä sellaisen aikana voinut pelata sotapelejä, hän kuoli järkytyksestä, jos näki. Mummo oli kuitenkin elänyt ihan oikeaa sota-aikaa ja kokenut pommitukset ja evakkomatkat ja kaikki sotahulluudet.
Koulun kirjastossa olin nähnyt vanhoja sanomalehtiä sota-ajalta, Viipurin pommituksen aikaan kirjoitettuja. Lehdet oli sellaisia kellertyneitä sanomalehtiä, vanhoja Aamulehtiä vuodelta 1941. Artikkeleissa selvitettiin Suomen armeijan vaiheita sotarintamalla ja kerrottiin niiden ihmisten nimet, jotka olivat rintamilla kohdanneet loppunsa.
Mä söin loput spagetit ja nousin hitaasti pöydästä. Mun jalat tuntuivat jotenkin veteliltä ja päässä huimasi. Pikaisesti vein astiat äidin mieliksi tiskikoneeseen ja suuntasin haparoivat askeleet kohti olohuonetta ja sen poikki portaikolle. Mun oli mietittävä, miten varustelin huoneeni mummon tuloon. Olihan siihen jo pakko alkaa valmistautua. Mummo muutti viikon päästä ja mä halusin olla silloin valmis. Tosin en tiennyt, miten mulle kävi siinä kohtaamisessa.
Ihan ensimmäiseksi tein aamukamman. Oli tehtävä joku mittari, mikä mittasi mun jäljellä olevat elinpäivät, ennen tuon hampaattoman maailmanlopun saapumista. Värkkäsin ruutupaperisen kamman, mistä revin joka aamu yhden pikkulapun pois. Ja mulla oli koko viikon ajan oma lupa syödä karkkia, joka päivä siihen saakka, kun mun maailmani loppui. Kaikki seitsemän seuraavaa päivää.
Sitten mietin, että pitäisikö mun järjestää huonekaluni uudelleen. Ajattelin, että jos halusin olla huoneessani rauhassa, niin pääsin jonnekin piiloon. Verhon takaa mummo varmasti löysi mut, mutta entä jos kasaisin kirjahyllyn osat uudestaan sellaiseen järjestykseen, että niiden taakse jäi kätevä salapotero?
Sinne voisi kätevästi kätkeä herkkunsa, sillä olin kuullut, että nuo mummon kaltaiset vanhukset varastivat karkkipurkkien sisällöt, laittoivat sitten tekohampaat lasiin yöpöydälle ja imeskelivät karamellit pelkillä ikenillä. Mun karkit täytyi piilottaa!