Sydämekkään huovutuksen muotouttimet sananjalkasanomin ketunhäntä kainalossa - värivuodenaikojen lyhyt oppimäärä on Eeva-Maija Lappalaisen toinen runokokoelma. Esikoisrunokokoelma Saako räsy puhua? ilmestyi 2018 (Mediapinta Oy). Kirja on julkaistu myös e-kirjana 2019a. Runollistettuina tutkimuspohjaisina tietokirjoina nämä avartavat ja syventävät materiaali- ja (tekstiili)väriilmaisumuotoilua ja sen tulkintaa. Pääosin sydänmuottiin huovutetut ketut kuljettavat luonnonympäristölähtöisesti runollistettua ja narratoitua kehyskertomussanomaa. Värivuodenaikakohtaisesti ne antavat LUKIJOILLE noviiseista ekspertteihin uutta tietoa artefaktien lukemiseen kuvina (ks. myös Lappalainen 2019b, 205–206.)

Sydän puhuttelee lukijaa yli 60 artefaktin ja lähes 450 haikun ja tankan kautta. Pieni sydän ihmiselämän ytimestä nousevana ehkä ylikäytettynäkin aihemotiivina toimii materiaalin ja värisävyn sekä käyttötarkoituksen ja rakennepinnan interaktioissa tutkitusti uudella tavalla kuvattuihin värivuodenaikamaisemiin paikantumalla.

Kaupallisiin tarkoituksiin kirjan antia hyödynnettäessä edellytetään yhteydenottoa e-mail: eemalai15@hotmail.com ja normaalien siteerauskäytäntöjen noudattamista.

Eeva-Maija Lappalainen on liperiläissyntyinen, joensuulainen Suomen selkosilta eläköitynyt yliopistonlehtori, tutkijatohtori KT, FM, AO, KäTyO.

Väitöskirja julkaistiin vuonna 2005: KULTTUURISESTI SENSITIVIINEN OPETTAJUUS; Käden, kielen ja kulttuurin oppimisen yhdistäminen maahanmuuttajien koulutuksessa ja opettajan kasvupolulla (Gummerus), Oulun yliopisto e-kirjaksi 2014.

Sisällys

• LUKIJALLE
• AIEALUKKEET INKUPOINTIHERÄTTEET SISÄLTÖSYTYKKEIKSI
• Haasteen dialogiin metaforaväriset yhtymäkohtaisuudet
• Tekemisille ilmaisutalkoot, tulkintarypäsvartaat
• Pieni mitattu kauniilla puntarilla ja rakentavin ottein
• Tuulta purjeisiin - suurella sydämellä pikkuiset hippusetkin
• VAALEAT KULLAT KIRKKAAT KEVÄISET ILLAT KETTUJEN PESÄSILLAT
• Akvamariini lämpimän kevään taivas, kun kettu pesää raivas
• KÄ-KI KU-KU – TUO TULKINTA materiaali- ja (tekstiili)väri-ilmaisumuotoiluun
• Luunruskealla ketunhännällä kevään ketut leikkivät kirnunmännällä
• VAALEAN KESÄN PEHMEÄT VALKOKERMAT RUOKALISTALLA KETUN NAAMAKIRJASSA
• Hiidenkirnujen laventeliketuilla voilapioiden nuolemiskilpailut nyt sateenkaarimatolla
• Pehmeän kesän kettusten omat ovat jalokivistä vaarojen onkaloiset kuin nuo graniitit, rubiinit, topaasit tai sinivihreet safiirit
• KURPITSAKETUT PITSAMAISTIAISISSA PEHMEÄÄN SYKSYYN MONIAISTISIN OTTEIN ELÄMYSKOKEMUKSIN
• Villaiset liivit oliivinvihreät kettujen lämpimään syksyyn
• Metsän otsoset ja kettujen poikueet Kyykkävuoren kupeessa pääsemäisillään pronssinruskein taminein tumman syksyn tuntumaan
• SPEKTROLIITIT JA MUSTAT VILLAKIVET TUMMANTALVEN KETTUSET
• Tykkylumipuut ja hiilenharmaat ketut viileät talven värit
• Kirkkaaseen talveen pakkasen puremia jäänvihreitä kettuja
• VUODENAIKAVÄRISTEN HUOPASYDÄNTEN ULOTTUVUUKSIA – KOOSTEPÄHKÄILYT
• Moniaistiseen kolmiuloitteisuuteen elähdytettvästi haptisen tunnustelun uudet tulokset
• Tekemisen palon ylisukupolviset roihakkuusmenot ain yösijaa kysyvät
• Rakennettavat tulkinta-apparaatit paikannettavat keskustelukumppanit
• Metaforiset muotoilulähtokohdat funkitioidenkin sananjalkasanomat
• LÄHTEET JA KIRJALLISUUS
• LIITTEET

Lukijalle toisen painoksen alkusanat

Tässä on käsillä uudenlainen runo- ja tietokirja, joka jatkaa pohdintaa edellisen runokokoelmakirjani Saako räsy puhua? (Lappalainen 2018/2019a) linjoilla. Elämän- ja tutkijanpolullani olen noudattanut huovutusvillamateriaalin käytön tulkinnassa tutkimuspohjaiseen kokemustietoon tukeutuvaa toimintatutkimuksen kaltaista menetelmää, joka perustuu moniaistimelliseen materiaali- ja (tekstiili)väri-ilmaisumuotoilun kuva-analyyttiseen tulkintaan: KÄ-KI KU-KU – TUO TULKINTA. Käsi (KÄ), kieli (KI), kulttuuri (KU), kuvataide (KU), tuotteistus (TUO) ja TULKINTA (vrt. aikaisempi KÄ-KI-KU -oppimistyyli Lappalainen 2005/2014; 2007a.) Materiaali- ja (tekstiili)väri-ilmaisumuotoilun metaforisena tulkintana kirja osallistuu rakentavaan, uutta luovaan dialogiin, kun tarkastelualustaan sen fokuksessa asettuu kuvana analysoitava artefakti. (Lappalainen 2018; 2019a–b.)

Kirjani ottaa kantaa käsityöllisen toiminnan suunnittelu-, valmistus- ja tulkintaprosessin luomiseen, sen kehittämiseen, jakamiseen, siteeraamiseen ja uuteen tulkintaan. Tämän fokuksen ytimessä teos jakautuu rakenteeltaan taustoitus-, käsittely- ja pohdintaosiin. Artefakteina tämän kirjan keskiöön paikantuvat käsin huovutetut teemoitetut metaforisiksi ketuiksi profiloituneet huopasydämet. Pienestä koostaan huolimatta ilmaisuvoimaisiksi tuotteistettuina innovaatioina niiden sydänmotiivi asemoituu ja toimii assosiaatioina, analogioina jne. materiaali- ja (tekstiili)väri-ilmaisumuotoilun prosessi- ja sanataidetulkinnan konstruktiossani suullisen ja kirjallisen tiedonvälityksen tulkkina.

Esine paikantuu artefaktikohtaisesti ja eläytyy värimaailmaltaan luonnon- ja elinympäristöön, kun jokainen villamateriaaliin suhteutettu väri on tutkien kauniisti mitattu ja laadullisesti tulkittu (Vrt. Eneroth 1984). Näin teokseni 12-osaisesta värivuodenaikakohtaisesta tulososasta välittyy know-how-tietotaito- ja how-know-taitotieto -pohjaisuus. (Lappalainen 2019b.) Analysoidut värivuodenaikatulkinnat välittyvät myös ottamistani luontokuvista & artefaktikollaaseista. (Vrt. Itten 1970; Jackson 1991; O’Neale 1949; Spillane 1992.)

Kulttuuri kattaa ihmisen elinympäristön hyödyntämisen, materiaalinkäytön, työtapojen ja työvälineiden käytön. Kulttuurissa kuvataide kytkeytyy käsityön ja taiteen rajapinnoilla craftivismiin, valokuviin ja kuvanlukuun. (Vrt. Greer 2014.) Elämme yhteisessä toteutuneiden rakenteiden ja ilmiöiden kehässä: kaikki, mitä valmistamme, perustuu ennen opittuun ja nähtyyn (Lappalainen 2010). Silti kaivataan uusia tapoja nähdä niitä ja muokata niistä innovoivalla tuotteistuksella uudenlaisia elementtejä ja esineitä (Papanek 1970; Saramago 2003.) Siihen tarvitaan syvälle luotaavaa havaintoherkkyyttä, sensitiivisyyttä. Lappalainen 2016; 2019a–b.) Kuvaan astuu muotoilu ja siinä alkumielikuvaa, visiota toteuttava suunnitteluprosessi, jossa tärkeintä mielestäni on jatkuva tulkinta, vertailu ja testaus. Sillä tiellä on aina kysyttävä: Missä kulkevat taiteen ja ilmaisun, aiheen, aihepiirin siteeraavan käytön ja itsenäisen aiheenkäsittelyn rajat ilman tulkintaa? (Vrt. Kosonen 2008; Ricouer 2005; Sibley 1993.) Kompleksisuus on väistämätöntä, koska kulttuuri on traditiota ylläpitävä voima, joka myös toimii kuin häkki ja tarvehierarkiassa sitoo ihmiset seuraamaan ennen luotua, olevaa (Vrt. Maslow 1954; Manninen 2006.) Tunnustetusti esineistö ja tekstiilistö on kuitenkin kuvineen kulttuurin viljelyä (Lappalainen 2013). Aihepiireineen se on materiaalikohtaista ilmaisua, joka edellyttää myös kuvanlukutaitoa. Siihen kytkeytyvä muodonantokyky on sidoksissa persoonallisuuteen ja luovuuteen, se on uusia näkökohtia avaava rakentava ominaisuus. (Vrt. Wellek & Warren 1969; Lappalainen 2011; 2014.)

Huovutus (felting) on lyönyt itsensä uudelleen läpi viime vuosikymmenten mittaan. Sitä käytetään niin huopapitsisiin juhlapukuihin kuin teräsvillasekoitteisiin asekaappeihin. Käsityöllisen toiminnan lajina huovutusperinne juontaa kaukaa esihistoriasta. Jo Nooan-arkista noustiin maihin ”huopamatolta”, kun 40 vuorokauden aikana eläinkunnasta irronneet villat ja karvat olivat jalkojen alla hieroutuneet ja jalostuneet tekstiiliksi. Entisaikojen emäntä varmaan hämmästeli oksiin ja pensaisiin tarttunutta lammasvillaa. Ajattelen, että hän pyöritteli sitä käsissään (määrittelen sen käsinrullaus-huovutukseksi) ja sanallisti tekemäänsä: ”kehräsi lankaa” (Lappalainen 1994; 1996; 2003a.) Hän oppi myös keräämään käyttöönsä lampaista irronnutta villaa. Vauvansakin hän laittoi villavakkaseen, ja muutaman päivän kuluttua hän sai nostaa lapsen kuin tasohuovutukseksi muotoutuneelta villatekstiiliksi huopuneelta levyltä.

Toimintatutkimuksellisissa konteksteissa prosessi- ja produktitulkinnat avaavat tien kieleen; ennen sanottiinkin: ”Kielihän se maan leikkaa!” (Lappalainen 2007a). Tekemisen kielentämisestä tutkimushistoriani antaa lukuisia esimerkkejä: (Ks. Lappalainen 1994; 1996; 2003b; 2004; 2005a/2014; 2005b; 2006a–b; 2007a–b; 2008a–e; 2014.) Edelleen niitä on tarpeen avartaa ja syventää kiteytyneesti kielentäen, suullistaen, sanallistaen ja kirjallistaen (Lappalainen 2018/2019a–b), muutoin esineellisen kulttuurimme kuvasta valitettavasti puuttuvat ”taivaltamattomina” entistä syventävämmät näkökulmat, kuten mihin jo olemassa olevaan esine viittaa ja millaisia ulottuvuuksia se ilmaisee? Ongelmalähtöisesti kirjani lukija voi päätellä, mitä voi tehdä yhdestä tai 365 huopasydämestä ja mitä ne metaforioina ilmentävät. (Csikszentmihályi 1999; Dormer 1997; Papanek 1970; Lappalainen 2007a–b.)

Lähtökohtaisesti kirjani porautuu syvälle ja paneutuu pohtimaan kysymyksiä. Niinpä alkusysäyksen tavoin tutkimusasetelmallisesti kysynkin taustoitus- ja johdantorunoissa: 1) Mitä pienet käsinhuovutetut huopasydämet ovat ja mitä ne voivat olla funktionaalisesti ja myös artefaktien laatutietoisuuden rakentumisen näkökulmasta, ja 2) mitä huopasydämet tuotteistettuina kirjan yli 60 siteerauksen tavoin käytettävinä esineinä konkreettisesti voivat olla luonnonympäristölähtöisesti analogioiltaan ja assosiaatioiltaan värivuodenaikoihin suhteutettuina? Voiko pieni sydämekkääksi muotoutettu huopasydän olla jotakin suurta ja millaisia ovat sen ilmiöistetyt ulottuvuudet? Tässä mielessä on tarpeen pohjustaa, taustoittaa ja vielä kysyä: 3) Miten toimivat pääosin sydänmuottiin rakentuneet huovutetut artefaktit? Mitä ja millaisia ilmiöiden ja asioiden välisiä suhteita ja ulottuvuuksia ne ilmentävät, mitä niihin kätkeytyy ja mitä niistä tulkinnallisesti välittyy. Lukijan kyselevää luovuutta herätellen kirjani antaa kysymyksiin vastauksia moniaistimellisesti, monitietopohjaisesti ja luovuuslähtöisesti.