Valokuvat
Suunnittelu
Kirjoitukset
Toteutus
Yhteistyönä: Rea Seeck ja Lea Tuulikki Niskala
Runot
Lapin kutsu
Onnelliset Aamut
Puuhailut keittiössä
Kantarelli metsänherkku
Muut
Tassunjäljet lumessa
Nappijuttu
2017 Lea Tuulikki Niskala
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN 978 951 568 799 9
Taustalla on Rea Seeckin saama idea kirjoituskursseilla. Rea ehdotti, että tapailisimme säännöllisin väliajoin kirjoittamisen merkeissä. Tapaamisten nimeksi Rea ehdotti Tunnelmatreffit ja niinpä sitten tämä nimi hyväksyttiin yhteistuumin tälle tapahtumalle. Päätimme myöskin, että molemmat kirjoitamme kirjaa.
Tarkoituksena on soveltaa ideaa siten, että tapaamme kerran kuussa jossakin, kodin ulkopuolella rauhaisassa paikassa noin pariksi tunniksi syvennymme omiin aiheisiimme. Kirjoitamme kumpikin ensin omissa oloissamme noin 20 minuuttia ja kun tekstiä on syntynyt tarpeeksi, pidämme tauon ja luemme tekstin vuorotellen toisillemme. Saatamme jatkaa vielä toiset 20 minuuttia. Sen jälkeen opponoimme ja annamme palautetta sekä mahdollisesti mieleen tulevia ideoita aiheeseen liittyen. Tästä voi saada uutta ajateltavaa sekä voi lisätä tai muuttaa juonta ja sisältöä teksteihin. Kyseessä ei ole arvosteleva palaute, vaan antaa pohjaa ja auttaa saamaan aiheeseen lisäystä.
Näin voi syntyä uusia ideoita omin ehdoin ja omalla tyylillä sisällön ja aiheen käsittelyyn. Samalla opimme toinen toisiltamme asioita ja opastamme toisiamme ulkopuolisen ihmisen näkökulmasta. Jaamme toisillemme tietoa ja taitoa kirjoittamisen vaikealla, mutta antoisalla saralla. Treffeihin kuuluu myös treffipaikan hakeminen ja sopiminen missä ja milloin tavataan.
Tunnelmatreffien aloitus ja tarvikkeet
Mukaan otetaan kirjoitusvälineet, eväät ja kamerakin on hyvä olla mukana. Mikäli paikka on sellainen, jossa voi syödä, tilaamme jotakin maukasta. Matkassa pitää olla myös paljon hyvää mieltä. Tämän tarinan pitäisi valaista lukijaa ymmärtämään tapaamisten tarkoitus. Yhdessä on mukavaa kirjoitella ja ideat ja aiheet sytyttävät synnyttämään tekstiä.
Näissä tapaamisissa on mukana kaksi henkilöä Rea Seeck ja Lea Niskala. Tapaamisista kirjaamme ylös paikan ja tunnelmat sekä ajankohdan. Tunnelmista ja tapaamisista kertoo ja kirjaa muistiin Lea, sisältö mietitään kuitenkin yhdessä ja molempien tunnelmat ja havainnot tulevat kuvatuiksi.
’Minne lähdetään? Helsingin asemalla Rea alkoi jo ihmetellä, mihin olin häntä viemässä. Kävelimme kauppatorin rantaan ja arvuuttelin, että mihinkä tästä sitten seuraavaksi luulet, että mennään.
Kävelimme kohti rantaa ja Realle oli suuri yllätys, kun suuntasimme kauppatorille, ja sen laiturissa olevan laivan viereen ja siitä ohjasin Rean suoraan laivan kannelle ja astuimme sisälle sen avonaisesta ovesta. Kyseessä on hyvin vanha laiva. Tiesin tästä, koska olimme mieheni kanssa joulun alla käyneet nauttimassa täällä jouluglögit. Mielestäni tämä on hyvin tunnelmallinen paikka.
Etsimme pöydän, johon voimme levittäytyä kirjoitustarpeinemme. Tarjoilija tuli luoksemme. Kysyimme häneltä, sopiiko, että kirjoittelemme tässä jonkin aikaa ja saimme luvan. Tilasimme lohileivät ja kahvin alkajaisiksi. Ruokana tarjolla oli kasvishernekeitto. Tämä sopi hyvin, koska Rea ei syö lihaa eettisistä syistä.
Meillä on nyt paljon keskusteltavaa. Ensin kirjoittelen vähän näistä aloitusvaiheista. Mietimme kumpikin, millaiset suunnitelmat meillä kummallakin on. Kirjaahan olemme suunnitelleet tekevämme. Tästä meidän pitäisi aloittaa ja kirjan aiheetkin ovat selvillä hetken mietinnän jälkeen. Rohkeutta vain nyt aloittamiseen tarvitaan ja minä kaipaan uskallusta heittäytyä täysin tuntemattomalle alueelle. Pohdimme nyt sitä, miten tästä jatkamme.
Olemme aloittamassa kirjoittamista, Rea kirjoittaa rakkausromaania ja minä kirjoitan muistelmia. Molemmilla on omat aiheet. Rean aiheena on rakkaus ja minulla aihe käsittelee omien koirien kanssa elämistä sekä koirista ja niiden tempauksista.
Epäilen vain, mitä mahdan enää muistaa, kun meillä ei ole ollut koiria enää moneen vuoteen. Ainahan voi kuitenkin yrittää palauttaa mieleen monen vuoden takaisia tapahtumia. Aikahan usein kultaa muistot, joten tämä on hyvin mieluinen aihe ja on mukava muistella menneitä. Molemmilla on paperit, vihot ja kynät valmiina pöydällä. Tästä aloitetaan.
Ruokaa odotellessa, aloitamme vähitellen aiheiden käsittelyn ja kirjoittamisen. Ensimmäinen istuntomme alkoi, Nikolai II:sen takaosassa. Kynttilän valossa, Rea huopaan kääriytyneenä tunnelmoi omaa kirjaansa, minä omaani musiikin soidessa taustalla. Realla oli mukana myös tunnelman kohottajaksi kaksi kiveä, jotka asetimme pöydälle. Paikalla oli kansainvälistä puheensorinaa, Saimme ystävällisen ja ymmärtäväisen palvelun. Söimme lämpöisen hernepapukeiton, lohivoileivät ja tavalliset leivät sekä jälkiruokana herkulliset omenapiirakat kahvin kanssa.
Laivan äänet, keinahtelu ja nitinä, kuulosti kuin se huokailisi ja hengittäisi tässä talvisessa maisemassa. Esineistö kertoi omalla omituisella tavallaan tämän laivan historiasta. Se on toiminut monenlaisissa tehtävissä, myös merentutkimusaluksena. Se on rakennettu 1903 ja se on yli satavuotta vanha. Laivan historia on ollut tapahtumia täynnä ja ikäkin kertoo, että eri aikakaudet ovat muokanneet sen sisustuksen muotoa käyttötarpeen mukaan.
On tietysti helppoa sanoa kirjoittavansa kirjan, mutta aiheen valinta voi joskus olla yllättävän vaikeaa. Se miten aikoo aiheen käsittelyn aloittaa, mitä henkilöille tulee kirjan edetessä tapahtumaan. On hyvä, jos aihe on tuttu, mutta kannattaa henkilöistä miettiä, minkä ikäisiä ja mille aikakaudelle tapahtumat sijoittuvat. Toisaalta muistelmissa pitäisi saada asiat kulkemaan oikeassa aikajärjestyksessä. Aloitettaessa voisi miettiä, voiko laatia jonkin asiarungon jota noudattelee. Kuka ties ei? Silloin pitää antaa asioiden kehittyä tuntemusten mukaan.
Keskustelimme innokkaasti ja luimme kirjoittamamme tekstit, sekä tunnelmoimme, jopa kyynelehdimme hieman muistojen tuodessa mieleen kaikenlaista koettua. ”Tunnelmatreffit” on nyt totta, ensimmäinen sellainen. Ulkona ripottelee lunta, on pakkasta ja laivan ikkunat huurtuvat. Lämpöinen ilmapiiri valtasi meidät ja se ympäröi meitä koko ajan. Ilta alkoi hämärtyä, kun poistuimme laivasta ja kävelimme takaisin junalle, jutellen niitä näitä. Rea jäi pois junasta Keravalla ja minä Haarajoella. Ensimmäiset ”Treffit” ovat ohi. Maisema on kauniin talvinen ja puut ovat valkean huurun peitossa.
Sää: Leuto – 5 astetta, lunta kuitenkin 60 cm – 1 m paikoin. Nyt on Runsaslumisin talvi pitkiin aikoihin.
Tänään suuntaamme Helsinkiin, minä astun junaan Haarajoen asemalta, mutta Rea oli ollut vene-messuilla ja sehän on perinteisesti kevään alkamisen merkki. Hän seisoi odottelemassa asemalla. Etsimme nyt ensimmäiseksi ruokapaikan ja suuntasimme Mannerheimintie 5, Virgin Oil Oy nimiseen ravintolaan. Paikka tuntui olevan varsin suosittu, koska vapaita paikkoja ei juuri ollut, mutta tuurilla saimme kahden hengen pöydän keskellä salia. Kirjoituspaikkaa ei tästä voinut ajatella. Olimme molemmat nälkäisiä, joten teimme tilauksen heti, kun saimme vinkattua tarjoilijan luoksemme. Rean tilaus oli tomaattirisotto ja vuohen juustoa. Omani oli kanaa valkosipuliperunoita ja vuohenjuustoa. Söimme hyvällä ruokahalulla. Päätimme syödä myös jälkiruoan. Rea halusi talon omenapiirakan jäätelöpallon kera ja minulle tuli lämmin suklaakakku banaanijäätelön kera. Kahvin mukana talo tarjosi pienen suklaakonvehdin, mikä tietenkin oli hienoa.
Paikka oli mukava ja viihtyisä, sisustettu lännen tyyliin. Rea miettii, mitähän tarjoilija mahtaa pöytään tuoda. Edessämme oli suuri leivinuuni ja kaksi kokkia leipoi pizzoja hikihatussa todella. Pizzat olivat varsin kookkaita ja maukkaan näköisiä. Tänne kannattaisi tulla maistelemaan myös pizzaakin.
Paikka oli täpösen täynnä, joten päätimme siirtyä Bubin puolelle ja etsiä sopivan paikan kirjoittelemiselle. Löydämme mukavan ikkunapaikan. Vastakkaisella seinällä komeilee rivi tauluja kuuluisuuksista. Muutaman niistä tunnistimme hyvin, kuten Elvis Presley, The Beatles, Jimi Hendrix ja paljon muita.
Amerikkalaisittain sisustettuna pramean koristeellista, isoa ja kullalla koristeltuja tuolinkarmeja tyyliltään kallista ja ilmeisesti hyvin tasokas paikka. Oli hiljaista, joten se sopi meille hyvin. Alamme työskentelyn kirjojen parissa ja syvennymme kirjoittamisen tunnelmaan. Kello on n. 17.25.
Olimme kirjoittaneet jo jonkin aikaa, kun miestarjoilija saapuu pöydän viereen.
”Jaa, täällä kirjoitellaan, toisillenneko te kirjoitatte?”
”Emme, mutta saammeko istua täällä kirjoittamassa?”
”Toki, kaikessa rauhassa”, hän sanoo ja poistuessaan toivottaa hyvää ystävänpäivää.
Tilasimme meille virkistävät juomat, jotka hän toi hyvin nopeasti.
Kirjoitamme vielä pitkän tovin, jonka jälkeen Rea lukee ensimmäisenä ääneen kirjoittamansa tekstin ja keskustelemme siitä vilkkaasti. Saamme uusia vinkkejä kirjan etenemiseen. Tulee esille myös asioita, joita ei ole aiemmin tullut mieleen. Juonikin saattaa ja taitaakin saada uuden käänteen. Täysin uusi henkilökin ilmestyi kirjaan. Sitten luin oman tekstini ja Realta tuli uusia ajatuksia ja näkökohtia ulkopuolisen näkökulmasta.
Rea oli kirjoittanut kirjan heidän koirastaan Ekusta. Hän luki minulle Ekku-kirjastaan otteita, kuuntelin tarkasti millaisista asioista minulle olisi apua kirjoittamisessani. Siitä saan tukea kokoonpanossa ja asiajärjestyksessä. Tuli myös mietittyä, miten eri tavoin koira tuli uuteen kotiin meillä. Minulla oli vaikeuksia myös siinä, että aluksi ei muistunut mieleen juuri mitään, koska aikaa on kulunut todella monia vuosia, siitä kun meillä oli koria. Tähänkin on tosi hienoa saada muistiapua Realta Ekku-kirjasta.
Aika on kulunut siivillä. Kello on paljon ja riennämme junaan, joka lähtee klo 19.10. Olemme ehtineet juuri ja juuri junaan. ”Hyvät matkustajat tämä on Z-juna Lahteen”. Näin päättyy helmikuun tunnelma-treffit. Tyytyväisinä ja vähän väsyneinäkin matkaamme kotia kohti, kumpikin omiin ajatuksiin vaipuneina. Havahdun, kun Rea sanoo ”Hei sitten, jään tässä pois”. ”Hei vaan, tsattaillaan”, vastaan.
Kun kirjoittaminen pääsee hyvin alkuun, on tekstin synnyttäminen helppoa. Silti itse ei aina muista kaikkea, ja apua voi saada kaverilta myös tapahtumien kuvaamisessa. Kaikenlaiset vinkit ovat tervetulleita. Samoin kokeneempi voi auttaa eteenpäin aiheen käsittelyssä. Ulkopuolisen silmin kuunneltu ja luettu teksti on testissä ja aiheen ymmärrettävyys paranee. Sisältöä voi tarkentaa niiltä osin, kun se ei ole ymmärrettävää. Kirjoittaja on itse usein hieman sokea omalle tekstilleen.
Rea on lähtenyt kotoaan leppoisassa +2 asteen kelissä Keravan asemalle. Minä lähdin vastaavasti Haarajoen juna-asemalle kävellen. Junan lähtöaika oli klo 11.10. Tapasimme lipun myyntivaunussa, jossa molemmat ostimme edestakaiset liput. Päätös lähteä Lahteen tehtiin edellisen viikon torstaina vesijuoksussa ollessamme saunan lauteilla. Matka jatkui rattoisasti rupatellen, maisemat vilistivät ohitse ja ihailimme niitä ikkunasta.
Minulla oli matkalukemiseksi mukana materiaalia koiriemme historiaan liittyvistä tapahtumista. Siinä oli erilaisia tapahtumia ja kuvia Järvenpään Koirakerhon toimintaan liittyen. Olimme mieheni kanssa olleet paljon toiminnassa mukana. Mukana oli myös piirtämiäni tussipiirustuksia. Rean katse kiinnittyi kuvaan, jossa oli selvästi heidän koiransa Ekku. Olemme olleet junassa noin 20 minuuttia, kun lumipyry yllätti. Lunta on vielä hurjasti, vaikka ollaan maaliskuun loppupuolella. Paul, Rean mies kertoi, että Lahti on Suomen Chigaco. Lahden kaupungin maine ei ole kovin hyvä, joten siltä osin emme tiedä vielä mitä edestämme löydämme.
Rea yllättyi, olimme jo Lahdessa ja aikaa meni vain puoli tuntia. Sama aika kului kuin vastaavasti olisi lähtenyt Helsinkiin, ehkä vähän enemmän. Helsinkiin mennessä aikaa kuluu 20 minuutissa. Nousemme junasta ulos, kuljimme portaita ja käytäviä pitkin asemarakennukseen. Tutkimme asemarakennusta, katselimme ihania postikortteja kioskin myyntitelineissä ja otimme myös tarjolla olleen opaslehtisen, jossa esiteltiin Lahtea. Lähdemme kulkemaan pitkin Vesijärventietä ylöspäin.
Rea kysyy ohikulkevalta nuorelta mieheltä,
”Missä päin keskusta on?”
”Kolmesataa metriä eteenpäin, jossa on rakennus, sen katolla lukee ”Trio”.
”Siitä ei keskusta enää parane” vastasi mies hymyillen.
Siinä se on. Olimme kävelleet ensin väärään suuntaan. Kuljemme mäkeä alaspäin ja siellähän se Trio näkyy selvästi. Kyseessä on kauppakeskus. Laskeudumme katua vielä jonkin verran alaspäin ja etsimme sopivaa ravintolaa. Löydämme sen kääntyessämme vasemmalle menevälle kadulle. Astumme sisään ravintolaan, jonka nimi on ”Martina”. Lähellä oli kyllä muitakin vaihtoehtoja, mutta tämä oli mielestämme sopiva meille.
Nurkassa oven vieressä oli viihtyisän näköinen nurkkaus, riisuimme vaatteet naulakkoon ja istuimme alas, kasseille löytyi myös tilaa viereiseltä tuolilta. Tilaamme ruoan heti ensimmäiseksi. Odotellessamme ateriaa silmäilemme paikkaa, ja toteamme olevamme ainoat asiakkaat siinä vaiheessa. Rea sai annoksensa ensin. Siinä on riisiä, kesäkurpitsaa ja kalaa. Annos on maittavan näköinen, mutta ei mitenkään erikoinen kuitenkaan. Minun annokseni on kanaa ja pastaa, aika aneeminen, mutta onneksi oli salaattipöytä tarjolla.
Syömisen jälkeen hiljennymme kirjoittelemaan kumpikin omaa kirjaamme. Aavistuksen häiritsi naapuripöytään saapuneen miehen kännykkäpuhelu. Asianomainen ”herra” antoi kaiuttimen kautta kuunnella omaa ja toverinsa keskustelua. Mielestämme hieman erikoista. Emme kuitenkaan kiinnittäneet erityistä huomiota koko asiaan.
Yht'äkkiä hän seisoi pöytämme päässä ja kysyi ”Mitä te nysväätte?”
Lähes säikähtäneinä kumpikin katsoimme hämmästyneinä ylös.
Rea vastasi, ”Kirjaa kirjoitetaan, meillä on tällaiset Tunnelmatreffit”.
”Kirjaako kirjoitatte?”, kysyi hän yhtä hölmistyneenä vuorostaan.
”Niin, meillä on omat aiheet.” vastasi Rea.
Tähän mies vastasi, ”Ajattelinkin, että hyvin teillä tiimityö sujuu. Hyvä, ettei sentään sama aihe. Ei muuta, hyvää jatkoa teille.” Hän poistui.
Työ pysähtyi ja nauroimme tälle hullunkuriselle tilanteelle. Nyt piti tilata myös kahvit ja omenapiirakka talontapaan oli jo tulossa jäätelön kera, kun tilasimme sen aikaisemmin. Kahvit ja jälkiruoat nautittuamme, lähdimme etsimään uutta kirjoituspaikkaa, koska ravintola alkoi täyttyä ruokailijoista. Suuntasimme tavaratalo Trion sisätiloihin. Sieltä löysimme tosi mukavan ja hyvän paikan rauhallisesta kahvion nurkasta, jossa ei kukaan seurannut tekemisiämme. Siellä istuimme reilun puolitoista tuntia. Opponoitiin kummankin kirjoitukset ja hyviä vinkkejä tuli puolin ja toisin. Olemme mukavasti päässeet töissämme eteenpäin.
Junan aikataulusta katsoimme lähtöajan. Totesimme, että olisi noin tunti junan lähtöön. Mistähän ovesta lähdemme ulos? Vaihtoehtoja tuntui olevan useampia. Ulos tultaessa totesimme, että lumiräntää tulee edelleen. Onneksi lähdimme ajoissa, sillä matkallahan voi tulla ”mutkia matkaan”. Ovi olikin näet ihan toiseen suuntaan, kuin ajattelimme. Jouduimme tekemään melkoisen kierroksen, ennen kuin olimme löytäneet oikean suunnan. Hyvin kumminkin ehdimme rautatieasemalle.
Juna-asemalla totesimme, että junan aikataulu oli muuttunut. Lähtöaika klo. 17.23 olikin muutettu klo. 17.17. Nyt tuli jo kiire. Juna oli lähes täysi ja niin olimme jälleen kohti Haarajokea menossa. Rea jatkaa matkaa ohi Haarajoen ja menee Keravalle. ”Toivottavasti seuraavilla Treffeillä olisi jo talvenselkä taittunut”, tuumii Rea katsellessaan junan ikkunasta lumista maisemaa. Lahti oli minulle kaupunkina entuudestaan tuttu monista asioista. Rea oli kulkenut vain ohitse, joten se oli uusi kohde. Lahti on pikku kaupunki, ei laajaa keskustaa. Mannerheimin patsas tervehti ja hyvästeli heti juna-aseman edessä. ”Heippa vaan Lahti”, vilkuttelemme molemmat junan ikkunasta, kun kotia kohti mennään. Kotona ollaan lumen keskellä, sillä lunta on tullut runsaasti.
Päätimme pitää Treffit tällä kertaa hyvin erilaisissa tunnelmissa. Rean mielestä paikka on mitä mainioin Tunnelmatreffeille. Hän on aina pitänyt tästä paikasta. On kuin olisi maalla. Olemme pitkällä keväässä. Aurinkoinen sää ilahduttaa meitä, ja ilmassa on pientä jännitystä. Rea soittaa ja tiedustelee reittiä, kun edellisestä vierailusta on jo kulunut aikaa. Klaus on tuonut minut ja antaa hyvät ajo-ohjeet Realle. Pian hän pyörähtääkin pihalle iloisena, kun onnistui niin hyvin löytämään perille.
Klaus alkaa tehdä lähtöä, kun hänen piti mennä vastaavasti Keravalle. Tuli kuitenkin pieni mutka matkaan, kun hän joutui puunkaatoon naapurin toivomuksesta. Seisoimme siinä Rean kanssa ja ihmettelimme miten se mahtaa onnistua, kun välissä oli sähkölinja. Naapuri antoi kuitenkin kaataa puun omalle tontilleen, joten siinä meni tovi, kun se oli hoidettu. Sillä välin haimme penkin ulos pihalle Rean kantaessa toisesta päästä. Keittelen meille kahvit ja söimme leipomaani mustikkapiirakkaa.
Siirrymme ulos ja aloittelemme tunnelmoinnin. Tarkemmin katsellessa, joissakin puissa ovat silmut kasvaneet suuriksi. Muurahaiset vilistävät keossaan ja sinivuokot availevat silmiään ja kukkivat kauniisti. Lintujen erilaiset lauluäänet säestävät tapaamistamme. Kevään tuoksua on ilmassa ja heräävä luonto ympärillämme antaa voimaa ja virkeyttä. Klaus jättää meidät omiin oloihimme.
Kaikki ympärillämme on kohdallaan saadaksemme tunnelman aikaiseksi. Jopa aurinko paisteli lämpimästi. Luin alkajaisiksi tarinan, joka syntyi eräänä aamuna ja se oli pakko kirjoittaa ylös. Juoni oli selkeänä mielessä. Rea hämmästy, ”Mikä tämä juttu oikein on?” Tarina lienee pakina. Siihen ei ehkä koskaan tulekaan jatkoa. Kirjoittelimme hiljaisuuden vallitessa, Rea penkillä ja minä portailla. Kirjoittaminen sujuu, mutta ilma alkaa illan tullen viiletä. Laitoimme takkaan tulen ja se lämmittää mukavasti. Luemme taas toisillemme tekstit ja keskustelemme vilkkaasti.
Mehiläiset nousevat ylös maasta, jossa ne ovat talvehtineet.
Kumpikin on edennyt teksteissään vauhdilla, mutta vähän jo mietimme sitä, että pitäisi ruveta kirjoittamaan tietokoneelle tekstiä, joten kirjoittaminen olisi myös helpompaa juonen osalta. Rea miettii, onko juoni kohdallaan ja epäröi. Jatko on jotenkin nyt vaikeaa. Mietityttää, miten ja mihin kaikki johtaakaan. Minulla tarinaa syntyi tällä kerralla mukavasti. Nimikin on vielä kirjalle auki. Minä puolestani epäröin, tuleeko tästä liian laaja tai iso kirja. Olenhan vasta alussa, etenenkö liian tarkasti? Rea lohduttaa, että kirjahan voi olla kuinka suuri. Sivujen määrähän ei ole rajattu.
Lea on syventyneenä omiin kirjoituksiinsa.
Niinpä niin, olisi todella hyvä kirjoittaa tekstit varhain, sillä ison tekstimäärän kirjoittaminen tuottaa jo tuskaa. Puhtaaksi kirjoittamista ei kannata jättää toisarvoiseksi asiaksi. Mitä pikemmin kirjoittaa aiheen ylös, on siitä hyötyä myöhemmässä vaiheessa. Aika ajoin olisi hyvä ottaa paperiversiokin. Silloin toinen voi kaikessa rauhassa tutustua tekstiin myös kommentoiden ja merkiten kohdat vedokseen.
Aika kului tosi nopeasti. Toteamme, että pitää alkaa kerätä ”kimpsut ja kampsut”. Laitan mökin ovet kiinni. Astumme pihalle päät pyörällä, mutta olemme iloisia kirjoittamisen jatkumisesta tällä tavoin. Olemme molemmat siitä samaa mieltä, että näin jatketaan.
Tungen itseni Rean auton etuistuimelle, mutta muistan, että portti pitää sulkea ja hyppään vielä ulos autosta Kevään tuoksu käy nenääni. Vilkaisen vielä pihalle, että kaikki on kohdallaan. Rea lyö auton vilkun päälle, varmistettuaan minne käännytään. Keravaa kohti ajelemme. Miehet odottelevat tuloamme. On aika sulkea portti.
Olemme Sipoon saaristossa Långholmenin saarella viettämässä viikonloppua, Rea ja Paul omalla purjeveneellään ja Klaus ja Lea omalla veneellään. Täällä on sauna ja pieni mökki laiturin lisäksi. Aurinkoinen ja ihana sää suosii meitä. Aamupalan jälkeen lähdemme Rean kanssa etsimään treffipaikkaa saaren toiselle puolelle. Korit kainalossa ja kirjoitusvihot ja välineet mukanamme kiipeämme kallioista polkua pitkin ylös, josta avautuu kaunis näkymä aavalle merelle.
Olemme ulkosaaristossa. Ulappaa on rannattomana silmiemme edessä. Tiedämme, että Viron rannikko on vasta suunnassa. Viron puolelle, Vergin satamaan pääsee täältä veneellä yli purjehtien. Siellä se on, kun katsoo vähän vinosti horisonttiin. ”Söderi” eli Söderskärin majakka näkyy hyvin Pirttisaaren suuntaan katsoen oikealle. Söderskär on vanha majakkasaari. Porvoon kasuuni taas häämöttää kaukana vasemmalla. Rahtilaiva seilaa Kotkaan päin. Purjevene purjehtii täysin purjein samaan suuntaan. Meri kimaltelee tuhansin timanttisin sätein.
Laskeudumme kallion korkeimmalta paikalta alas rantaan. Kallion kielekkeet ja kivien ympäröimä rantaviiva houkuttaa luokseen. Meren henkäily ja lokkien tutut äänet säestävät. Aurinko porottaa lämpimästi ja etsimme varjoisaa kohtaa, koska lämpöä on luvattu 27 astetta kenties kesän lämpimin päivä. Veden lämpötila kuitenkin vasta +7 - +10 astetta. Olen käynyt aamu-uinnilla kaksi kertaa.
Kivien ja kallioiden lomasta löytyy sopiva paikka istua ja tuntea, kun aurinko ja tuuli hyväilevät selkää. Kirjoitus sujuu tällaisessa maisemassa ja luonto on läsnä voimakkaasti. Tuuli ja hiljaisuus sekä veden liplatus rantakiviin. Ajatukset kulkevat rivinä ja paperille syntyy tekstiä, kuin itsestään vai syntyykö? Katselen vain maisemaa ja mietiskelen.
Vesi liplattaa kalliota ja kiviä vasten. Sen kuunteleminen rauhoittaa ja mieliin soljuu kuin itsestään ajatuksia, joiden virtaa ei aina voi ymmärtää. Mistä ne tulevat ja minne ne menevät. Kuinka nopeasti huomaakaan olevansa syvällä ajatusmaailmansa sokkeloissa. Muistikuvat nousevat mieleen ja niiden houkuttelemana syntyy sanojen ketju.
Puitteet ovat niin upeat, että aluksi intoudumme valokuvaamaan maisemaa ympärillämme. Näimme kaksi muuttolintuparvea kiitävän ylitse meren. Eilen illalla meni valtava, noin parin sadan linnun muuttosaattue hanhia saaren ylitse hämärässä ja kutsuhuudot kuuluivat pitkään tyynessä illassa. Lintujen muutto on parhaillaan menossa. Pihlajan lehdet ovat avautuneet ja nuput ovat alullaan. Tämä on Rean mielestä paras aika vuodesta ja nyt sitä tekstiä pitäisi syntyä. Rea antautuu kuvattavaksi jalat vedessä.
Muurahaiset ahkeroivat ja kipittelevät pitkin kallioita. Istuudumme aloillemme, mutta muurahaiset nipistelevät jalkojamme. Joudumme valikoimaan paremman paikan. Istun sileällä kalliolla ja Reakin löysi puun alta kaipaamaansa varjoa. Pieni tuulen lehahdus vilvoittaa mukavasti. Rauhoitumme. Lokki pyydystää kalaa edessämme. Veneitä liikkuu horisontissa.
Syvennymme vihdoin, ja luonnon äänet vain säestävät tunnelmaa, kun kirjoitamme kumpikin tahollamme. Olosuhteet eivät voisi paremmat olla. Rea on edennyt kirjassaan jo niin pitkälle, että nimikin on tiedossa. Siitä tuli ”Raidallinen sateenkaari”. Minä ihmettelen ja aloittaminen on hieman niin sanotusti ”hakusessa”. Kyllähän se siitä kuitenkin lähti, mutta pohdintaan kului nyt aikaa. Rea taas kirjoittaa kynä sauhuten. Ilmeisesti ympäristö inspiroi. Rea on kirjoittanut jo puhtaaksi tietokoneelle ja juonen käänteet ovat nyt järjestyksessä.
Laitoimme eväät tarjolle kalliolle, joka on retkipöytänämme. Omenoita ja pensasmustikoita jo nyt ensimmäiset kaupoissa saatavana, jo nyt, siis kesän ensimmäiset. Tuonteja kumminkin taitavat olla. Keksejä ja muuta mukavaa syötävää on katettuna, joten aloitamme herkutellen ja nautiskellen kesäisestä olostamme. Rean tuomia mustikoita ja hyvää mieltä. Sitten luemme jälleen toisillemme. Kerromme ja mietimme miten edetä. Minulla varsinkin tuntuu nyt olevan vielä niin alkuvaiheessa. Tällä kerralla ei tekstiä syntynyt kuin parin sivun verran. Ehkä minunkin pitäisi aloittaa puhtaaksikirjoittaminen. Kirjallani ei ole vielä nimeä. Sitä pitäisi myös vähitellen saada, silloinhan se kokoaisi aiheen paremmin. Tätä jään siis miettimään. Alamme vihdoin miettiä paluuta rannan toiselle puolelle.
Rea epäili, että tämä on Tunnelmatreffien paras paikka ja huipennus koko Treffien pidolle. Kaikki on kohdallaan. Nousemme ja teemme lähtöä. Katselemme vielä maisemaa, meri on lähes tyyni. Aurinko paistaa kuumasti. On kevään ensimmäinen hellepäivä. Linnut ääntelevät kesäpuuhissaan. Puhelemme niitä näitä ja tuntuu olevan tyytyväinen tunnelma, kun vihdoin käännämme selkämme ja alamme kavuta kalliorinnettä ylös. Palaamme takaisin omalle puolellemme laiturille, jossa muut jo meitä odottelevat.
Olemme tulleet Tallinnaan Rean kanssa, myös miehet ovat mukana. Meille herää ajatus, että Tunnelmatreffit voitaisiin pitää Tallinnan Paadissa. Koska olemme tulleet aamulla ensimmäisillä laivoilla molemmat, meillä on varsin mukavasti aikaa viettää iltapäivää. Miehemme lähtevät mukaamme. Kohde sijaitsee n. 20 km Tallinnan keskustasta Rohuniemen suuntaan, Vimsiin. Siellä on upea museoalue ja kiviranta, jossa olemme aiemmin käyneet viettämässä aikaa. Tämän retken teemme henkilöautolla. Realla ja hänen miehellään on mukana auto. Meillä oli kyllä tarkoitus pitää Treffit Tallinnassa, mutta paikka oli avoin. Niinpä sitten Rea ja Paul tulivat pihallemme, Juhkentaliin. Meillä on molemmilla pareilla asunnot Tallinnassa. Odotellessamme vielä Klausia, Paul ja Rea ihastelevat isoa, mahtavan rehevää ja vihreää jalavaa pihamme läheisyydessä. Päiväkodin pihalla ilakoivat lapset toisella puolella katua.
On perjantai ja liikenne täällä tähän aikaan on varsin vilkasta. Kaikki ovat valmiina lähtöön. Noin klo 10.40 lähdemme ajelemaan kohti kyseistä paikkaa iloisin mielin. ”Painelemme menemään” keskustan lävitse autolla ja Paul ohittelee ruuhkassa autoja Narvamaantiellä. Ajamme ihanaa rantatietä Piritaan päin. Laivat näkyvät siluetteina meren selällä. ”Aijai, kun on komea tuo merenselkä” sanon minä. Purjeveneitäkin purjehtii aavalla selällä, purjeet pulleina tuulta tavoitellen. Jokunen rullaluistelija luistelee kevytväylällä, jossa on myös lenkkeilijöitä kuntoilemassa. Meri on rauhallinen. Saavumme Piritaan. Lahdella on jollakilpailu meneillään. Siellä seilaa paljon pikku-jollia ja kisailu on vauhdikasta. Ohitamme Kalevin venesataman. Havaitsemme purjeveneen, jossa on mastossa mies työtä tekemässä.
Matkamme jatkuu edelleen ajellen meren tuntumassa rantatietä pitkin. Saavuttuamme Vimsiin normaalilla reitillämme onkin tietyö. Mistä nyt reittimme kulkee? Juhannusruusut ja villiruusut kukkivat. Kiertelemme ja tulemme yllättäen rantapaikkaan, mutta se ei ole nyt sama paikka, jonne olemme menossa. Pysähdymme kuitenkin katsomaan tätä yllätysrantaa, joka meille on aivan uusi tuttavuus. Siellä on kahvila ja lasten leikkipaikka. Hiekkarantaa avautuu eteemme kilometreittäin. Rannalla ei ole kuitenkaan ihmisiä. Vain yksi nainen oli levittänyt peitteensä hiekalle, mutta hänkin keräili sen kasaan ja teki poislähtöä. Liukumäessä oli lapsia vanhempiensa kanssa nauttimassa rantaelämästä. Matka jatkuu ajellen kohti sitä oikeaa rantaa, kierrellen ja kaarrellen sivuteillä. Saavumme päämääräämme.
Kahvia, vaiko olutta?
Käymme rannalla sijaitsevassa kahvilassa yhdessä juomassa kahvit ja miehet tarjoavat meille valkosipulileivät. Jätämme miehet viettämään aikaa ja lähdemme etsimään rannalta sopivaa paikkaa, jossa voimme antaa ajatusten juosta omia ratojaan. Löydämme paikan missä on valtavan suuria kantoja. Siinä on myös suuret kivet, joiden päälle asetumme. Alamme kirjoittamisen ja kuuntelemme, kun valtavat aallot lyövät rantaan. Taustalla menee laiva, jolla Rea ja Paul tulivat ja nyt se on menossa takaisin Suomeen.
Kuohujen lyödessä rantaan kirjoitamme. Rea huomaa, että kiven päällä on kylmä. Kehotan, että siirry tuohon ison kannon päälle. Arvelimme, että kannot olisivat tulleet merestä talven aikana. Toisaalta saattoi olla tuodut kuitenkin jostakin muualta. Siitä emme saaneet selvyyttä. Meillä on 45 minuuttia aikaa kirjoittaa, joten kirjoitamme sen minkä ehdimme. Kirjoitus sujuu, mutta ajan puutteen vuoksi emme lue kirjoitelmiamme nyt, vaan teemme sen myöhemmin.
Rea kannolla kirjoittelemassa.
Pian näemme, että Klaus saapuu rantakiviä pitkin kohti paikkaamme. Hän kantaa kahta kiveä käsissään ja ottaa kuvan minusta tuomiensa kivien kanssa. Minun kirjanikin sai nimen nyt, se on ”Tassun jäljet lumessa”. Nyt olen tyytyväinen. Olen miettinyt asiaa monet kerrat ja nyt se vain tuli. Kirjoitteleminenkin sujui mukavasti. On helpompaa, kun on löytynyt ikään kuin päämäärä, jota kohden yritän mennä. Minulla ratkesi tämä pulma.
Mikä tulee kirjalle nimeksi, siinä pulma. Joskus nimi voi olla ennen kirjan alkua selvillä, ja se vaikuttaa kirjan juoneen ja tulee aiheessa paikka paikoin esille. Mutta joskus se antaa odotuttaa itseään. Nimen tulisi ehkä olla jotenkin iskevä, aiheeseen liittyvä, tunteita ja mielenkiintoa herättävä. Kukaties voihan se muuttua kirjan edetessä. Mistäpä sen tietää. Niin ja voihan se muuttua kokonaan, jos uudet juonen käänteet muuttuvat joitakin osioita tärkeämmäksi, kuin alun perin oli oletettukaan. Onko sitten tärkeää tietää nimeä aluksi ollenkaan, vai onko parempi miettiä se aivan lopuksi? Sanotaanko nyt sitten, vaikka näin, että on olemassa useampia vaihtoehtoja. Kirjalla voi myös olla niin sanottu työnimi. Kirjoittaja voi itse valita sopivan ajankohdan varsinaisen nimen valinnalle.
Lähdössä museoon, Lea, Rea ja Paul ja myös Klaus, joka on kuvaamassa.
Myös Paul saapuu paikalle ja kertoo, että museo on auki ja alueella oleviin taloihin pääsee sisälle käymään. Retkemme päätteeksi lähdemme katselemaan alueen taloja. Olemme aiemmin käyneet tällä rannalla useasti, mutta emme ole päässeet sisälle. Sisäänpääsymaksu on 25 kroonia ja 50 kroonia perhekuntana. Tulimme kuitenkin vähän takakautta, joten he olivat ihmeissään siitä hiukan. Miehet kuvasivat innokkaasti vanhoja esineitä.
Yhdessä talossa oli vanhat kangaspuut, jossa oli nainen kutomassa räsymattoa. Haastattelin ja kyselin häneltä kutomiseen ja kangaspuihin liittyvää historiaa. Totesimme, että niitä on tuotu laivoilla niin Viroon kuin Suomeenkin. Malleja on erilaisia ollut jo tuolloin. Esineistö on paljolti samankaltaista tuona vanhana aikana ollut. Onhan meren yli kuljettu iät ajat. Yhdessä majassa oli pelkkiä kalastustarvikkeita ja myös vanha riihi löytyi. Miehet tekivät ostoksiakin. Paul osti tyynyn, jossa oli ankkurikuva ja Klaus osti mielenkiintoisen kirjan. Näin tähän retkeemme tuli ripaus historian havinaa.