Tapahtumista Nikolain, Johanneksen ja Kallion kirkoissa Helsingissä toukokuun 6, 13 ja 20 päivinä olen pyynnöstä jättänyt Helsingin poliisilaitoksen Etsivälle osastolle seuraavanlaisen kirjallisen selostuksen:
Helsingin kaupungin Järjestysvallan Etsivälle osastolle.
Tekemästänne pyynnöstä, jonka minulle, muistaakseni, viime lauantaina t.k. 26 p., esitti kaksi luonani käynyttä virkailijaa, saan täten jättää Osastolle kirjallisen selostuksen tapahtumista täkäläisissä kirkoissa t.k. 6, 13 ja 20 päivinä ja muutamista näiden tapahtumain yhteydessä olevista seikoista.
Viime huhtikuun 29 p:nä julkaisin Helsingin Sanomissa N:o 114 nimimerkillä "Parantumaton" ja otsakkeella "Oman pelastukseni haussa" seuraavan kirjoituksen:
* * * * *
Tiedän, ettei sovintoa ylä- ja alaluokan välillä voi rakentaa ennen kuin kaikki asetehtaat ovat maan tasalle hajoitetut ja jo valmiit aseet taotut työvälineiksi. Tiedän myöskin, ettei köyhyys häviä maan päältä ennen kuin maa ja muut luonnon rikkaudet tunnustetaan Jumalan ihmisille antamaksi yhteisomaisuudeksi.
Mutta milloin nämä tapahtuvat? Silloinko vasta, kun vihan kuilu ylä- ja alaluokan välillä on saavuttanut äärimmäisen syvyytensä, kun giljotiini on käynyt ja verivirrat vuotaneet?
En parane, jos jään odottamaan. En usko, että rauhaa voisi sodalla rakentaa. Turvautuisinko tuskissani ihmeiden voimaan?
Minulla on jotakin sanottavaa Jumalalta ihmisille. Mutia se olisi sanottava kirkossa, sillä se koskee juuri kirkkoa. Pitäisi siis tapahtua sellainen ihme, että maallikko päästettäisiin kirkkoon puhumaan.
Suurlakon aikana kuuluvat muutamat uskalikot suunnitelleen kirkon anastamista köyhälistön käsiin. Ja olisihan minun nyt helppo tarjoutua saarnamieheksi, kun asevoima tätä nykyä ajaa köyhälistön asiaa.
Mutta kun en mitään hyvää odota muusta kuin aseiden hävittämisestä, kuinka voisin silloin aseiden turvissa kirkkoon tunkeutua!
Että olisi kaikki koeteltu, mitä koetella voi, menin kirkkoherranviraston kansliaan; ja syntyi meillä kirkkoherran kanssa seuraava keskustelu:
— Tahtoisin teiltä kysyä, onko maallikolla mitään mahdollisuutta saada puhua kirkossa.
Kirkkoherra mietti jonkun aikaa. Sitten hän sanoi:
— Kirkko on papistolle vihitty saarnapaikka, johon vihkimättömällä ei ole pääsyä. Mitä olisi muuten aikomus puhua?
— Sitä en edeltäpäin voi ilmaista, mutta voittehan arvata etten minä aijo puhua mitään omiani.
— Meillä on sääntömme, jotka ovat siihen esteenä.
— Oletteko ottanut huomioon, että elämme vallankumouksessa ja saattaa tapahtua, että kirkossa pian saarnaavat sellaiset miehet, joilla ei ole mitään Jumalalta saatua sanottavaa, vaan ainoastaan kiihotuspuheita?
— No jaa, vallankumous tulee ja vallankumous menee. Pian tulee jälleen lempeyden aika ja olot entiselleen.
Nousin lähteäkseni.
Kirkkoherra näyttää tuskailevan ja pyytää jälleen istumaan, Ikäänkuin jotain mahdollisuutta vielä punniten hän alkaa tiedustella uskonnollista kantaani.
— Te uskotte Kristukseen, ylösnousemukseen?
— Minun täytyy sanoa suoraan, että uskoni on tullut vieläkin vastakkaisemmaksi kirkonopille kuin se oli ennen.
— Mihin perustatte siis oikeutenne puhua kirkossa?
— Siihen mihin tekin. Siihen, että minulla on sanottavaa Jumalalta.
Kirkkoherra rupesi ehdottamaan:
— Olisihan niitä muita paikkoja.
Mutta kun sanottavani koskee juuri kirkkoa, en sitä osaa muualla sanoakaan.
Siihen raukesi yritykseni.
Mitä minun nyt on tehtävä? Jäädäkö odottamaasi?
* * * * *
Tämän toukokuun 5 p:nä oli Helsingin Sanomissa näin kuuluva uutinen:
— Kirjailija Arvid Järnefelt on pyytänyt meitä ilmoittamaan, että koska lukuisat ihmiset ovat hänen Helsingin Sanomissa julkaistujen kirjoitustensa johdosta vaatineet häntä puhumaan kirkossa, hän aikoo tänä sunnuntaina 1-2 välillä käydä katsomassa olisiko pääsy Nikolainkirkkoon vapaa, mutta että missään tapauksessa hän ei aijo väkivaltaiseen tunkeutumiseen ryhtyä, jos pääsy sittenkin kielletään.
Tultuani mainittuna sunnuntaina klo 1-2 välissä Nikolainkirkolle, huomasin, että kirkon ovet olivat auki. Menin sisälle ja näin suuren joukon ihmisiä, jotka odottelivat, kirkosta lähtemättä. Väkijoukon keskelle päästyäni minulle sanottiin, että odoteltiin minun puhuvan. Aijoin mennä alttarin korokkeelle puhuakseni sieltä. Samassa nousi kuitenkin saarnastuoliin pohjoisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherra, sanoen, että koska väki näkyi vielä viipyvän kirkossa hän tahtoi puhua. Pitkän ja erittäin vapaamielisen puheensa lopussa kirkkoherra kohteliaassa muodossa mutta jyrkästi kielsi kenenkään syrjäisen esiintymästä puhujana tässä kirkossa.
Kiellosta huolimatta minä menin alttarin korokkeelle ja sanoin sanottavani. Käytöstäni en pidä ristiriitaisena Helsingin Sanomissa olleen ilmoituksen kanssa, sillä minä teen jyrkän eron passiivisen tottelemattomuuden ja väkivaltaisuuden välillä.
* * * * *
Tämän toukokuun 12 p:nä oli "Työmiehessä" ja "Sunnuntai" lehdessä uutinen, jossa pyysin toimituksia ilmoittamaan lukijoilleen, että seurakuntalaisten pyynnöstä aikomukseni oli esiintyä Johanneksen kirkossa sunnuntaina päiväjumalanpalveluksen jälkeen, 1-2 välillä.