Jättiläinen kaatui, kuoli pois, muuttui tomuksi. Tuuliaispää tapasi hänen tuhkansa, sirotti sitä maan yhdeltä rajalta toiselle. Tomunhiukat lentelivät sinne tänne: useat sinkoilivat ulkomaillenkin, jopa joutui niitä meren tuolle puolenkin. Niin sirotteli niitä myrskytuuli.
Näitä jättiläisen tuhan-hiukkoja olin minäkin, — minä mitätön, menneitä muisteleva, nykyisiä kärsivä, tulevaisia aavistava tomun-kipinä.
Minuakin ajeli myrskytuuli valtakunnan yhdeltä ääreltä toiselle. Monesti olisin voinut päästä ulkomaille, — aina palasin rajalta, en saattanut jättää tätä maata.
Mieleeni muistui sen kangasteleva lakea; ma näin paimenten yötulen, kuulin kaukaa paimentorven toitotuksen; tumman-viheriäisellä kummulla istui lammas-paimen. Kukapa tiesi, ketkä ja kuinka monta siihen on haudattu?
Mieleeni muistui hirveän suuri vuoriselänne. Sen päältä näkyy pieniä valkoisia kyliä, alahalla laaksossa kaikuu iltakellon soitto. Kukapa tiesi, kuinka monta ihmistä siellä kyynelsilmin rukoilee kellon soidessa ja miksi he sitä tekevät?
Mieleeni muistui komea kaupunki metelineen. Miksi? Siksi että sen akkunat kaikki nyt ovat suljetut. Monta ihmistä oleskeli siinä kerran onnellisina hyviä päiviä. Kukapa tiesi, mihinkä nyt ovat joutuneet, missä oleskelevat? Loppumattomilla matkoillako, metsiköissäkö, kulokoissako, pakolaisina välttäin päivän valoa ja ihmisten kasvoja?
Mieleeni muistui luhistumaisillaan oleva kapakka väkirikkaan kylän päässä. Siellä lyöpi ryysyinen Mustalais-ukko surullista nuottia valittavalla Sympalillansa; ken siellä ryypiskelee, painaa hattunsa syvään silmillensä ja huutaa Mustalaiselle: "älä lyö sitä nuottia!" Kukapa tiesi, mitä niin surullista siinä nuotissa on?
Mieleeni muistui isäni ikivanha huone. Ma näin jo etäältä sen akkunain viheriäiset etehiset; katolla kellertivät kattolaukan kukat, portin sisäpuolella haukkui vanha talonkoira. Yön hiljaisuudessa kulkee kadulla väsynyt mies, kaukaa kuuluu yövartian huuto; väsynyt mies katsoo akkunasta, huoneessa istuu vaimo yksinään pipliasta lukien, väsynyt mies pakenee taasen pois. Se väsynyt mies on siis minun kaltaiseni.
Mieleeni muistui syvästi murheellinen vaimo. Öisen lampun ääressä ajatuksiinsa vaipuneena istuu hän, pää käden nojassa. Kauas, kauas kannattavat ajatukset hänen hartaasti ikävöivää mieltänsä, halki aavain aroin, pensas-metsikköin ja vierasten kaupunkien.
Miljoonain ihmisten joukossa se etsii yhtä, jota ei löydä. Yht'äkkiä kohtaa palava suutelu hänen sylissä lepäävää kättänsä, tuttu ääni sanoo hänen nimensä, hän kavahtaa seisaalleen katsellen ympärillensä. Ei ketään ole näkyvissä. Öinen lamppu palaa vienolla leimulla.
Ja kiusalliset muistot eivät suvainneet minun mennä kauemmas kuvituksissani. Hurja mielenteko, jonkinmoinen hulluus pakotti minun palaamaan, kangastelevaa lakeata ja sille tuotuja hautakumpuja hakemaan, käymään vuoret ja laaksolot, rientäväin virtain rannat ja oudot valkoiset kylät, vaeltamaan suureen meluiseen kaupunkiin, kaukaa katselemaan sen puoleksi sumuun peittyneitä torneja ja palatsia, ja, kun yö oli laskeutunut seudulle, luikkailemaan sen äänettömillä kaduilla, niinkuin se joka menee murhapolttoa sytyttämään, kurkistelemaan sisälle tunnetun huoneen akkunasta, katsomaan syvästi murheellista vaimoa, kuinka hän öisen lampun ääressä hereillään uneksuu, hyvää yötä hänelle sanomaan ja sitten — etsimään ensimäistä vankihuoneen vartiaa, tekipähän minulle mitä tahansa.
Ja ma läksin matkalle tunnettua maata ja tuntematonta tulevaisuutta kohti.
Kuinka murskaksi murtunut koko mailma oli! Ratkenneet olivat kaikki yhteiskunnalliset siteet, — perheelliset suhteet, uskonto, la'it, omaisuus, — kaikki, kaikki oli nurinniskoin mennyt, hävinnyt.
Ma nä'in poroksi palaneita kaupunkia, joiden asukkaat ei uskaltaneet kotiin palata, koska toisiansa pelkäsivät; ma nä'in vaimoja mustassa murhepuvussa, joista yhden mies oli sotaan sortunut, toisen vangiksi joutunut, kolmannen teille tietämättömille kadonnut; ma näin morsiamen, joka oli leskeksi joutunut, ennenkun oli voinut vaimoksi päästä, vaimon, joka kuljeskeli sotakentältä sotakentälle tietämättömiin joutunutta miestään haudattuin joukosta hakien, ja maata kiertävän miehen, jonka vaimonsa oli hyljännyt, unhottanut, toisen omaksi antautuen.
Maankulkeudessa oleva isänmaan-suojelia, joka raajarikkona palasi sodasta, vainottu kansalainen, joka hädässään kielsi nimensä, harvalukuiseksi supistunut perhe, kerjäläiseksi joutunut kansa, käymättömät kirkot, taika-uskoa levittävät petturit, haudat tiepuolissa, — sanelenko kaikista näistä ja niiden yhteydessä olevista surkeista tapauksista, kirjotanko niistä?
Tuskansa salassa pitäen, on tämä kansa surkastuva pois. Mutta jos suorastaan sanon sen sairauden oireet, niin kenties ilmaantuu lääkäri, joka ne voipi parantaa; vai olisikohan kenties asian laita niin, että kaikki, mitä tulen kirjottamaan, ei enään ole sairaan oireita, mutta vaan anatomistan veitsen alle joutuneen ruumiin leikelmiä?
Aro-kylät
Jo tulin matkallani kolmanteen aro-kylään.
Matkatoverina minulla oli eräs elähtänyt valtiopäivämies ja husaari-upseeri nuoren, kauniin, mustanverisen vaimonsa kanssa.
Äänettöminä vaeltelimme poikki poloisten paikkakuntain.
Kaduilla ei näkynyt ristiin rastiin kulkevia vaununpyöräin jälkiä, palaneiden kartanoitten pihat kasvoivat rikkaruohoa, huoneiden rauniot näkyivät reijistä läpi, muutamasta huoneesta katseli laiha koira akkunassa, niin villiintyneenä, niin yksinänsä.
Jo on kuukausia kulunut siitä, kun kylät poltettiin, eikä ole vielä ainoatakaan huonetta niihin rakennettu.
Sen asukkaat ei kukaties tahtoneet takaisin palata?
Muutamalla miehellä, joka oli älynnyt pakoon lähteä, oli niin paljon rohkeutta, että uskalti palata. Pitkän hakemisen perästä löysikin huoneensa. Kanuunankuulat olivat rikkoneet seinät ristin rastin. Porstuan edustalla makasi kuollut mies, tuvan seinässä oli juuri kuin jäljet verisen käden viidestä sormesta. Koko kylässä hän ei löytänyt ainoatakaan elävää olentoa. Tuolta täältä aito-vieriltä kapsahti maan välistä lentämään suuria käyrä-nokkaisia lintuja, jotka vaivalla verkkaan lentää lekuttelivat ja hänen tuonnemmas mentyään laskeutuivat takaisin siihen paikkaan, josta hän heidät oli lentoon pelottanut. Mies otti lapion käteensä, kävi talosta taloon, haudaten kuolleita, missä niitä tapasi, vaan uupuipa kolmantena päivänä työstään, heitti siihen paikkaan huoneensa, tilansa ja läksi ulos maailmalle; eikä ole siitä päivin enää takaisin palannut.
Eräs toinen oli myös juuri löytänyt huoneensa ja astunut siihen asumaan. Ensi yönä näki hän unta, että joku oli hirtetty tuvan kurkihirteen. Kauhusta sai nyt vilutaudin; kolme päivää kesti hänellä kuumetta, neljäntenä hän kuoli siihen. Ei pistänyt sittemmin kenenkään päähän asettua entisiin asumuksiinsa asumaan.
Huoneitten seinillä kasvoi kaikenlaista rikkaruohoa, ja sekin niin keltaista, juuri kuin valittaisi siellä kasvanut kansa. Ylt'ympäri vainioilla rehetti takkiainen, ja ennen näkemättömät, tuntemattomat ruhka-ruohot kasvoivat siellä hirveän suuriksi. Jos joskus lämmin tuulen-viuhka sattui näiden harmaisiin päihin, lentelivät utuiset siemenet sinne tänne ilmassa.
Naispuolinen matkatoverimme, husaari-upseerin vaimo, joka kovasta helteestä oli nääntymäisillään, halusi vesipisaraa juodakseen eräänä varina iltapuolena. Me keksimmekin jossakin kaivon, vaan siinä ei ollut kehää, ei kippoa, ei kopin vartta. Töin tuskin saimme siitä vettä ammennetuksi nahkahatulla, vaan ammennettuamme kaasimme sen kauhistuksella maahan. Se oli punaista kuin veri!
Ylt'ympäriinsä olivat kaikki lammikot kuivaneet; ei vesipisaraa, ei varjoisaa puuta, ei vastaan tulevaa matkustavaista näkynyt missään. Jos ken kummun rinteesen paneutui nukkumaan, havaitsi hän yht'äkkiä päällensä ilmaantuvan korkealla ristiin rastiin lenteleviä petolintuja ja näitten lähenemistään lähenevän risteillen ja kierrellen, ilkeällä, peloittavalla rääkynällä. Korppi-kotkat…
Ranne-rengas.
Matkatoverini husaari-upseeri oli alakuloinen, synkkä-mielinen, kolmikymmenvuotias mies. Hänen vaimonsa oli nuori, kaunis nainen, jonka rikas isä asui Pest'issä. Tämän kanssa hänen olisi sopinut rauhassa hyviä päiviä elellä, mutta hän seurasi miestään rakkaudesta. Ei koko matkalla kuulunut valittavaa sanaa hänen suustaan; nälkää, janoa, puolipäivän polttavaa hellettä kärsi hän, eikä pelännytkään yksin illoinkaan, kun huuru-kehä, juuri kuin mikäkin varjovyö, rupesi valloittamaan näköpiirin ja me yksin yövyimme johonkin arolle ihmisäänen kuulumattomiin. Vieläpä kehottikin hän, meitä lohdutti ja ilahutti, niin ilomieliseltä hän näytti.
Hän keksi tuumia tuhansittain miehensä huolia karkottaakseen.
— "Mennään johonkin syrjäseutuhun, tullaan talonpoikaisiksi ihmisiksi; sinä kynnät, kylvät, ajat härkiä; minä hoidan lehmät". — Olihan tuossa naurun syytä yltä kyllin.
— "Jos ottavat sinun vangiksi, ma kuljen tuomaris tykönä, kunnes kyllästyy käyntiini ja päästää sinun. Ja jos ei avaa vankihuonettas, annan salvata itsenikin sinne luokses, ja siellä sitten elämme, siellä kuolemme".
Kaikki purskahdimme itkuun.
Nuori vaimo kantoi ranteessaan rengasta. Kun apali-kivisen nastion alla olevaa salaponninta painoi, poukahti näkyviin nuoren, kauniin miehen emaljiin maalattu muotokuva, siistissä husaari-upseerin puvussa. Helposti voi sen tuntea hänen miehensä kuvaksi. Hän katseli sitä usein ja näytti jokaiselle, lisäksi lausuen: "Silloin hän ei ollut niin surun-alainen".
Kun erään kylän tienoilla tie jakausi kahtaalle, jätti husaari-upseeri meille hyvästi. Hän valitti siitä, että täytyi niin kolkkoa tietä kuljettaa vaimoansa ja erkani meistä kylän päässä. Siihen me emme poikenneet; mutta hän otti siitä oppaaksensa erään Walakkilaisen, jonka piti viedä häntä parempia teitä.
Kun hän katosi näkyvistämme, surkuttelin minä itsekseni heitä, häntä ja hänen iloista puolisoansa, enkä tiennyt, miksi niin tein.
Varmaankin joutui hän turvallisemmalle tielle; minä jäin autio-seutuhun. — Häntä seurasi armas puolisonsa, minua mykkä matkatoverini, joka koko matkalla ei hiiskunut sanaakaan. Minua pahotti, että hän erkani minusta. Oli näet minusta juuri kuin ei siellä mitään vaaraa tarjona olisi, johon minä menin; juuri kuin suojeleva sallimus, johon hurjasti luotin, turvaavalla kädellä varjelisi niitäkin, jotka olivat lähelläni.
Useampien kuukautten kuluttua sattui kerran sanomalehti käteeni. Se oli ensimmäinen, minkä pitkän ajan perästä näin. Ma luin sen päästä päähän, itse ilmotuksetkin. Ta'immalla sivulla oli julkaistuna luettelo tietämättömälle omistajalle kuuluvasta tavarasta. Se oli otettu ryöväreiltä, jotka sitä saalista saavuttaakseen olivat murhanneet matkustavaisia. Tavaran joukossa oli hienoja vaimoväen vaatteita, vereen tahratuita ja rikki revittyjä, nyörillä koristettu virkapuku, kauno-ompeluilla neulottuja hienoja alusvaatteita, ja, kaikenmoisia muita kaluja mainitsematta, kallisarvoinen, raskas ranne-rengas, jonka suuren opalikiven alta, kun ponninta painoi, näkyviin kimmahti kaunis nuoren miehen muotokuva, husaarin virkapuvussa, emaljiin maalattuna.
Sanomalehti valahti maahan kädestäni.
Vaimo parka, mies poloinen! Miks'eivät minua seuranneet?
Myöhemmin sain kuulla, että opas metsässä, ei kaukana siitä, missä erkanimme, petti heidät. Upseeri ammuttiin. Silloin eräs heillä ollut palvelia juoksi metsähän; häntä heitettiin miekalla. Sen hän sieppasi käteensä ja juoksi edemmäs. Vähän matkan päässä tapasi hän kulkusalla olevia honvéd'iä. [Tällä nimellä kutsutaan Unkarissa maan vartiaväkeä.] Niitten kanssa hän nyt läksi ryöväriä etsimään. Hän löysi isäntänsä ja emäntänsä kuolleina haudasta. Sittemmin päästiin päälle heitetyn miekan johdolla ryövärien jäljille.
Miksi piti heidän minusta pois luopua?
Kolme sian-ajajaa.
"Eteenpäin, eteenpäin!" kaikui yhtenään pölyisellä maantiellä.
Sikolaumaa ajettiin ylös päin.
Kolme ajajaa taisteli sikojen kanssa. He olivat kaikki kolme lihavat ja likaiset; isot vaskisoljilla ja nahkahihnoilla koristetut reput rippuivat heillä selässä.
Raskaat, mustakarvaset elukat käydä kömpelöitsivät vastahakoisesti hiljaksensa eteenpäin; välistä seisahtuivat keskenänsä häyhyilemään, hirveän rumalla röhkinällään kääntäen huomion puoleensa. Missä lätäkön tapasivat tiellänsä, siinä laskeutuivat rypemään, kunnes ajajat saivat heidät siitä taas tuonnemmas ajetuksi. Toisinaan karkasi yksi tai kaksi sikaa pois laumasta; paimen juoksi niiden perässä aina puoleen tuntiin asti, ennenkun sai heidät karjaan peruutetuksi.
Pää-ajaja oli pitkä, päivettynyt mies. Hänen rasvasta kiiltävät hiuksensa häilyivät silmillä; niskassa riippui likanen vaippa, joka kovan helteen vuoksi oli vaan toiselle olkapäälle heitettynä. Jaloissa hänellä oli pauloilla kiinitetyt varvikkaat, kädessä suuri lyijy-kenkäinen sauva, ja olallaan hän kantoi tinahela-vartista ajo-ruoskaa.
Toinen alapaimenista oli vanha, matalahko mies. Syvään painettu hattu peitti hänen lyhyeksi kerityn tukkansa; hatun alta vilkkuivat hänen elävät silmänsä, ja ryhmyistä sauvaansa veti hän sian-paimenten tavoin perässään.
Toinen alapaimen oli verevä nuorukainen. Hän juosta nilkutti haavotetulla jalalla reuhaavan lauman ohella ja heitteli rohkeasti sauvallansa niitä sikoja, jotka järjestystä tuntematta jättäytyivät jäljille karjasta.