Theseus, Aigeuksen poika, Ateenan kuningas.
Phaidra, Theseuksen puoliso, Minoksen ja Pasiphaen tytär.
Hippolytos, Theseuksen ja amazonien kuningattaren Antiopen poika.
Arikia, prinsessa Ateenan kuninkaallisesta suvusta.
Theramenes, Hippolytoksen opettaja.
Oinone, Phaidran imettäjä ja uskottu.
Ismene, Arikian uskottu.
Panope, Phaidran seuranainen.
Sotilaita.
Tapahtumien paikka on Troizen, kaupunki Peloponnesoksella.
Esitetty ensimmäisen kerran Suomen Kansallisteatterin näyttämöllä
Helsingissä 26 p. lokak. v. 1906.
Henkilöt: Theseus — Axel Ahlberg; Phaidra — Katri Rautio; Hippolytos
— Evert Suonio; Arikia — Helmi Lindelöf; Theramenes — Emil Falck;
Oinone — Kirsti Suonio; Ismene — Helmi Tähtinen; Panope — Aino
Vasarainen. — Ohjaus: toht. Jalmari Hahl.
Hippolytos. Theramenes.
HIPPOLYTOS. Tein päätökseni, Theramenes: lähden. Troizenin jätän epäilyksen tähden, mi mua kalvaa. Ah, ma punastun jo pitkää täällä toimettuutta mun! Kuus kuuta poissa ollut taatto on, en tiedä, alla minkä auringon, en, mitkä heittää häntä hyrskyt, vahdot.
THERAMENES. Hakea mistä, herra, häntä tahdot? Jo vuoksi pelkosi tuon oikeimman uhmailin Isthmoon kahden meren vimman, kyselin, tutkin teitä Theseuksen virroilta kuolon, mailta manan uksen; on tiedusteltu Elis, Tainaros, myös meri, minne sammui Ikaros. Mit' enää toivot? Mikä ilman-ala vois olla isäs piilopaikka sala? Kenties ei taattos itse tahdokaan, salasta hän ett' ilmi saatetaan? Kenties, sill'aikaa kuin on tuska meillä, hän tyynnä kulkee lemmen lehtoteillä, tuo urho, uutta vartoin suudelmata…
HIPPOLYTOS. Ma pyydän: kuninkaalle kunniata. Hän jättänyt on erheet nuoruuden, ei enää orja halpain kahletten. Jos on hän, on hän yksin Phaidran vanki, ei kateensyitä enää hälle hanki. Hakien häntä seuraan tehtävääni ja pääsen täältä, missä pyörtyy pääni.
THERAMENES. Ah, mistä asti paikkaa pakenet, kuss' elit lapsuuspäivät herttaiset, miss' unohdit sa myöhemminkin tovin Ateenan humut sekä loistot hovin. Salaisen vaaras, murhees tietää soisin.
HIPPOLYTOS. Tuo onnen aik' on mennyt. Kaikk' on toisin, siit'asti kuin sai seutuun rauhaiseen tuo tytär Minoon Ja Pasiphaen.
THERAMENES. On tuttu mulle tuskiesi syy: se Phaidra on, mi tääll' on onnes kyy, tuo turman emintimä. Tuskin näki hän sun, maanpakolaiseks kun jo teki. Mut tylsä on jo tutkain vaimon vihan, mi sua etsi, ellei poikki ihan. Ei tarvis lie sun vuoksi naisen huolla, mi kuoleva on taikka tahtoo kuolla; on sairas Phaidra, outo häll' on tauti, ei elostaan, ei auringosta nauti; kutoa kuinka vois hän vaaraa sulle?
HIPPOLYTOS.
Vihansa heikko pelon syy ei mulle.
Ma vihollista toista pakenen,
Arikia on nimi armas sen,
tuon meille turmaa tuovan heimon jatko.
THERAMENES.
Sinäkin — kuinka? — häntä vainoatko?
Rikkoivat veljet, viaton on sisar,
tuo hertas, vaikka veren julman pisar.
Vihaatko syyttömiä sulojansa?
HIPPOLYTOS.
Jos vihaisin, en karttais katsettansa.
THERAMENES. Syyn oikean sun pakoos selitänkö? Tuo jumal-ylväs Hippolytos, hänkö, mies lemmen kahlehisin taipumaton, isänsä erheen valtaan vaipumaton, nyt Aphroditen alammainen oisko, tajuta Theseuksen virheet voisko? Uhraatko muiden kuolevaisten tapaan jo lemmen alttarille tahtos vapaan? Rakastat, prinssi?
HIPPOLYTOS. Mitä lausut mulle? Mun tunnet, aatoksein on auki sulle, tää sydän ylväs, ylenkatseellinen, — sen oisko häpeää nyt sykkiminen? Imetti amazoni-äiti mun, sain hältä mielen kovan, karaistun; mut myöhemmin, kun vartuin mieheksi, ihastuin, tuntiessa itseni. Niin kiinnyit minuun, niin sa kerroit tarun minulle taatostani, tuiman, karun; vereni hehkui, sydän sykki tulta, kun kuulin sankartyöt ma suuret sulta. Kuvasit urhon mulle miekkoineen, mi korvas maailmalle Herakleen, mi pedot tappoi, rosvot rankaisi, luut Peripheteen hajan heitteli ja Kreta huurui Minotauroon verta, Prokrustes, Kerkyön sai koston kerta. Mut haastoit myöskin hämärämmät työt, halujen päivät, lemmen vienot yöt, Helenan ryöstön, vanhempainsa vimman, ja itkut Periboian ihanimman. Nimeä monta muuta, perhosia, tuon liekin liedon kaikki polttamia; hylätty Ariadne, saaren tytti; ja vihdoin Phaidra, joka urhon sytti. Sa muistat, usein kesken kertomasi sua pyysin säästämään jo sanojasi; tuon halvan poistaa öisin puolen toisen tarusta tahtonut ma miehen moisen. Ieskö sama nyt mun sortaisko? Niin alas jumalat mun murtaisko? Työt uljaat puhdistaa voi Theseuksen, mut mitkä mulle soisi puolustuksen? Isäni suuren ansioita vailla en saa myös rikkoa ma taaton lailla. Mut jos mun sentään täytyis lannistua, Arikia ei varmaan voita mua. Muistaisi enkö iki-estettä, mi meidät erottaa? Ah, tiedät sä: ei koskaan sulhoa suo murheiselle isäni Pallantidein sisarelle, hän vaaraa säikkyy veren syyllisen; sen tappaa tahtoo kanssa sisaren. Ei syty liekit hälle lempeät, ei koskaan leimua hääkynttilät. Hänetkö naisin taaton mieltä vastaan? Isänkö yllyttäisin vasten lastaan? Lemmenkö huumaan hukkuis nuoruuspäivät?
THERAMENES. Jos löi sun hetkes, järkisyyt pois jäivät. Suloja neien jos et ennen nähnyt, sun Theseus on näkeväksi tehnyt. Isäsi vihaamana viaton tuo impi sulle kahta kalliimp' on. Miks säikkyä myös valtaa kainon lemmen? Siveä miks ei maistaa heelmä hemmen? Ei tuosta kauan soimaa omatunto; nuo kahleet kantoi Herakleenkin kunto. Ket' ei ois Aphrodite hillinnyt? Sa itse, missä olisit sa nyt, jos ain ois Antiope Theseukselle niin ollut kylmä kuin sa rakkaudelle? Mut miks tää korska kaunopuheisuus? Tunnusta: rinnassas on tunne uus, et enää ylpeänä ohjaa sa nyt vaunujasi meren rannoilla, et enää ratsun vaahtisuuta suista, Poseidonin et taidetta sa muista. Harvemmin huudoistamme kaikuu korvet, ei orhit korsku, pauhaa metsätorvet, on summa silmäsi: sa lemmit varmaan, käsissä kärsit salakaihon karmaan. Arikianko antaut ikävähän?
HIPPOLYTOS.
Hyvästi. Lähden isää etsimähän.
THERAMENES. Sa etkö Phaidraa aio nähdä ennen kuin lähdet?
HIPPOLYTOS.
Aion: hänet nään pois mennen.
Se hälle kerro! Tuoss' Oinone on.
Mut minkä tuo hän uuden turmion?