Sotilaita, hovilaisia, hovin palvelijoita, vanginvartijoita, pappeja, soittajia, laulajia, temppelipoikia, temppelityttöjä, nuorukaisia, lapsia, kansaa.
Askalonin hallitsevan ruhtinaan veljentyttären, nuoren <b>Delila</b> ruhtinattaren suvimaja. Huonetta valaisee himmeästipalava savilamppu. Vasemmalla kaksi ovea, perällä oikeassa yläkulmassa makuuhuoneen ovi, jonka verhojen aukeamasta kumottaa väkevä valaistus. Yö, syvä hiljaisuus.
DELILA (ilmestyy hennossa yöpuvussa oviverhojen aukeamaan, levottomasti taakseen katsellen. Sulkee varovasti verhot ja hiipii kiihtyneenä huoneeseen): Jo neljäs yö on kulumassa…
(Äänettömyys.)
Hän väistää! Jokaisen minun yritykseni hän väistää hymyillen! (Kiihtyen.)
Kuin uteliaalle lapselle hymyilee hän minulle!
(Lähtee kiivaasti kävelemään.)
(Seisahtuu hetken päästä syviin mietteisiin vaipuneena.)
Mikä on se avain, joka hänen salaisuutensa portit minulle vihdoinkin aukaisee? (Äänettömyys.) Tahdon! Tänä yönä sen avaimen tahdon!
(Lähtee haltioituneena kävelemään.)
(Mutta hänen askeleensa hidastuvat vähitellen ja hän seisahtuu taka-alalle, nojautuen erästä pylvästä vasten)
Niinkuin tahtoisin, enkä tahtoisi… Niinkuin vihaisin, enkä vihaisi…
(Äänettömyys.)
Niinkuin pelkäisin, niinkuin aavistaisin tästä jotakin … tuntematonta … selittämätöntä … irtipäästämätöntä…
(Äänettömyys.)
(Orjatar kurkistaa huoneensa ovelta. Delila ei huomaa häntä.)
ORJATAR (kuiskaa). Minun ruhtinattareni!
DELILA: Mitä?!
ORJATAR. Astarten ylipappi rukoilee minun ruhtinattareni puheille.
DELILA (kiivaasti). Onko tämä aika!
ORJATAR. Astarten ylipappi rukoilee minun ruhtinattareltani kahta sanaa.
DELILA. Huomenna!
ORJATAR (nöyrästi, mutta intohimoisesti). Älköön minun ruhtinattareni suuttuko — Astarten ylipappi rukoilee koko Filistean kansan nimessä juuri tänä hetkenä kahta sanaa.
(Kuohahtaa, mutta hillitsee itsensä. Katsahtaa levottomasti makuuhuoneeseen päin. Päättävästi.)
DELILA. Hän tulkoon!
(Tempaa istuimelta päällysvaipan, jonka kietoo ympärilleen,
rientää ovelle vastaan.)
YLIPAPPI (jolle Delila tekee varottavan liikkeen, kuiskaten). Anteeksi!
Enosi ruhtinas —
DELILA. Huomenna varhain olen ilmottava!
YLIPAPPI. Huomenna, ruhtinattareni? Enosi valvoo, Askalon odottaa, koko
Filistea valvoo ja odottaa —
DELILA (tuskautuneena). Näette. minäkin valvon!
YLIPAPPI. Astarten nimessä, yksi ainoa sana! Onko hän jo —
DELILA. En mitään voi tänä hetkenä ilmottaa. — Jättäkää minut!
YLIPAPPI. Ymmärrän, sinä Astarten siunattu… (Kumartaa nöyrästi, mutta pysähtyy oven luona, kiihkeä välke silmissään.) Oli minulla vielä muutakin, ruhtinattareni!
DELILA. Muutakin…?
YLIPAPPI (nostaa salaperäisesti kätensä). Tänä yönä se on tapahtuva, tyttäreni! Olen kysynyt jumalattarelta, jumalatar on vastannut —
DELILA. Mitä?!
YLIPAPPI (yhä salaperäisemmin). Olen uhrannut ennus-uhrin puolestasi. Uhri suitsi … papit rukoilivat… Sanoin. kansani tuskan ja toivon nimessä, jos se on tänä yönä täyttyvä, nouskoon hymy ihanille huulillesi. Vedin ennusvaatteen kasvoiltani, katso: jumalatar hymyili —
DELILA. Onko se mahdollista?
YLIPAPPI. Jumalatar on hymyillyt! Tänä yönä Israel syöstään takaisin korpiinsa! Tänä yönä Filistea kohoaa Kaanaan valtiaaksi! Tänä yönä Astarte nousee Dagonin istuimelle! (Huomaa levottomuutta Delilan kasvoilla.) Anteeksi, tyttäreni! Käy loppuun saattamaan sankaritekosi, josta maine on vierivä vetten yli Egyptiin, virtoja myöten Eufratin maille, josta —
DELILA. Kyllin! (Ankarasti.) Älköön kukaan häiritkö minua tämän enempi.
YLIPAPPI. Suutelen vaippasi lievettä, sinä Filistean ylpeys!
(Menee.)
DELILA (käy mietteissään Astartea kuvailevan kannatinpylvään eteen.) Oletko sinä todellakin hymyillyt…? (Ojentaa kätensä.) Hymyile minullekin, jumalatar! Näytä minulle se merkki! (Äänettömyys) Oh! (Kääntyy makuuhuoneeseen päin, kuuntelee. — Kiihtyen.) Tänä yönä, tänä yönä, sanotte te! Mitä te tiedätte tästä yöstä…? (Käy kuohuvana oikealle, jossa on kahdesta rinnakkain lepäävästä pantterista muodostettu divaani. Heittää vaippansa divaanille ja vaipuu vähitellen itsekin, tuijottaen pantterien päiden ylitse pelottavin katsein.) Minä seison kuin arvotuksen edessä… (Äänettömyys.) Vihaan! Sinun salaisuuttasi! Sinun askeltesi väkevyyttä! Sinun hiustesi leikkiä! Sinun ylimielistä hymyäsi! (Äänettömyys.) Tänä yönä minä otan minun sieluni minun käteeni ja vaadin sinun sielusi minun oman sieluni hinnalla…
(Äänettömyys.)
ÄÄNI (makuuhuoneesta). Delila! — Delila!
DELILA (kavahtaa ylös ja rientää ääntä kohti, mutta kääntyy takaisin heittäytyen syvässä mielenkuohussa divaanille)
SIMSON (ilmautuu makuuhuoneen ovelle). Minne karkasit sinä, Delila?
DELILA (yhä entisellään.)
SIMSON. Vastaa minulle! Missä piilet sinä? (Huomaa Delilan) Ah! (Rientää luo, vaan pysähtyy äkkiä.) Mitä?!
DELILA (vaikenee.)
SIMSON. Mitä tämä merkitsee? (Katselee häntä.) Mutta ihana sinä olet! Huumaava yrtti, pyörryttävä hulluus olet sinä! (Koskettaa hurmautuneena häntä olkapäähän.) Miksi pakenit, Delila!
DELILA (vaikenee yhä).
SIMSON. Et vastaa…?
DELILA (värähtäen). Kysy Simsonilta — hän sen tietää!
SIMSON. Sinun äänesi vapisee?! (Istahtaa.) Mitä minä tiedän? Hetken, jolloin käsivarrellani lepäsi ihanin ihmislapsista. Toisen hetken, jolloin minun sydämeni heräsi, ja minun iloni oli paennut minun luotani. Kolmannen hetken, jolloin minä löydän hänet kuin vuorikauriin kallion rotkosta, enkä tiedä miksi hän lymyy. — Vastaa minulle, Delila!
DELILA (kuin ennen). Kysy Danin jalopeuralta — hän sen tietää!
SIMSON. Niin, jalopeura minä tahdon olla! Nuori jalopeura, joka tietää saaliinsa, ja saaliinsa tempaa! (Tarttuu häneen väkevästi ja kohottaa istualle, mutta Delila painautuu itsepintaisesti takaisin.) Mitä?! (Kohottaa hänen päätään.) Sinulla on kyyneleet ihanissa silmissäsi! (Heltyen.) Miksi? Minä rukoilen sinua!
DELILA. Kysy Danin jalopeuralta, miksi hänen huulensa vuotavat rakkautta, mutta hänen sydämensä on kaukana!
SIMSON. Sinä puhut syntiä, Delila!
DELILA (yhä intohimoisemmin). Kysy Danin jalopeuralta, miksi hän rakastaa salaisuuttansa enempi kuin minua!
SIMSON (nousee). Taasko? Yhäkö sinä vaivaat sieluasi tuolla päähänpistollasi? Ja minun sieluani sinun sielusi kanssa.
DELILA (yhä itsepintaisemmin). Kolme yötä olet sinä minua pettänyt. Tämä on neljäs!
SIMSON. Pettänyt! Sinua? (Äkkiä synkistyen.) Minäkin voisin sanoa: kolme yötä sinä olet minua pettänyt, Delila!
DELILA (ponnahtaa tyrmistyneenä istualleen). Minä?!
SIMSON (syytöstään lieventäen). Niin, sinä, Filistean tuhatoikkuinen ihme! Kolme yötä sinä olet ollut minulle niinkuin huumaava yrttitarha. Mutta kolme yötä sinä olet samalla ollut niinkuin oikullinen lapsi, joka kaivaa ruusun ja liljan sormillansa etsien kukoistuksen salaisuutta.
DELILA (nauraa rauhottuen). Kukkasistako sinä puhut, Danin sankari? — Olkoon niin! Kolme yötä sinä olet levännyt minun puutarhassani, jonka muurin ylitse ei yhdenkään miehen ajatus ole tähän saakka uskaltanut. Kolme yötä sinä olet levännyt minun puitteni varjossa, mutta et niinkuin sankari, vaan niinkuin vakooja, sillä sen tietää Israel ja sen tietää Filistea: sinä kannat salaisuutta sydämessäsi!
SIMSON (uudelleen synkistyen). Sinä et tiedä, Delila, mitä puhut! Kolme yötä minä itse —
DELILA. Kolme yötä sinä olet levännyt minun käsivarrellani niinkuin
Israelin vakooja! (Kohoaa ylemmäksi.) Minä halveksin sinua!
SIMSON. Delila!
DELILA (kohoaa yhä ylemmäksi). Älä lähene minua!
SIMSON (harmistuen). Totisesti! Minä joudun narriksi naisen edessä. Kolme yötä minä olen hänen tähtensä unhottanut minun tehtäväni salaisuuden, neljäntenä hän sanoo minua vakoojaksi.
DELILA (jännittyneenä). Sinun tehtäväsi — —? (Pidättyy äkkiä, kääntyen ivallisena poispäin.) Sinun tehtäväsi salaisuuden!
SIMSON (tulistuen). Mitä?! Minä luulin sen naisen olevan ylpeän, että minun rakkauteni häneen on ollut niinkuin hulluus — sen sijaan hän pilkkaa minua!
DELILA. Ja minä luulin sen naisen, joka on unhottanut heimonsa ja sukunsa ja syttynyt mieheen, joka on tehnyt hänen kansallensa pahaa enempi kuin Israel kaikkena elinaikanansa — minä luulin sen naisen olevan yhden pikku salaisuuden arvoisen!
SIMSON (yhä enemmän tulistuen). 'Pikku salaisuuden?'
DELILA. Ei ainakaan suuremman kuin että minun korvani sen kestäisivät!
SIMSON (ylpeydenpuuskan tempaamana). Hyvä! Niinpä saakoot sinun korvasi kuulla tämän minun pikku salaisuuteni — ymmärtääksesi etten minä tullut Filisteaan istuakseni naisen jaloissa, vaikka niin on käynyt.
DELILA (lauhtuneesta). Ah, Simson!
SIMSON. Kuule sitten! Kaksikymmentä ajastaikaa on sinun kansasi vaivannut Israelia. Kaksikymmentä kertaa olen minä heidät lyönyt, mutta en koskaan perinjuurin, vaikka minulla olisi siihen voimaa ollut —
DELILA. Miksi olet vihamiestäsi säästänyt, Simson?
SIMSON. Älä kysy, kiitä Filistean jumalia että niin on ollut! — Tänä vuonna kokoontuivat Danin vanhimmat ja sanoivat: katso, nisuvainiot vaalenevat ja viinamäet ovat jo rypäleillänsä. Pitääkö meidän yhä oleman Filistean tallattavana? Nouse Simson, sinä sankariksi syntynyt —
DELILA (jännittyneenä). Sankariksi syntynyt…?
SIMSON (väistäen). Sankariksi syntynyt sanoo minun kansani väkevistänsä. — Nouse Simson! sanoivat he. Dan on antava viisituhatta miekanvetävätä, idänpuolelta Jordania tulevat karjanpaimenet keihäinensä. Totisesti sanoin minä, minä nousen!
DELILA. Sitten…? — Istu, Simson, minun luokseni.
SIMSON. Sitten he laittoivat minulle pidot. Mutta kun juhla oli ylimmillänsä, sanoin minä: kuulkaa minua, Danin miehet! Minä en rakasta verenvuodatusta. Sallikaa minä ensin käyn Askalonin ruhtinaan tykö —
DELILA. Niinkö…?
SIMSON. — Ja sanon hänelle: näin on asia, tehkäämme luja liitto asuaksemme kukin rajaimme piirissä. Ellei se teille kelpaa, kolmen päivän päästä minä teidät lyön niinkuin akanat tuuleen!