Rakkaita muistoja.
Helmikuun päivä maakylässä.
Mustalaiset.
Kyläpajalla.
"Aikansa lapsi."
Niin usein mietin, suren itseäin
ja kirjavuutta elämäni harhain!
Syyt niihin? Yksi ehkä veressäin, —
mi vaisto siinä pahin on, mi parhain?
ja toinen? Vaikutteet kai lapsuutein
ja ympäristön, outo murros-aika,
jok' ensin suuntasi mun haavehein.
Ja kolmas itse, — koko elon taika!
Mua aivan painaa miete se! Taas kaipuu
hakevi syitä mailta muistojen.
Kidutus turha! Katson: näe en!
Mut ehkä laulain raskas vaiva haipuu!
Siks muistu, armas aika, joka johdit
ens askeleeni, kuvin rikkain hohdit!
Kuink' oot nyt muuttunut ja tullut uudeks,
ja muutut, loittonet pois kaukaisuudeks.
Kyll' onnetar, yö-silmä, kultahaps, loi elämääni, luulen, vastakohtaa. Kas oonhan Savon loiton, kauniin laps, — veet välkkyy siellä, vaarat siintää, hohtaa — niin, sieltä, josta harhaunut ei muu lie heimo koskaan takaa karun salon: kehässä vaarain laakso avartuu, — siell' ahdas kyly, siellä näin ens valon. Mut kuinka jouduin sitten loitos sieltä, pois, korven poika? Kyllin kiertämään! Ehk' aikaisin jo veivät, — niinpä tään näin maani jotkut kolkat, etsin mieltä elämän turhan. Miks juur minä maita sain muita kummastella loistokkaita? Ma heikko, huono, miks näin Juutin, Saalen, Provencet, kulta-templit Morrealen?
Miks? Mitä olen? Vastauksenko saan! — Mun äitini — kuin synkkä kirja, jota hän tutki, vanhaa Testamenttiaan: Ismailin orvon äidin turmiota ja Saulin tietä synkän-ylpeää, näkyjä kuumeisia Ilmestyksen, Niist' älyn ymmärtääkö elämää hän saanut ois? Vain älyn hämmennyksen. Niin ehkä tuskastui, siks alla taivaan mont' ilkkui seikkaa, nautti miten voi. Ja niinpä taivaan koston lyödä soi. Ah, leikkien mun elon riemuun, vaivaan loi poikasena oikullisna lehdon, — maantiestä, siinä enne, mulle kehdon hän antoi, konsa ylkä, nähdä hellä, unohti, huonon, tylyn-sydämellä.
Jalomieliset.
Mi onni! Onnettaren hoitohon niin jouduin, — aina maantien ojaan saakka. Siks lienen vapaa, — kirkkahinkin on äit' usein lasten taantumus ja taakka. Mut onnetar, se kultahaps, nyt vei maantieltä heikon turviin jalon naisen. Kuink' aika vierii! Hänkään elä ei nyt enää! Mutta varmaan siunaavaisen luo katseen minuun yhä taivahastaan: jos taivas kelle lie, hän siellä lie! Niin, turvaan johti hyvän onnen tie mua silloin. Sadat ruudut pientä vastaan sädehti sieltä, nurmet, puisto taaja mun leikkiin kutsui. Siis ain' olkoon saaja hän ylistykseni! Hän kertoi sadut minulle, — niistä alkoi haaveen ladut.
Se suku oli vanhaa, vankkaa niin, — puol-germaaneja, nuorimmat täys-fennot. Jo ammoin ansioikseen piirrettiin mies-kunto, — eipä haaveet, runon lennot! He uskoi Jumalaan, — tai muodon vuoks ja miettimättä taipui tunnustukseen, — viistoista-vuotisna mun kaikki juoks jo uskot epäilyni kurimukseen! Mut he, — nuo vakaat, teki virkatyötä tai pyrki virkaan. Pelas lomallaan yks Plevnaa, toinen jahtas; verkoissaan he loikoi vanhat, rakkaat kirjat myötä: Tegnér, Schwarz, — Välskär, Stoolin miekan-hakkaus. Niiss' oli Usko, Isänmaa ja Rakkaus niin kaunein kapaloitu kulta-nitein, — ne uinahtaa soi varmoin mielipitein!