Tätä tavallaan jo 3:tta Antigoneen suomennoksen painosta varten olen, kuten helposti huomataan, ottanut varteen sitä etevää, tarkkaa ja monipuolista arvostelua, jonka edellinen eli 1885 v:n painos sai osakseen seuraavan vuoden "Valvojassa" nyk. prof. O.E. Tudeer'ilta. Hänen neuvojaan ja vihjauksiaan, mikäli mahdollista, noudatellen olen melkein uudestaan kirjoittanut "Kirjallis-historiallisen johdannon" alussa sekä lyyrillisissä osissa koettanut parantaa "rytmillistä responsionia", y.m. siinä silti onnistumatta kuten olisin mielinyt. Alusta asti oli aikomukseni vain "keveällä kädellä" suorittaa tarpeelliset korjaukset, sillä perinpohjaisempien parannusten tekoon puuttui minulta sekä aikaa että halua. Näinpä saanee kyllä "Antigone" vielä odottaa lopullista juhla-asuansa astuakseen Suomen kansan katseltavaksi.
Suomentaja.
I. Sophokleen kirjallinen toimi.
[Ks. Schneidewin-Nauck'in Sophokl. painoksen johdantoa, K. Sittl.
Gesch. d. gr. Lit. y.m.]
Eräs kreikkalaisen kirjallisuuden pääominaisuus, joka luo sille omituisen elävyyden ja viehätysvoiman, on sen luonteva ja perin kansallinen kehitys. Kirjallisuus on sisimmässä yhteydessä kansan elämän kanssa ja kuvastaa tosiperäisesti tämän sisällistä ja ulkonaista historiaa. Samassa määrin kuin kansallishenki taisteluissa ja voitoissa kasvaa ja voimistuu, sekä korkeat aatteelliset voimat innostavat kansaa jaloihin töihin, alkaa myös runous ihanimpia kukkiansa kehitellä. Niinpä sen korkein muoto, draama, oli kukkeimmillaan kohta persialaissotain jälkeen, jolloin elon voimia uhkuva kansanvaltainen Atheena yhä laajemmalle levitti valtaansa ja kunniakas ulkonainen historia loi lukemattomia uusia elon-aiheita ja vaikuttimia hengen aloille.
Niinkuin helleenien kertomaruno syntyi ionilaisella ja lyyrillinen runous aiolilais-doorilaisella maaperällä, niin molempain korkeampi yhteys, draama, syntyi ja kehkesi kukalleen siellä, mistä koko Hellaan varsinainen hengenviljelys oli kotoisin, Atheenassa. Vähäpätöinen oli sen alku. Jokavuotisissa Dionysos- eli Bakkhos-juhlissa, joita vietettiin viininkorjuun jälkeen, oli jo kauan mainitun jumalan kunniaksi laulettu virsiä ja näissä kerrottu kaikenlaisia seikkailuja ja vaiheita, joita hän Satyyrien ja Sileenien seurassa maasta maahan kuljeksiessaan ja ihmisille viininviljelystä opettaessaan oli kokenut — kun Arion, Lasos, ja muut runoilijat (600-500 e.K.) alistivat nämä laulut l. "dithyrambit" taiteellisen käsittelyn alaisiksi. Vartavasten harjoitetut laulukuorot saivat, piirissä kiertäen alttaria, säkeistöissä ja vastasäkeistöissä esittää Bakkhon kohtaloita, samalla kuin Satyyriksi naamioitu henkilö erilaisin elein säesteli esitystä. Osottelevan aineksen kerran päästyä dithyrambiin, kehittyi tästä vähitellen täydellinen näytelmä. Tuon Satyyrin tai Sileenin tarvitsi vain aluksi sopivissa kohdin keskeyttää kuorolaulujen jonoa kertomalla kohtauksia jumalan elämästä; mitä vilkkaammin hän sen teki, elävöittäen esitystään sopivilla liikkeillä, sitä pikemmin katsojat olivat illusionin vallassa, ja draama oli valmis. Alettua tietä mentiin yhä edemmäs; alettiin käsitellä muitakin aineita kuin Bakkhos-piiristä otettuja. Sopivia aiheita tarjosi rikas sadusto jumalineen ja sankareineen, sitä enemmin mikäli eepillinen runous jo oli ehtinyt niitä muokkailla. Ja draamallisen aineksen rikastuessa supistui lyyrillinen yhä vähempiin, koskaan klassillisena aikana silti kokonaan katoamatta, sillä siksi elimellisesti se kuului antiikin draamaan. (Näin tämä draama, kun vielä sen lyyrilliset osat esitettiin soitannon yhteydessä, paraiten muistuttaa uuden ajan ooperaa.) Pian ei riittänyt enään tuo yksi henkilö kuoron kanssa puheita vaihtelemaan. Uudet aineet vaativat lisää toimivia henkilöitä ja näyttelijäin lukua täytyi lisätä. Kun sama henkilö esiintyi useammassa roolissa, tultiin kauan toimeen 2:lla varsinaisella näyttelijällä, kunnes toiminnan yhä vilkastuessa lisättiin 3:s, jopa joskus 4:skin (Sophokles).
Tärkeintä draaman kehitykselle oli kumminkin se seikka että varsinaiset runoilijat alkoivat sille neroansa omistaa. Dionyson taruaiheita ei enää varsinaisesti käsitelty muuta kuin n.s. Satyyridraamoissa. Myytillinen piiri, sankarisadut pysyivät kuitenkin koko klassillisen ajan sinä aarreaittana, josta tragediain aiheet etupäässä otettiin, jos kyllä jo toisinaan tosihistoriastakin niitä yritettiin ottaa. Yleisön naivi katsantokanta kuitenkin vielä sellaisia vieroi. Niinpä kerrotaan että, kun Phrynikhos (noin v. 490) näytelmällään "Mileton valloitus" sai katselijat heltymään kyyneliin, runoilijaa kiellettiin enään tätä kappaletta esittämästä, vieläpä tuomittiin tuhannen drakman sakkoihin syystä että hän muistuttamalla kansaa sen heimolaisia kohdanneesta onnettomuudesta oli tehnyt huonon palveluksen isänmaalleen! — Myöskin yksi Aiskhylon säilyneistä draamoista "Persialaiset", käsittelee samanaikuista historiallista tapausta (Salamiin taistelua). Runoilijan vakava uskonnollinen kanta painaa kuitenkin siihen saman leiman kuin hänen muihinkin näytelmiinsä.
Aiskhylon näytelmissä on draamallinen puoli, dialogi ja toiminta, jo anastanut pää-alan. Ja kuitenkin juuri tämä puoli, tapausten kulku, paljon vähemmin herättää harrastustamme kuin aate-sisällys. Kuinka erilaisia henkilöitä ja tapauksia A:n näyttämöllä esiintyykin, edustavat ne, itse tietämättänsä, perinnä ihmistä, joka — yksilönä tai yhteiskunnan ja valtion jäsenenä — kansalaisena, miehenä, vaimona — taistelee kohtalon kovuutta vastaan, ikävöiden onnellisempia oloja. Siinä ei ole erotusta helleenin ja persialaisen välillä. Muutamin rohkein piirtein ovat nuo aatteiden kannattajat hahmoiltu, usein jylhän suuriksi, karkeiksi. Eivät he paljo toimi, toiminta ei ole monimutkaista. Sitä enemmän he puhuvat.
Sophokles jatkaa kehitystä omaan suuntaan. Niin, hänessäpä antiikin draama kohosi sille korkeuden asteelle, josta se ei enää ylennyt, vaan pikemmin huononi, kuten kyllä näkyy, jos vertaa häntä Euripidekseen.
Jos Aiskhylos kunniakkaasti edustaa Solonin aikaista Atheenaa, sitä Atheenaa, joka voittorikkaasti puolusti Hellaan vapautta Itämaiden sortovaltiaita vastaan, on hänen nuorempi seuraajansa ja kilpailijansa Sophokles (496-405) Perikleen Atheenan loistava edustaja. Edistynyt kehityskanta ilmenee ehkä vähemmin aatteissa, joita S:n näytelmät esittävät, kuin näiden taiteellisessa tekniikassa. Mutta puhuu niistä sen ohessa erilainen henkinen luonnekin. Aiskhylos on ikäänkuin valtava vuorivirta, jonka komeutta täytyy ihmetellä silloinkin kun se vuolteihinsa tempaa monen sulokukkasen äyräältään. Tuota jylhää komeutta ei ole Sophokleen runottarella, mutta se ihastuttaa meitä lempeällä somuudellaan; pelkällä taitavalla näyttämölle-panollaan se saavuttaa etuja, joista ei Aiskhylos tiedä mitään. Ja niin oli ajankin maku muuttunut, että edellinen nuorena vasta-alkajana kilpailussa voitti ijäkkään mestarin ja ennen pitkää oli yleisön suosikki.
Sophokles oli tavattoman tuottelias. Tiedetään hänen sepittäneen ainakin 100 näytelmää, vaikka näistä on ainoastaan 7 täydellisesti säilynyt. Useista on kuitenkin jälellä arvokkaita katkelmia ja useampain hukkuneiden näytelmäin sisällys voidaan niiden nimistä ainakin osapuille arvata.
Aiheensa Sophokles tietysti ammensi sieltä mistä edeltäjänsäkin — kertoilevan kansanrunouden heruvista hettehistä. Ja hänen tapaiselleen runoilijanerolle nuo sankarit monenmoisine taisteluineen ja onnenvaiheineen tarjosivat kyllin aihetta runollisesti käsittelemään noita ihmiskunnan alati palautuvia tärkeitä elinkysymyksiä, mitä, miten ja miksi puuhaamme, pyrimme, suremme, iloitsemme, elämme, kuolemme, missä määrin olemme vapaita, missä kohtalon salavoimista riippuvia — sekä luomaan aatteensa kaikkien tajuttaviin, tenhoisiin, eläviin henkilömuotoihin. Noin 40:n näytelmän aiheet ovat Troian, 6:n Theeban satupiiristä; useihin on runoilija saanut aiheet Attikan saduista y.m. Samoja satuja oli jo Aiskhylos osaksi käsitellyt, kuten yhtäläiset nimetkin osottavat. Mutta mikä erotus näiden kahden välillä! Luulisi lukevansa aivan eri tapauksista kun esim. Aiskhylon "Khoephoroi" ja Sophokleen "Elektra" käsittelevät osittain samoja juttuja. Siksi erilainen on kummallakin koko käsityskanta ja runoilijaluonne. Sophokles tahtoi käsitellä aineitaan vapaammin ja itsenäisemmin inhimillisiä näkökohtia noudatellen. Ihmiselämä siveellisesti seulottuna, runollisesti valaistuna jäi hänen liikkuma-alakseen. Siksi hän mieluummin esittää mielen ja tunteen sisällistä elämää myötätuntoa herättävällä tavalla. Toisin Aiskhylos. Liikkuen halusti jumalain ja puolijumalain piirissä jättää hän ihmeille laajan alan, jolloin hän rohkean fantasiansa avulla etupäässä tahtoo tenhota silmää ja korvaa. Hänen omituisluontoinen siveellis-uskonnollinen katsantotapansa määrää tavallaan näytelmien ulkomuodonkin. Vakavalla mielellä syventyen satumailmaan ja sen aiheiden nojassa kehitellen aatteitaan valitsi hän tavallisesti samasta sadustosta 3 tragillisen ristiriidan jaksoa ja liitti ne kolmena näytelmänä yhdeksi "trilogiaksi", näyttääkseen koko sukupolvia peräkkäin vainoavan kostonhengen toimintaa. Jos ihminen kerran, ylpeillen etevyydestään tai valta-asemastaan, on röyhkeästi rikkonut siveellisen maailmanjärjestyksen, on hän vaatinut tämän järjestyksen valvojat, jumalat taisteluun, joka ei vähällä pääty. Ensi konfliktista syntyy uusia, rikoksista rikoksia. Zeus sallii ihmisten aikansa kostaa toisilleen, suo heille senverran tahdonvapautta, että he totellen pahan sisunsa ääntä samalla panevat toimeen hänen oikeutensa tuomioita. Mutta rikos ei silti lakkaa olemasta rikos; vasta kun kaikki räähkät on sovitettu, pahat rangaistu, vasta vaivojen ja vaurioiden takaa valkenee sovinnon päivä, jumalain armo ja viisaus vallitsee ja uusi elämä on mahdollinen siveellisellä pohjalla.
Näin Aiskhylos. Vaikka Sophokles kyllä hänkin antaa draamoilleen syvän siveellisen ytimen ja osaa konflikteja niissä kehitellä, saa hän kuitenkin kaikki sopimaan yhden draaman kehyksiin — puhtaasti taiteelliselta kannalta epäilemättä suuri edistysaskel. Hän ei tahdo etupäässä kehitellä uskonnollisia ja viisaustieteellisiä ongelmia, vaan tutkia ja käsittää ihmisluonteita ja sieluntiloja, perustellakseen niihin oikein ja todesti toimia, jotka vastustamatta vievät loppuratkaisuun. Psykologinen puoli, elämässä esiintyvä luonteiden kehitys oli pääasia, siten vasta saattoi draamallinen toimi luontevasti sujua. Näyttelijöitä lisäämällä tehtiin hienompi psykologinen kehitys mahdolliseksi. Nyt saattoi päähenkilön rinnalle astua syrjähenkilö vastakohdallaan edellisen kuvaa täydentämään ja valaisemaan, niinkuin esim. Antigoneen rinnalle Ismene, viekkaan Odysseun rinnalle suorasukainen Neoptolemos j.n.e. Luonteitten ominaispiirteiden selvetessä, vastakohtien jyrketessä toiminta varmistuu, puheenvaihto vilkastuu, repliikit käyvät kuin miekaniskut.