Luulonen, herra.
Matti, palvelijansa.
Anna, Matin morsian.
Luulosen Näyttäymätöin.
Matin Näyttäymätöin.
Tämän veli.
Saara.
Ensi kotitaus,
Luulonen. Matti.
Matti: Se on totinen tosi, hyvä Herra, että, ell'en olisi ääntänne kuullut, niin en millään tavalla olisi voinut tuntea Teitä, siten olette kuukaudessa, jonka aikaa olen poikessa ollut, muuttuneet entisestänne.
Luulonen: Ah! sinusta vaan näyttää siltä.
Matti: Matkalle lähteissäni olitte Te, hyvä herrani, lihava kuin rovasti, vaan nyt olette te näöltänne piammastaan haamun eli linnunpeloituksen muotoinen. Varmaan joko on Herra sairastanut eli johonkuhun neitosen rakastunut.
Luulonen: Niinpä niin.
Matti: Onkos herra sitte sairastanut?
Luulonen: En, — sairaana en ole ollut.
Matti: Niinpä on herra sitte rakkauden pauloihin sidottu.
Luulonen: Saattaapa niin olla.
Matti: Kehenkäs herra sitte on rakastunut?
Luulonen: Sitä en tosiaan tiedä.
Matti: Mitä tähtää näin ihmeellinen puhe?
Luulonen: Ihmeellistä eli ei, vaan niin on kuitenki asian laita.
Matti: Heretkää jo, hyvä herra, leikkiä laskemasta! vaan onkos morsiamenne kaunis?
Luulonen: Sitä en toden totta tiedä.
Matti: Niinpä alan jo asian arvata. Kihlaus on tapahtunut hänen ja teidän ystäväinne kautta, niin, ett'ette toinen toistanne tunne muuta kuin heidän kuvailluksistaan.
Luulonen: Puheestasi kyllä havaitsen ett'et minua, Matti, vielä täydelleen tunne; sillä minä en kuuna päivänä kosisi puhemiehen kautta.
Matti: Te ette kosi itse ettekä toisen kautta, ja yhtä kaikki olette Te kihloissa, kenpäs noin oudon puheen selittäisi. Juurihan se on yhtä kuin jos sanoisin: "minä en koskaan paikkaa housujani itse enkä korjuuta niitä toisella ja kuitenki tulevat ne korjatuksi."
Luulonen: Kun sinä, Matti, semmoisia vertauksia käytät, tulisi sinun vähintäänki sanoa: sans comparaison, se on suomeksi: "tuhmaa puhettani elkää pahastuko!"
Matti: Minä en, hyvä herra, taida latinaa puhua, ja semmoista taas suomeksi sanominen, tuntuu minusta kankealta, siis suokaa se hyvä herra minulle anteeksi. — Vaan onkos teidän morsiamellanne sitte hyvin rikkautta?
Luulonen: Te alempisäätyiset kyselette aina ensimäiseksi rikkautta.
Matti: Ja Te korkiasäätyiset, suokaa anteeksi, te'ette aivan samate. — Ah, sanokaas nyt, hyvä herra, kumminkin, jos tulette hänen kanssansa saamaan paljon rahoja?
Luulonen: En Jumalavita sitä tiedä.
Matti: Hittoakos se sitte on semmoinen naimis-tuuma! Onkos hän kuinka vanha?
Luulonen: En usko häntä hyvin vanhaksi.
Matti: Voineehan herra hänen kasvoistansa johonki määreen nähdä ja arvata, kuinka vanha hän on.
Luulonen: Johan sen olen sinulle sanonut, etten minä milloinkaan ole hänen silmiänsä nähnyt.
Matti: Ja kumminkin olette häneen rakastuneet.
Luulonen: Niin kyllä ja ylen kiihkeä onkin rakkauteni.
Matti: Kun ette yhtä hyvin rakastunet Missisippiläisten kuninkaan tyttäreen.
Luulonen: Tämän kumman olen kohtakin sinulle selittävä. Matti! Te talonpoikaset riennätte suoraa tietä matkanne perille, vaan me korkeampi-säätyiset kulemme kierrätellen. Teillä ei asian päättämiseksi vaadita kuin yksi ainoa kysymys: tahdotteko ottaa minut? ja vastineksi tahdon eli en tahdo. Mutta meistä kun ei millään suloisuudella ole arvoa, jos sen kovin vähällä vaivalla tavoitamme, niin me aikomustemme perille päästäksemme valitsemme kaikkein vaikeimman ja työläimmän tien.
Matti: "Niinpä lienee sekin mies sitte ollut ylen korkeasäätyinen ja ylevä, joka Halikon kautta Ruotsiin kulki;" sillä tätähän aina muistellaan, jos joku perille päästäkseen kiertelee suotta aikojansa ja aivan syyttä tekee tyhjäntapaisia mutkia. — Vaan lieneehän herra edes morsiamensa muotokuvan nähnyt? —
Luulonen: Kuvaansa yhtä vähän, kuin häntä itseänsä.
Matti: Niinpä jääkää hyvästi, herra; hupsu mikä olenki, kun vihdin seisoa tässä ja tämmöistä lorun laskua kuunnella.
Luulonen: Sinä et aikaa anna minun selittä asiata tarkemmin. Se neito, johonka olen rakastunut, ei salli minun muuta kuin häntä puhutella vaan. Koko kuukauteen, jonka aikaa nyt olen hänen lempeä ja rakkauttansa etsinyt, en ole kertaakaan vielä saanut häntä silmiltään heittämään sitä peittoa, jonka alla hän suojelee sulon muotonsa ihanuutta.
Matti: Hiidenkö tavalla herra sitte on voinut häneen rakastua?
Luulonen: Se kovuus, jolla hän minua kohtelee ei suinkaan ole rakkauttani vähentänyt, pikemmin sitä vaan siihen määrin kiihdyttänyt, että olen ikäni kuin mieltäni vajaalla.
Matti: No tämähän on oikein hullua! Siten voisi, hyvä herra, helposti niinki tapahtua, että kun kerranki tulevat häänne pidettäviksi ja morsiamenne viimeinki paljastaa muotonsa, se ihana, lemmitty impi, jonka puna-huulia etsitte suudellaksenne, äkkiä muuttuu kurttuiseksi homekorva-akaksi, jota pahinki venäläinen peljästyisi.
Luulonen: Tätä en tarvitse pelätä. Siitä olen varsin vakuutettu, että hän kasvoiltaan on kaunis ja sulo, niinkuin armas päivän koitto.
Matti: Niin arvelin minäkin tässä menneellä viikolla, kuin katsomatta ostin torilta astiallisen voita, vaan jälestäpäin kun aukasin kannen, olikin koko astia paljasta ihraa täynnä.
Luulonen: "Ah miten sun vertauksesi ovat törkeitä ja rumia!"
Matti: Rumia eli ei, ovat ne ainakin tosia. Luoja on sallinut meille silmät katsoaksemme ja kädet, joilla koettelisimme, ja tätä osviittaa seurasin minä, ennenkuin Annani kihlasin.
Luulonen: Minä vakuutan sulle, että kuinka kaunis hän muutoin olisi ollutki, en häntä olisi puoleksikaan niin paljon rakastanut, jos hän heti kohta olisi näyttäynyt minulle.
Matti: Tämä on minusta Espanialainen rakastumisen tapa, jota minä en ymmärrä. Vaan kertokaa minulle, kuinka teille tämä kaikki tapahtui.