Mauri Jókai eli Jókai Mór (s. 1825, k. 1904) on Petöfin rinnalla Unkarin suosituin kirjailija ja samalla etevin ja tuotteliain. Hänen kynästään on lähtenyt kaksikymmentäviisi laajempaa romaania, seitsemän näytelmää ja enemmän kuin kolmesataa novellia. Hämmästyttävän kirjailijatoimintansa ohella hän, ollen mainio puhuja, on valtiopäivämiehenä ottanut huomattavalla tavalla osaa valtiolliseenkin elämään.
Jókain teosten suuri ansio on, että ne ovat todella unkarilaisia. Useimpien romaaniensa ja novelliensa aiheet hän on ottanut Unkarin yhteiskunnallisesta elämästä tai historiasta, ja jo senkin tähden niitä tulevaisuudessakin aina luetaan Unkarissa. Muita ansioita ovat hänen verrattoman rikas mielikuvituksensa, jossa suhteessa häntä ei voita kukaan unkarilainen kirjailija, sekä hänen kertomatapansa taiteellisuus. Niin keveästi, niin monin kääntein, sukkeluuksin, sillä huumorilla ja lumoavalla tunnelmallisuudella kuin hän ei kukaan muu osaa kertoa. Tässä kohden maailmankirjallisuudessakin harva kertoja pystyy kilpailemaan hänen kanssaan.
Hänen toimintansa suurisuuntaisuus on verraton Unkarin kirjallisuudessa. Hänen kuvitusvoimansa on ehtymätön; hänen myöhäisemmissäkin, vanhoilla päivillään kirjoittamissaan romaaneissa on hyvin eteviä, kuten esim. "Keltaruusu" (Sárga rózsa, 1893) ja "Yrjö Munkki" (Fráter György, 1893), hänen ehkä paras historiallinen romaaninsa.
Jókai on ulkomaillakin hyvin tunnettu. Saksaksi ovat kaikki hänen teoksensa käännetyt, ja monta hänen romaaneistaan on sitäpaitsi ilmestynyt englannin, ranskan, italian, suomen (esim. "Unkarilainen nábob", "Zoltán Kárpáthy", "Uusi tilanhaltija"), puolan, tshekin, venäjän, slovakin, kroatian, serbian, ruotsin, tanskan, hollannin, rumenian, kreikan ja turkin kielellä. Hän on yksi niitä, jotka tuottavat ulkomailla enimmin kunniaa Unkarin kansalle.
Siihen aikaan ei vielä rautatie viiltänyt Hortobágyin seutua; ei ollut rautatietä koko Unkarin Alamaalla. Eikä Hortobágyin jokeakaan oltu perattu; vanhanaikainen vesimylly hauskasti käydä huristeli pienessä joessa, ja ruoikossa kelpasi saukon elää.
Aamulla varhain päivän sarastaessa nuori ratsumies nelistää pitkin Zámin tasankoa eli pustaa, joka on tuolla puolen Hortobágyin jokea, jos näet ottaa Debreczenin kaupungin maailman keskipisteeksi. Mistä mies tulee? Minne on matka? Sitä ei voi tietää. Pustalla ei ole tietä eikä polkua; rattaiden ja hevosten jäljet pian umpeen peittää kasvava ruoho. Silmänkantamiin ei näy muuta kuin ruohoa; ei puuta, ei edes kaivonvipua tai paimenmajaa ole häiritsemässä tämän viheriän erämaan yksitoikkoista majesteetillisuutta. Hevonen juoksee vaistoansa noudattaen. Ratsastaja näyttää nukkuvan, koska pää nyökkyy hervottomasti, ja vartalokin heilahtelee satulassa, mutta kuitenkin mies selässä pysyy, niin kauan kuin jalustimet eivät petä.
Hän mahtaa olla karjapaimen, koska paidan hihansuut ovat rannetta myöten: avonaiset hihat näet olisivat haitalliset sarvikarjaa paimentaessa. Liivi on sininen, housut mustat, samoin päällysviittakin, joka on silkkilanka-kukkasilla koristeltu; edestä suurella solkiha'alla kiinnitettynä riippuu se levällään hartioilla. Vasemmassa kädessä höllälle päästetyt ohjat, oikean käden ranteelle kierrettynä ratsupiiska, satulannupissa pitkä, lyijypäinen palikka.
Väljän pystölierisen hatun reunaan on pistetty keltainen ruusu.
Kun hevonen rupeaa nostelemaan päätänsä ja ravistelee hetuleista satulavaippaa, niin nukkuva ratsastaja hetkeksi herää horroksestaan. Ensimmäiseksi hän tarttuu hattuunsa koetellen onko ruusu vielä tallella. Sitten hän ottaa hatun päästä, ruveten erittäin halukkaasti haistelemaan tuota keltaista ruusua (vaikkei siinä olekkaan minkäänlaista tuoksua), sitten nostaa hän taas hatun päähänsä toiselle korvalliselle, kaula mahtavasti kenossa. Melkein näyttää siltä, kuin mies luulisi voivansa vielä nähdä ruusun päässään olevan hatun reunalta.
Nyt hän alkaa hyräillä lempilauluansa; ehkäpä paremmin valveilla siten pysyykin.
"Kun ei näin likellä tuo krouvi oisi!
Sen viini huonompaakin olla voisi.
Kultaa kannu kaunokainen,
siksi viivyin, ihanainen
enkelini, luonas myöhään."
Mutta pian painuu pää taas alas ja mies torkkuu kuten äskenkin.
Kovemmasta nytkähdyksestä kerran taas toinnuttuaan huomasi hän pelästyen, että keltainen ruusu olikin kadonnut hatun reunasta.
Ei muuta neuvoksi kuin kääntää hevonen ja samaa tietä takaisin etsimään sitä ruohikosta. Mutta paljon siinä nyt kasvaa kaikenlaisia keltaisia kukkia, vastikään on auennut hanhikki, laukka ja vesililjat. Kuitenkin löytää hän viimein niidenkin seasta pudonneen ruusunsa, jonka jälleen asettaa hatun reunaan, ruveten uudelleen laulamaan äskeistä nuottiansa:
"Puutarhass' omenapuu kukoistaapi,
sen taajat kukat aivan varjostaapi
kauniin pikku neilikkaisen.
Mistä löydän armahaisen?
Häntä vainen, häntä vainen etsin."
Taasenkin hän nukkuu ja pudottaa ruusunsa toisen kerran. Nyt samoin kuin äsken etsimään kadonnutta. Tällä kertaa hän sen löysi rehevästi kukoistavan ohdakeryhmän punaisten kukkaterttujen keskeltä. Äkeissään hän saappaankoroilla ihan mäsäksi tahtoi tallata nuo ohdakkeet! Kaikki ne vielä uskaltavatkin hänen ruusuansa hyväillä!
Sitten hän taasen astuu satulaan.
Jos mies olisi taikauskoinen, niin ei hän enää kolmatta kertaa hattuunsa pistäisi tuota keltaista ruusua. Jos hän osaisi lintujen kieltä, niin hän ymmärtäisi, mitä nuo sadat leivoset visertävät, jotka auringon nousua tervehtien liitelevät tuolla ylhäällä ilmassa melkein silmin näkemättömissä. Nekin sanoisivat hänelle: "Älä pistä, älä pistä sinne keltaruusuasi." — Mutta Hortobágyin mies on paksupäinen; ei hän ole arkaileva eikä taikauskoinen.
Mutta hän oli jo kuhnaillut liian kauan — ruusua etsiessään; — ehkäpä kauemmin ruusua ansaitessaan. Hänen pitäisi olla perillä Zámin pustan paimenmajalla siksi, kun karjaa juotetaan ensimmäistä kertaa, Taikka rupeaa isäntä kiroilemaan.
Mutta kiroilkoon. Jolla kerran on tällainen keltainen ruusu hatun reunassa, hän ei pelkää isäntääkään.
Hevosen hirnunta hänet jo sai aivan hereilleen. Laukki oli havainnut toisen ratsastajan tulevan vastaan. Tuo ruuni oli sen vanhoja tuttavia; sitä se jo kaukaa tervehti.
Ruunilla ratsastaja on hevospaimen. Sen näkee jo noista avaroista, liehuvista paidanhihoista, tulppaaninkukilla koristetusta valkoisesta päällysviitasta ja olalla riippuvasta suopungista, mutta eritoten siitä, ettei satula ole vatsavyöllä hevoseen kiinnitetty, vaan on pantu irralleen selkään.
Samoin kuin hevoset niin ratsastajatkin tuntevat jo kaukaa toinen toisensa; kumpikin jouduttaa hevosensa juoksua, kun vastatuksin tullaan.
Molemmilla on oikeat perimagyarilaiset kasvoinpiirteet, vaikka toisiinsa verraten hyvinkin erilaiset. Tuon näköisiä mahtoivat olla muinaiset magyarit samotessaan tänne Aasiasta.
Karjapaimen on hartiakas, vanttera, paksuniskainen, tanakka mies, kasvot pulleat, posket punaiset; vartalo, suu ja silmät osoittavat uljuutta, pienet viikset ovat pystössä päin, kastanjanruskea tukka pyöreäksi leikattu, silmät ruskeat, ensi katsannolta melkein viheriään vivahtavat.
Hevospaimen taasen on solakkavartaloinen, hartiat ja kupeet hyvin kehittyneet, rintakehä mahtavan pyöreä; kasvot väriltään melkein kullatun pronssin karvaiset, soikeat; tummat viikset ylöspäin kierretyt; sysimusta tukka valuu luonnollisissa suortuvissa hartioille.
Hevoset tervehtivät toisiansa hirnaisten. Hevospaimen ensin tervehtii kumppaniansa.
— Hyvää päivää, toveri. Varhainpa oletkin herännyt! Ehket olekkaan nukkunut?
— Jumal' antakoon, kumppani. Olipa nukuttaja ja herättäjäkin.
— Mistä päin nyt ollaan tulossa?
— Tuolta Mátan pustalta päin, kävin hevostohtorissa.
— Hevostohtorissako? Tapa pois sitten laukkisi.
— Minkätähden hänet tappaisin?
— Sentähden, että on päästänyt hevostohtorin kaakin edellensä: puoli tuntia sitten näin hevostohtorin kiesseissään mennä lönkkäävän Mátan paimenmajaa kohden.
— Älä sinä siitä huoli. Lampurin harmaa aasikin sinun ruunisi helposti voittaa.
— Kas vaan, mikä kaunis keltaruusu sinulla onkin hatussasi.
— Onpa sillä ansaitsijansakin.
— No, älköön vain kauppaansa katuko se, joka sen on ansainnut.
Näin sanoen hevospaimen nosti uhkaavasti nyrkkiä, jotta avara paidanhiha luisui olkapäähän asti paljastaen päivänpaahtaman jäntevän käsivarren.
Kumpikin kannusti hevostansa ja karahutti tiehensä.
Karjapaimen suuntasi kulkunsa majaa kohden. Zámin kummut ja sen pieni akaasiametsä alkoivat häämöttää taivaanrannalta ja niiden välistä tuo tuttu kaivonvipu. Mutta sinne on vieläkin hyvä matka. Paimen otti hatustansa tuon petollisen ruusun, kääri sen huolellisesti punaiseen nenäliinaansa sekä pisti mytyn viitan hihaan, jonka suu oli umpeen sidottu.
Hevospaimen taasen muutti suuntaa, ohjaten ratsuansa sinne, missä avaralla tasaisella pustalla maata myöten hiipivä kuulakka usva osoitti Hortobágyin joen kulkua; hän riensi hakemaan sitä pensasta, missä tuo keltaruusu oli kasvanut.
Koko Hortobágyissa oli näet vain yksi keltaruusupensas, ja se oli majatalon isännän puutarhassa. Jonkun vieraan sanottiin tuoneen sen sinne Belgiasta. Se oli ihmeellinen pensas, kukki kaiken kesää, alkoi helluntain aikana ja oli nuppuja täynnä vielä adventtiin asti. Ruusut ihan kullankellertävät, lemu enemmän muskatelliviinin kuin ruusunlemun kaltainen. Voi, kuinka monen päähän on mennyt tuo lemu, kun on sitä ruusua haistelemaan ruvennut!
Siitä sai "Keltaruusun" nimen se tyttökin, joka tuosta pensaasta kukkia poimi, — ei toki aina itselleen.
Ei ole tietoa, mistä vanha krouvari oli tuon tytönkin saanut; ei hänellä ainakaan ollut koskaan vaimoa ollut. Joku oli kai hänet sinne unohtanut. Pidettiin hyvänä ja elätettiin, niin kasvoi lapsesta kaunis ja sorea ruusunen. Kasvot eivät olleet punaiset, kuten toisten tyttöjen, vaan läpikuultavan kellertävät. Ei se kuitenkaan ollut kivulloisuuden väriä, sillä sen alta hohti ilmi elämä, ja hänen hymyillessään näytti melkein siltä, kuin olisi se lieskaa ottanut. Ja tuo nauruun luotu suu hymyävine ja veitikkamaisine pielineen sopi vallan mainiosti noihin suuriin tummansinisiin silmiin, joiden väriä oli oikeastaan mahdoton ratkaista, olivatko ne mustat tai siniset, sillä niihin katsoessaan unohti aivan olemassaolonkin. Hiukset olivat myöskin mustat, palmikoidut keltaisen nauhan kanssa yhteen suureen palmikkoon. Itsestään ne olivat kiharaiset, ei niitä tarvinnut keinotekoisesti kuitteniomenain nesteellä kiharoida, kuten toiset tytöt tekevät.
[Kuittenipensas (Cydonia vulgaris) kasvaa yleisesti Etelä-Euroopassa.
Siementen farmakologinen nimi: semina cydonicae. Suom.]
Voi, kuinka monta laulua hän osasi! Ja niin kauniisti hän osasi laulaa, kun vain tahtoi. Ollen hyvillä mielin hän lauleli, pahoillansakin ollessaan hän hyräili; eri laulun eri tilaisuuksiin. Maalaistyttö ei tule laulamatta aikaan: hyräillessä sujuu työ helpommin, kuluu aika, lyhenee tie.
Jo aikaisin päivän koittaessa kuuluu laulun liverrys hänen kitkiessään rikkaruohoja puutarhassa.
Ukko krouvari ei enää piittaa anniskelusta. Vierasten palveleminen on uskottu kokonaan tytölle; hän se antaa viiniä, laittaa ruokaa ja pitää huolta laskuista. Ukko vain vartioitsee mehiläisiä; niillä on nyt juuri parveilemisen aika.
Jo kuuluu kavioitten töminää pihalta, koirat haukkuvat, mutta niiden äänestä päättäen on tuttu tulossa taloon, haukunnallaan vain häntä tervehtivät.
— Klaara! Meneppäs! Etkö kuule? Koirat haukkuvat, tulee vieraita.
Palvele heitä säntillisesti.
Tyttö päästää kitkiessä ylös kurotun kirjavan hameensa, ottaa kengät jalkaan, pesee kätensä puutarhakannussa, kuivaa ne päällimmäiseen esiliinaan, jonka riisuu yltänsä, sillä sen alla on puhdas kaksikaistainen esiliina, jonka vyössä riippuvat talousavaimet. Kirjavan huivin hän otti päästään, nuolaisi kämmentään ja silitti sillä ohimoille hiuksia, ja vielä taittoi hän yhden ruusun tuosta ikikukkijasta pensaasta sekä pisti sen rintaansa.
— Joko taas tuota ruusupensasta revit? Entä jos se onkin vain joku poliisi?
Mitä tietää tuo sana "vain"? — Eiköhän poliisinkin virkalakkiin ruusu sovi? Vai eikö olisi sitä ansainnut? Poliisipa kullaksi kelpaisi!
Mutta ei se ollutkaan mikään poliisimies, jonka neito tapasi vierashuoneen pitkän pöydän päässä istumassa, vaan hevospaimenista sorjin: Santeri Decsi.
Hevospaimen jymäyttää pöydällä olevan tyhjän pullon pohjalla kovasti pöytään ja huudahtaa äreän juhlallisesti tytölle: "Tuo viiniä!"
— Santeri Decsi! Kotiako tullut? Santeri. Rakas. Kulta.
— Tuo viiniä, kuten sanoin! — ärähtää mies ja poispäin kääntyen nojaa päätään nyrkkien varaan.
— Niinkö sinä sanot hyvää huomenta, näin pitkän ajan perästä?
Nyt mies havahtaa. Osaa hän olla kohteliaskin, ottaa hatun päästänsä ja lausuu laskien sen pöydälle:
— Hyvää huomenta, neiti!
— Vai niin! — virkahtaa tyttö, pistäen punaista kielenpäätä suustaan, ja poistuu ynseästi olkapäitä kohauttaen viinikammioon laskemaan viiniä, jonka hän heti tuo miehen eteen. Sitten hän lisää heltyneenä:
— Miksi sanoit minua neidiksi?
— Sentähden että olet neiti.
— Niin olin ennenkin, mutta et ole niin sanonut.
— Se oli silloin, — se oli toista.
— No, tuossa on viinisi. Pitääkö vielä mitä?
— Kiitoksia. Ehkä sitten.
Neito harmissaan maiskahutti kieltä ja istui hänen viereensä penkin päähän.
Mies nosti suulleen täysinäisen pullon eikä laskenut sitä luotaan, ennenkuin oli juonut pohjaan. Sen tehtyään hän viskasi pullon huoneen tiilikiviseen lattiaan, jotta se meni tuhansiksi palasiksi.
— Miksi särjit pullon? — kysyi neito sävyisästi.
— Sentähden ettei toinen saisi juoda siitä minun jälkeeni.
Näin sanoen hän löi mahtavasti pöytään kolme "koirankieltä", joiksi kansa nimittää kymmenen kreutserin paperirahaa. — Kaksi viinistä, yksi pullosta.
Tyttö rupesi nöyrästi luudalla lakaisemaan lattialta lasinsirpaleita. Sen tehtyään hän, tietäen tavat, nouti viinikammiosta toisen pullon ja asetti sen vieraan eteen.
Taasen hän istuutui miehen viereen koettaen katsoa häntä silmiin.
Itsepintaisesti vieras vain veti hattua silmilleen.
Nytpä tyttö äkkiä sieppasi hatun miehen päästä ja alkoi sovitella tuota keltaruusua, jonka irroitti hiuksistansa, hatun silkkinauhan taakse.
Mies huomasi sen ja tempasi heti hattunsa neidon kädestä.
— Säästä vain ruususi ansiollisemmalle!
— Santeri! Tahdotko kiusata minua itkemään?
— Sekin olisi viekkautta sinulta. Samoin kuin hyväilysikin. — Eikö
Laczan Franssi jo tänä aamuna vienyt hatussaan ruusuasi?
Neito ei punastunut, kasvot kävivät vain kelmeämmiksi.
— Santeri! Kautta Jumalan nimen vannon, etten…
Mies ei antanut hänen jatkaa, vaan painoi äkisti kätensä neidon suulle.
— Älä höpise Herran nimeä vääryyteen! Entä mistä ovat nuo kultarenkaat korviisi tulleet?
Neito purskahti nauruun.
— Sinä paksupää! Nämähän ovat sinun itse tuomasi hopeiset korvarenkaat; annoin vain kultasepän Ujvárosissa ne kullata.
Nyt mies tarttui neidon kumpaankin käteen ja lausui hänelle lempeästi ja vakaasti: