SARKANEN, eläkemies, koroilla-eläjä, ontuu leiniä.
EETLA SARKASKA, hänen vaimonsa, siisti, hiljainen, mahtava.
KALLU, sahan työmies, hanurin soittaja.
HILMA, hänen morsiamensa, vuosipalveluksessa nimismiehellä.
LENSMANSKA, nopea, kovakourainen, päättäväinen.
PATRUUNSKA, sivistymätön, mutta sivistyneissä naimisissa.
HÄRASÖÖDINSKA, hieno, ei ole koskaan käynyt talonpoikaisessa tuvassa.
NIMISMIES.
KOLME HERRAA.
KOLME ROUVAA.
HERRASVÄKEÄ, nuorisoa.
Tapaus maalaisessa kirkonkylässä.
Arki-ilta joulun ja uudenvuoden välillä.
Vanhan, lapsettoman talonpoikaisen eläkepariskunnan, Sarkasten asunto, matala, muotoihinsa muuttumattomasti eläytynyt laaja tupa: vanhat seinäpaperit, joista kukat ovat kuluneet pois ja joihin on muodostunut ruskeita kuvioita; repeämät ovat paikatut sanomapaperilla; mitään repaleista ei ole näissä seinäpapereissa, eikä liioin muussa sisustuksessa, joka vanhuutensa ja kuluneisuutensa ohella kuvaa myöskin tarkkuutta ja järjestyksenrakkautta. Ikkunalaudoilla myrtinkukkia pienissä puulaatikoissa. Peräseinän keskellä yksinkertainen ovi, joka huopatilkityksensä vuoksi sulkeutuu kuulumattomasti; ovi on reunoista vähän huurteessa. Ovesta oikealle (katsomosta käsin) toinen ikkunoista, vanhanaikainen, matala, pieniruutuinen, lasit kokonaan huurteessa. Ikkunan edessä vanhaksi kulunut, punaisenruskea pöytä ja sen kummallakin puolella samanväriset tuolit. Oven ja pöydän välisellä seinäosalla iso rysänkudos kaaritarpeineen. Ovesta vasemmalla, peränurkassa uuni, jonka avoimella kiukaalla palaa hiiltyvä rovio, heikosti valaisten tupaa. Vasemmalla sivuseinällä toinen ikkunoista, ja sen luona kahdenistuttava keinutuoli. Oikealla sivuseinällä, taaempana, vanha, matala laatikkokaappi, ja lähempänä kaksiosainen puuvuode, jonka tyynyissä ja aluksissa ei ole valkeita liinavaatteita ja peitteenä on yli vuoteen ylettyvä kellertävä lammasnahkaloimi.
SARKANEN istuu sivuttain pöydän ääressä laskien rahoja, jotka kilahtelevat hänen käsissään. Voimatta hämärän takia enää nähdä hän käyttää hyväkseen ikkunasta tulevaa viimeistä päivänvaloa erottaakseen mitä kukin raha on.
34, sanoo 34, ja siihen neljä kymmenmarkkasta ja kolme viisimarkkasta — mutta onko tämä viisi vai kymmenen? Jaa-a, pimeät ovat nämä jouluajan puhteet. Jospa panisit vähän lampuntuiketta lyhyen päivän jatkoksi!
EETLA kehrää uunin luona. Hämärä haittaa hänenkin näköään, jonka vuoksi hän kääntelee kuontaloa hiiloksen hohdetta kohden ja siirtelee rukkiansa yhä lähemmäksi uunia.
Taivaan herra pimittää päivän tahtonsa mukaan, älköötkä ihmiset koettako sitä valistaa. Kun pimenee, on maatapanon aika.
Haukottelee.
Öljy on kallista. Ei. Mennään maata Sarkanen.
SARKANEN. Mutta kuules, Eetla muoriseni, jospa panisimmekin vielä toisen pystyvalkean palamaan? Kuules kuinka pakkanen paukkuu! Roihauttaisimme huikean loimutulen kuivanrätiseviä kuusihalkoja tämän pimeän eläketupamme valaisemiseksi! Mitä sanot?
EETLA. Kyllä tässä jo nukkua tarkenee.
Panee rukin syrjään, asettaa ovelle salpapuun.
Ja kuka käskee pakkasöinä makuulle riisuutua. Joutaa ihminen jonkun yön vaatteet päälläkin nukkua. Heitä jo, eihän rahat laskemisesta lisäänny.
Laittautuu makuulle, haukottelee.
Ja ostovalossa ei niitä lasketa. Nietu, sanon minä. Se ei kannata.
SARKANEN vähän aikaa aprikoituaan. Jaa-a, mutta viisas, perin viisas onkin minulla akka! "Ei kannata ostovalossa". Aih, aih, sitä viisautta!
Ivallisesti.
Mutta onpa sinulta itseltäsikin unohtunut hiilos peittämättä.
Peitetään, ettei huomenna tarvitse liikaa tikkua raapaista, njää?!
EETLA. Vai liikaa tikkua? Ahneus on synti, Sarkanen, ja sen synnin luulen sinua vielä kipeästi painavan viimeisellä tuomiolla.
SARKANEN. Vai niinkö luulet? No, taitaa sitten pitää antaa laina
Kallullekin.
EETLA. Mitä sanot?
SARKANEN. Se Hanuri-Kallu vain tuli vastaan sahantiellä, niin se — tuota noin — pyysi…
EETLA virkistyen. Mitä? Onko se renttu sinulta pyytänyt? Mitä pyytänyt?
Et suinkaan sinä onneton vain… Mitä pyytänyt, kysyn minä?
SARKANEN. Sanon, että se Hanuri-Kallu, se Sahan-Kallu, meinaten, tuli vastaan tuolla…
EETLA. No kyllä sen jo olen kuullut. Sano lupasitko?
SARKANEN… meinaten, tuolla sahan tiellä tuli vastaan…
EETLA. Voi kiukku ja kadotus, etkö sitä jo saa suustasi!
SARKANEN. Torppaa se poika meinaa, sitä Ihalaisen torppaa…
EETLA. Ja sinulta siihen rahaa vaatii, riiviö!
SARKANEN. No jos olisi — tuota noin — jos olisi antaa tuhat markkaa, ajattelen, tuota noin — ettei tulisi sitä ahneudensyntiäkään liikaa tehneeksi, josta juuri varoitit…
EETLA. Ja miksi olet sinä rikas, Sarkanen? Etkö juuri siksi, ettet ole vielä eläissäsi viinantilkkaa maistanut? Ja nyt antaisit rahasi rentulle ja juopolle! Mitä pitää minun vanhain korvaini kuuleman! Tuhat markkaa rentulle ja juopolle!
SARKANEN. Ehkä heittäisi se rähjä juomisenkin, kun sen vallesmanin piikatytön omakseen saisi, jota on niin kauan katsellut.
EETLA uteliaasti ja hellemmin. Sitäkö vallesmannin Hilmaa se?
Taas kiukkuisesti.
Ei ja ei ja ei ja ei!
Kulkusten kilinää.
SARKANEN. No, no, ei anneta, ei anneta. — Ei, kylmä tässä turkitta tulee.
Ottaa turkin, laittautuu makuulle.
Kuules kuinka siellä suuressa maailmassa kulkuset iloisesti heläjää ja aisakellot soivat! Ne oli Tallperin kulkuset.
EETLA. Kröönkvistin kulkusiksi minä ne ottaisin. Vallesmannille ajavat pitoihin. Viikonpäivät on siellä leivottu ja valmistettu. Niin sitä eletään tähän maailman aikaan! Vaikka ollaan velkaa…
SARKANEN. Meille tämmöisillehän ne velkaa vain ovatkin.
Paneutuu vuoteeseen..
Molemmat makaavat liikkumattomina selällään kuin muumiot, kädet vatsan päällä..