Kolmen tunnin matkan päässä Toulon'in kaupungista Ranskan maalla, Välimeren rannalla, on vähäinen Hyéres niminen kaupunki, joka, jos muutoin jotain paikkaa maan päällä voidaan kutsua paratiisiksi, ainakin ansaitsisi tämän nimen. Vuorien keskellä, jotka kolmelta kannalta suojaavat sitä meren kohisevilta aalloilta, on kaupunki ihanassa laaksossa. Luojan oman käden tekemän puutarhan muotoinen, joka leviää kaikille puolin vuorien juurille saakka. Täällä ei talvesta tietä; näyttää niinkuin luonto tässä yksinäisessä laaksossa ei tarvitsisi lepoa. Kun Saksan maalla kaikki on elotoinna ja paljaana, ja jää ja lumi peittää vuoret, laaksot ja kymet, ja jokainen mieluisemmin oleskelee lämpimässä tuvassaan, niin kukkii täällä oransi-puu, ja liittää hyvän hajunsa kassia-puun ja panskalaisen jasmini-kasvun hajuun. Ja tiheäin puistoin varjossa hakee väsynyt virkistystä ja viileystä. Kesä-aikana tosin nousee monista vähäisistä järvistä, kun isoon aikaan ei ole satanut, märkiä utuja, jotka sumu-vaippana leviävät tämän paratiisinkaltaisen seudun ylitse, ikäänkuin muistuttaaksensa asukkaita että maan päällä kuitenkaan ei ole todellista paratiisia; mutta kohta puhaltaa vuorilta vilvoittava tuulenhenki, joka ei ainoastaan huojenna rasittavaa kesähellettä, vaan karkoittaa myös tästä ihanasta seudusta nuoskeat sumut, että jälleen tulee yhtä ihastuttavaksi.
Eikö täällä luulisi ainoastaan onnellisia ihmistä asuvan? Ihmisen onnellisuuden voimalliset viholliset: moninaiset taudit, jotka hänen sielunsa ja ruumiinsa valloittavat ja sortavat, eivät täällä voi syntyä; sillä kaikki ruumiilta ja hengeltä sairaat, jotka eivät muualla parannusta ja pelastusta löydä, turvautuvat tänne, ja läheisen kuolemansa karttaminen heille enimmästi onnistuu. Mutta ihmisen toinen sukuperäinen vihollinen, joka asuu hänen omassa sydämmessään: oman voiton pyyntö ja muut pahat himot, ovat myös täällä valtansa pitäneet, sillä missä vaan ihmisiä elää, siinä on myös synnillä asuntopaikka, ja turmellee Jumalan käden meille tekemän paratiisin.
1700-sataluvun alussa seisoi pohjaiseen nousevan vuoren juurella puusta ja tiilistä rakennettu huone, joka, ehkä vähäinen ja halpaa rakennus-muotoa, kuitenkin oli hupaisen ja siistin näköinen. Kolmelta puolelta piiritti sitä kaunis metsikkö sitruuna-puita, jonka varjossa asukkaat saivat levätä päivän varista ja rasituksesta ja iloita nähdessänsä kultaisia hedelmiä ja heleän sinisen taivaan, joka siellä täällä näkyi oksain välistä. Kun aurinko lähestyi laskuaan, leikitteli täällä lämpöisellä ja pehmeällä maalla kolme lasta, iästänsä kolmen ja seitsemän vuoden välillä, ja vanha hopea-hiuksinen mies katseli iso-isällisellä mielisuosiolla näitä iloisia pieniä lapsia, kohenteli heidän leikkiään, asetti rauhaa heidän keskenään, kun niin tarvittiin. ja kiikutti vähäistä tyttöä polvillaan. Lasten äiti, nuori 21-vuoden ikäinen vaimo, tuli nyt ulos ja jakoi iltaista nälästyneille. Lapset menestyivät kaikki terveinä ja iloisina, niinkuin kukkaset kedolla, ja iso-isä katseli niitä tytyväisellä sydämmellä; eikö äitin siis pitänyt olla onnellisena? Ah! ei ollutkaan. Hänen kauniissa surullisissa kasvoissaan kuvautui raskas kärsiminen, joka teki hänen mielensä sairaaksi. — "Sabina", sanoi vanha mies, "olet tänä päivänä niin suruissasi! onko poikani taas huolestuttanut sinua?"
"Ah, hyvä Jumala," vastasi miniä kyynelsilmin, "että minun täytyy tähän myötäisen vastauksen antaa. Meillä on niin hyvä ja tuloisa arenti, lapsemme ovat terveet ja saattavat meille ainoastaan iloa, ja kuitenki tämä ei ole miehelleni mieliksi. Hän heittää työn palvelijoille, eikä huoli lastensa opetuksesta, vaan kuleskelee sen siaan aikaisin aamusta iltaan asti, usein myöhään yöhön, ympäri mailla metsissä, ja eläin-poloisten ampuminen on hänen huvituksensa. Kotiin tullessaan on hän sitten suutuksissaan ja pahalla tuulella, ei puhu minulle ystävällistä sanaa, heittää tuskin silmänsä lastensakaan päälle, jotka nostavat kätensä häntä vastaan, ja menee jälleen muutaman tiiman päästä pois. Ah! pelkään hänen huonossa seurassa olevan."
"Eksynyt poika raukkani!" huudahti vanhus. "Leonardo oli ennen hyvä-luontoinen, oli aina vanhuuteni ilo ja lohdutus; ja nyt noin kaksi vuotta sitten on tuo onnetoin himo, tuo joutilas, laiska elämä valloittanut hänen. Puheesi huonosta seurasta, Sabina, onkin aivan totta; molemmat veljekset Lucilo ja nuori Francisco, joidenka kanssa hän pitää seuraa, ovat sivistymättömiä ja raivokkaita nuorukaisia, jotka eivät taivu kunnolliseen työhön ja elävät tuosta ajelehtamisesta. Tämä elämänlaatu on parannettava; vielä tänä päivänä tahdon puhutella häntä".
"Ah, tee se, appi," rukoili nuori vaimo. "Tuhansittain siunatkoon teitä Jumala, jos voitte johdattaa miehen onnettoman vaimonsa tykö ja isän hylättyin lastensa tykö!"
Sabinan jälleen mentyä tupaan valmistaaksensa illallista miehelleen ja palvelioille tuli nuorellainen mies käyden huonetta kohden. Hän oli iso, vankka ja roteva, ja kasvonsa oli päivettynyt, pitkä pyssy oli olalla ja leveä veitsi vyössä. Pilkkuinen koira juoksi hänen edellään.
"Hyvää iltaa, Leonardo!" huusi hänelle ukko. Tulia vastasi tähän tervehtimiseen nirppaasti ja vihaisesti ja tahtoi joutua hänen ohitse. "Odota, poikani," lisäsi ukko, "eikö sinulla ole ystävällistä tervehtimistä vanhalle isällesi? Etkö tahdo nähdä lapsiasi?"