Luis polkee Rauhan vanhalla pyörällä pienen matkan päässä sijaitsevalle, jättiläismäisten koivujen reunustamalle luonnonnurmikentälle. Hänen joukkueensa on jo siellä. Tai ei se oikeastaan ole hänen joukkueensa. Hänenhän kuuluisi pelata jalkapalloa itsensä ikäisten poikien kanssa. Mutta toisin kuin muut, hän harjoittelee aikuisten naisten kanssa. Joukkueen nimi on Siivekkäät. Heidän kotikutoisten pelipaitojensa selkämystä koristaa samantyyppiset siivet kuin mitä Mikael Maan Enkeli kantaa partioidessaan kaulassa.

Siivekkäät harjoittelevat myöhään illalla syrjäisellä kentällä, joka ei kelpaa Tällin ja Törpön kaltaisten poikien joukkueille, huomisen toivoille. Siivekkäät kutsuvatkin itseään eilisen toivoiksi. Luisin mielestä he ovat erikoinen yhdistelmä kunnianhimoa ja nöyryyttä. He harjoittelevat tosissaan ja ihan oikeasti, kukin itsensä ja joukkueensa tähden. Silti joukkueen pääasiallinen tavoite tuntuu olevan olemassa olemisen ilo.

Naiset moikkaavat hänelle, kun hän istahtaa piiriin, jossa yksi asettelee säärisuojuksiaan, toinen solmii treenikenkiään ja kolmas vaihtaa paitaa. Luis yrittää hienotunteisesti pitää silmänsä erossa pinkistä urheilutopista, joka ilmestyy paidan alta. Nämä naiset eivät turhia kainostele. Luis pitää heistä ja hekin tuntuvat pitävän Luisista. He ovat antaneet Luisille lempinimen Maskotti. Naisten kanssa Luiskin tuntee olevansa olemassa, toisin kuin koulussa, jossa hänellä ei ole yhtään oikeaa ystävää.

Treenit etenevät tavalliseen tapaan. Ensiksi on pulppuilevaa kuulumistenvaihtoa, satunnaista venyttelyä, sitten virallinen ryhdistäytyminen, yhteinen lämmittely, pallonkuljettamista ja lopulta siirrytään haltuunotto-, syöttö- ja maalintekoharjoitteisiin.

Luis pitää Siivekkäiden kanssa harjoittelusta. Treenaaminen auttaa häntä tunnistamaan vahvuuksiaan: hän on huomannut olevansa nopea ja notkea. Liikuntatunneilla hän on kömpelö ja hidas ja kaikkien hampaissa; edes opettaja ei pidä hänestä.

Luis keskittää kaiken huomionsa palloon, tuohon pyöreään esineeseen, jonka hallitseminen näyttää lapsellisen helpolta, mutta ei ole. Koko treenitunnin aikana hän ei ehdi miettiä, miten tyhmältä tai hassulta näyttää, eikä muista murehtia edes sitä, että isä on lähtenyt suorittamaan Tehtäväänsä.

Tunnin jälkeen Elina, Siivekkäiden kapteeni, sanoo Luisille:

– Olet kehittynyt vuodessa käsittämättömän paljon. Sinun kannattaisi etsiä jokin nuorten joukkue, että pääsisit pelaamaan.

Luis säikähtää.

– Mieluummin harjoittelisin teidän kanssa.

– Mutta, Elina näyttää hämmentyneeltä, – meidän kanssa et pääse pelaamaan. Olet liian nuori ja vaikka viiden vuoden kuluttua olet täysi-ikäinen, niin se ei korjaa sitä, että et ole nainen.

Luis naurahtaa. Elina on suorasanainen, mutta hänen äänessään ja puheenrytmissään on aina jotain kilttiä.

– Ja sinun kannattaisi ehdottomasti päästä pelikentälle, Elina jatkaa. – Minusta tuntuu, että voisit olla hyvä maalivahti. Olet tosi nopea ja pojaksi poikkeuksellisen joustava. Ja kun sinulla on nuo pitkät kädet ja jalat, ulottuvuutesi on ihan omaa luokkaansa.

Luis ei tiedä, mitä sanoa. Hän on yhtä aikaa pakahtumaisillaan ilosta ja halkeamaisillaan huolesta. Hän ei missään nimessä halua huomisen toivojen pariin. Ei Tälliä ja Törppöä ja heidän hengenheimolaisiaan.

– Saisinko puhua sinusta yhdelle tutulle valmentajalle? Elina kysyy hiljaa, suostuttelevasti.

– Et.

Luis huomaa kuulostaneensa tylyltä ja korjaa:

– Kiitos ei.

Elina huokaisee raskaasti mutta hymyilee kuitenkin rohkaisevasti. Hän taputtaa Luisia olalle ja sanoo:

– Mieti rauhassa.

Sitten hän heilauttaa rennosti kättään ja suuntaa autolleen. Muut Siivekkäät hajoavat tahoilleen.

– Mennään samaa matkaa, yksi heistä sanoo Luisille ja hyppää muitta mutkitta pyöränsä satulaan odottamaan, että Luis on valmis. Luis ei ole kokenut koskaan samantapaista toveruutta ikäistensä kanssa.

He polkevat verkkaista tahtia metsäpolkua, ja Siivekäs, hänen nimensä on Hanna, jutustelee niitä näitä. Polun päässä he kohtaavat joukon levottomasti liikehtiviä ja kovalla äänellä puhuvia poikia, jotakuinkin Luisin ikäisiä. Luis kääntää päänsä sivuun ja ohjaa pyöränsä Hannan vierelle mahdollisimman näkymättömiin, kun he ohittavat poikaporukan. Hän kuulee joukosta kiihtyneen kysymyksen:

– Mikä se hullu skootteriäijä oikein oli? Kriipi ilmestys.

He rytmittävät ihmettelyään yhdellä ja samalla kirosanalla, jota he lausuvat painotusta vaihdellen. Luis tuntee sykkeensä nousevan. Hän ei kuule enää Hannan puhetta. Sen sijaan hän yrittää kuulla lisää vihjeitä, miten Mikael Maan Enkelin Taivaallinen Viesti on tavoittanut pojat. Mutta hän kuulee vain kovaa, kimeää naurua täynnä Huonoa Energiaa.

Tavoistaan poiketen Luis yrittää heti kotiin päästyään soittaa isän matkapuhelimeen, mutta isä ei vastaa. Tietenkään ei. Kello on kymmenen, ja Kompassimiehen yövuoro on alkanut. Luisin ei auta kuin kiivetä yläpedilleen ja painaa päänsä tyynyyn. Nauru kaikuu yhä hänen korvissaan.

4

On huojentavaa herätä isän kuorsaukseen. Se on muhkea itsevarma ääni, joka kertoo Luisille, että kaikki on hyvin. Hän kurkistaa alasängylle ja näkee isänsä nukkuvan selällään. Toisin kuin Luis, isä on lyhyt ja vanttera ja hänen ihonsa on maidonvalkea. Hänellä on leveät hartiat, isohko vatsa ja vahvat kädet ja jalat. Hänen rinnassaan, sydämen kohdalla, lukee numerosarja 1988. Luisin lukuisista aneluista huolimatta isä ei ole suostunut kertomaan, mikä numerosarja on. Luisin mielestä se näyttää vuosiluvulta.

Luis kapuaa tikasaskelmat yläsängyltä alas, ja sängyn natina saa isän unen häiriintymään. Kuorsaus lakkaa, ja isä vaihtaa kylkeä. Kun isä kääntyy, Luis huomaa tämän leukaperässä mustelmaisen ruhjeen. Veri on kuivunut jo, mutta leuka on selvästi turvoksissa. Luis tarkastelee vammaa: se näyttää ilkeältä, mutta paranee varmasti itsestään. Muuten isä näyttää olevan kunnossa. Vastaavia vammoja isässä on ollut ennenkin, harvakseltaan tosin. Isä ei koskaan kerro niistä, joten Luisin on turha herättää isää ja pyytää selitystä.

– ”Väärintekijät saavat kerran tuomionsa”, isä yleensä vastaa psalmia lainaten ja siihen on Luisin tyytyminen.

Pääasia, että isä on tavalliseen tapaansa sängyssä ja Luis voi taas hengittää vapaasti. Hän käy hakemassa kuppiin vettä ja voitelee näkkileivän ennen kuin livahtaa parvekkeelle toivottamaan Rauhalle hyvää huomenta.

Rauha kurkotteleekin jo kaiteensa yli niin että näyttää olevan vaarassa pudota.

– Onko Mika kunnossa? hän kuiskaa äänekkäästi tavallisen iloisen hyvän aamun toivotuksen sijasta.

– On, on, Luis rauhoittelee. – Joku mustelma sillä on tässä, Luis näyttää leukaperäänsä, – mutta ihan okei se on. Kuorsaa kuin sika.

Rauha puhaltaa helpotuksen huokauksen. – Nukuin huonosti… Tämä lämpö… hän heilauttaa kättään kohti pilvetöntä taivasta ja kulottunutta pihanurmea. – Tulin aamunkoitteessa parvekkeelle vähän jäähdyttelemään ja näin Mikan ajavan skootterillaan kotia kohti…

Luis kuulee Rauhan äänestä, että tämä on huolissaan.

– Mikan perässä pihaan ajoi auto, joka parkkeerasi tien laitaan ja siitä nousi nuorehko mies, joka jäi seisoskelemaan tuonne puun varjoon, Rauha näyttää yhtä pienen pysäköintialueen vieressä kasvavista ikivanhoista tammista. – En olisi varmaan muuten kiinnittänyt koko autoon huomiota… Ensiksi ajattelin, että kaveri tuli pissalle, mutta ei se sitten siltäkään näyttänyt…

Tätä Luis on aina pelännyt. Hänen rukouksiaan ei ole kuultu, ja isän Kosmiset Kollegat ovat jättäneet tämän tympeästi oman onnensa varaan.

– Näkikö ne, mihin taloon isä meni?

– Ei, Mika oli ovela. Se huomasi auton ja ajoi skootterinsa tuonne läheiseen metsään ja tuli tuolta polkua pitkin jalan, Rauha viittilöi parvekkeelta jonnekin talon edessä kasvavan vaahteran taakse. – Mutta mies odotti Mikaa…

Luisia kylmää.

– Jalan? Lasit ja kypärä päässä?

– Ei, ne Mika oli riisunut.

– Näkikö se mies, miltä isä näyttää?

Rauha kuulostaa murheelliselta vastatessaan:

– Kyllä, uskoisin niin.

Luisin tekee mieli itkeä.

– Mutta näkikö se tyyppi, missä talossa isä asuu?

Rauha puistelee päätään.

– Se kaveri heitti isääsi jollakin, en nähnyt millä, ja paineli hippulat vinkuen autoon, joka peruutti kumit sauhuten tiehensä.