Kiitokset
Pirjo
vanhemmat ja sisarukset sekä sukulaiset
(erityisesti Hannu Boman sekä Ronja Boman)
Markku Kunelius
Esa Kilponen (pt. Viitasaaren Seutu)
Sirpalle...
Seuraava tarina on täysin mielikuvituksen tuotetta. Kaikki
henkilöhahmot, tapahtumat ja paikat ovat kirjailijoiden luomia sekä
keksimiä.
Mitäpä muuta ne voisivatkaan olla, koska tapahtumat sijoittuvat
muutaman vuoden päähän, tulevaisuuteen…
(Asiavirheet ja virheet yleensä ovat pelkästään minun (HB), ja ne myöntäisin,
mikäli tarinalla olisi jotain tekemistä todellisuuden kanssa.)
”Rocket ships are exciting
but so are roses
on a birthday.”
Leonard Nimoy
“Viattomuus ei pala hornan tulessakaan.”
Tuntematon
Jos tämä tarina olisi elokuva, niin se alkaisi pitkällä yhtenäisellä ja unenomaisella kamera-ajolla:
Ensimmäinen kohtaus avautuisi avaruudesta, Maan kiertoradalta.
Kuvan täyttäisi nuorehkon naisen kasvot avaruuskypärän himmenneen visiirin läpi. Ilme olisi jähmettynyt äänettömään huutoon ja mitään näkemättömät silmät samentuneet maidonvalkoisiksi.
Kamera perääntyisi anteeksiantavasti kauemmas avaruuspukuisesta hahmosta. Taustan pilkuttaisivat miljardit tähdet ja täysikuu.
Olisi täysin äänetöntä.
Kamera panoroisi rauhallisesti vasemmalle kunnes äärettömän tähtitaivaan keskeltä erottuisi olemattoman pieni, mutta selvästi ympäristön tähtiä kirkkaampi vaaleahko piste. Kamera liukuisi huomaamatta liikkeelle kohden kaukaista rakennelmaa. Vauhti kiihtyisi. Kamera liikkuisi nopeammin ja nopeammin. Lähestyttäessä kohdetta tuttu hahmo erottuisi. Auringonvaloa hohtava runko muodostaisi selvän L-kirjaimen, jonka päällä leijuisi Kansainvälisen avaruusaseman tunnusmerkki, valtavien aurinkokennojen muodostama litistynyt oranssinen H-kirjain.
Kamera suhahtaisi (vuuush!) aseman sivutse. Läheltä ja runkoa viistäen, runsaita ja merkillisiä yksityiskohtia paljastaen, koukaten aurinkopaneelien välistä ylöspäin ja jatkaen määrätietoista matkaansa kuva-alan yläreunasta paljastuvaa kahtiajakautunutta värikästä sirppiä kohden. Maapallo. Kaaren vasen osa säilyisi pimeänä. Kamera lähestyisi kaarta.
Kaari loivenesi ja tasaantuisi.
Maapallon yön puolella hohtivat tuhannet valaistut kaupungit kultaisina valorykelminä muodostaen abstrakteja verkkomaisia kuviota. Sykähdellen epärytmisesti ja elämän tahdissa. Kaaren oikea puoli kylpisi edelleen elämää luovan Auringon säteissä. Valon ja varjon rajalla säteet leikkittelisivät kaikilla mahdollisilla spektrin väreillä.
Kamera suuntaisi päättäväisesti päiväpuolelle ja pohjoiselle pallonpuoliskolle.
Äkkiä kamera kipsahtaisi ympäri. Orientaatio häviäisi hetkeksi. Lähestymisestä tulisikin putoamista!
Pilviverhot ja mantereet sekä meret alkaisivat hahmottua. Kamera sukeltaisi ilmakehän yläpilviin. Haituvakerrokset vilahtisivat haituvina kuva-alan ohitse. Tummia sävyjä, teräviä reunoja. Ukkosmyrsky, sahalaitaisia salamoita. Matkustajalentokoneen jylisevät suihkumoottorit viiltäisivät taivaalle katoavat vesihöyryvanat. Maanpinta lähestyisi uskomattomalla nopeudella, yksityiskohdat lisääntyisivät. Vihertävää metsää, peltoja, palikkamaisia kaupunkeja ja tiekäärmeitä. Pensaita ja yksittäisiä puita. Vaahteroissa punaisia lehtiä, teillä autoja ja jalankulkijoita.
Ihmisiä.
Kävellen, polkupyörillä. Lastenvaunuja. Liikkujat olisivat pukeutuneet kevyesti: T-paitoja, shortseja, naisilla tiukkoja toppeja. Äänimaailma kohisisi, rikastuisi ja kasvaisi. Moottorien ja pyörien äänet muodostaisivat kuvalle kakofonisen taustaraidan, alati muuttuvan hissimusiikin.
Puheensorinaa.
Lapsen heleä kikatus kiirisi kaiken olevaisen ylitse.
Elämän ääniä.
Loppukesä.
Kamera pyyhkäisisi maata viistäen taajaman ylitse ja suuntaisi talokeskittymän ulkopuolelle, maaseudulle. Kaupungit ja tiet jäisivät taakse. Ihmiset katoaisivat.
Maasto kumpuilisi.
Laaksoja ja kallioita, vihreää havu- ja lehtimetsää. Vehreys vaihtuisi syväksi sinisyydeksi. Iso järvi, jonka pinta repeilisi tuulesta. Yksinäinen vene halkoisi järven selkää. Aluksen nokka-aalto kuohusi ja pärski.
Kamera lähestyisi kahden ison maa-alueen välistä salmea. Yksittäiset puut erottuisivat rannoilta. Keskeltä salmea kohoaisi heinittynyt matalikko. Kiviä häilyisi juuri veden pinnan alapuolella. Mutainen järven pohja. Kamera pyyhkäisisi matalikon ylitse, läheltä ja vettä hipaisten. Kala hypähtäisi vesikalvon läpi. Pärskeitä ja renkaita. Lokki kirkaisisi tyytyväisenä jossain yläpuolella. Evästä!
Myöhäinen iltapäivä.
Kameran vauhti hidastuisi, salmi kapenisi.
Vasemmalla, asumattomalla rannalla kasvoi leppiä, koivuja sekä eri kokoisia havupuita. Pieniä ja isoja puita, risuja ja heinikkoa. Aluskasvillisuus oli rehevää. Heinikko ulottui salmen veteen asti. Puiden alimmat oksat kaartuivat alas ja sormeilivat veden pintaa, jossa kelluskeli lumpeenlehtiä. Salmen pinta väreili kevyessä tuulessa.
Hiljaisesti hiipivä kamera panoroisi ujosti oikealle. Varoen häiritsemästä.
Kuvaan avautuisi vastakkainen ranta ja rannalta erottuisi puinen laituri, jossa riuhtoisi vanha soutuvene. Musta ja tervattu. Kamera liukuisi verkkaisesti veneen vieritse. Veneen pohjalla lillui vettä ja punainen, käytössä kolhiintunut äyskäri. Airot lepäsivät kiinni tummaksi kuluneissa metallihankaimissa. Lautalaituri johti kuistille, joka levittäytyi harmaahirsisen saunarakennuksen eteen. Saunan punatiilipiippu hönki lämpöä ja ilma väreili harjan yläpuolella.
Kamera seisahtuisi seuraamaan avautuvaa kohtausta:
Kuistilla oleskeli kaksi miestä. Toinen seisoi suorana ja ryhdikkäästi. Hänen yllään oli siisti puku. Toinen mies oli selvästi vanhempi. Tämä löhösi saunan edustan leveällä lautapenkillä. Mies nojasi löysästi saunan seinään neliruutuisen ikkunan vieressä. Puitteiden valkoinen maali hilseili. Istuvan miehen vasemmalla puolella kutsui matala aukko saunan eteiseen. Laudoista tehty ovi oli raollaan. Vanhemman miehen vyötäröä verhosi kirjava pyyhe. Hän hikoili runsaasti. Mies hörppäsi kädessä pitämästään lasista.
Vakavailmeinen nuorempi mies selosti jotain istuvalle miehelle…
(Rantasaunalla)
Ensimmäisen päivän iltapäivä
”Kansainvälisellä avaruusasemalla on tapahtunut murha”, sanoi mies hyvin istuvassa puvussaan lähes virheettömällä englannin kielellä.
”Entässitten - Sowhat?” Korpiaho tiuskasi sanat hampaittensa välistä, täysin peräperää ja kuin yhdyssanana. Sanat purskahtivat ilmoille englanniksi, mutta suomalaisittain painottaen rajusti ensimmäistä tavua.
Komisario Kauko Korpiaho, omien sanojensa mukaan ”aikaistetulla varhaiseläkkeellä”, löhösi rennosti rantasaunansa kuistilla. Hän oli vilvoittelemassa ja erittäin harmistunut aiheutuneesta keskeytyksestä eikä millään tavalla yrittänyt peitellä ärtymystään. Saunan parhaat löylyt olivat haihtumassa hukkaan!
Tänään ei ollut hyvä päivä.
”Niin minun käskettiin sanoa teille, komisario. Sanasta sanaan”, viestintuoja jatkoi. Nuoremman miehen ilme pysyi stoalaisen muuttumattomana.
”Niinkö.” Toteamus, ei kysymys Korpiahon puolelta.
Oli yksi loppukesän (tai alkusyksyn) lämpimimmistä päivistä ja hetki oli hiljalleen loimittumassa iltaan. Syksy oli virittelemässä tuuriaan, mutta kesä tarrasi edelleen ja tuntuvan tiukasti omasta vuorostaan. Ympäristön vehreys oli selkeästi haalistumassa ja antamassa tilaa luonnon kekseliään värikartaston ankeimmille sävyille. Aamu oli ollut viileän usvainen. Kasteessa oli tuoksunut näkymättömissä luimuileva syksy. Keväät ja syksyt olivat nykyään paljon pidempiä ja talvi lähes olematon – toista kuin Korpiahon lapsuudessa.
Vaikka aurinko oikaisikin taivaankannen poikki aavistuksen matalammalla kaarella oli lämpötila puolen päivän jälkeen kivunnut yli 21 celsiusasteen. Harvinaista tähän aikaa vuodesta, mutta ei poikkeuksellista. Taivaalla seilasi satunnaisia poutapilviä. Aamu-uutisissa oli luvattu sadetta, mutta vasta huomiselle, torstaille.
Keli oli melkein tyyni.
”Ja voit kutsua minua Korpiahoksi. En ole ollut virassani enää vuosiin!”
Korpiaho oli kuluneen päivän nautiskellut ajatuksella pitkästä, hitaasta saunomisesta iltapäivän painuessa illaksi. Kiireettömästä loikoilusta harmaahirsisen rantasaunan savun ja noen tummentamilla leveillä lankkulauteilla seuranaan menneiden aikojen kylpijöiden jättämät kulumat ja ajatukset. Yksin oman ja rakennuksen historian kanssa sekä illan päättävästä herkutteluhetkestä, makkaralenkistä, joka tirisi sopivaksi kiuaskivien päällä.
Hän oli lämmittänyt vanhaa, isoa kivikiuasta, Matamia, huolellisesti ja maltillisesti kuivilla leppähaloilla keskiviikkoisen iltapäivän. Useita tunteja. Prosessi vastasi meditaatioharjoitusta tai siirtymäriittiä. Joka vuosi Matamin valmistelu tuntui kestävän edellistä kertaa kauemmin. Ja nyt kaikki se lämmittämiseen uhrattu työ menisi harakoille. Korpiaho ei pitänyt turhan työn tekemisestä. Ei koskaan ollut.
”Pitkän matkan olet ilmeisesti tehnyt?”
Muukalainen nyökkäsi ilmeettömin kasvoin.
Korpiaho ajatukset hiipivät takaisin saunaan. Hänellä oli tunne, ettei enää pääsisi nauttimaan löylyistä. Ehkä pitkään aikaan.
Matamin lämmittäminen oli tehtävä aina aivan erityisellä tavalla. Tehtävässä ei saanut oikoa eikä hötkyillä. Työ oli suoritettva huolella ja hartaudella. Matamia ei saanut hoputtaa. Jos lämmityksessä huijasi yhtään, piirunkaan verran, niin sauna olisi liian kylmä, tai liian lämmin, tai liian kuiva. Tai täynnä häkää.
Ensin tuli piti houkutella syttymään pienillä koivulastuilla ja tuohen siivuilla. Vasta kun tulipesän ja hormin ilma oli lämmennyt niin, että piippu veti kunnolla, pystyi tuleen syöttämään haloista vuoltuja pilkkeitä. Tulipesän pohjan piti peittyä kevyesti punahehkuisista hiilistä ennen kuin pesän pystyi latomaan täyteen puolimetrisiä halkoja. Mikäli työssä yhtään hätäili, niin lämmittäjäkokelas sai silmilleen paksun ja kitkerän pilven. Hormi ei silloin halunnut vetää savua punatiiliseen piippuunsa vaan tuprauttaisi sen suorinta tietä pihalle ja kiireisen lämmittäjän hämmästyneelle naamalle. Saunan sisäseinien ja lauteiden mustuneet pinnat kertoivat monesta epäonnistuneesta lämmitysyrityksestä.
”Hm. Ja minua hakemaan?”
Matamin kuori oli paksua läkkipeltiä ja muuttunut vuosien kuluessa pinnaltaan huokoisen hauraaksi. Peltikuori oli tynnyrimäinen ja sen yläosa kapeni kartiomaisesti savuhormiksi. Väriltään peltikuori oli yhtä tumma kuin saunan nokeentuneet sisäpinnatkin. Kiuas oli lähes kaksi metriä korkea – puolisen metriä korkeudesta muodostui luonnonkivistä valetusta perustasta ja tulipesästä. Tulipesän peitti sivulle kääntyvä valurautainen luukku, jossa oli alareunassa parin sentin kokoiset ja pyöritettävästä koristenupista säädettävät soikeat ilmareiät.
”Kyllä, komisario.”
Kiukaan peltitynnyri oli melkein kokonaan täynnä aikoinaan Kaukon isän, Tapion, lähipiirin maastosta ja rantuuksilta keräämiä graniitti- ja rantakiviä. Jokainen pikkutarkasti tarkoitukseen valittuja ja lähes täsmälleen saman kokoisia pyöreitä tiivispintaisia murikoita. Kiukaan kivimassa oli siis melkoinen, useita kymmeniä kiloja, ja tosiaan kesti tunteja ennen kuin kaikki kivet oliivat lämmenneet sopivaksi saunomista varten.
Saunan lämmön kertymisen tunsi puita lisätessään. Viimeiseen pesälliseen piti muistaa laittaa vähän kosteita halkoja – ne tekivät löylyistä erityisen pehmeät. Kun saunan lämmittäjän iho alkoi mukavasti kihelmöidä saunan lämmössä – kolmenneljän tunnin lämmityksen jälkeen – oli aika varmistaa, että tulipesän viimeiset puut palaisivat varmasti loppuun. Tulen piti kuolla täydellisesti. Lämmitysrutiinin toiseksi viimeisenä tehtävänä puna- ja oranssihehkuiset hiilet leviteltiin tasaisesti pitkin tulipesään pohjaa ja heitettiin häkälöylyt!
”Tärkeän asian vuoksi, epäilisin.”
Pari kunnon kipollista kirkasta ja kylmää järvivettä löylyluukusta sisään - että päälykerroksen kivet kastuisivat läpeensä. Peltiluukku äkkiä kiinni! Lyhyt odotus. Kiuas hönki roskat ja noen ylös ja ulos. Löylyluukku uudestaan auki ja vielä pari kipollista vettä kiville. Löylyjen mukana ei saa tulla yhtään roskaa löylytilaan. Vasta sitten oli lupa työntää savuhormin pelti täysin kiinni. Sauna oli melkein valmis kylpemiseen.
”Näin uskoisin.”
Viimeisenä toimenpiteenä sauna jätettiin hetkeksi lepäämään. Tasaantumaan. Kylpijät alkoivat tällöin valmistautua itse saunomiseen ja verkkaiseen oleskeluun saunan lauteilla. Kuoriutumaan eroon ympäröivästä maailmasta. Pois huolista ja kahleista. Täysin irralleen kaikesta turhasta. Vapaaksi. Ja Korpiaho oli odottanut sitä hetkeä koko päivän.
Positiivisia ioneja.
Ja nyt sitten tämä, tämä Nulikka kehtasi tulla häiritsemään häntä aivan jonninjoutavilla asioilla!
”Dupont ja Alex, niinkö se oli?”
Muukalainen oli esittäytynyt Alex Dupontiksi. Vai kirjoitettiinko sukunimi DuPont? Etunimi oli ehkä lyhennys Alexanderista tai Alexandresta. Korpiahon kokeneeseen korvaan nimi kokonaisuudessaan kuulosti tekaistulta, valitulta. Miehet eivät olleet kätelleet. Korpiaho ei ollut antanut siihen mahdollisuutta. Hän oli huomannut muukalaisen seisoskelevan kuistilla odottaen häntä. Omaan tahtiinsa Korpiaho oli viimein ulostautunut saunasta kuistille ja pudottautunut istumaan penkille. Kyyristellessään ulos matalasta ovesta hän oli katseellaan mittaillut vierasta. Marokkolais-ranskalainen tausta. Tumma tai lähes musta ja kihara tukka oli leikattu lyhyeksi. Korkea otsa päättyi vaakasuoriin kulmakarvoihin, joiden alta ja syvistä kuopista tuijottivat hypnoottisesti vangitsevat silmät. Tulijan katseesta loimusi elämänkokemus, mutta ilman kiihkoa. Silmien kulmista ryömi ulospäin ohuita juonteita – ehkäpä seurauksena jatkuvasta siristelystä aurinkoisessa ympäristössä. Ehkäpä mies oli viettänyt runsaasti aikaa Välimeren turistikohteiden hiekkarannoilla vähäpukeisia naisia ihaillen, mutta Korpiahon mielessä pyöri toisin aivan toisenlainen versio.
Nuoremman miehen kasvot päättyivät kapeaan ja pitkään leukaan, joka oli ajettu siloiseksi. Iho oli tasaisen ruskettunut myös leuan osalta eli tulija ajoi sängen pois säännöllisesti. Ehkäpä parikin kertaa päivässä. Iho oli siloinen ja hoidettu.
Tulija oli aloittanut keskustelun englanniksi, aivan kuin olisi ollut varma, että vastapuolikin osasi kieltä sujuvasti. Mies puhui englantia rutiininomaisesti kuten EU:n virkamiehillä ja byrokraateilla oli tapana. Puheessa oli edelleen havaittavissa selkeä ranskalainen korostus surisevine r-kirjaimineen ja karahteleveni käänteineen. Aksenttia oli yritetty koulia pois puheesta siinä täysin onnistumatta. Lisäksi mies venytti lauseiden loppuja loputtomiin, mikä oli yksi ranskalaisten ärsyttävimmistä piirteistä. Onneksi hän ei kuitenkaan selitellyt sanomisiaan käsillään. Korpiaho osasi kieltä välttävästi, tosin puhui ranskaa ilman kaikkea tarpeetonta venyttelyä ja painotusten nyansseja. Tulija oli ilmiselvästi halunnut keskustelun käytävän mahdollisimman neutraalilla maaperällä, eikä siis halunnut saattaa vastapuoltaan alakynteen käyttämällä omaa äidinkieltään.
Joku oli ohjeistanut tulijan hyvin. Mies laittoi kovasti diplomatiaa alkupeleihin. Korpiahon ei tarvitsisi.
Viestintuoja oli sanonut nimensä ja asiansa. Se oli ollut hänen keskustelun aloituksensa. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Ei turhia lisäyksiä eikä kuorrutuksia, ei pientä jutustelua säästä tai päivän politiikasta. Hän puhui ilman turhia painotuksia sanoissa tai arvoituksellisia ilmeitä kasvoissaan. Aikaa säästäen ja taloudellisesti. Hän ei edes tervehtinyt kohdatessaan Korpiahon ensimmäisen kerran. Ei hakenut tarpeentonta kontaktia. Mies oli viestintuoja, sanansaattaja. Kuriiri. Mitään muuta hän ei olettanutkaan tämän olevan ja mies tiesi sen itsekin. Hän ei myöskään kertonut ammattiaan tai titteliään. Mies ei halunnut kerskailla tai puhua joutavuuksia.
Nyt saunan edustalla hyvin istuvassa puvussa seisova mies oli mennyt kiertelemättä asiaan. Kuten hänet oli ilmeisesti ohjeistettukin. Hyvä niin. Se kertoi henkilöstä, joka noudatti annettuja ohjeita. Se kertoi ammattimaisesta kurista. Mies luotti ohjeistajaansa. Hän ei soveltanut saatuja ohjeita, kuten moni muu hänen asemassaan olisi varmasti tehnyt.
Ei kuriiri ollut tietenkään aivoton tai arvoton.
Viestintuoja mittaili edessään löhöävää miestä. Huomaamattomia silmien liikahduksia ja lyhyitä katsahduksia. Varoi selvästi paljastamasta, että arvioi keskustelukumppaniaan. Vanhemman miehen tilaa, henkistä ja fyysistä. Mahdollista uhkaa tai hankaluuksia vastapuolen osalta. Hienoinen hämmästys oli luettavissa miehen ilmeistä. Korpiahon iho näet punoitti ja kyljissä hehkuivat tuoreet raapimisen jäljet.
Tulijan silmät olivat tummat ja syvät kuin kuopat kallossa. Oliko toisen silmän iris vaaleamman sävyinen? Silmien ilmeettömyys paljasti tarkaavaisella katsojalle ikäviä tarinoita kaiken taustalta. Muukalaisen katse pysähtyi sekunnin murto-osaksi Korpiahon mahakummun yli pystysuunnassa kulkevaan ja edelleen selvästi erottuvaan häijynnäköisen arpeen, joka oli muistona vajaan neljän vuoden takaisesta hankalasta tehtävästä. Huomatessaan kiinnostuksen Korpiaho vaistomaisesti raapi kumpuaan ja tapauksen muistot pintautuivat hetkeksi mielen etunäyttämölle. Mielikuvat olivat kuin aavesärky, jolle ei voinut tehdä mitään. Erityisesti kaihersi muisto eräästä nuorehkosta naisesta ja tämän surullisista kasvoista.
”Hm!” Korpiaho tiuskasi muukalaiselle.
Hän oli ollut juuri vastomassa, kun muukalainen oli kopistellut kuistille. Saunavasta ei valitettavasti ollut tuore vaan aamulla tuvan pakastimesta sulamaan otettu. Mies oli tehnyt itselleen iäkkään arkkupakastimen täyteen vastoja tulevan talven varalle. Juhannuksen jälkeen, koivujen lehtien ollessa tuoreimmillaan ja suurimmillaan hän oli käynyt taittamassa runsaslehtiset oksat vastamateriaalikseen. Läheisessä koivikossa oli nuoria puita, joissa oli jäntevät oksat.
Vastaa sidottaessa oli keskelle sijoitettava aina pisimmät hieskoivun oksat. Uloimmat kerrokset ladotiin rauduskoivusta siten, että lehden alapuoli oli ulospäin. Uloimpien kerrosten oksien piti olla myös erimittaisia, jotta vastan hahmosta muodostui pisaramainen. Jokaiseen vastaan ”mausteeksi” oli Korpiaho sitonut pari katajan oksaa. Vastat oli pannattu hieskoivun taipuisasta ja ohkaisesta oksasta, joka oli ensin kieritetty norjaksi. Vastaa ei saanut ikinä sitoa narulla – moinen käytös oli vastuutonta!
Nyt käytössä ollut vasta oli ollut koko saunan lämpiämisen ajan sulamassa isossa puisessa vesisaavissa ja pehmennyt mukavasti. Kosteat lehdet levittivät saunan täyteen tuoreen koivun tuoksua. Alkukesän tuoksua.
Joitakin hieskoivun lehtiä oli jäänyt kiinni Korpiahon hikiselle iholle. Hän vetäisi syvään henkeä:
”Tiesitkö, että vasta ja vihta ovat joidenkin mielestä eri asioita?”
”Excuse me?” Kysymysvastauksessa paljastui hämmennys. Korpiaho oli puhunut suomea.
”Never mind. Continue. Please.”
Korpiaho yritti horjuttaa miestä heittämällä keskusteluun satunnaisia ja asiaankuulumattomia kommentteja. Ihmisen reagointi yllättäviin tilanteisiin tai sanoihin ja eleisiin kertoi enemmän kuin pelkkä kaavamainen keskustelu. Kyllä ja ei vastaukset. Tämä mies oli selvästi jotain muuta kuin erinomaisesti pukeutunut lähetti. Kaikki lisätieto olisi tarpeen.
Korpiaho oli saanut tiedon tuntemattoman tulosta luotetun kanavan kautta ja ainoastaan tunteja aiemmin. Hän oli päättänyt suhtautua vierailuun kuin yleensäkin huonoihin uutisiin: perinteisen suomalaisesti eli vastahakoisesti. Ilmoitus vieraasta oli tullut vanhalla tiedotustavalla, tekstiviestillä. Kovin moni ei moista tiedostusmuotoa enää käyttänyt. Korpiaho ei juurikaan välittänyt uusista, nykyaikaisemmista ja mielstään monimutkaisemmista viestintämuodoista. Vanha mieli, vanhat tavat.
Viestin lähettäjä oli ilmiselvästi tiennyt seikan. Tekstiviesti tulevasta visiitistä oli ollut lyhyt, mutta informatiivinen. Numero, josta viesti oli alun perin lähtenyt oli ollut salainen. Tietenkin. Ympäripyöreä sisältö oli allekirjoitettu nimimerkillä, jonka pystyi tunnistamaan luotetuksi. Korpiaholla oli edelleekin satunnaisia vastuita entiseen elämäänsä huolimatta poikkeuksellisesta varhaiseläkkeestään. Hän oli luvannut itselleen kuunnella miestä, mutta siihen asia hänen kohdaltaan jäisikin. Varmasti.
Lähestyvän ilma-aluksen ujeltava ääni oli tunkeutunut lauteille saakka. Hän oli nähnyt, kuinka alus oli pitkän ja varovaisen lähestymisensä jälkeen leijunut tovin saunan edustalla, vain pari metriä salmen pinnan yläpuolella, karkottaen vanhan joutsenpariskunnan. Korpiaho oli kuullut, kuinka lentolaite oli asettunut läheiselle peltoaukiolle ja vajaan sadan metrin päähän saunasta. Ainoalle tasaiselle paikalle lähipiirissä, johon moinen alus ylipäätään mahtui laskeutumaan.
Ympäristöä rikkovan äänen vaimennettua oli muutaman minuutin kuluttua mieshenkilö ilmestynyt saunan höyryisen ikkunan ulkopuolelle, vilvoitteluterassille. Mies ei ollut puhunut mitään, eikä ollut koputtanut ikkunaan – käytös, jonka Korpiaho olisi välittömästi tulkinnut tunkeutumiseksi yksityisalueelleen. Tuntematon olisi silloin yrittänyt hoputtaa Korpiahoa, mitä hän ei suvainnut. Ellei kyseessä olisi hätätilanne ja nyt sellaisesta ei ollut Korpiahon tietojen mukaan kyse. Muukalainen hyvin istuvassa puvussa oli jäänyt odottamaan saunan ulkopuolelle, että sisälläolija ilmaantuisi omaa tahtiaan ulos vilvoittelemaan.
Erittäin kohteliasta.
”Voin siis jatkaa?” mies kysyi tunteettomasti. Kasvojen ilme pysyi neutraalina.
Korpiaho löhösi penkillä epämukavan näköisessä asennossa. Kovista löylyistä aiheutunut sydämen tykytys oli jo tasaantumassa. Vasemmassa kädessä loiskui lasillinen kylmää vettä. Hän ei pitänyt oluen maltaisesta ja happamasta mausta, kuten suurin osa kansalaistovereistaan. Viiniä saattoi ottaa ruuan kanssa, mutta konjakista hän todella piti. Pieni siivu, lähes joka ilta ”unilääkkeeksi”. Korpiaholla oli huono ”viinapää” - alkoholi sai hänet voimaan pahoin - ominaisuus, josta ei yleensä Suomessa ylpeilty.
Jostain kuului joutsenen epävireinen rääkäisy – outoa, että niin uljaalla linnulla olikin niin karmea ääni. Luonto tasapainotti asioita, vaikka se ei aina kovin ilmiselvää ollutkaan.
Samassa Korpiaho huomasi tutun joutsenparin lähestyvän Nulikan vasemman hartian taustalla. Linnut suorittivat taitavan lähestymiskaarron ennen kaunista laskeutumista kapean salmen veteen. Pariskunta palasi takaisin omille sijoilleen todettuaan, että alue oli rauhoittunut ja jälleen turvallinen oleskeluun.
Sääski inisi Korpiahon korvan juuressa. Hän pystyi vielä kuulemaan otuksen korkea äänen ja ärsyyntymään siitä. Heinäsirkkojen siritystä hän ei kuitenkaan ollut kuullut enää vuosiin. Olivatkohan sirkat sittenkin kuolemassa sukupuuttoon? Ilmastonmuutoksen seurauksena epäilemättä.
Korpiaho huiskautti oikeaa kättään terävästi ja itikan raato levisi pitkin hänen niskaansa verisenä läikkänä. Yksi tapettu, muutama miljardi jäljellä.
Rantasaunan ympäristö pursui kesäisiä tuoksuja ja ääniä. Lokin särkyvä kirkaisu, kuikan anova huuto, sorsaparin kakofoniset kaakatukset, kalojen loiskahdukset järven pinnalla. Vehreiden puiden lehvästöjen heleä havina. Aaltojen kepeä liplatus laiturissa kiinni olevan puisen soutuveneen kylkeen. Vaatimaton alus keikkui vaimeiden aaltojen tahtiin ja yritti laiskasti rimpuilla itseään vapaaksi.
Jossain kaukaisuudessa kukkui käki.
Automaattisesti Korpiaho alkoi laskea mielessään kukkuja eikä juurikaan välittänyt vieraansa tarinasta. ...kolmekymmentäkolme, kolmekymmentäneljä, kolmekymmentäviisi, kolmekymmentäkuusi, kolmekymmentäseitsemän. Siihenkö ne loppuivat? Mummo (isän puolelta) oli aikoinaan paljastanut nuorelle pojalle, että kukkujen määrä oli kuulijan jäljellä olevien elinvuosien luku. Korpiaho oli aikoinaan uskonut, mitä esivanhempi oli hänelle kertonut. Usko edelläkävijöiden tarinoihin oli rikkumaton.
Kolmekymmentäseitsemän elinvuotta jäljellä. Eiköhän se ole ihan passelisti, Korpiaho tuumasi. Samassa käki aloitti kukkumisen uudelleen ja jatkoi tällä kertaa edellistä ennustustaan pidempään.
Vieno tuulenvire särki hienoisesti salmen pintaa teräville väreille. Terassille ehdittyään tuulahdus kylmensi nahkaa ja ihokarvat nousivat puolustukseksi pystyyn. Matalalta paistavat auringon säteet muuttivat veden laineet tuhansiksi ja kirkkaasti säihkyviksi tähdiksi.
”No, kertokaa nyt sitten miksi olette täällä?” Korpiahon ääni tihkui ärsyyntyneisyyttä. Hän antoi tunnetilansa paljastua kysymyksessään.
”Epäilemättä olette tietoinen, mikä on Kansainvälinen avaruusasema eli ISS? Oletan, että tiedätte hankeen nykyisen tilanteen?”
Korpiaho puhalsi nenänsä tyhjäksi saunassa irronneesta limasta ja pyyhki sormensa huolimattomasti pyyhkeeseen.
”Joo, se on se romukasa maapallon kiertoradalla. Yksi ihmiskunnan suurista saavutuksista, jota kansainvälinen yhteisö on purkamassa kissanruokasäilykepurkkien raaka-aineeksi… tai sitten ne vain antavat sen palaa ilmakehässä alas tullessa. Kyllä minä vielä seuraan uutisia. Joskus. Televisiosta ei tätä nykyä tuppaa tulemaan muuta kuin mainoksia… Niin, ja niitä tositv-juttuja. Uskooko joku tosiaan, että ne tapahtuvat ’oikeasti’? Ja sitten se jatkuva jauhaminen Lahden dopingista! Eikö niistä hiihtäjistä jo suurin osa ole eläkeiässäkin! Vanhoja, raihnaisia pappoja!”
Muukalainen jatkoi välittämättä vanhuksen oudosti harhailevista kommenteista.
”Sitten olette varmaan myös tietoinen yksityiskohdasta, että asemalta on ’kadonnut’ yksi siellä olleista astronauteista?”
”Ei uutisissa ainakaan sellaisesta ole mitään ollut! Ja entässitten?” Korpiahon ei aikonut tehdä tätä tuolle tärkeilevälle Nulikalle helpoksi.
”Sitä sitten, että kyse ei ole ’häviämisestä’ eikä ’hukkaamisesta’ eikä mistään muustakaan niin epämääräisestä tapahtumasta. Todennäköisin vaihtoehto on, että kyseinen henkilö on murhattu.”
Nulikka piti painottavan tauon samalla punniten sanojaan ja vaihtoehtojaan. Korpiaho tarkkaili nuorempaa miestä ja arvioi, kuinka tämä taiteilisi eteenpäin vastahakoisen keskustelukumppaninsa kanssa. Korpiahon kierotunut luonne piti keskustelun tästä vaiheesta, jolloin ei vielä mitään varsinaisesti tärkeää tietoa vaihdettu, vaan osapuolet mittailivat toisiaan ja miettivät seuraavia siirtojaan.
”…tai oikeastaan, me olemme päätelleet, että hänet on murhattu asiaan liittyvistä seikoista johtuen”, mies paikkaili julistustaan.
”Jaa. Tuo nyt voi tarkoittaa ihan mitä vaan, mutta kysyn nyt piruttani: Miksi se, että joku on murhattu tai ei ole, pitää päätellä jostakin muista jutuista? Teillä ei taida olla ruumista?”
”Ei. Ei ole. Katsokaas…”
Nulikka oli siis Euroopan Avaruusjärjestön eli lyhyemmin ESA:n palveluksessa. Näin Korpiaho oli tulkinnut miehen näytettyä henkilökorttiaan. No, siinä nyt olisi voinut lukea mitä hyvänsä, koska hänellä ei ollut lukulaseja mukanaan. Tulija oli sitten kertonut nimensä ja yritti nyt hieman epätoivoisesti päästä asiaan. Sauna jäähtyi edelleen seinän takana.
Saunarakennus oli Korpiahon isoisän tekemä yhdeksänkymmentä vuotta sitten. Isoisä oli kaatanut rakennuksen seiniin tarvittavat hirret omasta metsästä. Komeat, suorat ja vähäoksaiset mäntytukit oli sitten kuorittu kaatumispaikkaansa ja jätetty kuivamaan vuodeksi. Seuraavan vuoden keväällä isoisä oli vuollut tarpeet passelin kokoisiksi hirsiksi ja kuljettanut ne hevosellaan saunan rakennuspaikalle. Hän oli salvannut hirret lyhytnurkkaiseksi ja sovittanut toisiinsa jämptisti sopiviksi. Tilkinnyt saumat tiiviiksi ja tapittanut lujasti kiinni toisiinsa. Katto oli alun perin ladottu päreistä. Hyvätkin päreet kestivät kunnollisina säiden kuritusta ainostaan parisenkymmentä vuotta. Aikansa päreitä oli uusittu. Yksi sieltä, toinen tuolta. Viimein Kaukon isä oli kyllästynyt katolla ramppaamiseen ja peittänyt lahonneen ja vuotavan katteen kestävämmällä huovalla sekä lisännyt rakennukseen kunnon räystäsrännit ja - kourut. Saunarakennuksen seiniä ei ole koskaan käsitelty millään erityisellä suojaaineella, vaan vuodet ovat aiheuttaneet oman luonnollisen suojakerroksen: puun harmaantumisen.
Korpiaho sipaisi kosteita, yhä vaaleita hiuksiaan pois silmäkulmansa päältä. Hiki pyrki pukkaamaan vieläkin pintaan ja pisaroita tipahteli silmiin.
Nulikka seisoi Korpiahon edessä, kohteliaan matkaan päässä ja rennosti. Jäntevä vartalo valmiina. Kuin ammattisotilas, joka oli tottunut seisoskelemaan paljon – odottamassa, että jotain tapahtuisi. Jotakin yllättävää ja ennalta arvaamatonta. Asu miehen päällä oli yksinkertainen ja mitäänsanomattoman näköinen puku, jollainen löytyy lähes jokaisen väljästi trendejä seuraavan miehen vaatekaapista, mutta yhdellä hienolla eroavuudella. Tämä puku todella istui hänen päällään – ei turhia poimuja tai laskoksia missään. Suorat ja selkeät sekä kapeat linjat. Polvipituinen puku oli väriltään tumman sininen tai ehkä vihreä. Helmat mutkailivat löysästi hennossa tuulessa. Ei solmioita ja valkoisen paidan ylänappi muodikkaasti auki. Kaikkiaan tyylikäs ja silmää miellyttävä kokonaisuus.
Mies seisoi rennossa asennossa – kapeassa haara-asennossa, mutta aivan selvästi valmiina kaikkeen. Hän oli valinnut seisomapaikankin kuistilla siten, että pystyisi joko hyökkäämään tai pakenemaan vaivatta. Pitkähelmainen puku kätkisi vaivatta suojaansa monenlaisia pitkäpiippuisia ja ikäviä esineitä. Epäilemättä sotilas, muukalaislegioonalainen ehkä. Taustalla vuosien koulutusta sekä maavoimissa ja mahdollisesti ilmavoimissa. Ei aivan nuori, mutta ei vanhakaan. Ehkä 35-vuotias. Tai vähän alle, mutta ei ollut jättänyt kertyineiden taitojensa kehittämistä eikä fyysisen kuntonsa treenaamista siirtyessään pois sotapalveluksesta.
Ihmisen iän määrittäminen pelkästään katsomalla ei ollut kovinkaan helppoa. Yksittäisen ihmisen varsinkin. Kaikki, joille oli joskus esitetty kysymys ”Arvaa, minkä ikäinen olen?” tiesivät seikan. Arvio tuppasi menemään yläkanttiin. Ryhmässä olevan henkilön iän haarukointi oli jo helpompaa, koska silloin oli vertailukohtia. Oli kuitenkin muutamia perussääntöjä, joilla voitiin tehdä karkea ikäkartoitus. Jokaisella poliisikokelaalle kyseiset konstit opetetiin mahdollisen epäillyn tunnistamista varten. Naisten iän pystyi arvioimaan parhaiten käsistä ja dekolteen eli kaulan alueen ihosta. Rypyt ja maksaläikät juorusivat melkoisesti.
Painovoima oli eräs tärkeä henkilön ”ikänäköön” vaikuttava tekijä. Mitä vanhempi yksilö, sitä enemmän tietyt ihmisen osa-alueet joutuvat antamaan painovoimalle periksi. Ryhti luovutti ensimmäisenä. Mitä kauemmin tarkkailtava henkilö oli elänyt, sitä enemmän hänen selkärankansa ja lihaksistonsa oli kamppaillut Maan painovoimaa vastaan. Ja lopulta joutunut antamaan sille periksi. Selkärangan välilevyt puristuivat kasaan ja lihakset perääntyivät yksi kerrallaan taistelualueelta. Kasvojen poskilihakset valuivat alaspäin, nenänpää ja korvan nipukat etäisimpänä ulokkeina selkeimmin. Ne eivät siis kasvaneet, vaan tippuivat pikku hiljaa lähemmäs maanpintaa. Silmäkulmat antautuivat ja muuttivat ihmisen ilmettä surullisemmaksi. Lyödyksi. Hartiat puskivat eteenpäin ja rinnat sekä maha vajosivat alemmas. Polvet taittuivat ulospäin yläkehon painosta ja askeltamisesta muodostui katkonaista, töksähtelevää kun lihaksista ja jänteistä hävisi nuoruuden kimmoisuus.
Tytöt kasvoivat täyteen pituuteensa jo 13-vuoden iässä ja pojilla kasvua saattoi tapahtua vielä 18-vuotiaanakin. Mutta noiden vuosien jälkeen painovoima muutti ihmisen kasvun suunnan kutistumiseksi. ”Maasta sinä olet tullut…”
Yksittäisen henkilön ikää ja muita ominaisuuksia voi arvioida vain vertaamalla niitä itseensä. Korpiahon ikäarvio viestin tuojasta perustui miehen ryhtiin, joka oli moitteeton. Luustoa tuki hyvä lihaksisto, jota painovoima ei vielä ollut päässyt täydellä teholla nujertamaan. Mies hoiti kuntoaan säännöllisesti, mutta se oli kuitenkin vain viivytystaistelua. Kasvoista paljastui silmäkulmien lievä taipuma alaspäin sekä korvanipukoiden hienoinen venyminen. Miehen iho oli tasainen ja kimmoisa, mutta aavistuksen parkkiintunut kuin terävän auringon valon alla pitkäaikainen oleskelun seurauksena. Kasvojen iho oli muutenkin siloinen, mutta plastiikkakirurgian ja laserhoitojen aikakautena se ei välttämättä vastannut todellisuutta. Ihonalaisen lihaksiston kunto taas kertoi enemmän. Vähäinen rasvaprosentti paljastui käsien selvästi näkyvistä verisuonista sekä jänteistä. Puku piilotti tyylikkäästi miehen epäilemättä isot ja sopusuhtaiset lihakset. Suora ja korkea hartialinja kieli kuitenkin jäntevästä lihasmassasta. Korpiahon kuistia olemuksellaan hallinnoiva mies oli häntä parikymmentä vuotta nuorempi ja kymmenisen senttiä pidempi, hyvin koulutettu, hyväkuntoinen ja ehkä älykkäämpikin. Mutta ei Korpiahoa kokeneempi.
Tasaisesti ruskettunut. Ei hikoillut pukeutumisestaan huolimatta, vaikka iltaaurinko oli vielä melkoisen lämmin eli oli tottunut huomattavasti kuumempaan ilmanalaan. Lyhyt tumma tukka, joka oli kammattu päänmyötäisesti. Ei jakausta. Jalassa oli kalliit mustanahkaiset kengät. Mies ei haissut eikä tuoksunut millekään, mikä oli Korpiahosta hyvin mielenkiintoinen piirre. Mies ei ainakaan tupakoinut, minkä pystyi näkemään tasaisen valkoisista (valkaistuista?) hampaista ja ihon luonnollisesta väristä sekä kimmoisuudesta. Tupakoivan henkilön ominaishajun pystyy aistimaan metrien päästä. Miehessä ei näkynyt minkäänlaista merkkiä hermostuneisuudesta: ei tuntemattoman henkilön tapaamisesta, ei tehtävän suorittamisesta eikä minkään koukuttavan aineen puuttumisesta. Hyvät hermot.
Vasenta rannetta kiersi iso ja kallis kello. Epäilemättä joku niistä huikean arvokkaista statuskapineista. Merkki turhamaisuudesta ja ilmiselvä särö miehen ”haarniskassa”. Kello näytti melko tavanomaiselta, eikä sellaiselta ihmekojeelta jollaisilla nykyihmiset yleensä varustautuivat. Laitteita, jotka kertoivat pitäjänsä terveystiedot, ympäröivän lämpötilan, Kuun vaiheet, säätilan ja maailman kaikkien aikavyöhykkeiden ajat sekä tuhat muuta yhtä tärkeää asiaa. Korpiaho itse ei käyttänyt enää rannekelloa. Ei sen jälkeen, kun oli siirtynyt poikkeukselliselle varhaiseläkkeelle. Tiukoille aikatauluille ei ollut käyttöä saati sijaa.
Korpiahon edessä seisovan miehen kiiltävämetallinen aikarauta oli varustettu selkeillä hetken kertovilla viisareilla. Aikahan oli matka jostakin jo sattuneesta tai arvio johonkin tulevaan. Viisarikellosta kyseisen hetken pystyi näkemään ja hahmottamaan yhdellä silmäyksellä, mikä oli eräissä tehtävissä kovinkin tärkeä ominaisuus. Toisinaan jopa elintärkeä. Jos jotain Korpiaho oli tähän ikään oppinut, niin sen, että aika, kuten elämä itsekin, olivat suhteellisia.
Sitä Korpiaho ei pystynyt aivan varmasti näkemään eikä päättelemään, oliko miehellä käsiasetta takin alla kainalokotelossa. Nykyaseet kun olivat jo pahuksen pieniä tehoonsa nähden, ettei pyssyä välttämättä pystynyt erottamaan vaatetuksen pullistumista. Kehittyneimpiä ”mutkarautoja” tuskin enää edes tunnisti pyssyiksi. Saattoihan olla, että ase puristui housunkauluksessa selkärankaa vasten. Harva ammattilainen oli niin typerä, että kiilaisi aseensa vyönalle etupuolella ja vaarantaisi vahingonlaukauksella sukukalleutensa. Muukalainen ei missään vaiheessa kääntänyt selkäänsä vastapuoleensa.
Miehen vasemmasta korvasta kiertyi kasvojen etupuolelle hentoinen sanka, jonka silmän edessä oleva ”oksa” oli aavistuksen paksumpi kuin muu varsi. Tyylikäästi muotoiltu laite näytti enemmän organiselta kuin mekaaniselta. Erikoinen ”korvakoru” saaattoi olla moderni HandsFree-matkapuhelin - ehkä sellainen puhetai katseohjattu vekotin. Vaihtoehtoisesti laite liittyi jollakin tavalla miehen lentämän aluksen ohjaukseen ja käyttöön. Kehon ulkoinen kommunikointiväline. Miehen iän huomioiden tämä kuului melko varmasti sukupolveen sekä ammattiryhmään, jotka eivät halunneet ottaa ihonalaista (ja vakoilevaa) ”siruistukkasta”.
Sinertävää valoa valoa sykkivä vekotin oli ehkä vähän kaikkea mahdollista. Tai vain erikoisen näköinen korvakoriste. Korpiaho ei ollut koskaan seurannut trendejä. Ei muodin eikä teknologian, mitkä nykyään tuntuivat olevan jo yksi ja sama asia.
”Tiedättekö, että te näytätte siinä ihan Gregory Peckiltä Navaronen Tykeistä? Siitä alkukohtauksesta, kun Mallory saapuu sinne tukikohtaan jeepillä”, Korpiaho purskautti järjettömyyksiään ääneen.
Nuorempi henkilö oli melkeinpä täydellinen vastakohta Korpiahosta. Tämä oli skandinaavisen vaalea ja tukka jo harventumaan sekä ohenemaan päin. Ei tosin harmaita hiuksia vielä kovinkaan paljoa eikä kaljupälveä päälaella. Pituutta hänellä oli 180 senttimetriä ja kiloja aivan liian paljon sentteihin nähden – tai toisin päin. Pituudesta olivat elinvuoden jo muutaman sentin kutistaneet pienoisen ryhtikumaran eduksi.
Suomalaismies piti ruuanlaitosta, josta kielivät vyötärön ympärille kertyneet kilot. Housujen alkaessa kiristää hän oli yrittänyt epätoivoisesti laihduttaa, mikä ei vain ottanut luonnistuaksee. Tahdon puutetta epäilemättä. Korpiahon yleisulkomuoto ei juurikaan poikennut tuhansista muista keski-ikäisistä kansalaistovereistaan. Paitsi yhden piirteen osalta: nenän. Miehen tavanneet ihmiset olivat harvoin muistaneet hänestä muuta kuin tuon ison kolmion, joka keskeltä naamaa yrittää tavoitella vastapuolta. Nenä ei ollut Cyrano de Bergeracin luokkaa, mutta komea se oli. Ja käyttökelpoinen. Nyt tuo nenä kertoi Korpiaholle, että tämä viesti ei ollut aivan sitä, mitä sen tuoja esitti sen olevan.
Komisario Kauko Korpiaholle toimitettu ”viesti” oli laitettu arvokkaaseen kuoreen, siitä kutsun esittäjä oli pitänyt huolta. Siitä ei ollut mitään epäilystä. Joku halusi vakuuttaa Korpiahon asian tärkeydestä ja saada hänet kuuntelemaan sekä ehkä kiinnostumaan. Uhkailu tulisi kenties sitten myöhemmin.
Mies ei sanonut mitään ja jatkoi aivan kuin ei olisi kuulutkaan edellistä tokaisua. Hän ei antanut pasmojensa sotkeentua harhapoluille vaan pysyi jämäkästi tehtävänsä suorittamisessa. Ihailtavaa keskittymistä.
”Kuten henkilökortissani lukee olen ESA:n palveluksessa ja tänään toimin viestituojana ja taksikuskina. Toisinaa myös vähän muissa rooleissa.”
”Minähän muuna?” Uteliaisuus heräsi jälleen.
”Minun pitäisi saada taivuteltua teidät matkaani. Minä sain nähdä teidän kansionne, ja jos sallitte, teidän meriittinne ovat vaikuttavat.”
Nulikka selvästi tykkäsi käyttää hienostosanoja. Hän oli siis tutustunut Korpiahon menneisyyteen eikä siksi ollut kysynyt mahakummun arvesta mitään. Hän ilmeisesti tiesi tarinan paloarven takana. Tosin mies ilmaisi viimeisen ajatuksensa aika oudoilla sanoilla: ”Minä sain nähdä...”.
”Teidän tapauslistanne on, sanotaanko, mielenkiintoinen. Ja tämä tapaus on erikoinen ja mielenkiintoinen. Mutta täällä (mies nyökytteli päällään ympäriinsä) asia ei voi edetä tätä keskustelua pitemmälle. Teidän olisi lähdettävä mukaani, jotta saisitte paremman käsityksen asian tärkeydestä.”
”Ja minnehän? Ja erityisesti MIKSI?”
”Noh, lopulta tietenkin ISS:lle, mutta pienen kiertoreitin kautta. Mitä tulee siihen miksi, niin kyse on kuitenkin Suomen kansalaisen mahdollisesta murhasta tai ainakin katoamisesta. Teidän erikoisalaanne aikoinaan, käsittääkseni.”
”No ei varsinaisesti, mutta jatketaan nyt tätä jutustelua vielä hetki. Ihan vaan piruuttaan. Kenestä on kysymys? Kuka on kuollut, tai siis ’hukattu’? Ja kuinkahan kauan tästä katoamisesta on?”
”Tapaus sattui noin viikko sitten...”
”VIIKKO SITTEN? No, ne jäljet ovat kyllä sitten jo kovasti kylmenneet.”
Mies ei reagoinut purkaukseen millään selvästi nähtävällä tavalla. Tottunut hankaliin ”asiakkaisiin”.
”Saattaa olla, mutta asiaan liittyy muutakin.”
Mies yritti tosiaan kertoa asiansa tunteilematta ja diplomaattisesti. Korpiaho taas ei välittänyt hänen yrityksistään ja tarkoituksella härkki nuorempaa miestä. Koeteltu tekniikka, jolla hän pystyi ”lukemaan” keskustelukumppanistaan enemmän kuin kuulemistaan virallisista sanoista.
Mies jatkoi:
”’Hukattu’ on nainen, suomalainen psykologi, joka työskenteli siis Kansainvälisellä avaruusasemalla. ESA:n väkeä kuten minäkin.”
Korpiaho muisteli lukeneensa Pariisin ilmailunäyttelyn standin infotaulusta, että ESA - Euroopan Space Agency - perustettiin jo vuonna 1973 (vai oliko se sittenkin vasta 1975) kehittämään eurooppalaista avaruustutkimusta. Järjestö jatkoi kahden 1960-luvun alussa perustetun eurooppalaisen avaruusorganisaation, ESRO:n ja ELDO:n, toimintaa ja syntyi näiden fuusiona. ESRO:n jäsenmaat (joissa mukana ei ollut Suomi) olivat ESA:n alkuperäiset luojat. Irlanti liittyi mukaan vuonna 1975, Itävalta ja Norja vuonna 1987 ja Suomi vuonna 1995. Suomea olivat seuranneet 2000-luvulla Portugali, Luxemburg, Kreikka ja Tšekki.
ESA:n lennonjohtokeskus ESOC eli European Space Operations Centre sijaitsi Darmstadtissa, Saksassa. Satelliittien seuranta- ja vastaanottokeskukset toimivat Ruotsin Kiirunassa. Järjestöllä oli käytössään lukuisia satelliitteja, avaruusluotaimia, maa-asemia ja paljon muuta. Osa toiminnasta oli ymmärrettävistä syistä salaistakin. ESA teki yhteistyötä NASA:n ja Venäjän avaruusjärjestön kanssa osallistumalla Kansainvälisen avaruusaseman eli lyhyemmin ISS:n rakentamiseen.
ESA:n kaksikerrosbussien kokoiset alukset toimivat Kansainvälisen avaruusaseman huolto- ja jäterekkoina. Ne kuljettivat asemalle tarvikkeita kuten ruokaa, tutkimusvälineitä, vaatteita ja happea. Puolivuotisen seisokin jälkeen Maahan palaavat alukset pursuivat asemalla muodostuneista jätteistä. Ilmakehään putoavat alukset jätteineen paloivat kitkan korventamana poroksi. Huoltoaluksista ainoastaan antiikkinen Soyuz ja yksityinen SpaceX-yrityksen Dragon olivat suunniteltu palaamaan Maahan lastin kanssa.
”Nainen lähti keskellä yötä, siis avaruusaseman yön hetkeä, avaruuskävelylle eikä koskaan palannut. Lähdön syy ei ole tiedossa. Tapaus rekisteröitiin vasta usean tunnin jälkeen - aamulla aseman aikaa. Tuossa onkin eräs tapauksen kummallisuuksista. Maan tehtävävalvonta monitoroi aseman toimintaa herkeämättä. Kuinka siis aikatauluttamaton avaruuskävely jäi huomaamatta? Naista ei varsinaisesti oltu koulutettu EVA:han, mutta hän osasi ja hallitsi perusteet. Kuten kaikki asemalle matkaavat ja siellä työskentelevät henkilöt. Nainen ei käyttänyt EMU:a, joten avaruuskävelyn täytyi olla spontaani ja tarkoitettu selvästi lyhytaikaiseksi.”
”EMU? Onko se joku lintu?” Korpiaho kysyi tarkoituksellisen tyhmänä.
”EMU eli Extravehicular Mobility Unit on laite, jolla astronautti pystyy vapaasti toimimaan ja liikehtimään avaruusaluksen tai avaruusaseman ulkopuolella. EMU on tehokkaampi liikehtimisyksikkö kuin puvun oma laitteisto.”
”Puvun oma?” Korpiaho jatkoi tyhmänä esiintymistä. Piruuttaan testatakseen toisen kärsivällisyyttä. Toistaiseksi mies sai esiintymisestään hyvät pisteet.
”Jokaisessa AEVA-puvussa on painottomuudessa ja tyhjiössä liikehtimistä varten asentomoottorit. Perinteisessä avaruuspuvussa yksikön nimi on SAFER ja sisältyy selkäpakkaukseen. Asentomoottorit ovat käytännössä joukko sormenpäänkokoisia ja toisiinsa 90 asteen kulmassa osoittavia kaasusuuttimia. Ne käyttävät typpeä ja toimivat ikään kuin puvun rakettimoottoreina”, mies selitti hieman alentuvasti.
”Jaa. Ja nainen osasi käyttää sitä? Tätä, tätä EEVAn asua?”
”AEVA. Totta kai. Kaikki astronautit koulutetaan laitteiden käyttöön, vaikka eivät ikinä tekisi yhtään avaruuskävelyä. Koulutukset ja perehdyttämiset ovat normaalia varautumista poikkeuksellisiin olosuhteisiin. Kaikille asemalle menijöille opetetaan vähintään avaruuskävelyn perusteet.”
”Varautumista poikkeuksellisiin olosuhteisiin.” Korpiaho melkein naurahti ääneen. Hienosti sanottu, että työskentely asemalla oli pirun vaarallista. Ja koska ohkaisen seinän takana on hapeton tyhjiö sekä äärimmäisen kylmä (tai Auringon valossa kuuma), kaikkien asemalla olevien ja työskentelevien oli osattava pukea ja käyttää avaruuspukuja sekä tarvittaessa liikkua aseman lähiavaruudessa.
Mies istuvassa puvussa kertoi pääpiirteittäin, mitä oli tapahtunut. Suomalainen naispsykologi, joka oli ollut osana viimeisiä asemalle lähetettyä miehitysporukkaa, oli yllättävästi kadonnut noin kuukausi pestinsä alkamisesta. Yksi aseman avaruuspuvuista oli poissa. Muuta ei ilmeisesti ollut pielessä. Mitään ei puuttunut eikä mitään laitteistoa ollut rikkoontunut. Nainen oli hävinnyt ns. ”yövuoron” aikana, kun suurin osa aseman väestä oli ollut nukkumassa – asemalla pyrittiin noudattamaan normaalia vuorokausirytmiä, jotta ihmisen elimistö ja psyyke eivät horjahtaisi pahasti raiteiltaan. Painottomuudessa on jo riittävästä kestämistä.
”Mitä ihmettä psykologi teki avaruusasemalla, jota puretaan alta pois? Ja miksi hän yhtäkkiä halusi lähteä avaruuskävelylle, vaikka ei ollut siihen kelpoistettu.”
”Aivan, siinäpä niitä epäselvyyksiä jo olikin...”
Mies jatkoi kertomustaan välittämättä väliheitoista:
”Mutta siihen, miksi nainen oli asemalla löytyy vastaus. Hän oli osa tutkimusta, jossa seurataan painottomuuden ja ahtaiden tilojen pitkäaikaisvaikutuksia ihmisten käyttäytymiseen ja sosiaalisiin ryhmäsiteisiin. Pienissä tiloissa ja ryhmissä ihmisen psyyke joutuu melkoiseen ahdinkoon.”
”Tiedän…”, Korpiaho mutisi lähinnä itselleen.
”Lisäksi on tärkeää selvittää, millaisia ryhmiä avaruusaluksiin ja –asemille kannattaa lähettää, ettei tulle blokkiutumisia. Tutkimuksissa on havaittu, että mikäli pitkään keskenään kanssakäymisessä oleva ihmisryhmä ei ole koulutuksellisesti, etnisesti, taidollisesti ja sosiaalisilta kyvyiltään lähes saman tasoisia, niin ryhmä pyrkii jakautumaan ’ylempiin’ ja ’alempiin’ kasteihin. Ylimystöön ja palkollisiin, niin sanoakseni. Moinen tilanne ei ole pitkäkestoisessa avaruusoleskelussa kovin suotavaa.”
”Kahden kerroksen väkeä.”
”Aivan! Tuollaiset tutkimukset pohjustavat pitkiä avaruuslentoja, joita ihmiskunta joutuu ehkä joskus tekemään. Psykologin tekemä tutkimus oli ehdottoman tärkeää työtä ja osa laajempaa kokonaisuutta!”
Korpiaho oli pitkään mietteliäänä. Mies oli kuulostanut mainosmieheltä pitämässä myyntipuhetta. Joka hän käytännössä juuri olikin. Mies yritti myydä Korpiaholle ajatusta lähtemisestä. Ja hänen sanoissaan oli jotain järkeäkin. Mutta hän ei vieläkään aikonut helpottaa Nulikan tehtävää.
”Okei, mutta miksi minä? Tällainen vanha kehäraakki? Et ole antanut minulle vielä yhtään kelvollista syytä lähteä mukaasi tutkimaan tätä juttua. Muistutan vielä, että olen eläkkeellä, varhaiseläkkeellä, koska halusin vapaaehtoisesti pois tuosta toisesta elämästä. Olet kyllä kertonut kaikenlaista kummaa ja outoa juttuun liittyen, mutta et oikeastaan mitään joka jollakin tavalla liittyisi minuun. Etkä ole tarjonnut vielä rahaakaan...”
”Komisario, te että kyllä aivan ikänne puolesta täytä edes varhaiseläkkeen ikävä-”
”No helvetti vieköön! Sitten olen varhaiseläkkeen varhaisessa esivaiheessa vaikka! Mitähän se oikeastaan teille kuuluukaan!” Korpiaho tiuski äänekkäästi.
”Eipä tietenkään kuulu”, mies jatkoi välittämättä vanhan miehen purkauksesta.
”No, miksi sitten?”
”Maineenne rikostutkijana. Peräänantamattomana, ja anteeksi ilmaisu, mutta kuulin teitä verrattavan myös Bulldogiin. En tosin ymmärtänyt vertausta. Rahaakin on tarjolla, kuten varmasti arvaatte. Sekä ehkä joitakin etuisuuksia.”
”Höh, etuisuuksia. Eipä ole sellaisille käyttöä täällä. Mutta jonkin tässä jutussa pitäisi kiinnostaa minua! Siispä kysyn vielä kerran: miksi minä? Varmasti on jonossa pätevämpiä ja nuorempia tutkijoita. Ja lähempänäkin.”