2017 Lea Tuulikki Niskala
Kustantaja: BoD-Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: Bod-Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN 9789523391215
Haluan kirjoittaa kirjan ja kertoa, miten koiran tulo perheeseen muutti elämäämme, Kirja kertoo tarinan siitä, miten opimme elämään ensin koiramme Niian ja sitten myöhemmin sen jälkeläisten kanssa. On toisaalta sääli, että kirjoittaminen on jäänyt näin myöhäiseen vaiheeseen ja osin asioita on saattanut unohtua, mutta kuitenkin katson, että ei ole pahitteeksi, vaikka aikaa on kulunut ja etäisyyttä asiaan on tullut, sillä on hyvä, että voi tarkastella tapahtumia myös kriittisesti ja kokemuksen tuomalla tunteella.
Meistä tuli aktiivisia koiraharrastajia. Sen myötä olimme perustamassa myös Järvenpään koirakerho ry:tä ja Cockerspanielit ry:tä. Kuuluimme Kennelliittoon ja Etelä-Suomen Spanielikerhoon. Kävimme kerhoilloissa, tottelevaisuuskokeissa, taipumuskokeissa ja näyttelyissäkin, vaikka harvemmin. Olimme mukana kokeiden ja näyttelyiden järjestelyissä ja toimihenkilöinä kerhotoiminnan puitteissa. Kävimme myös erilaisilla koiraleireillä ja niistä on jäänyt paljon mieleen hauskoja asioita. Koimme myös kasvattajan vastuuta, kun päätimme, että Niialla teetetään pennut ja Saninkin pentueen osalta, silloin kun sen aika meille yllättäen tuli. Tuli myös aika, kun koiramme vanhenivat ja sairauden kautta jouduimme tekemään vaikeita ratkaisuja, jotka eivät mielestämme katoa milloinkaan. Kuitenkin olemme onnellisia siitä, että saimme elämäämme tällaisen jakson ja opimme sen kautta ymmärtämään monia asioita, joista meillä ei ollut paljonkaan tietoa.
Kiitän myös aviomiehestäni Klaussia rohkeudesta ja halusta yllättää minut iloisesti. Ilman hänen ennakkoluulotonta asennettaan emme olisi näitä elämämme vaiheita kokeneet. Hänen ansiostaan ensimmäinen koiramme Niia tuli meille pentuna ja sen myötä paljon tapahtumia, iloista melskettä, menoa ja harrastuksia, joiden kautta opimme paljon asioita niin itsestämme kuin koiramaailman tapahtumista. Kiitämme myös niitä ihmisiä, jotka ovat aikanaan asiantuntemuksellaan meitä opastaneet ja opettaneet tuntemaan laajemminkin koiramaailman kuvioita. Toivomme, että tästä kirjasta olisi myös apua erilaisissa käytännön pulmissa, joita tulee koiranomistajalle eteen arkipäivän tiimellyksessä. Koiran omistajina meillä kaikilla on vastuu roduista ja rotuominaisuuksista välittämättä, huolehtia koirastamme hyvin niin kauan kuin se rinnallamme kulkee.
Lea ja Klaus Niskala
Niia kantaemä
Se alkaa siitä, kun perheeseemme haettiin kirjava cockerspanieli Niia (Of Claylake Gardenia s. 18.4.1973) syntymäpaikastaan Sipoon Savijärveltä ja tuotiin se uuteen kotiin Haarajoelle vuonna 1973 kuuden viikon ikäisenä.
Ensimmäinen sukupolvi, Niian ja Apachen pennut:
Niia sai kuusi pentua kolmen vuoden ikäisenä, joista viisi oli narttua ja yksi uros. Se synnytti pennut kotioloissa. Isäksi pennuille oli valittu mustavalkoinen uros, Apache s. 1972 SF MVA. Niialle syntyi kolme kirjavaa ja kolme mustavalkoista pentua. Niistä pennuista mustavalkoiset perivät isänsä värityksen.
Pennuista viisi lähti maailmalle:
Kaksi mustavalkoista tyttökoiraa myytiin kahdelle eri perheelle. Toisessa perheessä oli yksinhuoltaja äiti tyttärensä kanssa ja toisessa perheessä äiti ja isä sekä kaksi lasta, tyttö ja poika. Kaksi tyttökoiraa lähti sukulaisperheisiin, joista kirjava tyttökoira muutti Klausin äidin luo ja mustavalkoinen tyttökoira meni Klausin veljen luo. Yksi kirjava tyttökoira meni tuttavaperheeseen.
Näin siis meille jäi vain kirjava urospentu emänsä kanssa.
Pentujen takaisin paluu myöhemmin
Aluksi oli kanssamme vain Niia, joka oli koiraperheemme kantaemä. Meille tuli Niian pennuista takaisin Sunny, mustavalkoinen tyttökoira, melko pian, noin kolmen vuoden ikäisenä. Klausin veli Henry oli ehtinyt kouluttamaan sitä joten se pärjäsi mmuuton jälkeen hyvin. Henryn perheessä ilmeni allergiaa, he joutuivat luopumaan koirasta. Heitä kuitenkin lohdutti se, että Sunny pääsi syntymäkotiin takaisin.
Sandy palasi vuosia myöhemmin meille. Koiralla oli tavallaan jo kaksi kotia, koska Klausin äiti kävi hoitamassa koiriamme poissa ollessamme. Sandy oli silloin aina mukana. Tuli kuitenkin aika, jolloin hän ei vanhuksena jaksanut kerrostalossa viedä koiraa ulos ja hoitaa muutenkaan.
Romi alias Roope ja Sunny alias Sani
Romi ja Sunny ovat molemmat Niian pentuja ja telmivät keskenään, ja niistä tuli hyvät kumppanukset. Romista tuli myös lauman johtaja. Se paimensi ja huolehti laumaa ja oli lauman kärjessä. Romi astui sitten sisarensa Sunnyn eräänä joulupäivän aamuna, joka oli meille melko moinen yllätys. Siitä syntyi kaksi mustavalkoista pentua, narttu ja uros.
Sunny oli myös erinomainen äitikoira pennuilleen. Se hoiti pentujaan huolella ja rakkaudella. Tästä pentueesta urospentu löysi kodin Klausin työtoverin perheessä. Meille jäi tästä pentueesta mustavalkoinen tyttökoira, Minni.
Toinen sukupolvi, Romin ja Sanin pennut: Minni ja Poika
Meille jäi tästä pentueesta mustavalkoinen tyttökoira, Minni. Minni oli Romin ja Sunnyn pentu. Siitä kasvoi meille ainoa venekoira. Se oli mukana veneellä usein ja viihtyi hyvin vesillä.
Koiraperheemme muodostui lopullisesti näin:
Niin sitten jossain vaiheessa meillä oli Niia, Romi Sunny, Sandy ja viimeisenä myöhemmin Minni. Minni oli meidän koiraperheen ”hännän huippu”.
Vähän yli Kolmekymmentä vuotta meni nopeasti koirien ja koiraharrastusten parissa. Yritän kertoa sen, mitä silloin elämässämme tapahtui. Tämä ajanjakso oli hyvin pitkä, mutta tapahtumarikas. Kyseessä oli kaksi koirasukupolvea, joten siihen aikaan mahtuu niin paljon muistoja.
Olemme olleet ilman koiria yli 20 vuotta ja nyt eletään siis vuotta 2017. Kirjan tekeminen on kuitenkin pitkittynyt tästä, joten vuosia on tullut muutama lisää, sillä nyt kun tätä selailen, onkin jo vuosi 2015. Ps. Ohjeistukseksi ja opasteiksi tai muuten vain vinkeiksi tarkoitetut tekstit ovat kirjoitettuna vinokirjaimin.
Nimet ja kennelnimet
Kantaemä:
Cockerspanieli (of Claylake Gardenia s. 18.4.1973), kutsumanimi Niia
Kantaisä:
Cockerspanieli (Clencora Apache, SF MVA s. 1972) pentue syntyi 28.12.1976.
Pennut kutsumanimillä:
Täplä ykkönen, mustavalkoinen Sun Flower s. 28.12.1976, narttu
Täplä kakkonen, mustavalkoinen Sun s. 28.12.1976, narttu
(nämä kaksi saivat nimet siitä, kun niiden otsassa oli kauniit valkoiset täplät.)
Sanni, s. 28.12.1976,kirjava, kutsumanimi Sanni
Sahib, kirjava, kutsumanimet Roope, Romi, s.28.12.1976, uros
Sunny, mustavalkoinen, kutsumanimi Sani, s.28.12.1976, narttu
Sandy, kirjava, kutsumanimi Sandy, s. 28.12.1976, narttu
Sanin pennut:
Sani synnytti pentueen 8 vuoden ikäisenä. Synnytys tapahtui kotona, se oli keskivaikea ja synnytys kesti pitkään. Siitä syntyi kaksi kaunista pentua.
Sannygirl, mustavalkoinen, kutsumanimi Minni, s. 24.2.1984
Urospentu, mustavalkoinen, kutsumanimi Poika, s. 24.2.1984, sai uudessa kodissaan toisen nimen, jota emme muista.
Haluan siis palauttaa mieleen ajan, jolloin meille tuli perheenjäseneksi koiramme Niia. Pääasiassa idean koiran hankinnasta sai mieheni, Klaus. Hän halusi yllättää minut iloisesti. Olimme ehkä aihetta sivunneet ohimennen, mutta ei sen enempää. Ensi tapaaminen koiramme Niian kanssa oli tehnyt mieheeni sellaisen vaikutuksen, että hän oli jo itse asiassa pennun valinnut, sillä se valloitti ensin hänet ja sitten minut ja siten meidän molempien sydämet täysin. Niiasta tuli sellainen ystävä, jota emme unohda koskaan, ja jäimme kaipaamaan sitä suuri suru rinnassa sen jättäessä meidät runsaan kymmenen vuoden iässä.
Olimme nuoripari noihin aikoihin. Nimeni on Lea ja mieheni nimi on Klaus. Menimme naimisiin vuonna 1968. Olin tuolloin yhdeksäntoista vuotta ja mieheni Klaus kaksikymmentäkaksi vuotta. Hän oli juuri käynyt armeijan. Aloittelimme avioliittomme ensitaivalta. Asuimme tuolloin jo Haarajoella. Olimme ostaneet palstan melko nopeasti siitä, kun avioiduimme. Tarkoituksemme oli rakentaa tontille omakotitalo, joka oli suuri unelma. Sen toteuttaminen oli aloitettu heti, kun olimme saaneet rakennusluvan ja rakennuksen piirustukset. Olimme noin puoli vuotta sitten menneet naimisiin. Nuorena parina olimme ehtineet sinnitellä ensin Klausin kotona, siis anoppilassa Helsingissä Maunulassa, jota puumaunulaksikin kutsuttiin. Asunto oli ahdas ja meitä asui neljä henkeä kahdessa huoneessa. Klaussin velikin asui vielä kotona, joten sieltä siirryimme alivuokralaisiksi vaarin veljen, Väinön asuntoon, Sturenkadulle. Sieltä sitten muutimme Malmille, erään leskirouvan yläkertaan, mutta koska jouduimme muuttamaan sieltäkin pois, seuraava paikka oli Paippinen, joka oli isäni perheen kesäasunto.
Paippisissa ollessamme rakensimme autotallin siihen kuntoon, että siitä tuli meille väliaikainen asunto. Asuimme jo osin Haarajoella, mutta tavaramme olivat Paippisissa. Kauhuksemme sinne oli murtauduttu ja sotkettu paikat sinä aikana, kun emme siellä enää vakituisesti asuneet. Murtovarkaiden vierailun jälkeen muutimme Paippisista rakentamaamme autotalliin asumaan lopullisesti ja tavarat haettiin pois Paippisista. Tilaa autotallissa ei ollut kuin juuri ja juuri vuoteelle ja keittiön pöydälle. Hella ja uuni sekä pieni tiskipöytä, oli arkiaskareita varten. Mutta vihdoin olimme oman katon alla. Se oli tosi hienoa.
Rakentaminen jatkui, ja kävimme molemmat ensimmäisellä Skoda-autollamme Helsingissä töissä. Näin pystyimme kulkemaan samaa matkaa. Illat rakensimme ja välillä olimme niin väsyneitä, että ilta pimeässä alkoivat naulatkin mennä kanta edellä lautaan kiinni vinolaudoitusta autotalliin tehdessämme. Se oli kotimme koko rakennusvaiheen ajan ja olimme kovin onnellisia siitä, että olimme nyt oman katon alla. Näin säästyivät myös vuokrarahat, joita kipeästi tarvitsimme rakentamiseen. Heti töiden jälkeen tulimme rakennukselle. Söimme autossa matkalla eväät, jotta voimme heti aloittaa työt perille saavuttuamme.
Saimme molemmat pienehköä palkkaa, mutta olimme hyvin säästäväisiä ja tarkkaan harkitsimme ostoksemme. Joskus piti pieniä rahoja hakea taskunpohjista, kun ruokaakin piti aina saada. Yritimme elää pienellä, ja kaikki kului rakennustarvikkeisiin. Yritimme pärjätä ilman isoja velkoja. Siinä oli talous tiukalla. Onnistuimme kuitenkin tavoitteessamme hyvin. Suuria lainoja ei tarvittu, mutta rakennusaika venyi useaan vuoteen.
Olin ollut työhöni liittyvällä koulutus matkalla Kauniaisissa ja ensikerran yön poissa kotoa. Palatessani matkalta mieheni haki minut meidän vanhalla vaalean harmaalla Skodalla Helsingin linja-autoasemalta. Oli kevät ja aurinko paahtoi auton ikkunoista sisään. Poistin liikoja vaatteita päältäni, koska autossa oli kuuma, silloinhan ei ilmastointilaitteita autoissa ollut. Klaus kyseli, miten matka oli mennyt ja oliko kaikki mennyt hyvin. Myös minä kyselin häneltä kotikuulumisia. Klaus oli jännittyneen oloinen. Ihmettelin ja mietin itsekseni mistä se mahtaa johtua. Lopulta aloin kysellä, että onko nyt jotakin erityistä tapahtunut.
”Olen tehnyt jotakin sellaista, mitä et osaa arvatakaan.” hän vastasi. ”Tämä on yllätys.” Kummastelin, mistä nyt voi olla kysymys.
”Et arvaa, mitä olen tehnyt”.
”Noo”, sanoin minä. ”Kerro nyt ihmeessä”
”Kävin Sipoossa.”
”Sipoossa, vai ja miksi?” Katselin kummastuneena ja edelleen ihmettelin tätä arvoituksellista keskustelua. ”Kävin eräässä paikassa.” sanoi hän.
”Siis, niin kuin missä” kyselin edelleen.
”Siellä oli paljon koiria”.
”Niinkö, millaisia koiria? Uteliaisuuteni heräsi todella.
”Pentukoiria, pieniä”, ja nyt alan jo hieman aavistella, ja jatkan, ”Siis oletko käynyt katsomassa koiranpentuja. Ei ole totta, ihanko todella? Oletko tosissasi?
”Kyllä, itse asiassa siellä oli yksi pieni pentu, jonka olen varannut meille. Tietenkin, jos vain hyväksyt sen.”
”Hei, koska me saamme sen? Ihanaa, et voi olla tosissasi, narraatko nyt vain?
Auto kurvaa pihaamme. Ja ennen kuin astun autosta ulos, kapsahdan Klausin kaulaan innoissani.
”Koska me saamme sen, koska saan nähdä sen? Milloin menemme katsomaan?”
Vasta nyt muistin kysyä, minkä rotuinen se on. Klaus vastaa hymyillen ” Se on cockerspanieli, söpö tyttökoira. Voimme mennä katsomaan sitä vasta viikon päästä ja hakemaankin sen.” Siitä viikosta tulikin pitkä kuin nälkävuosi.
Koskettelen nyt aihetta, joka on oikeastaan yksi tärkeimmistä koiranomistajan eteen tulevista asioista. Jos on niin onnekas, että saa terveen pennun, on se jo todella hieno asia. Kun koiran hankkii, olisi hyvä muistaa tehdä kasvattajan kanssa selväksi, että pentutarkastus on tehty. Myös se, että itse saa siitä todistuksen. Uroskoiralla esimerkiksi kivesten laskeutumattomuus ja piilokivekset tulee usein myöhemmin esille. Näyttelyssä ja jalostuksessa tällä asialla on tärkeä osuus. Tosin tässä saattaa myös olla oikeus kaupan peruuntumiseen, mutta usein ollaan jo kiinnytty pentuun, eikä siihen haluta lähteä. Samoin on laita perinnöllisten vikojen osalta.
Kasvattajalta tulisi saada kauppakirjan mukana tietoa siitä, että kasvattaja on tehnyt kasvattajasopimuksen. Kennelliiton säännöistä käy ilmi, mitkä ovat kasvattajan velvollisuudet. Niihin kannattaa myös tutustua etukäteen, ettei tulisi ikäviä yllätyksiä. Jo se, että kyseessä on rekisteröity pentue, takaa sen, että olet todella ostanut puhdasrotuisen koiran. Rotukoiran hinta on paljon korkeampi kuin monirotuisen. Ostajalla on siis oikeus saada myös rekisteriote, josta käy ilmi kasvattaja, kennelnimi, rekisterinumero sekä pentueen isän ja äidin tiedot. Siitä selviää, millaiset sukujuuret koirallasi on. Tätä kautta on selvitettävissä, onko perinnöllisiä sairauksia ollut näissä kasvatuslinjoissa. Synnynnäiset viat näkyvät jo usein pentua ostettaessa ja niistä eläinlääkäri on velvollinen pentutarkastuksessa mainitsemaan. Kannattaa siis kysyä kasvattajalta ja vaatiakin tarkkoja tietoja. Kaikki kasvattajat eivät tunne velvoitteitaan, joten on syytä olla ostotilanteessa tarkkana. Monirotuisten koirien osalta on todella sääli, ettei niillä ole minkään laista suojaa, eikä rekisteröintiä. Näin ollen kauppoja tehdessä ei aina ole varmuutta, minkälainen syntyperä koiralla on.
Jos sinulle tarjotaan sijoituskoiraa, on syytä sopia kirjallisesti pelisäännöt. Usein kasvattaja haluaa saada pentueen tai kaksi tästä koirasta, tai vaikkapa yhden pennun. Saatetaan näin ollen sopia, että koiran omistus siirtyy sen jälkeen sijaiskoiran haltijalle. Jollei näitä asioita ole kirjallisina tehty, voi tulla eteen pahimmassa tapauksessa, että joudut luopumaan koirastasi kasvattajan hyväksi. Koiraan kiintyy ja siitä tulee perheenjäsen. Myös koira on tottunut ja ottanut paikkansa perheessäsi. Luopuminen koirasta voi olla todella raskas kokemus. Näiltä ikäviltä asioilta voi välttyä, jos on osto- ja sijoitustilanteessa tarkkana. Se on molemmille osapuolille eduksi.
Silloin asuimme jo Haarajoella rakentamassamme autotallissa, kovin pienissä tiloissa, kun suunnittelimme koiranpennun hankintaa. Voitte kuvitella, kun auton kokoiseen kämppään mahtui, ruokapöytä ja tuolit. Peräseinällä oli tiskipöytä ja lavuaari, kahden levyn hella ja uuni erikseen. Alla oli hyllyt taloustavaroita varten. Siihen olin pingottanut kankaan, ovia kun ei aluksi ollut. Muuta tilaa ei ollut kuin juuri ja juuri vuoteelle ja sohvalle. Ikkuna oli autotallin oven kohdalla ja niissä oli verhot kodikkuutta antamassa. Seinät oli maalattu vaalean turkoosin sävyllä. Sivuovesta kuljimme ulos. Kapeaa reunusta pitkin kuljimme pihalle. Nimittäin rakennuksen perustukset oli kaivettu auki ja monttu oli suoraan oven edessä.
Olimme kuitenkin oman katon alla ja sehän oli todella hienoa. Siitä nautimme suunnattomasti. Muuttopäivä oli ollut yhtä riemua. Mitenkähän me pärjäämme pienen tulokkaan kanssa, tilat eivät olleet kovin suuret, ja siihen vielä koira pyörimään. Olimme keskustelleet yhdessä, että olisi mukavaa, jos olisi koira, mutta asiasta ei keskusteltu sen enempää. Tämä oli siis täydellinen yllätys minulle. Klaus oli valmistellut asiaa ja hän
oli jutellut koiran hankinnasta työkaverinsa kanssa, joka oli myös hankkimassa perheen kanssa berninpaimenkoiran pentua.
Klaus löysi ilmoituksen Helsingin sanomista. Luovutusikäisiä cockerspanielin pentuja oli myynnissä. Myyjän nimi oli Anja Hult. Kennel sijaitsi Siippoossa. Tämä tapahtui vuonna 1973. Klaus oli jo käynyt katsomassa yksin pentuetta ja ihastui pieneen, mutta iloiseen pentuun. Näin tuli koiraperheemme ensimmäinen jäsen taloon ja siitä aion kertoa tarkemmin.
Vihdoin koitti se päivä, jolloin lähdimme yhdessä tutustumaan tähän uuteen tulokkaaseen. Kotimme oli pieni ja ahdas, kuten jo aiemmin kerroin. Tämä ei meitä kuitenkaan pelottanut. Olimme varmoja siitä, että hyvinhän me siinä tulemme toimeen. Viimeinen viikko ennen pennun kotiin hakemista kului hitaasti. Olimme miettineet, miten otamme sen vastaan. Olimme varautuneet uuden perheenjäsenen tuloon ja olimme laittaneet sille pehmeän tyynyn ja sopivan pahvilaatikon, jonne pienen pennun olisi helppo kiivetä. Siinä olisi pienen pennun hyvä nukkua. Vanha kahvikupin kukallinen aluslautanen sai ruokakupin viran aluksi ja vesikippohan piti olla, taisi olla viilikuppi.
Odotin malttamattomana lähtöhetkeä. Päivä oli aurinkoinen ja Klaus ajaa körötti vanhalla Skodallamme kohti Siippoon Savijärveä. Auto maksoi meille silloista 750 markkaa. Se oli meille tuiki tarpeellinen, koska työmatkat olisivat olleet Helsinkiin mentäessä yleisillä kulkuvälineillä hankalaa. Se oli sisätiloiltaan tilava ja sillä oli helppo myös kuskata rakennustarvikkeita. Minä vieressä katselin ohi kiitäviä maisemia. Sylissäni oli pehmoinen huopa varattuna pennulle. Laajan peltoaukeaman keskeltä lähti kuja, jota reunusti isot