Tietä pitkin kulkee omituinen olento. Kulkee … tai paremminkin liikkuu. Loikkii nelinkontin… Hän on niin kuin koira tai jänis.
Synkkäin kuusien reunustama tie hukkuu syksyiseen sumuun, niin ettei häntä kauempaa tarkasti erota. Huomaa ainoastaan, että jokin olento se on … olento, joka hyppii kömpelösti. Sen päässä heilahtelee jotain pitkää … ja seljässä keikkuu jokin esine.
Nyt hän on tullut lähemmäksi ja nousee pystyyn maasta… Ikään kuin pyrkien inhimilliseen asentoon. Hän ei enää loiki, vaan kävelee… Tuossa hän tulee, selvenee yhä raskaassa sumussa. Tulee kuin neliskulmainen puulaatikko. Laatikon alla horjuu kaksi hyvin lyhyttä jalkaa, joiden polviin hän kävellessään nojautuu käsillään. Jaloissa on hänellä suuret nauhakengät; pohkeiden ympärille kääritty kapeat, repaleiset säärystimet. Hän ähkii ja huohottaa.
Miehen tukka on tavattoman pitkä, pellavankellertävä. Ellei se nyt olisi pistetty piiloon hänen lippahattunsa alle, lainehtisi se vyötäröille asti. Pari harvasuortuvaista hiustukkua riippuu kuitenkin esillä, sumusta märkinä ja maahan koskemisesta likaisina. Märkyyttä ja vesihelmiä on parroittuneissa poskissakin, joihin partaveitsi ei ole aivan äskettäin koskenut.
Rinta on surkeasti sisään painunut. Päällystakki, tavallisen alustakin kokoinen, roikkuu väljästi. Sekä päällystakin että alustakin kaulukset on napitettu umpeen ja nostettu pystyyn, suojaamaan vilulta olennon kaulaa ja jäykkää niskaa.
Jäykkää niskaa tosiaan!
Vastaantulija ehkä katsahtaa ihmeissään tätä parrakasta tonttua … tätä kääpiötä, joka äsken loikki maata pitkin. Silloin saattaa tonttukin luoda häneen aran ja alakuloisen silmäyksen … jopa viimein, jos häntä kauan töllistellään, iskeä katselijaan vihaisen luimauksen … niin pitkän, että tonttu joutuu hetkiseksi kääntymään taaksepäin. Mutta silloin ei käänny ainoastaan hänen päänsä, vaan koko yläruumis! Hartiat ja olkapäät ovat hyvin koholla; seljässä törröttää suunnaton muhku … kuin mikäkin vaatemytty. Hiustupsujen välistä se pullottaa korkealla … terävänä, pelottavana ja säälittävänä.
Kaulassa, nuorasta tehdyssä silmukassa, riippuu miehellä halkosaha. Se esine se keikkui äsken hänen hartioittensa päällä. Kupeelleen on hän köyttänyt kirveen … lujasti terän alta kiinni.
Kankeana hän kääntyy jälleen ja lähtee jatkamaan taivallustaan.
Hän kulkee tuokion sillä tavoin. Sitten hän pysähtyy. Pyörähtää hitaasti ja vilkaisee taakseen. Toista ihmistä ei enää näy … mutta ehkäpä hän on seisahtunut johonkin tienmutkaan … ehkä tuon ison kuusen taakse … ja tähystelee sieltä rampaa? Kääpiö tirkistelee tuokion. Sitten pujottaa hän kouriinsa märät ja likaiset rukkaset, jotka kädessä hän taannoinkin loikki, ja heittäytyy jälleen käsiensä varaan … alkaa sillä tavoin hypellä.
Vaikka tie onkin syrjäpolku eikä siinä määrin yhtenä ja upottavana savivellinä kuin pian tuleva maantie … Helsingin ympäristön valtatie, jota sadat hevoset ja rattaat joka päivä sotkevat … niin on tälläkin, melkein avaamatonta metsää muistuttavalla taipaleella tarpeeksi likaa. Milloin hiekkaa, milloin multaa ja enimmäkseen savea, joka liukastuttaa ja tarttuu ilkeästi rukkasiin. Vesi ja kura roiskahtaakin vähän väliä kulkijan rinnoille ja kasvoille.
Vaivalloista on moinen taivallus … niin kuin nykyään koko poloisen ramman elämä. Mutta hänen jalkansa ovat niin huonot ja väsyneet, että on helpotus auttaa joskus niiden toimintaa käsillä … sellaisilla paikoilla, missä ei ole vieraita ihmisiä näkemässä. Oman asuinkylänsä pilkkaan hän on tottunut … lasten ja eräiden aikaihmistenkin… Tai ovat enimmät siellä niin tottuneet häneen, etteivät häntä enää ihmettele.
Nyt on raajarikko menossa kyläänsä … pieneen huvilakylään nimeltä Krokelby. Hän on ollut vähän syrjemmällä sieltä, etsimässä työtä yksinäisistä taloista ja huviloista. Parissa paikassa ennätti hän käydä sisällä … mutta ei saanut siellä halonhakkuuta eikä räätälöimistä … puhumattakaan sitten huvilain rakentamisesta ja korjaamisesta. Sillä hän: yhtä ja toista hän osaa.
Rampa uupui matkallaan suunnattomasti … ja koettaa nyt päästä kotiinsa … tyhjin toimin.
Krokelbyssä tunnetaan hänet tavallisesti nimellä Rampa … joskus myöskin nimellä Sammakko tai Konnikainen tai Kapsäkki. Ne ovat tietysti pilkkanimiä eikä niitä paljoa käytetä hänen kuultensa … eivätkä siivot ihmiset takanapäinkään. Hänen oikea nimensä on Sakris Kukkelman…
Nyt hän on joutunut Krokelbyn reunaan, sumusta häämöttävän lehmuksen juurelle, jonka kohdalla syrjäpolku yhtyy valtatiehen. Siinä hän nousee jälleen kävelemään… Riisuu rukkaset ja ripustaa ne toiseen ranteeseensa … ja työntää viluiset kädet taskuihinsa. Seisoo paikallaan … pää alakuloisesti painuksissa… Ja katselee huolestuneesti silmiään pyöräytellen ja ikävöiden ensin tuonne vanhaan herraskartanoon, joka kuultaa etempää, yksitoikkoisten niittyjen keskeltä, savisen ja leveän joen rannalta: tulvavettä lainehtivan Vantaan. Tuo samea Vantaa vierii nimittäin ohi melkoisen läheltä hänen kyläänsä.
Kartanon pihalla ei näy liikettä. Onhan talo vähän niin kuin hyljätty: sen maat jaettu huvilakylien tonteiksi … ja ainoastaan vuokralaisia, työväkeä, asuu sen yläkerroksessa … alemmassa ei ketään. Pari kolme koivua, jotka ovat jäljellä aikoja sitten istutetusta koivukujasta, koska ne ovat vielä rivissä, seisoo syvällä vedessä, sillä joki on nyt levinnyt sievoisen matkaa lakeudelle, ulottuen aina kartanokummun juurelle asti. Koivut ovat myrskyjen runtelemat ja talon vuokralaistenkin katkomat … he kun näet tarvitsevat paljon polttopuuta hatarissa asumuksissaan: sattuuhan joskus tulemaan kylmäkin talvi. Sadetta on nyt ollut monta, monta viikkoa … sumujen lomassa.
Mitäpä Sakris Kukkelman tuonne katselee? Huviksensa vain … ajankuluksi. Mitään erikoista ei hän ole toivonutkaan siellä näkevänsä… Ei mitään, mitään erikoista … katselipa muuallekin! Ei mitään uutta.
Koivujen seisominen vedessä tuo Sakrikselle mieleen hänen märät jalkansa … ja ponnistuksesta kuumennutta selkääkin alkaa jälleen vilustaa. Silloin lähtee hän hoipertelevin askelin tallustelemaan kotiinsa … kylmään, yksinäiseen ja tuskallisen kolkkoon asuntoonsa.
Maantie nousee töyrylle, jolle toinen puoli kylää on rakennettu. Toinen puoli sensijaan on levinnyt laaksoon: tuolla alhaalla niitä näkyy paljon pieniä huviloita … niin kuin tulitikkulaatikoita… Alangon pinnasta kohoavat harvametsäiset mäet kuten luodot merenpoukamasta. Varakkaampien ja rikkaiden talot ovat täällä mäellä. Niin, täällä asuu enimmäkseen herrasväkeä … huviloissaan, joita pilkistelee pitkien koivujen, synkkien kuusien ja harrottavien mäntyjen keskeltä. Eräissä näistä huviloista on omenapuitakin … ja kesällä on ne kaunistettu kukkalavoilla. Muutamissa komeilevat tornit: joskus valkealla pellillä taikka kuparilla päällystetyt, joskus punaisiksi maalatut … muodoltaan kummalliset: milloin kuin kypäröitä, milloin taasen jonkinmoisten maustemyllyjen näköisiä. Tuimina nuo tornit kurkistelevat harmaan ilman alla…
Torneja ovat eräät työläisetkin koettaneet hommata … ne onnelliset, joilla on omat huvilansa. Torneja … sekä muuta kaunistusta. Tuossa on hoikka torni rakennettu ylhäälle mökin päätyyn: pikku katos neljän korkean pylvään varaan … ikään kuin maalaiskartanoitten ruokakellotapuli. Mutta pylväitten kiinnitys on ollut huono, ne ovat kallistuneet vinoon, ja niiden keralla koko kattolaitos… Tuolla jälleen on torni perustettu vankemmin. Sen kannattimista pistäytyy kaksi maahan asti … yli huvilan räystään kuin tikapuut. Nämä kaksi ja vielä yksi kannatin lisää, mutta edellisiä lyhyempi, nojautuvat savupiippuun ja muodostavat kolmisin sateenvarjon tapaisen rungon, jonka ruoteiden päälle tornin musta huopakatto on vedetty. Sakris tarkastelee laitosta … koska hän on rakennusmestarikin. Se torni pitää; ainoa vika siinä on, että savupiippu on jäänyt liiaksi tornin räystäitten alle. Muuten on pikku murju iloisen näköinen … vihreäksi maalattu… Ja toisiakin maalattuja huviloita näkee täällä: joku punainen, joku valkea … yksi sininen. Enimmäkseen niissä on musta katto … mutta parissa valkea niin kuin siihen olisi äsken satanut lunta. Muutamissa on hyvin suuret ikkunat, puolen seinän levyiset. Sellaisissa on valoisaa.
Rammalla ei ole huvilaa… Hänen täytyy asua vuokratalossa. Se näkyy jo tuolla alangolla, harmaana ja yksitoikkoisena. Kolmikerroksinen … tai kolmas oikeastaan ullakkohuoneita, törröttäen tasakantisena laatikkona huvilan katolla. Muodoiltaan muistuttaa huvila matkalaukkua. Mutta paljon siihen mahtuu väkeä…
Huvilan päädyssä kuultaa vielä vanha, iso kirjoitus, entisen kaupan kyltti: Lihakauppa.
Ikävä siellä on Sakriksella, pohjakerroksen asukkaalla…
Jospa asuisi edes ylempänä, niin olisi kirkkaampaa..! Ja olisi lämmin lattia alla. Milloin on kirkas ilma … kevättalvella ja kesällä … näkisi yläkerroksista hyvin kauas. Söörnääsiin … ja Helsingin tornitkin… Toiseen kerrokseen näkyy läheinen meri.
Kääpiö astuu huoneeseensa ja vääntää sähkön palamaan. Silloin valahtaa lampusta kamariin punainen hohde. Sakris on nimittäin ympäröinyt lampun värillisellä silkkipaperilla. Kylmänä ja lohduttomana se valo läikähtää ummehtuneelta haiskahtavaan ja lämmöttömään ilmaan. Tyhjät seinät. Melkein autio kamari. Kehno keinutuoli… Tuossa ikkunan edessä matala räätälinpöytä… Nurkassa näkyy höylä ja naulassa riippuu pari kummallisia, polvista poikkileikattuja housuja…
Mutta onpa täällä koristuskin seinällä. Väripainos, joka esittää Romeota ja Juliaa: sellainen on kirjoitus kuvan alareunassa.
Eikä varsin ainoakaan koristus. Ikkunalla kasvaa Annansilmä …
Sakriksen kukka, hänen nuori lemmikkinsä…
Niin … kukka se ei tee koskaan kenellekään pahaa … ei väittele vastaan, vaan palkitsee isäntänsä hoidon kiitollisuudella, antaen hänen nauttia ihanuudestaan keväällä ja lyhyen kesän aikana.
Sähkönappia vääntäessään tuskastuu rampa työn puutteesta aiheutuvan huolen lisäksi siitäkin ajatuksesta, että se yhtiö, joka omistaa tämän vuokrahuvilan, on taasen korottanut sähkömaksua. Kamarin kuukausivuokraa oli nostettu muutama viikko sitten. Milloin tuleekaan näistä korotuksista loppu?
Sellaiset seuraukset ne on maailmansodalla…
Sodilla yleensä… Nyt saadaan joka maassa vuosikausia maksaa viimeisen sodan kustannuksia!
Sakris ajattelee:
Niin, niin, sellaiset tulokset on sodilla! Se on selvä… Porvarillisen ja ilkeän maailman tekemillä sodilla…
Ääneensäkin supisten ja hartioitaan vakuuttavasti nyökäyttäen asettaa hän siinä märkiä rukkasiaan kuivamaan … uunin viereen, jossa hän keittää ruokansa. Sitten ryhtyy hän kiskomaan seljästään halkosahaa ja päästämään kirvestä vyöltään.
Milloin hänen mieleensä johtuu viimeinen maailmansota, painaa se mieltä … ja suorastaan ärsyttää häntä … niin kuin melkein kaikkia työläisiä nykyaikaan. Tyytymättömyys siihen sotaan ja tuskastuminen etenkin sen luomiin elämänvaikeuksiin leijailee suorastaan ilmassa. Niin, ihmetellään ja aprikoidaan oloja, jotka saivat tuon sodan aikaan ja sotkivat hyvänlaisen maailman. Ja ollaan tyytymättömiä nykyisiin, muka yksinomaan porvarien kannattamiin maailmankäsityksiin…
Jos saisi ruokaa … niin kuin ennen… Edes ruokaa! Ja työtä.
Mutta kuinka on Kukkelmanin laita? Nytkin on hän kuljeskellut kolme, neljä päivää kaikkialla … eikä ole löytänyt työtä. Sitä muistelee hän saaneensa ennen sotaa aina helpommalla… Nykyään työttömiä yhä lisääntyy … vaikka hänen mielestään Suomen vapaussodassa surmattiinkin kaikki parhaat työläiset..!
Ihme, että hän itse pelastui…
Maailmansota…
Vaikeaksi tullut aika…
Pettymys, että punakaarti joutui tappiolle…
Levoton odotus, mitä nyt maailmasta tulee, sillä jotain parempaa pitäisi tulla sellaisen mielettömyyden jälkeen kuin tuo suuri sota oli…
Kaikki nämä yleisesti ilmassa virtailevat, sekavasti ihanteelliset ja samalla kostonhaluiset ajatukset syrjäyttää kumminkin tällä hetkellä Sakriksen mielestä muudan aivan erikoinen ja henkilökohtainen kipu. Tuokion seisoi hän ovensuussa kumarassa … tuskin jaksaen nyökäyttää päätänsä taikka paremminkin hartioitaan sen verran kuin vaadittiin tuota sotaa halveksiakseen. Nyökäytti hartioitaan … ja niskassa heilahtivat silloin hänen tahrautuneet hapsensa suurena aaltona. Sitten pitäisi hänen liikahtaa. Mutta paljosta konttaamisesta ja kävelystä vaivautuneet jalat tekevätkin tenän..! Tuntuvat sietämättömän kipeiltä. Kulkemisen rasitus antaa jo tämän lyhyen levähdyksen jälkeen hänen kokea seurauksiaan. Sakrista aivan pyörryttää.
Kalpea hän on kivusta… Ja siitäkin, että hän on tässä elänyt jo kuukauden päivät pelkästään perunapuurolla ja vedellä.
Mutta tällaisen ruuan olikin hän järjestänyt itselleen osittain ehdoin tahdoin. Hän on näet jonkinlainen vegetariaani…
Syömättömyydellä uskoo hän voivansa hävittää kerran muhkun seljästään … ja saavansa jalkansa terveiksi…
Ei ollut helppo saada työtä. Silloin sopi ryhtyä paastoamaan. Ja sitten hän huomasi … asiaa tarkoin pohtiessaan … paaston terveelliseksi…
Vaivalla pääsee Kukkelman nyt keinutuoliin, omatekoiseen mielipaikkaansa, jossa on niin mukava keinutella ja miettiä … tuumiskella kaikenlaisia maailman asioita … pitkinä iltapuhteina. Siihen hän kapuaa, auttaen itseään käsillään ylös, sillä jalat eivät yksinään jaksa. Märkä päällystakki on hänellä vielä yllään. Jalkoja pakottaa hirveästi … ja kyttyrää ja koko selkärankaa. Hän huohottaa… Hengitys käy rinnasta niin kuin koiran läähätys, hyvin hätäisenä ja lyhyesti…
Siinä alkaa hän riisua kenkiään ja sukkiaan… Ja punaiset jalkoterät, joista toinen on kääntynyt hiukan sivulle päin, paljastuvat vähitellen.
Menee hetki hiljaisuudessa. Ainoastaan seinän takaa ja ylemmästä kerroksesta kuuluu lasten parkumista.
Särkevää selkäänsä ja kipeitä jalkojaan Sakris ajattelee… Kaikkein vaivaavinta ajatustaan, joka herättää hänessä aina hänen elämänsä katkerimman muiston.
Miksi hän on ennen kaikkea rampa? Monet kerrat on hän pohtinut tämän asian selväksi … mutta nyt täytyisi jälleen sitä pohtia…
Olisi pistettävä tuli uuniin ja lämmitettävä puuro… Vielä on jäljellä sitä toissapäivänä keitettyä … ja ämpärissä on vähän vettä. Mutta kyttyrää ja sääriä täytyy lepuuttaa … ja mietiskellä kohtaloita, jotka vioittivat hänen selkänsä ja jalkansa.
Kun hän niitä miettii, nykäisee hän pakostakin keinutuolin levottomaan ja vihaiseen liikkeeseen. Ja jälleen kohoaa hänen sisästään ikään kuin kirous … vaikkei saisikaan kirota … ei edes ajatuksissaan, sillä kiroushan kutsuu ihmisen ympärille pahojahenkiä! Ne tekevät onnettoman olon vielä pahemmaksi kuin se oikeastaan on…
Mutta aina ei jaksa vastustaa pahojahenkiä … joita ilma liitelee täynnä… Salaperäistä henkimaailmaa … nykyaikaiselle ihmiselle käsittämättömiä vaikutelmia.
Äiti-vainajan henkikö häntä muiden muassa kiusannee?
Minkälainen olento tuo äiti!
Paha … kuin naiset kaikki.
— Jos menet naisen luokse, niin älä unohda ottaa ruoskaa mukaasi, sanoo Nietseske-kirja, murisee Sakris yksinään, ja hänen huulensa vääntyvät katkeraan hymyyn.
Juuri äiti antoi hänelle elämän julmimman kuorman … tuon kyttyrän selkään ja vääntyneet, kipeät jalat. Vioitti selkärangan…
Vielä eivät jalat ja selkä ole parantuneet … vaikkei hän ole enää vuosiin syönyt lihaa eikä mitään saastaista… Ja vaikka hän nyt viimeksi on paastonnutkin.
Äiti se oli hänet tällaiseksi tehnyt! He asuivat silloin tuolla naapurikunnassa… Sakris, hänen isänsä, sisaruksensa ja äiti… Hanabölen kylässä… Mäkituvan asukkaina.
Köyhää ja surkeaa oli siellä tosin elämä. Mutta silti: äidin olisi kuitenkin pitänyt … rakastaa Sakrista..! Tietää, että hän oli äiti!
Laho oli tölli; isäntä, vaikka kartanonomistaja ja rikas, ei hennonut sitä parannella … eikä antaa heille maata sen vertaa, että he olisivat voineet pitää edes lehmän… Siksi oli äidinkin ehkä pakko olla kaiket päivät isän kanssa poissa kotoa … isännän töissä; maksamassa vuokransa monet viikot kestävällä omalla orjuudellaan. Eikä sekään riittänyt: täytyi vielä käydä muuallakin urakoissa. Lapset suljettiin silloin torppaan lukon taakse … etteivät olisi päässeet ulos … itseään vahingoittamaan. Niin kuin ne olisivatkaan voineet talvella ulkona liikkua! Eihän Sakriksella ja hänen veljellään ollut housujakaan … vaikka veli, Sakrista vanhempi, oli jo seitsenvuotias… Eikä siskolla ollut hametta… Paljain säärin koikkelehtivat he ahtaassa tuvassa. Mutta joskin köyhyyttä oli, niin olisi äiti voinut olla lapsilleen hellempi!
Minkäs hän teki! Kun tuli kerran kotiin … oli kesä, ja aurinko, Luonnon armelias ja kaikille hyvyyttään jakeleva silmä, säteili ikkunasta. Ikkunan olivat lapset saaneet vehkeillyksi kehistään irti ja auki. Sakris oli kiivennyt ikkunalaudalle, lämmittelemään ja ihailemaan luontoa. Silloin äiti: ryntää ovesta sisään, ja ärjäisee niin pahasti, kun näkee pojan ikkunalla, että Sakris peljästyy ja putoaa ikkunasta ulos: lyö selkänsä ikkunan alla olevaan hirteen… Ja taittaa selkärankansa!
Kahdentoista ikäiseksi täytyy Sakriksen maata paikallaan sängyssä… Sitten vasta alkoi hän voida liikkua. Maata huonolla ruualla … ja kitua engelskantaudissakin.
Sellainen kelvoton äiti! Minkämoisia ihmiset saattavatkaan olla. Mutta aina ne … naiset!
Jaloissa ja kyttyrässä on kipu siinä hiukan asettunut. Ja sikäli kuin se sattuu, suuntautuvat yksinäisen ajatukset jälleen yleisempiin asioihin.
Uunissa tihruaa tuli pienissä risuissa, joita Sakris keräsi aikaisemmin syksyllä metsästä … milloin sairaudeltaan jaksoi. Kunnan metsästä… Niinhän kaikkien varattomien on nyt melkein pakko tehdä. Halot ovat kalliita: sekin sodan tulos … porvarillisen katsomuksen tulos!
Risuja täytyy säästää, lämmittää savupelti puolittain kiinni, ja niinpä suitsee savua kamariin, mustaten uunin otsikkoa ja kokoontuen kattoonkin. Mutta onko Sakris tähän syypää? Kyllä hän tahtoisi olla siisti … ja hän on siisti! Asuntonsa soisi Sakris kauniiksi kuin nukkekaappi!
Mutta puut kallistuvat yhä. Metsien omistajat tahtovat itselleen satakertaisia voittoja. Tietysti. Jopa tuhatkertaisia! Tietysti! Syyttävät rahtikustannuksia ja työpalkkoja. Mutta kohottavat voittonsa sadat kerrat korkeammiksi kuin palkkojen ja rahtien nousu. Minne köyhä väki joutuu, jos sattuu tulemaan kylmä talvi?
Ei, näin ei voi jatkua. Mahtavien täytyy oppia tyytymään pienempiin voittoihin…
Täytyy!
Millä tavalla täytyy? Siitä tuntuu Sakris olevan epätietoinen. Hän huokaisee … ja katselee ajatuksissaan kattoon. Keinutuolinsa on hän kuljettanut uunin eteen … ja istuu nyt siinä jalat allaan, käännettyinä jollakin tavoin suppuun kuin räpylät.
Hanabölen töllissä oli toki halkoja. Puita ei estetty kuljettamasta kartanon metsästä. Mutta nykyään alkavat kai metsätkin olla tyhjät. Metsien omistajat kuljettaneet kaikki ulkomaille.
Hanabölessä tarkeni ainakin sängyssä … ilman housujakin… Tarkeni suuri lapsiparvi: syntyihän näet Sakrista vanhemman veljen ja häntä nuoremman sisaren jälkeen vielä kaksi lasta. Sellaista se on, lapsia tehdään … eikä jakseta niitä hyvin elättää…
Ja naiset sitä tahtovat … järjettömät ja intohimossaan sokeutuvat.
Eikö olisi parempi, jos niitä olisi vähemmän..? Ja vähät vaalittaisiin oikein. Ei unohdettaisi jotakuta sairasta kitumaan töllin nurkassa, kuten Sakris unohdettiin. Ja puutteeseenpa ne nuoremmat sisaruksetkin varmaan kuolivat. Pieninä. Yhden heistä muistaa Sakris aina kuolleena: keltaisena, sinisenä, käpertyneenä … kuin mitäkin lihaa … haudattavaksi tehtyä lihaa.
Mutta papit ja opettajat … porvarit … eivät sallisi neuvoa ihmisille, ettei saisi olla lapsia enempää kuin jaksaa hoitaa. Se on muka pahaa … sosialismia. Ja sosialisteja, jotka sen tietävät, ei suvaita… Sillä yhteiskunta tarvitsee paljon lapsia: sotamiehiä, tykinruokaa…
Köyhyytensä vuoksi oli Sakriksen isä sidottu orjuuteensa kartanossa taikka ahertelemaan kylissä päiväläisenä. Harvoin häntä näkyi kotona. Kumma mies, posket puutteesta huolimatta punersivat..! Ei tietänyt mitään siitä, että maailmassa saattaisi olla parempaakin. Niin tyytyi ja eli. Ja niin kuoli. Oli marraskuu … syksy kuin nytkin … pimeä ja märkä ilta. Johonkin Hanabölen taloon oli kuultu huutoa vainiolta, vuoren juurelta. Oli menty katsomaan, siellä makasi isä … tulossa oikotietä kotiin. Oli kulkiessaan pudonnut kalliolta, ja jalka poikki! Siitä ei enää tointunut… Makasi ensin kuukausia sängyssä. Ei ollut lääkkeitä … ja mitäpä niistä? Lääkärithän ainoastaan myrkyttävät kansaa, saadakseen rahaa rohdoilla, joilla tehdään ihmiset yhä kipeämmiksi. Sen totuuden oli Sakris kuullut siltä mieheltä, joka täällä Krokelbyssä aikoinaan piti esitelmiä ja jolta Sakriskin viimein oppi syömään kasviksia… Niin, isä ei päässyt liikkeelle … ja siihen väsyi muutenkin. Kädet sylissä hän aina istui, pää riipuksissa … kuulematta edes, mitä hänelle juteltiin.
Isään kuului koskeneen se, että Sakriksen vanhin veli siihen aikaan lähti pois kotoa. Teki mieli muualle köyhyydestä. Ja naimisiin hänen tietysti piti alkaa päästä! Jokin tyttö, nainen, houkutteli hänet hylkäämään isänsä. Veli meni Helsinkiin.
Siskokin karkasi sinne sitten palvelukseen … ja lopulta Amerikkaan: hänestä ei ole koskaan mitään kuulunut.
Sillä välin oli Sakris joutunut räätälinoppiin. Isä eli vielä kotona … äidin kanssa. Lieneekö äiti isästä välittänyt yhtään? Sakris kävi kuitenkin tylsyvää isäänsä joskus katsomassa … ja muistaa kerran vieneensä hänelle rahaakin, sen verran mitä sai mestariltaan. Vei juuri vähää ennen isän kuolemaa … ja siitä teostaan on Sakris aina iloinen.
Kun isä kuoli, muutti äiti toiseen kuntaan. Ei käynyt Sakrista katsomassa … eikä Sakriskaan välittänyt hänestä.
Ei silloin. Eikä myöhemminkään. Sakris muistaa äitiään ainoastaan milloin hänen kyttyräänsä ja selkärankaansa oikein särkee ja vaivaiset jalat luopuvat hänen altaan. Silloin hän muistaa … kelvotonta naista, joka teki hänet tällaiseksi.
Ainoa velikään ei tuntunut haluavan tietää Sakriksesta mitään … vaikka kuului olevan Helsingissä hyvissä ansioissa. Tietysti veljen vaimo vaati miestään pysymään Sakriksesta erossa!
Mutta ellei äiti olisi kadonnut vieraihin kuntiin, niin olisi Sakriksen ehkä täytynyt häntä elätellä, antaa hänelle kaikki rahansa, mitä hän maalaisräätälin opissa ansaitsi! Eikä hän olisi siinä tapauksessa ehkä päässyt Hanabölestä sittenkään, kun oli jo melkein valmis kisälli … tuon ilkeän räätälin kynsistä, joka häntä pieksikin. Nyt hän pääsi. Maailma veti sentään häntä puoleensa … lupasi antaa hänen nähdä omin silmin kaikkea sellaista, mistä hän oli oppipoikana itsekseen ja yksinään lukenut. Oli lukenut kaikkea … mitä käsiinsä sai. Työväen lehtiä ja kalentereita … ja muitakin kirjoja. Siihen oli tilaisuutta, vaikka mestari olikin ahnas. Oli aikaa ruokalomilla … ja pyhäisin, kun muut pojat löivät maantiellä kiekkoa … tai alkoivat kulkea naisten aitoissa. Sensijaan Sakris: opiskeli! Piti saada kaikesta selvää.
Nyt hänellä on hyllyllä yhtä ja toista … Krapotkinia … ja viimeksi tuo Nietseske-kirja, jonka hän osti menneenä syksynä Helsingissä … silakkamarkkinain aikaan.
Olisivatpa muutkin ihmiset niinkin oppineita kuin hän..! Silloin voisi maailman varmaan jollakin tavalla järjestää.
Opettaa pitäisi heitä … neuvoa ystävällisesti … ja vetää heidän paheellisuutensa esille! Silloin … maailma…
Siinäpä on Sakris lämmitellyt itselleen puuroa. Pienoinen hiillos lähettää häneen heikkoa, suloista hohdettaan. Sitten hän aterioi … suoraan emalisesta kattilasta, jonka hän asettaa jalkainsa väliseen kuopperoon, keinutuoliin, sanomalehden päälle … Helsingin työväenlehdistä jyrkemmän: sitä lainailee hän joskus naapureilta, koska hänellä ei ole nykyään rahaa tilata omaa lehteä…
Kahvikupista juo hän vettä vaatimattomien palainsa painimeksi.
Ei hän paljoa tarvitse. Elää kyllä näinkin… Jos hän saisi aina tällaistakin … jos eivät viimeiset ansiorahat, pienellä räätälöimisellä saadut, ihan loppuisi, niin…
Kunpa kaikki ihmiset olisivat ruoka-asioissa yhtä tyytyväisiä kuin hän! Ja muissakin … itsekkäissä asioissa … huolehtiessaan omasta mukavuudestaan. Silloin ei olisi rikkaudentavoittelua… Silloin eivät ne pirut tai pahathenget, jotka viettelevät ihmisen sielua rahalla, saavuttaisi kannatusta … kun ei kukaan tahtoisi kultaa! Ei olisi rahaakaan! Ja kun rahaa ei olisi, niin ei koottaisi kapitaaleja … eivätkä valtakunnat joutuisi sotiin, joihin kapitaalinhimoiset niitä viettelevät…
Tyytyväisyys … sepä sentään jotain olisi!
Olisipa Sakriksella nyt vielä kahvijauhoja, joista voisi keittää itselleen iltakahvin..!
Mutta: pahaa on oikeastaan kahvikin … myrkkyä ruumiille… Niin sanoi se vegetaaritohtori, joka piti täällä niitä esitelmiä. Myöskin kahvista pitäisi päästä! Mutta ihminen on niin huono. Ikään kuin pahahenki hänessä piilee … jossakin syvällä… Jokin sellainen, joka tahtoo kahvia … vaikka kahvi on pahaa… Se piilee kuin perisynti, kuten kristityt sitä nimittäisivät.
Perisynti?
Synti?
Syntiä ei ole mikään … mutta vahingollinen on syntiä!
Sakriksen terveydelle on kahvi kyllä vahingollista.
Ja kuitenkin miettii Sakris nyt, että hänen täytyisi huomenna kavuta ylempiin kerroksiin lainaamaan tuttaviltaan vähäsen kahvia.
Uunin edessä alkaa raukaista. Vaatimaton ravintokin väsyttää kivulloista ja itseään melkein ruuattomuudella kiusannutta miestä.
Onko viimeisten viikkojen paasto häntä auttanut?
Se olisi auttanut … niin Sakris uskoo… Olisi auttanut, jos hän olisi saanut maata vielä jonkin aikaa lisää rauhassa. Mutta sitten täytyi ruveta etsimään työtä.
Kipu ruumiista on sisällä ja uunin ääressä melkein hälventynyt…
Liian varhaista lienee mennä vielä nukkumaankin … vaikkapa ulkona onkin jo pimeä.
Ikävystyen ja ikävöiden katselee Sakris vetisen harmailla silmillään, joiden alla kiertävät tummat vaot, milloin kattoon, milloin seinille … milloin uunin vieressä olevalle makuulavalle … ja tuuheat, punertavat kulmakarvat rypistyvät mietteissään ja tuskastuneina. Vernissalla voidellussa lautakatossa ei ole mitään muuta näkemistä kuin hämähäkin verkkoja nurkkauksissa. Eikä niissä verkoissa pörise nyt edes kärpästä… Kylmyys lopetti taistelun mustan hämähäkin ja kärpäsen välillä … taistelun, jossa iso ja väkevä syö huonompansa … imee sen verta. Kummallista! Eikö Luontokaan, joka on niin kaunis … kesällä, auringonpaisteessa … eikö Luontokaan ole viaton? Uskovaiset sanovat, että ihmisen synti on luonnon turmellut… Pappien uskottelua! He saarnaavat synnistä … väittävät synniksi sitä, että köyhä ehkä rupeaa pyytämään itselleen sellaista, mitä rikkaammilla on … ja papeilla itsellään varsinkin. Köyhät uskovat … ja silloin saavat papit ja rikkaat pitää rikkautensa ja mukavuutensa… Papit tukevat kapitaalia … ja kapitaali tekee sotia. Risti kädessä kulkevat papit armeijain riveissä … yllyttämässä kansaa tappoon … riistämään toiselta kansalta rahaa oman kansansa rikkaiden kukkaroon. Se ei ole muka syntiä… Papitko … ja lukemattomat heidänlaisensa ihmiset … lienevät pilanneet Luonnonkin … niin että hämähäkki imee kärpästä? Siitä pitäisi saada selvyys!
Mitähän Nietseske-kirja tästä sanoisi?
Pitäisi … lukea se kirja viimein kokonaan. Sen tekijän nimi on Sara Husta… Naiselliselta ja naurettavalta tuntuva nimi … niin naurettavalta, ettei Sakris ole sitä maininnut tutuilleenkaan, vaikka onkin itse kirjaa heille kiittänyt ja kehottanut heitä sitä lukemaan. Sara Husta? Hm! Mutta ainakaan kristillinen ei se teos ole… Sakris ei tunne minkäänlaista kristillisyyden tarvetta. Ei ole ollut kristitty siitä saakka, kun hän alkoi lukea noita räätälimestarinsa lehtiä, joista näki, minkämoiseksi Kristuksen oppi on tehty. Mutta mistä puhuu Sara Husta, joka on varmasti mies, koskapa hän moittii naisia? Mies, vaikka paneekin puheensa naisen suuhun … kai pilkallaan: ivan allekin voi kätkeä kitkeriä ja ankaria totuuksia.
Niin, mistä puhuu Sara Husta?
Vakavista asioista… Kaikenlaisesta…
Hartaasti oli Sakris käynyt kiinni tähän isoon kirjaan … koska lehdissä oli kehuttu sen epäkristillisyyttä. Sakris osti sen … ja leikkasi vaaleiden kansien suojaksi lisäkannet sanomalehdestä. Nyt ne kansipaperit ovat aivan kellastuneet ja kuluneetkin.
Mutta ehkäpä eivät Sakriksen silmät ole enää yhtä terävät kuin nuorempana, vai mistä se johtunee: aina, kun hän ottaa Nietseske-kirjan tutkiakseen ja etsii siitä totuuksia, on hänen melkoisen vaikeaa seurata noita syvämielisiä ajatuksia … silmät vain tahtovat mennä umpeen… Mutta jotakin hän on siitä jo oppinutkin… Sakriksen mielestä se olisi ei ainoastaan luettava, vaan osattava ulkoa, kannesta kanteen … niin kuin katkismus, jota äiti pakotti hänet pienenä lukemaan: lapsen aivoille vielä vaikeampaa kuin tämä kirja aikuiselle. Jos ei räätälimestarilla olisi ollut työväen lehtiä, niin tuskin olisi Sakris koskaan oppinut oikein lukemaan … niin hän luulee.
Tuolla on Sara Hustan Nietseske-kirja, pienellä hyllyllä makuulavan päässä … kalenterien, unikirjan ja hänen muiden kirjojensa joukossa. Sakris: hän rakastaa kirjoja … kuten työväki yleensä … ja halveksii talonpoikia, jotka eivät seuraa tällaisia vakavia asioita. Kuinkahan monella tilallisella siellä Hanabölessä on muita kirjoja kuin hartauskirjat? Sellaisia pöhköjä ovat maanjussit … peltojaan vain ajattelevat, ja suurista asioista pysyvät tietämättöminä ja takapajulla kuin pässit!
Rupeaisikohan tässä lukemaan Nietseskeä … vai soittamaan?
Kirjahyllyllä on myöskin Sakriksen harmonikka. Sen helat houkuttelevat… Ja sen kureiden nurkat ovat kaunistetut punaisella sahviaanilla… Suuri, kaksirivinen harmonikka…
Rupeaisi soittelemaan: vetäytyisi sänkyyn, peitoksi sovitetun säkin ja päällystakin alle, jossa pakotus seljästä ja sääristä asettuu. Siinä kyljellään vetelisi alakuloisia tunnelmia… Ja miettisi itsekseen.
Vai ajelisiko illan kuluksi partansa? Se on jälleen kovin törkeällä sängellä… Ja kampaisi hiukan tukkaansa … jo valmiiksi huomiselle työnhakumatkalle … niin että hän näyttäisi siistiltä. Näyttäisi komealta!
Kukkelman rupeaakin ajamaan partaansa. Huolellisesti ja tarkoin hän sen tekee. Siisti tuleekin … ylähuuli ja leuka ihan puhtaaksi. Siinä menee aikaa, vettä kuumentaessa, veistä teroittaessa, leukaa sutiessa.
Sitten hän kampailee tukkansakin, hartioille asti ulottuvan tukkansa, tuon pienen kuvastimen edessä, joka riippuu Romeon ja Julian kuvan alla. Ihastuneesti katselee hän itseään. Ja ajattelee siinä:
Olisipa tässä … toverina … nainen. Hilsu… Tai vaikkapa vaimo..!
Mutta naiset nyt ovat kaikki sellaisia … sen hän on kokenut!
Kun hän löytäisi yhden ainoankin oikean naisen! Kunnollisen … ja siistin… Ja nuoren!
Kesken kampaamistaan katselee Sakris tauluaan … siniseen leninkiin puettua Juliaa. Ja punaiseen samettiin puettua Romeota… Julia kuultaa suloisena lamppupaperin varjosta…
Sellainen nainen jos Sakriksella olisi..! Nuori ja hento … vetreä…
Vieno kuin ruusunkukka! Viaton ja koskematon.
Muista on hän saanut tarpeekseen.
On hänellä naisia ollut! Kukaan ei arvaa, kuinka paljon hänellä oikeastaan niitä onkaan ollut. Semmoinen hän on: veitikka!
Häneen rakastuvat aivan kaikki naiset … jos hän tahtoo! Tahto: sitä vaatii ihmiseltä Sara Hustankin kirja. Yli tavallisen ihmisen tahdon kulkevaa tahtoa!
Jotkut nauravat, harmissaan, kun hän puhuu entisistä rakkausseikkailuistaan. He eivät tiedä, mikä Sakris sellaisissa saattaa olla..! Voimakas hän on, hirmuinen ja suloinen… Suloinen: sillä hän antaa toiselle sydämensä … ja antaa kaikki … jokaisen penninsä! Asia on hänelle syvä ja vakava; siksi hän lumoaa.
Naiset ovat rakastuneet häneen … eräät karanneet hänen kimppuunsa kuin pedot … vieneet häneltä sielun ja ruumiin.
Pelkkiä ämmiä eivät hänen hilsunsa suinkaan ole olleet … kuten kivimies Bergman, täällä vinnitötterössä asuva, kerran väitti. On hänellä ollut nuoria ja kauniitakin. Kaikki tytöt hänet ottaisivat … jos hän huolisi … kaikista.
Mitä tulee siihen saunaemäntään, kurttuiseen ja likaiseenkin, joka hänet vietteli, räätälinsällin… Sekin ämmä! Sakris oli kaivannut naista, puhdasta ja uskollista… Kaivannut vakavasti … koskapa hän ei siellä Hanabölessä tahtonut kävellä öillä aitoissa niin kuin toiset pojat … raakamaiset… No niin, mitä siihen saunaemäntään tulee … rumaan … niin Sakrista ei hän sentään saanut aivan ryöstetyksi … vaikkapa tahtoikin häntä välttämättä kanssaan naimisiin. Tahtoi, Sakriksen sulouden ja hänen rahojensa tähden. Rahaa ne entisetkin ovat halunneet … jossakin määrin kaikki. Jospa hän löytäisi kerran sellaisen, jolle raha ei kelpaisi ollenkaan! Joka pitäisi hänestä itsestään … ei hänen tukkansa vuoksi eikä hänen silmiensä … eikä yhtään rahan vuoksi, vaan ennen kaikkea hänen sielunsa tähden! Sellaisen, joka uhraisi hänelle aivan kaikkensa! Sille hänkin … uhraisi.
Saunaämmän lumoista hän pääsi pian, kun huomasi, että nainen tyrkytteli muillekin rakkauttaan. Oli jo saanut osansa Sakriksesta: niin vähäinen hänelle riitti … ei tahtonut sielua … eikä paljon muuta kuin rahaa. Se olikin Sakriksen viimeinen erehdys sitä lajia. Ja siinä hän oli ainoastaan oppinut, kuinka naisia on käsiteltävä. Turhaanpa hän ei ollut uhrannut ämmälle itseään … ja antanut hänen sivellä kaunista tukkaansa.
Se tukka sitten!
Mistä hän oli tällaisen tukkakuosin saanut?