© 2018 Aina Ali-Vireinen
Taitto ja kansi: Books on Demand GmbH
Kuva: Fourleaflover/okasatriap/shaineast/shutterstock.com
Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN: 978-952-801-259-7
Elämä on teatteria.
Tämä esitys koostuu neljästäkymmenestä näytöksestä, joiden väliajoilla H.C. Andersen ja kirjoittaja etsivät näytelmän punaista lankaa ja sen myötä uudenlaista loppuratkaisua Tulitikkutytön tarinaan.
dando media vuelta
otra vuelta más
en cada esquina
nena dame más
muévelo, muévelo…
(Ricky Martin: La Bomba)
Johann Wolfgang von Goethe (1749 - 1832) oli saksalainen runoilija, kirjailija, taidemaalari ja tutkija. Goethen pääteos on kaksiosainen, runomuotoon kirjoitettu 1Faust.
Sigmund Freud (1856 - 1939) oli itävaltalainen lääkäri ja tutkija, joka tunnetaan parhaiten psykoanalyysin isänä. Pääteoksia ovat 2Johdatus psykoanalyysiin ja 2Unien tulkinta.
Franz Kafka (1883 - 1924) oli 1900-luvun merkittävimpiä saksankielisiä kirjailijoita. Kafkan kerronnassa patriarkaalisen isän vaikutus on keskeisessä asemassa. Henkilöhahmojen lamaannus ja kyvyttömyys kapinaan ovat seurausta isäsuhteesta. Pääteoksiin lukeutuvat Linna, Oikeusjuttu ja Muodonmuutos.
Jorge Luis Borges (1899 - 1986) oli Argentiinan kuuluisin nykykirjailija ja ammatiltaan kirjastonhoitaja. Lyhyttä avioliittoaan lukuun ottamatta hän asui äitinsä kanssa. Borgesin kertomuksissa korostuvat kirjallisuustieteelliset, älylliset ja teologiset kysymykset. Hänen pääteoksensa on nimeltään 2Baabelin kirjasto.
Hans Christian Andersen (1805 - 1875) oli tanskalainen kirjailija ja runoilija. Hän on kuuluisa erityisesti saduistaan, joista tunnetuimpiin lukeutuvat Keisarin uudet vaatteet, Pieni merenneito, Ruma ankanpoikanen ja Pieni tulitikkutyttö.
Ernest Hemingway (1899 - 1961) oli 1900-luvun merkittävimpiä jenkkikirjailijoita. Hän toimi myös lehtimiehenä ja ulkomaankirjeenvaihtajana ja asui osan elämästään Kuubassa. Pääteoksiin lukeutuvat Kenelle kellot soivat, Jäähyväiset aseille, Vanhus ja meri, sekä 2Kuolema iltapäivällä.
Paulo Coelho s. 1947 on Brasilian eniten myytyjä kirjailijoita. Coelhon vanhemmat yrittivät väkisin tehdä pojastaan insinöörin. Paulo kapinoi vanhempiaan vastaan, minkä seurauksena hänet suljettiin mielisairaalaan. Lopulta hänestä kuitenkin tuli toimittaja, laulujen sanoittaja ja kirjailija. Coelhon teoksiin lukeutuvat Alkemisti, Pyhiinvaellus ja Portobellon noita2.
1Faust substantiivina tarkoittaa kouraa tai nyrkkiä. Faustin runomitta on Ketjusäe (myös Knittelisäe), jonka säkeet ovat nelipolvisia ja loppusoinnullisia. Painottomien tavujen määrä säkeissä voi vaihdella.
2Huomautus: Sivulla 366 on suoria tai osittain muunneltuja lauselainauksia Hemingwayn teoksesta ”Kuolema iltapäivällä.” Sama koskee Freudin teoksia ”Johdatus psykoanalyysiin”s.275-6 ja 281-2 osalta, sekä ”Unien tulkintaa” s.106-108 osalta. Sivulla 280 kuvailtu rakennus puolestaan on saanut vaikutteita Borgesin ”Baabelin kirjasto” teoksesta.
Tuijotin sellin kattoa kädet niskan takana ja mietin, mitä tekisin seuraavat pari vuotta. Nousin ja avasin vaatekaapin. Aloin lappaa vaatetta kaappiin kassista. Yhtäkkiä alimmalta hyllyltä hyppäsi lattialle itikka. Olin juuri aikeissa talloa sen jalalla, kun se alkoi puhua.
”Seis, olen Kafka! se huusi, mutta sen huuto kuulosti kuiskaukselta.
Ällikän lekasta sateli takaraivoon iskuja. Olin pihalla kuin lumiukko kesälaitumella.
”Tä?” sain sanottua.
”Ei vaan Franz Kafka. Hauska tutustua. Und wer sind Sie?”
”Mitä vittua…???”
”Kysyin teidän nimeä. Ettekö ymmärrä puhetta?”
”Ei saatana, onks tää joku aprillipila?”
”Ei todellakaan. Katsokaa kalenteria. Ollaan vasta maaliskuussa.”
”Jumalauta…”
”Peskää suunne mäntysaippualla. Niinhän on tapana sanoa, nicht wahr?”
”Ei hyvää huomenta”, henkäisin ja puristin päätä käsien väliin.
”Sitä samaa teillekin”, Kafka toivotti.
Aika kului ja tutustuttiin. Kafka alkoi kiinnostaa muutenkin kuin sellikaverina ja ajantappajan roolissa. Se oli isolla Peellä alkava persoona. Mietittiin syntyjä syviä ja pohdittiin ihmisen elämää ja olemusta.
”Voin kertoa kokemuksesta, että olomuoto vaikuttaa näkökantaan, mutta sen huomaa vasta muodonmuutoksen kohdalla. Ironista kyllä, marginaaliin taipuva muodonmuutos suoristaa perspektiiviä. Selitys ilmiölle on se, että ihmisen valtavirtaiseksi kutsuma on luonnostaan kieroon katsovaa”, Kafka selitti.
Sitten se kysyi, tiesinkö, että Freud asusti vankilan kirjastossa.
”Et oo tosissas.” Juttuun oli takuulla haudattuna koirien tekohampaat.
”Kyllä vaan”, Kafka vakuutti umpivakavalla naamalla. ”Se pohtii siellä ihmisen ajatuksenjuoksua, joka on niin kimuranttia, että se sotkeutuu alati omiin jalkoihinsa.”
Samaan syssyyn Kafka uskoutui identiteettiongelmastaan. Se ei tiennyt oliko kovakuoriainen, mittarimato vai kenties köyhästi varustettu tuhatjalkainen. Sanoin, ettei sillä ole merkitystä. Se intti haluavansa tietää ja ehdotti, että kysyisin Freudilta, kun sen tapaan. Lupasin hoitaa asian sen puolesta.
”Komm, kirjoitetaan taudinkuva paperille. Freudin on helpompi hahmottaa.”
Kafka hyöri kuumeisena seinillä ja saneli. Siirsin sanat paperille ilman vastalauseita.
Ensikohtaaminen Freudin kanssa oli kaikkea muuta kuin lupaava. Se työnsi peiliä kiinni mun naamaan ja halusi tietää, olinko jo ohittanut oidipaalivaiheen. Käskin sen käydä optikolla. Freud virnisti ja ryki nyrkkiinsä. Näytin sille kirjoittamani ja kysyin, mikä Kafkaa vaivaa. Freud ei osannut suoralta kädeltä sanoa, mutta lupasi tarkistaa muistiinpanonsa.
”Täytyy etsiä vastaavuuksia”, se selitti ja korjasi kakkuloiden asentoa. ”Kuvailehan vielä kerran Kafkan olemusta.”
Kun seuraavalla viikolla nähtiin kirjaston aulassa, Freudilla oli kasa papereita kainalossa. Istahdettiin nurkkapöytään. Freud selaili muistiinpanoja, jotka oli satojen sivujen paksuisia.
”Katsotaan M:n kohdalta. Täältä löytyy laidasta laitaan; sosiaalisista rooleista jakautuneeseen persoonaan ja trauman jälkitiloista ikämuutoksiin ja kapinaan. Muodonmuutos on kaikkien näiden mahdollinen, potentiaalinen tai joissain tapauksissa sanoisin jopa pakollinen yhteinen nimittäjä, joko syyn tai seurauksen roolissa.”
”Siis mitä?”
Tuijotin muistiinpanoja kuin kiinaksi kirjoitettua ruokalistaa. Freud raapi päälakea ja sohi sormella. Sormi osui kohtaan, jossa luki ”muodonmuutos rinnakkaistodellisuuden rakentajan roolissa ja työkaluna.”
”Hmm...” Freud rykäisi uudemman kerran nyrkkiinsä ja suki partaansa. ”Vaikea sanoa näkemättä potilasta. Jos pakkaat Kafkan tulitikkurasiaan ja tuot seuraavan kerran mukana, niin katsotaan sopiiko olemus taudinkuvaan.”
Seuraavalla kirjastoreissulla Kafka pullotti farkkujen etutaskussa. Freud tutki Kafkaa suurennuslasin alla; kyseli, väänteli ja käänsi ympäri, mittasi läkkipellistä pulssia ja hymähti.
”Mikä tässä on vialla?”
”Epämääräinen olomuoto ja epätietoisuus sen jatkuvuudesta. Sano nyt veikkonen, onko tämä normaalia vai poikkeavaa, tilapäistä vai pysyvää. Onko tämä ansio ja hyve vai vaje ja puute”, Kafka sanaili.
”En osaa sanoa. Tätä täytyy vielä tutkia. Sen verran voin kuitenkin valaista, että liian syvällinen pohdinta on omiaan aiheuttamaan ahdistusta. Siksi onkin tärkeää pitää mielessä, että toisinaan kynä on vain kynä.”
”Älä paskaa jauha!” Kafka kiivastui. ”Ilman kynää en kiipeilisi sellin seinillä, eikä sinun nimesi koreilisi kaikenmaailman kirjojen kansissa ja sisäsivuilla.”
”Tulipa valittua huono esimerkki”, Freud myönsi.
Kun päästiin takaisin selliin, Kafka oli uuvuksissa. Peittelin sen tulitikkurasiaan ja toivotin kauniita unia. Muutaman kuukauden kuluttua Freud julisti tuomionsa.
”Sinun kohdallasi, Franz, tilanne on haastava. Sanoisin, että mahdollisuudet olomuodon muutokseen ovat olemattomat, todennäköisyys lähellä nollaa. Mutta sinuun poikani, minä sijoitan toivoni ja pääomani, joka on Marxin Kallelta lahjaksi saatua ja aikojen saatossa sikissyt korkealukuiseen potenssiin. Pidä hyvänä ja hyvää huolta, niin ei tarvitse enää oikeusjuttuja vatvoa.”
Kaupungin vuokrakasarmit oli korkeammat kuin vankilan muurit. Yksiö vaihtui astetta suurempaan, ikkunasta näkyi kaltereiden sijaan metsää ja puita. Vapautumisen ensimmäistä vuosipäivää liputettiin kuin Vapahtajan paluuta. Paraati kulki Mustarastaan pesäluolasta Bumerangin kautta Pohjanpoikaan, jonka terassilla otin kantisten kanssa puolileikillään matsia. Kun Masan oikea suora osui silmäkulmaan, kierrokset nousi koneessa. Annoin takaisin samalla mitalla. Saldona oli murtuma, joka osui omaan nilkkaan. Ottelun päättymisen merkiksi pillit soi katolla. Meikusta vapauduin vasta seuraavan vuorokauden puolella.
Vapaalla jalalla aika polki paikallaan, vaikka jalkojen kaverina kulki kaksi kainalosauvaa. Kun kynnelle kykenin, linkkasin Pohjanpoikaan. Terassilla istuskeli aasialaisia elämysmatkailijoita. Juotettiin niille Masan kanssa keskikeppanaa, kunnes niiden kielet alkoi sammaltaa ja jalat antaa periksi oman painon alla. Illan päätteeksi käännettiin lompakostaan loput setelit, jotta slummimatkailuelämyksestä tulisi mahdollisimman todenmukainen ja uskottava. Seuraavana aamuna kytät seisoi ovella. Palasin Kafkan putiikkiin korvat luimussa. Kun kaivoin tulitikkuaskin kaapista, jälleennäkemisen riemu oli kouriintuntuvaa. Freud sen sijaan ei ollut paluustani yhtä innoissaan.
”Poikani, olet törsännyt puolet pääomasta. Kallella alkaa hymy hyytyä ja silloin on tosi kyseessä. Kun Kalle kerii löysät ja kiristää nuoraa, alkaa pääoman lisäksi happivarastot vedellä viimeisiään.”
Freud kohotti sormensa.
”Viimeinen varoitus on samalla viimeinen mahdollisuus, pidä se mielessä.”
Freudin sanojen saattelemana vetäydyin selliini häntä koipien välissä.
***
Ojasta alikkoon, sanotaan. Vankilan portilta kävelin suoraan avioliiton satamaan, eikä avioehdosta ollut puhettakaan. Nyt olen eronnut, virheistäni oppinut ja vihdoinkin vapaa. Oppirahat maksoin Kallen pääomasta. Exä ampaisi kuin kuuraketti ruohonjuuresta keskiluokkaan ja siitä Lauttasaarenrantaan. Muistelen lämmöllä Freudin sanoja; ajatus lämmittää mieltä yhtä paljon kuin housuun kuseminen talvipakkasella. Ajattelu on syvältä. Vapaus on ajattelun vastakohta.
Vesi valuu rännin nokasta, aurinko katsoo pilven takaa. Meri on auki, lokit huutaa. Korkkaan keskarin poskihampailla. Elämän kevät on ovella.
H.C: Hupenevia pääomia, sulkeutuvia sellin ovia. Missä on toivonpilkahdus, kysyn vaan.
AINA: Paraskin puhuja. Sun Tulitikkutyttösi ei nyt varsinaisesti hankkinut rusketusraitoja.
H.C: Älä toista mun kirjoittamaa, vaan kirjoita kertomus uudessa muodossa.
AINA: Sä siis haluat, että mä herätän Tulitikkutytön henkiin?
H.C: Sitä kertomusta ei enää voi muuttaa. Sulla on omat hahmot. Kirjoita kokonaan uusi tarina niiden kautta.
AINA: Et omana aikanas kauheesti vaivannut päätäs onnellisilla lopuilla. Sittemmin oot ilmeisestikin kääntänyt takkis ja kelkkas.
H.C: Kadun Tulitikkutytön kohtaloa enemmän kuin mitään muuta kynästäni peräisin olevaa.
Kaikki alkoi harmittomasti Jakomäen sivukirjastosta, jossa olin jahtaamassa Seiska-lehden uusinta numeroa. Halusin vilkaista Miss Suomen rintavakoa ja lukea siitä, miten entinen mäkikotka oli tavoilleen uskollisena langennut naisiin ja viinaan. Sitä lehteä etsiessä silmäni osuivat Paulon matkaoppaaseen. Luulin ensin törmänneeni historialliseen teokseen, siinä kun talsittiin Pyhän Jaakobin jalanjäljillä, mutta sitten tajusin, että tapahtumat sijoittuivat 2000-luvulle tai sen kieppeille.
Sen enempää empimättä lähdin Paulon matkaan. Tien päällä piisasi testiä toisen perään. Paulo neuvoi kääntämään vastuksen voimavaraksi ja näytti kuinka vihollinen haastetaan. Se kaiveli kaneja hatusta ja veteli viivoja. Henkiset kasvukäyrät ponnisti kohti korkeuksia. Lumi pöllysi nokassa ja päässä kävi kuhina kuin kahden kuningattaren kansoittamassa muurahaiskeossa.
Kuudennen kanin tilalla hatusta hyppäsi sähköllä toimiva tandemi. Siinä oli lisävarusteena maastovaihde, kitkarenkaat ja telttamainen sadesuoja, joka vedettiin päälle kuin kokovartalokondomi. Kysyin, miksi suoja on maastokuvioinen eikä väriltään keltainen. Paulo selitti, että caminolla tapasi vähemmän autoja kuin paparazzeja, joten vaara tulla ajoneuvojen eliminoimaksi oli huomattavasti pienempi kuin tulla kuvatuksi sääntöjenvastaisissa toimissa. Siksi teltan suojissa piti matkustaa, paistoi tai satoi rakeita. Sanoin, että homma on mulle tuttua. Meilläpäin näkymättömät miehet käyttää Valtsun muovikasseja kommandopipoina.
Niinpä me vaellettiin päivät sähköjäniksen selässä ja testattiin miestä mäessä. Kisattiin myös keskenään. Paulo hävisi promilleissa, mutta voitti alta aikayksikön tarinankerronnassa. Sen Hannut ja Kertut oli niin keksittyjä, että aloin uskoa Tulitikkutytönkin kuolleen kuumuuteen päiväntasaajalla tai nauttivan elämästä palmun alla ja ahmivan kookospähkinöitä ähkyyn saakka ilman huonoa omaatuntoa siitä, että tekaistu tarina paleltumakuolemasta masentaa lukijoita vielä aikana, jolloin ihminen valloittaa Marsia.
Otin nokkiini aiheesta.
”Tulitikkutytöllä on yhtä vähän moraalia kuin tanskalaisilla alapäähuumoria.”
”Nyt meni metsään”, Paulo valisti. ”Vertaukset on kinkkinen taiteenlaji. Muttei hätää. Pistetään tämä genren piikkiin. Ironian ideana on juurikin ilmaus, joka ajaa vastaantulijoiden kaistalla ja ajautuu poikkeuksetta päin honkia.”
Sanojensa saatteeksi Paulo heitti kärrynpyörän kahdella kierteellä.
”Huomaatko, miten kaiken saa käännettyä päälaelleen, kun on tarpeeksi vauhtia ja pokkaa?”
Minähän valistuin mietelauseistaan kuin Voltaire omana aikanaan ja onneton sanoin sen ääneen.
”Ei noin”, Paulo korjasi. ”Jos irrottelet sanallisesti, tee se mun tyylillä. Silloin siitä maksetaan tuplasti.”
Kolmantena päivänä Paulo poltteli piippua, näki näkyjä ja alkoi puhua kielillä. Se oli tarttuvaa, vaikken vieraista kielistä perustakaan. Piipun suusta pukkasi sellaista liisteriä, että se liimasi kielen tiukasti kantaansa ja niinpä Paulo alkoi sopertaa. Se läpsi kieltään sormilla kuin ohikulkijat kadulle sammuneen poskia. Kun kieli viimein kääntyi kannoillaan, muodoton alkoi muotoutua ja eloton saada elävän muotoa. Paulon silmissä kivet alkoi laulaa ja tanssia. ”Motherfuckin´ author!” ne karjuivat. Yhtäkkiä se jähmettyi paikalleen ja huusi ”isä armahda!” Oletin sen anovan ylhäältä apua, mutta taivaan sijaan se tuijotti kiveä ja hoki ”ei äiti ja isä pahaa tarkoita.” Sitten se käpertyi sikiöasentoon ja alkoi itkeä vollottaa.
Tapitin sitä silmät selällään. Valon soturi oli etääntynyt elementistään kuin Kuu Auringosta tai Maa Marsista. Keveys oli muuttunut kestämättömäksi painoksi, joka hyökyi kuin vapautunut patovesi ulos silmäkuopista. Paulo heitti pärskeet molemmista kyynelkanavista ja päästeli höyryä kuin Iguassun vesimassat rotkon pohjalle pudotessaan. Puhuin sille kielillä, koetin rauhoittaa.
”Paulo hei, relaa.”
Mutta ei se rauhoittunut, itki vaan ja huusi avukseen jotain alkukansojen jumalaa. Sillä hetkellä kadutti, että olin jättänyt elämästä selviytymisoppaat lukematta, varsinkin sen itsensä kirjoittamat.
No, tyhjästä on paha nyhjästä, varsinkin, jos on myöhäistä. Auttajasta oli tullut autettava ja minä olin se pallo hukassa oleva auttaja. Vaan niinhän sitä sanotaan, että pohjalta on hyvä ponnistaa. Kuin taikaiskusta Mariaanien haudan syvimmässä kohdassa apuun laskeutui yläilmoista itse Ukko Jumala.
”Lopetahan Paulo vollottaminen justiinsa. Lataa sähköjäniksen akut ja aja Compostelaan, niin päästään asiaan eikä aina sen vierestä jauheta. Mitä tulee vanhempiisi, anna niiden mellastaa. Aikanaan paha palkitaan. Isäsi pistän kuudenkympin vapaaohjelmaan, äitisi käytän lyhytlinkouksessa, että saadaan tabula rasaa koneesta. Ja insinöörit julistan pannaan. Maailmassa on tarpeeksi teknisiä vempaimia ja nekin juosten kustuja juttuja. Niin että no worries, niin kuin Australiassa asti tavataan sanoa. ”
Ukko Jumala suki partaansa ja jatkoi sitten vuorisaarnaansa.
”Mutta erehdyt, jos kaiken luulet saavasi ehdoitta. Rehellisesti sanottuna sinulla on tuhissut siihen malliin nokka, että minulla vetelee viimeisiään pinna. Flunssa ja astma on fraaseina niin kuluneita, ettei niitä jaksa kuunnella. Vähennä siis viivoja. Jos samaa tahtia jatkat, saat sapiskaa ja pörssikurssin, jolla on vähemmän katetta kuin uskotkaan. Nuku nyt yösi rauhassa. Ehdot kun täytät lupaan, että taivaalta satelee muutakin kuin rakeita. ”
Ukko Jumalan sanojen saattelemana Paulo heräsi henkiin kuolleista.
Se teki taikoja ja pyöri voltteja. Se sanaili ja säesti, ilkkui ja ilveili,
lausui loitsuja ja hakkasi rintaansa kuin shamaani. Se käänsi, väänsi ja kiehnäsi,
heitti kaksoisluzin takaperin kerien ja aivasti niin, että lumi pöllysi.
Puheessa vilahti Paavi ja Pyhä Pietari.
Kun se viimein lopetti, huokasin syvään ja hartaasti.
Hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti eli Compostelaan asti. Siellä oli vastassa Paulon vanhemmat ja yksityisen psykin hoitajat ja niin Paulo lähti pakkopaidassa lataamaan akkuja. Sen faija huusi:
”Saatanan niskoittelija, kirjailijaa susta ei tule kuuna päivänä eikä varsinkaan aurinkoisena!” Sitten se jatkoi nyrkki taivasta kohti suunnattuna:
”Insinöörin retkun teemme pojasta hinnalla millä hyvänsä, ettäs tiedät sinä siellä ylhäällä!”
Sitä potaskaa en olisi halunnut kuunnella, vaan kun Paulon seurassa olin alkanut kielillä puhua, niin ymmärsin vaikkakin vailla haluja. Yritin tunkea korviin pumpulia, mutta jumalainen ei lähde ihmisestä kuulokanavia kiinni kittaamalla.
Niin Paulosta näkyi perävalot ja vilkut katolla. Ei siksi, että olisin huolestunut sen kohtalosta. Valon soturihan hoitaa homman kotiin, vaikka maanantai olisi ainoa viikonpäivä kalenterissa.
Ja niinhän siinä kävi, että kun olin muutaman viikon lusinut luostarissa, Paulo ilmestyi oviaukkoon partaa kasvaen ja mantraa mumisten. Sillä oli uuden kirjan kässäri kainalossa.
”Made in lataamo”, se nauroi silmää iskien.
Oli piilottanut kirjoitusvälineen hanuriin. Ja heti kun vapautui pakkopaidasta, pyyhki kynän housunpunttiin. Loput voitte haistaa kirjasta.
Niin me suunnattiin kappeliin Te Deumiin ja vaihdettiin ajatuksia taivasvallan kanssa, ja Ukko Jumala lausahti:
”Sijoitan pelimerkkini Valon sotureihin, että pörssikurssisi nousee, ja uuden kirjasi hinta kohauttaa niin maan päällä, kuin myös taivaissa. Sillä niin on tässä päässä päätetty, että ennemmin Siperia sulaa ja huora häpeää kuin sinusta, Paulo tulee insinööri. Eikä tähän ole kellään nokan koputettavaa, taikka lisättäväksi mitään muutakaan. ”
Ja niin me marssittiin sydämet ilosta syrjällään ensimmäiseen vastaantulevaan kapakkaan ja sieltä kirjapajaan, ja Paulo käytti sanoja, jotka oli Ukko Jumalasta tai siitä seuraavasta, eikä äijä tiskin takana empinyt eikä varsinkaan kysellyt turhan tarkkoja, ja jo kohta painokoneet lauloivat kuin vasikat kuulustelussa, ja Paulo hieroi lompakkoaan, joka sekin oli vasikannahkaa, ja pääni täyttyi valosta, vaikka lompakko ei pysynyt Paulon tahdissa, ja me paisuttiin silmissä, yksi setelien painosta ja toinen hengen vauraudesta, eikä sille valaistumiselle tullut loppua, ja jo kohta valo oli niin voimakas, että silmiä häikäisi, ja kaikki oli yhtä helvetin valoa, ja silmiin alkoi sattua ja sitten...VITUN KUUSTOISTA; kelloradio alkoi soittaa Ricky Martinin ”La Bombaa”.
”No Pauloseni, mites nyt suu pannaan? Kuopuksestasi on käännöksiä kuin Baabelista jäännöspalasia pitkin Pielisen tuppukyliä ja kaiken maailman loppuja. Viimeisin kappale muuntui pesoiksi minuutti sitten Pääsiäissaarella, joka sijaitsee selkäni takana. Siellä myytyjä kirjoja on enemmän kuin Moai patsaita (torsoja ei lasketa) ja myyntivoitto vastaa kolmasosaa saaren bruttokansantuotteesta. Jos taas suuntaat katseesi eteläiseen Suomeen ja siellä Akateemisen osoitteeseen, näet kadulle ulottuvan jonon, joka muodostui jo ennen aamunkoittoa. Niin että revi siitä nyt kun on mistä repiä. Ja jos vielä kehtaat valittaa tai vetää viivoja, juotan sulle nokkamukista sappinestettä ja annan kaupan päälle Isän kädestä.”
Kesäterveisin Ukko Jumala
Aamuaurinko paistoi sälekaihtimien raoista, kun hieroin unihiekkaa silmäluomista. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että olin takaisin lähtöruudussa, joka sijaitsi Kankaretien varrella. Kelloradiossa soi Ricky Martinin ”La Bomba”. Sen kirotun vehkeen takia missasin onnen oikotienviitan. Vapaa pudotus todellisuuteen kesti pari sekuntia, jonka aikana punainen lanka katosi ja seitsemän oikein vaihtui persaukisen arkeen. Lottopallot vihelsi mennessään ja vilkutti perävaloja. Puhelin soi, langan päässä oli Jasmiina.
”Löysin sikasiistin topin Henkkamaukasta.”
Jassun kanssa oltiin lusittu ysiluokasta. Tapailtiin vuodesta toiseen yhtä ja samaa säveltä. Se oli helpompaa kuin säveltää aaria alusta. Jassu vaihtoi tukanväriä kerran parissa kuukaudessa. Siinä teille yhden naisen kehityskertomus pähkinänkuoressa.
Vedin rynttyyt niskaan ja säntäsin Pohjanpoikaan. Päässäni soi Paulon sanoma. Aloin vältellä Jassua milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Yöt ja päivät ajattelin Pauloa ja meidän yhteistä matkaa. Miten se voi ottaa hatkat just kun mä olen saamassa henkisen orgasmin ja valaistumassa?
Aikani kylvin itsesäälissä. Pistin lisää vettä likoon sitä mukaa kun vanha valui alas viemäriaukosta. Lopulta nostin itseni niskasta ilmaan. Kun Momondo tarjosi tarpeeksi halvalla, ostin liput Compostelaan. Nousin koneeseen kuin avaruusalukseen. Se veisi värisevän astraaliruumiini takaisin kaukaisille galakseille, josta kelloradio ja aamuaurinko oli mut erottaneet.
Kaikki ei mennyt ohjekirjan mukaan, Strömsöstä kun on Compostelaan matkaa. Alkajaisiksi sain auringonpistoksen, sitten iski turistiripuli. Jassu laittoi tekstarin; oli ostanut uuden huulipunan ja kajaalin. ”Kassalla kaikki hyvin”, se kirjoitti. ”Duunit loppuu kasilta, sit käydään Nooran kaa parilla sidukalla. Menkat alko, mut ehtii kyl loppuu ennen ku tuut takasin. T:Pusi pusi Jassusi”
”ps. Hyvää matkaa! Toivottavasti Barcelonas aurinko paistaa.”
Tuijotin sen viestiä ja mietin: vittu mitä kuraa.
Vaellus kysyi voimia. Jo toisena päivänä sain rakkoja jalkoihin, kolmantena ryömin pitkin ojanpiennarta ja oksensin. Jossain neljännen ja viidennen välimaastossa halasin asfalttia ja itkeä pillitin kuin pieni lapsi. Alitin riman monta kertaa matkan varrella. Ylitettyäni maaliviivan Compostelassa yövyin majatalossa, jossa ei ollut mukavuuksia. Istuin puuceessä ja muistelin Paulon sanoja. Kopin seinään naulatussa julisteessa Ricky Martin heilutti lanteita. Tuijotin Rickyn lanteen kaarta ja tajusin, että Paulo on mulle liian puiseva.
Palasin kotiin vasten tahtoa. Jassu ei enää iskenyt uudesta huulipunasta huolimatta. Rickyn tapasin Pohjanpojassa. Jenkkituristeja kuljettanut luksusristeilijä oli kiinnittynyt sinä aamuna Länsisatamaan, ja bussilastillinen elämysmatkailijoita oli kärrätty Jakiksen ostarin kantakapakkaan. Lähiö esiteltiin kaupungin pahamaineisimpana slummina. Turistiryppään edessä ja takana kulki kaksimetrisiä gorilloja, jotka puhui radiopuhelimiin ja käytti sysimustia aurinkolaseja. Hengenvaara oli käsin kosketeltava.
Kun törmäsin Rickyyn miesten vessassa, ymmärsin, että olin mennyt merta edemmäs kalaan. Viikon lopussa pakkasin kamppeeni ja tilasin taksin. Kun kävelin ovesta, Jassu näytti keskisormea. Kajaalit valui pitkin poskia.
***
Nyt me asutaan Rickyn kanssa yhdellä Karibian saarella. Perheeseen kuuluu kynnykseltä löytynyt kulkukoira ja kaksi yksimunaista hombrecitoa. Täällä ei tunneta tasa-arvoista avioliittolakia, mutta vuokrakohtu hoituu, kun on tarpeeksi massia.
Matka oli hyvin erilainen kuin Paulon kanssa. Perille päästäkseni kävin kassan kautta, mutta tällä kertaa maksoin omasta pussista, ja ostokset on omia. Camino ei ole Paulon sanoittama, vaan omin jaloin askellettua.
H.C: Yhdestä ääripäästä toiseen ja vieläpä seitsemän mailin saappaat jalassa. Suunta on oikea, mutta tahti aivan liian nopea. Sä olet hypännyt yli kaikki välivaiheet, jotka kuuluu yksilön kehityskertomukseen. Ei Jakomäen sivukirjastosta ponnisteta Karibialle, ei ainakaan ilman useampaa välilaskua. Kertomuksesi on kuin skootteri, johon on asennettu Lamborghinin moottori. Ukko Jumala tekee työt puolesta, Compostelaan ajetaan sähköisellä tandemilla eli siis fuskataan. Ei kovinkaan uskottavaa, eikä varsinkaan moraalisesti suotavaa. Autenttisessa tarinassa kerrotun pitää vastata elämän lainalaisuuksia. Helpot ja nopeat käypäratkaisut voi unohtaa.
Ja mitä tulee Jasmiinaan; se on hahmona liian mitäänsanomaton, jotta sen voisi parittaa päähenkilön kanssa. Vastakohtaisuus ei saa olla profiililtaan liian jyrkkää. Muuten se hylkii toista kuin kaksi samanmerkkistä magneetin napaa.
AINA: Taisit lukea tarinasta vain valitut palat. Voin kertoa, että Jassu poistui juuri takaovesta ja päähenkilö tarpoo pää paketissa pitkin caminoa. Oliko sulla muita ehdotuksia?
H.C: Hidasta tahtia, kokeile vaihtoehtoista. Tee syrjähyppyjä, riko tietoisesti kieltä ja konseptia. Vaihda maata ruudusta herttaan. Siitä saattaa poikia vähintäänkin jotain positiivisella tavalla poikkeavaa. Ja jos oikein onnistaa, lopputulos voi olla elämää suurempaa.
AINA: Okei, otetaanpa alusta.
Ekan Sörkan rundin päätteeksi sain tokan Stadin boxin Jakiksesta. Ensimmäiset viikot vapaaherrana meni jonkinasteisessa huumassa, mutta pian yllätin itseni ajattelemasta, että vapaus on yliarvostettu asia. En osannut toimia sen puitteissa. Nauroin ääneen, kun tajusin, että mulle oli käynyt laitostuneen klassinen, josta sosiaaliohjaajat jaksoi varoitella kyllästymiseen saakka. Talvi oli yhtä paskamainen muurin sisällä ja sen ulkopuolella, mutta kevään myötä alkoi tuntua, että sain omassa elämässäni jalansijaa kukkaan puhjenneen Subutex-bisneksen muodossa.
Nappikauppaa pyöritettiin kahden miehen voimin. Tiimin toiseen osapuoleen, Peteen, mä olin tutustunut aikoinaan Tallinnanaukiolla, kun se yritti myydä mulle Malluksi naamioitua mahorkkaa. Puristin sitä pillistä, kunnes sain säälifiboja, ja jonkun kieron kohtalon johdattelemana meistä tuli frendejä. Lusittiin samaan aikaan, vaikkakin se vapautui hyvissä ajoin ennen mua. Sörkan vuosina meillä oli sukset ristissä. Siviiliin päästyään se yritti lämmitellä välejä, mutta lämpenemiseen meni omalta osalta pitkään. Mulla oli vaikeuksia sulattaa Peten laulajan lahjoja. Olen oppinut ajattelemaan, että vasikka ei ole lemmikki, vaan teuraseläin, joka tulee lahdata. Kerran käytin fyysistä puhetta, sitten sääli sai yliotteen kostajasta. Aika teki tenät ja oltiin taas hyvää pataa.
Pete oli syntyperäinen itisläinen. Sen mutsi oli saanut sen alaikäisenä, eikä faijasta ollut tietoa. Sen seurauksena Pete vietti lapsuutensa lastarissa. Mä taas kasvoin vuokrakasarmissa Puotilassa. Mutsi teki usein yövuoroja Fasun leipomossa ja jeesusteli vapaalla. Meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa. Faija teki hanttihommia raksalla ja kumosi viikonloput kippoa kantakuppilassaan, kunnes heitti keski-iässä lusikan nurkkaan. Mun lapsuudessa sillä oli pieni botski, jolla käytiin kalassa. Sitten sekin myytiin velkojen panttina, eikä meillä sen koommin ollut yhteisiä harrastuksia. Systeri oli olemassa jo pari vuotta ennen mua. Se otti hatkat heti kun kynnelle kykeni. Mä muutin sen jälkimainingeissa himasta, ja ehdin asua jonkun aikaa Jakiksessa ennen ekaa kakkua. Kun pääsin siviiliin, sain entisen naapurista uuden boxin. Pete puolestaan palasi oman rundinsa päätteeksi itään, mutta pisti saman tien paperit Stadille vetämään. Puolen vuoden sisällä siitä se sai vaihdossa kämpän kaseilta, ja niin me oltiin taas samoilla tonteilla.
Peten muuttohaluihin vaikutti suuresti muutamat pahamaineiset hemmot, joille se oli velkaa. Epäonnekseen se uskotteli itselleen, että muuri idän ja koillisen välissä oli yhtä korkea ja paksu kuin aikanaan Berliinissä. Siperialle lankesi tälläkin kertaa opettajan osa. Pete sai velkojilta kylmää kyytiä siinä mittakaavassa, että matkalla Tölikkään pillit soi katolla, ja varahappi virtasi maskin kautta pullosta.
”Koskaan kuullut ojasta ja alikosta?” kysyin Peteltä, kun istuttiin Pohjanpojassa iltaa.
Vastaus oli pelkkää nyökyttelyä ehkä siitä syystä, että runnellun leukaluun takia sen oli vieläkin vaikea puhua.
Pohjanpojasta tuli meidän uusi olkkari, jossa istuttiin iltaa aamuun ja toisinaan aamusta saakka. Varsinkin terassikauden aikana vuorokaudet venyi pituutta. Persaukisuus oli ainainen riesa, mutta keskinäinen YYA piti huolen siitä, että pysyttiin eineksissä kuun loppuun saakka. Kun fatta kiristi vyötä, Hurstin putiikista sai puuttuvan. Kerran bongasin mutsin leipäjonon etuosasta. Kaivoin taikkuReibanit kassista ja vedin lipan kiinni otsaan. Sen jälkeen syynäsin jonon joka kerta tarkkaan.