Kustantaja: BoD – Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD – Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN: 978-952-330-789-6
Pirjo
vanhemmat ja sisarukset
Nuoren Voiman Liitto:
Veera Koivaara
Pia Hyttinen erinomaisista ehdotuksista
Johannes Lahtinen
Sirpalle...
Seuraava tarina on täysin mielikuvituksen tuotetta.
Kaikki henkilöhahmot, tapahtumat ja paikat ovat
kirjailijoiden luomia sekä keksimiä.
Mitäpä muuta ne voisivatkaan olla, koska tapahtumat
sijoittuvat noin neljän vuoden päähän, tulevaisuuteen…
(Asiavirheet ja virheet yleensä ovat pelkästään minun (HB), ja ne myöntäisin,
mikäli tarinalla olisi jotain tekemistä todellisuuden kanssa.)
Life… It is a Tale told by idiot,
full of sound and fury,
Signifying nothing.
Willliam Shakespeare, Macbeth (5. näytös)
Kesäilta oli pohdiskeleva ja pitkämielinen, silminnähden suopea. Taivaankansi leijui korkealla ja keli helmeili kirkkaana. Ensimmäiset yksinlennot pyrittiin järjestämään aina optimiolosuhteisiin. Valkosiipisen ja kaksipaikkaisen K-2 - purjekoneen vieressä nuori poika ripusti jännityksestä vapisevin käsin laskuvarjorepun selkäänsä ja nyki hihnojen kiinnitykset tiukalle. Tyytyväisenä varmistuksiinsa hän könysi pitkäsiipisen aluksen ohjaamon etumaiselle istuimelle. Takapenkki jäisi nyt tyhjäksi.
Nuorukainen toisti keskittyneesti samat ohjaamorutiinit kuin aiemmillakin lennoilla, mutta nyt omatoimisesti ja ilman ohjeita. Turvavyöt kiinni, kiristys. Kuomu alas ja lukitusvivun asennon varmistus, korkeusmittarin kalibrointi nollatasoon ja lopuksi yleissilmäys ohjaamossa.
Katse vasemmalle siivelle, jonka kärkeä kannatteleva oppilastoveri varmisti käsimerkeillään yksinlentäjäkokelaan ohjaussauvan sekä polkimien ohjainpintojen ääriliikkeet. Päätteeksi ilmajarrujen nosto ulos ja piilotus takaisin siipien suojaan.
Kuusitoistavuotias sydän takoi rinnan alla jännityksestä, mutta samalla malttamattomuudesta päästä matkaan. Pystyyn nostettu peukalo oli merkki lähtövalmiudesta. Opettaja oli siirtynyt kauemmas ja taustajoukkoihin – tämä hetki oli yksinomaan ensilennolle lähtijän omaisuutta. Ainutlaatuinen hetki ikuisuudessa. Muovikuomun alla oppilaan katse tarkentui edessä olevaan ylätasoiseen potkurikoneeseen eli ”hinuriin”.
Vetokone oli sinivalkoinen Cessna 172 Skyhawk. Sitkeä ja tehokas nelipaikkainen potkurikone. Huomattuaan hinattavansa lähtövalmiuden Cessnan pilotti hissutteli koneiden välisestä oranssisesta vetoköydestä löysät pois.
Purjekone nytkähti kevyesti eteenpäin ja nokkakisko rasahti vasten asfalttia. Valmista lähtöön. Rutiinien tunteminen teki puheyhteydestä tarpeettoman. Lentoradio supatteli itsekseen universumin alkuhetkistä.
”Hinurin” kierrokset kohosivat ja sitkeä moottori möyri lähtöhaluja. Pakokaasupöllähdys toimi lähtölaukauksena. Potkurin puhuri ravisutti purjekoneen kevytrakenteista kabiinia. Vetoköysi nykäisi K-2:sen liikkeelle ja kävelyvauhtiin.
Vauhti kiihtyi nopeasti.
Purjekoneen yksittäinen kumipyörä rallatti epätahtisesti rullatessaan pitkin asfaltin pintaa. Koneen toista siipeä kannatteleva oppilastoveri juoksi rinnalla hetken täyttä vauhtia, irrottaen otteensa ja jättäytyen jälkeen huohottaen tiukasta spurtista. Purjekoneen siivet kantoivat ja kone keveni. Ohjainpinnat purivat ympäröivään ilmavirtaan.
Hetkeksi nuorukaisen oikean käden ote ohjaussauvasta tiukkeni, kun epävarmuus yritti vallata ajatuksia. Hän kuitenkin tiesi osaavansa tämän, hän tiesi hallitsevansa koneensa. Liikkeet olivat sulautuneet jo osaksi hänen syviä vaistojaan. Lentokonetta piti ohjastaa varmasti ja luottavaisesti. Päättäväisesti, mutta hellästi. Vain silloin mekaaninen lintu tottelisi pilottinsa jokaista ajatusta nöyrästi.
Niin oli opettaja untuvikkojaan opastanut.
Ohjaussauvan kevennys, hiuksen hieno veto taakse ja kone erkani kiitotiestä. Kumipyörän rallatus lakkasi muutaman tyhjän kierroksen jälkeen. Purjekone liiti halki ilman vaikkakin vain metrin parin korkeudella maasta. ”Hinuri” keri lisää vauhtia omaan nousuunsa.
Lentäjäkokelas ohjasi konettaan nyt itse. Kukaan ei ollut avustamassa tai korjaamassa erheitä. Hän oli itse oman kohtalonsa ohjaksissa. Ei apupyöriä, ei neuvoja. Vain napanuora, joka veti nuorta lentäjää sekä hänen metallista ja kankaasta rakennettua lintuaan kohden taivaan lakea.
Pojan yllätykseksi koneen käskyttäminen olikin helppoa. Vaivatonta. Ajatus, joka huomaamatta siirtyi ohjaussauvaan ja polkimiin, mistä seurasi koneen kuulias vaikkakin laiskahko liike.
Hetkeä myöhemmin ”hinuri” ponkaisi kiitotieltä ylös purjekone köyden päässä uskollisesti seuraillen. Purjekoneen ohjaaja hymyili nyt koko naaman leveydeltä. Sydän jumputti jännityksestä ja puhtaasta, kirkkaasta onnesta.
Vapaana, melkein.
Kiipeäminen irroituskorkeuteen eli noin kuuteen sataan metriin kesti lyhyitä minuutteja. Vaikka nuorukainen oli keskittynyt pitämään vetokoneen telineiden pyörät oikeaoppisesti horisontissa, ehti hän jo ihailla ympärillä avautuvaa maisemaa. Samaa näkymää, jota hän oli katsellut opettajan paikkaillessa takaistuimelta hänen käsialaansa, mutta nyt jollakin tavalla muuttunutta. Laajempaa, isompaa, komeampaa, rikkaampaa. Täydellisempää. Sillä hetkellä maailman reunat olivat peräytyneet selvästi taemmas.
”Hinuri” heilautti siipiään vedon päättymisen merkiksi ja pilottikokelas nykäisi köyden vapautuskahvasta. Sievä nyökkäys ja loiva kaarto vasemmalle. ”Hinuri” pudottautui oikealle siivelleen ja katosi näkymättömiin.
Lentäjäoppilas oli nyt täysin yksin ja omien siipiensä varassa. Ei, hän ei ollut enää lentäjäoppilas vaan lentäjä. Pilotti. Yhtä tuulen ja lintujen sekä maailman järjestyksen kanssa.
Koko universumissa ei ollut tunnetta, jota olisi voinut verrata tuohon hetkeen. Pitkät siivet kantoivat nuorta poikaa iltataivaan halki tuulen voimalla. Maailman elementtien voimalla ja hänen omien taitojensa ansiosta. Sillä hetkellä tuore purjelentäjä oli päättänyt tulevaisuutensa. Jonakin päivänä hänestä tulisi oikea pilotti, ammattimainen pilotti.
Paras ja pystyvin.
Lentämisestä tulisi hänen elämänsä. Hän tiesi, että vain taivaalla hän todella oli elossa.
ЧТО – Tšto?
Joko viimein?
Metsän ja pihamaan rajalla, keskellä ajotietä seisoi tumma hahmo. Olennon kasvot peittyivät pään peittävän hupun syviin varjoihin. Aamu oli vasta aukeamassa, pihapiiri vielä hetken hämärän ja usvan määrittelemätöntä valtakuntaa. Taivaanrannan ujo kajo kieli auringon piilottelevan horisontin takana. Alueen eläimistö torkkui ja ympäröivä maailma oli hiljainen.
Olennon ääriviivat piirtyivät epämääräisinä vasten kuusimetsän lohduttomia varjoja. Maausvan homeisenharmaa harso kätki hahmon jalat näkyvistä. Näytti kuin tämä olisi leijunut ilmassa.
Ilmestys ei liikkunut eikä pitänyt ääntä.
Oliko Kuolema jo viimein vaivautunut hänen vuokseen?
Ei. Ihmisen äpärä pihamaalla tapitti ja odotti.
Vanhus oli huomannut pihamaalle kuulumattoman hahmon ohittaessaan tuvan pölyisen ikkunan. Oliko vieras seisoskellut ulkona kauankin? Hän raotti ikkunan ohutta ja haprastunutta pitsiverhoa nähdäkseen paremmin ulos. Ei hän uskonut aaveisiin tai haamuihin. Ei yliluonnollisiin tai järjettömiin sepitteisiin. Ei, vaikka joskus epäilikin, että rajan taakse vasten tahtoaan pakotetut sielut toisinaan yrittivät kurottaa takaisin pelkästään hänen takiaan. Hänen syntiensä tähden. Hänen aaveitaan olivat menneiden aikojen valinnat ja tekemättä jääneet teot.
Hän tarkensi katseensa muukalaiseen.
Kaksi hämyistä varjoa vastakkain. Toinen sisällä tuvassa, toinen ulkona pihamaalla. Odottaen oikean hetken avautumista. Maailman rattaiden naksahdusta.
Usva haihtui ja yön hämärä luikki metsän suojaan. Hoitamattoman nurmikon kaste taittoi ja singotti auringon ensisäteitä. Olennon ääriviivat terävöityivät. Enää hahmo ei ollut millään tavalla mystinen. Tämä oli selvästi mies, vaikka parinkymmenen metrin päästä erityisiä yksityiskohtia ei voinutkaan erottaa. Veryttelypuvun huppu oli vedetty pään yli eteen lipaksi ja varjosti uhkaavasti kasvoja. Seisoma-asento kuitenkin paljasti, että vieras aprikoi. Aivan kuin tämä yrittäisi päättää tullako sisään vai houkutellako asukas ulos. Vieraan kädet olivat kaivautuneet syvälle hupparin taskuihin. Mahtoiko toinen käsi puristaa pistoolin kahvaa?
Aseet hän tunsi eikä niitä pelännyt.
Tuvan ikkunan himmeä lasi oli vanhaa ja täynnä ilmakuplia, mikä taivutti valoa synkille sateenkaaren väreille ja sai paikalla seisovan hahmon aaltoilemaan ja valumaan aavemaisesti. Oliko se kävellyt päätieltä tänne? Sillä täytyi olla jotain tähellisen tärkeää asiaa hänelle. Tuskin se mikään turisti oli? Tai eksynyt.
Mitä tuo mies hänestä halusi?
Harva halusi enää olla missään tekemisissä vanhuksen kanssaan. Eivät nekään, jotka tunsivat ja tiesivät hänet. Eivät edes vähäiset sukulaiset. Pihalle hän ei menisi, ellei tulisi todellista tarvetta. Poliisille ei soittaisi. Jos tuo oli tullut tänne hänet tappamaan, niin tehköön sisällä. Tai livetköön matkoihinsa. Jos uskaltaa sisälle, niin voisi piruuttaan, vaikka sitä hommassaan avittaa. Ei hän omaa loppuaan pelännyt. Ei pelännyt.
Ei hän ollut elossa Jumalan armosta, eikä Kuoleman huolimattomuutta. Hän oli elossa oman sitkeytensä ja päättäväisyytensä ansiosta ja tekojensa, jotka tietämättömät nyt määrittelisivät petturuudeksi ja julmuudeksi. Kuoleman esikarsinassa ei ollut vääriä päätöksiä. Oli vain valintoja, joita – jos oli todella onnekas – voisi myöhemmin katua.
Ei hän pelännyt ikihiljaisuutta tai kaikkeuden jäädyttävää huutoa.
Hän oli nähnyt ja kohdannut kärsimystä ja kuolemaa useamman ihmiselon verran. Toiminut kuolemanenkelin avustajana. Tehokkaasti ja epäröimättä. Läheltä seurannut, kun tuntematon sielu riuhtaistiin irti ja jäljelle jäänyt jäte viskattiin sivuun, pois.
Ei hän loppuaan pelännyt. Ei enää. Kuolema oli pimeydessä ja salassa toimiva pelkuri. Eikä Jumala ollut toimissaan yhtään rehellisempi. Kumpikin toimivat välikäsien kautta, ottamatta todellista vastuuta tapahtumista. Hän tiesi sen nyt. Hän oli yksinkertaisesti kyllästynyt elämään. Eikö tämä jo riittäisi? Eikö vuosia ollut vyön alla aivan tarpeeksi? Eikö olisi jo hänen vuoronsa? Jos muukalainen oli sillä toimella, niin ehkäpä hänen pitäisi jouduttaa asiaa.
Hän raotti ikkunaverhoa uudestaan. Siellä se tökötti aprikoiden kuin parin metrin korkeudelta granaatin kylkeensä saanut petäjä. Vaiti ja liikkumatta. Jotain se odotti.
Hitto, että häntä korpesi tällainen. Näille nykynuorille piti kaikki kantaa eteen ja pureksia valmiiksi. No, olkoon. Tehdään niin! Hän veti saappaat jalkoihinsa ja kolisteli ulos pihalle.
Muukalainen oli viimein lähtenyt.
Se oli kääntynyt kannoillaan pettyneen näköisenä ja paennut puolijuoksua ajoväylää myöten autolleen. Hän kuuli pelin murahtavan vihaisesti käyntiin tien päässä.
Tyhjiin käsin muukalainen lähti, melkein. Oli vetänyt hupparinsa taskusta pistoolinkin ja sen synkällä silmällä osoitellut häntä. Häntä! Mutta ei se nulikka ollut tullut häntä tappamaan. Ei ollut. Saakelin pelkuri. Perhana!
Uhkailemaan. Uhkailemaan!
Onneton tolvana. Luuliko se tosissaan, että hän sellaisia värkkejä pelkäsi? Nuoret turhakkeet, ne mitään tienneet! Siinähän luikki takaisin pikku vaimonsa ja lastensa luo piiloon. Suuri ja urhea. Kyllä hän huomasi, mikä muukalainen oli. Ei näillä maanpäälliseen paratiisiin tottuneilla voinut olla mitään käsitystä siitä, mitä joskus oli jouduttu tekemään ja kestämään selvitäkseen hengissä. Mitä hän oli joutunut kokemaan. Mitä hän oli joutunut tekemään ollakseen vielä elossa.
Ei ollut tämän ajan eläjillä todellista käsitystä kauheuksista.
Kapteeni Ari ”Susi” Kvarnström antoi oikean kätensä liikahtaa ohjaussauvalla. Suomen ilmavoimien hopeanharmaa F/A-18C Hornet kallistui laiskasti vasemmalle siivelleen suorittaakseen laajan lähestymiskaarron Siilinjärven Rissalan lentokentälle. Myöhäisen illan punaista puhkuva aurinko liukui piiloon hävittäjän kaksoispyrstön taakse ja Kvarnström nosti lentokypäränsä aurinkosuojaa pari senttiä ylemmäs. Keli oli kirkas ja melkein tyyni - ihanteellinen visuaalilähestymiselle.
Kvarnström tiesi olevansa oman tulevaisuutensa puikoissa. Hänen kohtalonsa määräytyi hänen omien tekemisiensä ja valintojensa perusteella. Hän pelasi vain omien sääntöjensä mukaan ja hän tiesi, kuinka aika avautuisi edessä. Hän oli oman elämänsä ohjaksissa.
Eikä hän tehnyt virheitä.
Lentokoneen etuvasemmalla ja alaviistossa näkyvä suurtehovalojen reunustaman kiitoradan kynänohut asfalttiviiva erottui tummanvihreän niemen keskeltä selkeästi kuin jättövana pilvettömältä taivaalta. Rissalan lentokenttä oli Juurusveden piirittämä melkein kaikilta sivuiltaan. Laskeutuminen kentälle oli verrattavissa laskeutumiseen saarelle tai valtavalle lentotukialukselle.
Kapteeni Kvarnströmin työura päättyisi Suomen ilmavoimien palveluksessa muutaman kuukauden päästä. Tämä siirtolento oli yksi hänen viimeisistään ja hän oli nautiskellut lyhyen reitin Tikkakoskelta Rissalaan. Yhdysvaltalaisen Boeingin valmistama kaksimoottorinen jokasään laivastohävittäjä ja rynnäkkökone Hornet pystyi laskeutumaan, kuten useimmat nykyaikaiset lentokoneet, täysin automaattisesti. Järjestelmän ollessa käytössä pilotti seurasi tietokoneiden virheetöntä toimintaa kuin Lotto-arvonnan tyhjäkatseinen virallinen valvoja. Kapteeni Kvarnström ei ollut matkustaja omassa koneessaan. Hän itse suoritti lentoonlähdöt ja laskeutumiset kuten suunnistamisenkin. Hänen lentohaalarinsa vasemman reiden ikkunallisessa taskussa oli taitettuna perinteinen paperikartta, josta pilotti pystyi tarkistamaan paikkansa lentoreitillä. Hänelle hävittäjän tietojärjestelmät, niin pystyviä kuin olivatkin, olivat vain apuväline ja välttämätön paha.
Kvarnström tiesi, että osa nuoremmista, juuri kelpoisuuden saaneista piloteista, hyödynsivät automatiikkaa sen täydessä kapasiteetissa niin, että vain ”koiratappeluissa” he itse todella lensivät konetta. Kvarnströmin mielestä moinen käytös oli pahinta laiskuutta ja kostautuisi aikanaan lyhytnäköisille noviiseille. Ilmiön leviäminen ja yleistyminen vahingoitti pilotteja ammattiryhmänä – vain typerys luovutti kontrollin vapaaehtoisesti. Ei siis ollut ihme, että osa poliitikoista halusi lentäjät pois ohjaamoista ja kalliiden hävittäjäkoneiden tilalle huomattavasti edullisempia droideja, kauko-ohjattavia lennokkeja.
Tietokoneet olivat epäilemättä nopeampia ja tarkempia kohteen löytämisessä ja tunnistamisessa sekä hävittämisessä, mutta Kvarnströmin mielestä algoritmeilta puuttui ilmataistelussa elintärkeä ominaisuus: halu tappaa viholliskohde. Tuhota se täydellisesti, vaikka oman säilymisen uhalla. Ominaisuus, joka oli osa jokaista todellista hävittäjäpilottia - nälkäisenä saalistavan eläimen vaisto.
Kvarnström ei omana aikanaan sallisi moista muutosta tapahtuvaksi ja hän oli tehnyt mielipiteensä enemmän kuin selväksi valintakomitean jäsenille, minkä johdosta hän oli saanut osakseen ylenkatseita ja jatkuvaa käännytystyötä. Hänet oli kategorioitu ”hankalaksi tapaukseksi.
Kuopion lentoasema (IATA: KUO, ICAO: EFKU) sijaitsi Itä-Suomessa, Siilinjärven kunnan eteläosassa ja 14 kilometriä Kuopion keskustasta koilliseen. Suomen itärajalle oli kentältä matkaa linnuntietä noin 150 kilometriä. Oltiin Suomen leveimmällä kohdalla, Suomineidon lantion seudulla. Lentokenttää käyttivät sekä siviili- että sotilaskoneet. Jakaminen ja yhteiskäyttö olivat köyhän maan yleinen tapa.
Rissalassa sijaitsi ilmavoimien Hornet-hävittäjien ”pääpesä” eli Hävittäjälentolaivue 31. Laivue koostui neljästä lentueesta: Esikuntalentueesta, 1. ja 2 lentueesta sekä Yhteyslentueesta. Vuodesta 2015 lähtien lennosto oli ollut Suomen ilmavoimien suurin yksikkö. Kvarnström ja hän ohjaamansa Hornet HN-406 kuuluivat 1. lentueeseen, Suomen ilmavoimien ”Ykkösnyrkkiin”.
Karjalan lennostoon kuului yli puolet koko Suomen Hornet-kalustosta. Loput hävittäjistä oli sijoitettu Rovaniemelle. Näistä kahdesta pisteestä hoidettiin Suomen ilmatilan valvominen rauhan aikana. Kvarnström piti Rissalasta paikkana kuten lentäjät yleensä. Siellä oli hyvät suojatilat sekä harjoitusalueet. Siksi hän oli aikanaan muuttanut tänne perheineen ja rakennuttanut omakotitalon Virussalmen rannalle.
Kvarnström oli lähestynyt lentokentän ilmatilaa koillisesta ja kiersi nyt laajalla lännen puoleisella kaarella alueen ympäri päästäkseen kiitoradan eteläisen liukupolun päähän. Huomaamattomalla ohjaussauvan liikkeellä Kvarnström suoristi koneensa loppuli’un ”suppiloon”. Vetämällä kaasukahvaa taaksepäin hän vähensi moottorien tehoja. Kone asettui täsmälleen laskeutumispolun keskelle ja oikealle korkeudelle - Kvarnström vilkaisi kiitotien vieressä töröttävien liukukulmajärjestelmän valojen värejä lähinnä muodon vuoksi. Valkoiset kuten pitkin.
Lähilennonjohto eli ”Torni” oli jo aiemmin antanut Kvarnströmille luvan edetä omaan tahtiin. Tähän aikaan illasta oli yleisesti vähän liikennettä. Kvarnströmin pitäisi kuitenkin ilmoittaa telineiden ulosottaminen ennen finaalia.
Horisontin taakse pudottautuvan auringon hehku värjäsi silmän räpäyksen ajaksi kiitotie koko pituudeltaan tumman punaiseksi. Yhtä nopeasti hehku haalistui ja hävisi kuin virtaavaan veteen sekoittuva veri. Lentokoneen alla viilettävän maaston väripaletti laimeni sotkeutuessaan illan syvenevään harmauteen. Maailma vieri hävittäjän alla ääneti ja vääjäämättä. Pilotin kypärän sisälle kuului juuri ja juuri tehokkaiden suihkumoottorien rauhoittava ulina. Koneiden käymisen pystyi varmasti havaitsemaan vain mittariston vasemmalla alakulmassa sijaitsevasta Engine Satus Display:stä eli ESD:stä. Kvarnström antoi jälleen kerran silmiensä pyyhkäistä nopeasti kolmen lento- ja suunnistustietoa pursuavan DDI-näytön yli. Lähestymisstatus OK.
Kahden valtavan suihkumoottorin tasainen ja matala taustajyrinä säteili runkoa pitkin heittoistuimen lävitse selkärankaan sekä pilotin sisuskaluihin. Tuo metallinen ”kohina” oli merkki valtavasta voimasta, joka oli lentäjän käytettävissään, kun ja jos hän sitä halusi tai tarvitsi. Happiletku, turvavyöt ja radiopiuha yhdistivät lentäjän ja koneen toimintayksiköksi. Taivaalta pudottautui kohden lentokenttää hävittäjäkone, joka oli osaksi metallia ja muovia ja osaksi lihaa sekä luuta.
Ari Kvarnström oli lentäjä sydämeltään, mutta sotilas ammatiltaan. Hänen tehtävänsä oli kuljettaa aseita - luoteja, raketteja sekä pommeja – annettuihin koordinaatteihin ja tuhota kohde. Se oli hänen todellinen työnsä. Jopa työpaikan ”toimistotuoli” eli heittoistuin oli panostettu. Hävittäjälentäjät ahersivat kirjaimellisesti istuen räjähdyspanoksen päällä.
Sotatilanteessa hävittäjän ainoa tehtävä oli lastatun asehyötykuorman kuljettaminen kohteeseen vihollisen ilmapuolustuksen lävitse ja todellisessa taistelutilanteessa lentokoneen elinikä mitattiin minuuteissa, kuten usein myös sen pilotin. Koulutuksessa ammatin varjopuolia (kuten termi kuului) korostettiin useaan otteeseen. Lukuisat psykologiset tarkastukset pitivät huolen, että hävittäjän ohjaamossa istuva henkilö oli täysin tietoinen silmukasta, jonka oli sovittanut kaulansa ympärille. Silti yhdenkään maan ilmavoimilla ei ikinä ollut pulaa hävittäjäkoulutukseen hakijoista. Niin oli myös Suomessa ja siksi kapteeni Kvarnström ja hänen lentäjätoverinsa olivat etuoikeutettuja. He saivat lentää maailman tehokkaimmilla ja tappavimmilla laitteilla, mikä oli edelleen usean nuoren miehen sekä naisen unelma. Ainakin se oli ollut Ari Kvarnströmin unelma siitä lähtien, kun hän oli pikku poikana nähnyt ensimmäiset Hawkharjoitushävittäjäkoneet lentonäytöksessä Tikkakoskella. Silloin, reilu kolmisenkymmentä vuotta sitten, unelma oli saanut alkukipinän, joka muutama vuosi myöhemmin oli syttynyt kunnon roihuun.
Vahempia oli pitänyt taivutella, mutta hän oli löytänyt oikeat sanat. Hän muisti edelleen elävästi ensimmäisen yksinlentonsa, kun parinkymmenen teoriatunnin ja kymmenkunnan harjoituslennon jälkeen lennonopettaja oli viimein todennut oppilaansa kyvyt riittäväksi ja päästänyt tämän yksin iltataivaalle mukanaan vain omat tietonsa, taitonsa sekä intohimonsa lentää. Ari Kvarnström oli ollut silloin 16-kesäinen malttamaton kolli ja kesäisen purjelentokoulun oppilaskourallisesta innokkkain.
Kvarnström hymähti aivojen syvyyksistä kohonneelle muistikuvalle. Hänen kätensä olivat täriseet, mutta eivät pelosta eikä epäröinnistä, vaan epävarmuudesta. Jos jokin outo tapahtuma estäisi häntä lähtemästä lennolle. Tekninen vika tai sään yllättävä muuttuminen. Onneksi niin ei ollut tapahtunut. Sen hetken jälkeen Ensimmäisiä Kertoja oli ollut tietysti useita muitakin. Tie oli ollut täynnä haasteita ja satunnaisia esteitäkin, joista tärkeimpänä oli ollut lentoreserviupseerikoulun tiukkojen testien läpäiseminen. Sisukkuudella ja määrätietoisuudella hän oli saavuttanut päämääräänsä. Korkeimmalle, mihin Suomessa yleensä oli mahdollista - Ilmavoimien hävittäjälentäjäksi. Parhaimmaksi heistä kaikista.
Ari Kvarnström tiesi olevansa paras kaikista.
Hän teki jälleen vähäisen korjauksen lähestymiskulmaan. Tiedostamaton ajatus muuttui ohjaussauvalla lepäävän käden olemattomaksi liikkeeksi ja jalkojen polkimen painallukseksi. Hornet vajosi taivaalta kohden kotiaan kuin hopeinen nuoli maaliinsa. Ilmajarrujen hetkellinen ulosotto hidasti vauhtia entisestään.
Lentokone oli tällä kertaa ”sileä” eli ulkoisissa ripustuksissa ei ollut lisäpolttoainesäiliötä eikä edes leikkiaseita – todellisten aseiden muotoisia, mutta täysin vaarattomia laitteita. Kvarnström tunsi koneen kepeyden ohjaussauvassa. Kone oli halukas ja innokas ottamaan vastaan hänen komentonsa. Keikka oli ollut siirtolento, mutta lyhyellä kiertotiellä. Rajavalvonta oli ilmoittanut tarkistettavasta tutkakohteesta, haamusta. Suomen ilmatilaa loukattiin keskimäärin kolme kertaa vuodessa. Puolet näistä loukkauksista oli venäläisten koneiden aiheuttamia ja niin sanottuja ”pimeitä lentoja”.
Kapteeni Kvarnström oli suorittanut silmämääräisen sekä perusteellisen tutkaetsinnän annetuissa koordinaateissa, mutta ei ollut löytänyt mitään erikoista. Tarkistuslento oli osoittautunut tyhjäksi. Sellaisia sattui lähes jokaisen lentäjän kohdalle toisinaan, mutta ilmoitukset piti aina käydä katsomassa. Varmistuslentoja.
Hornetin kahden moottorin tehojen vähetessä Kvarnström pystyi aistimaan jo maan läheisyyden. Oli kuin painovoima olisi viimein kyllästynyt odottamaan ja repi hävittäjää päättäväisemmin maata kohden.
Purjelentokoneissa ei tietenkään kuulunut moottorin ääntä. Ei muuta kuin kannattelevan ilman suhina koneen ympärillä sen etsiessä reittiä koneen pintojen ympäri. Tuulen suhina, joka oli ominaista pienemmille lentokoneille sekä autoille, ei hävittäjän ohjaamossa tiukan kypärän sisälle juurikaan kuulunut. Tavallaan tunne oli aavemainen, epätodellinen. Yhtä aavemaista oli tieto, että pilotin ja lentokoneen ohjainpintojen välissä olivat tietokoneet ja kymmeniä järjestelmiä välittämässä komentoja sekä muuttamassa hävittäjän lentotilaa. Kvarnströmin ilmailu-uran alun purje- ja potkurikoneissa oli käsien ja jalkojen sekä siivekkeiden ja peräsimien välissä vain tankoja, vaijereita, vipuja ja saranoita. Vain hengetöntä mekaniikkaa – ei sähköä, ei koodia, ei kaikkivoivasta ja supernopeaa keinoälyä.
Kapteeni käänsi kabiinin ilmanvaihtoa suuremmalle. Lasi ei saisi huuruuntua laskeuduttaessa alemmas ja lämpimämpään ilmaan. Kvarnström tarkisti ilmanopeuden. Kypärän HUD:in vihreä luku näytti 250 solmua eli noin 450 km/h. Laskutelineiden ulosottaminen oli nyt mahdollista.
Hän lisäsi pykälän verran laskeutumissiivekkeitä, jolloin kone ravisteli itseään kuin märkä koira vettä turkistaan. Lentokoneen vauhti hiipui entisestään ja putoaminen jyrkkeni.
Kojelaudan vasemman reunan punapäisen vivun painallus sai hydraulipumput työntämään laskutelineet ulos. Epäsymmetriset kolahdukset lentokoneen alta kertoivat, että pyörät olivat lukittuneet paikoilleen. Kojetaulun kolme vihreänä palavaa ilmaisinvaloa vahvistivat telineiden tilan.
Kapteeni painoi radion tangenttia.
”Kuopio tower, this is HN-406. Gear down. Ready for landing for runway 33.”
Rasahdus korvakuulokkeissa yhteyden avautuessa lentokentän lähestymislennonjohdon torniin.
”…selevä. Niihä tuo näkkyyki. Kiitotie kolome-kolome. Istutahan tyttö nätisti tonttiin. Puhaltelee hentosesti itärajan suunnalta. Ilmatila ja kenttä yksin teitin käytössä ihan laitoja myöjen. Rullaileha sitte rauhassa kotio. Näkkyyvät jo teikäläistä tuolla latalla vartoovan.”
Hornetpilottia huvitti tornin lennonjohtajan epävirallinen radiokeskustelu. Hän tunsi vuorossa olevan lupsakan savolaismiehen, joka vältti virallista keskusteluprotokollaa sekä ilmailuenglantia viimeiseen asti. Radioliikenne nauhoitettiin automaattisesti ja epäilemättä tämä saisi joka kerta toiminnastaan huomautuksen. Lennonjohtaja ei silti linjastaan lipsunut. Hän oli yksi legendoista ja kuului Rissalan vakiokalustoon. Epävirallisesta vastaanotosta johtuen kapteeni tunsi itsensä jälleen tervetulleeksi kotikentälleen.
Korkeusvaroitin hälytti matalasta lentokorkeudesta.
Kvarnström suoristi koneensa täsmälleen kiitotien suuntaiseksi ja vähensi edelleen tehoja. Kahden General Electric F404-GE-402 ohivirtausmoottorin kierrosten putoaminen värähteli selkärankaan asti. Ujellus vaimeni korvissa.
Hornet oli pilkulleen linjassa kiitotielle 33.
Maasto kohosi nopeasti vastaan. Kiitotien päämerkinnät vilahtivat sumuna siipien alitse. Maaefektin keventäessä konetta ja kapteeni vähensi lopujakin tehoja pois. Lentokone asettui optimiasentoon kiitotien keskilinjan päälle, nokka ylhäällä ja lyhyet siivet täsmälleen vaakatasossa. Nostovoima katosi ja Hornet pudottautui viimeiset sentit kohden vankilaansa. Päälaskutelineiden pyörien osuessa asfalttiin kuului tuttu ulvahdus, kun pieni määrä renkaiden kumia suli kiitotien pintaan. Tehovivulla lepäävä käsi nykäisi tehot tyhjäkäynnille. Turbiinien kierrosten nopea pieneneminen ravisutti jälleen konetta. Vauhdin vähetessä nokka vajosi alas ja etupyörä tapasi kentän. Hornet niiasi sievästi kuin kiitokseksi.
Jälleen maan kahleissa.
Kvarnström aktivoi NWS:n. Torni keskeytti ajatukset:
”Rullat maassa tolppa-tolppa jälkeen ehtoo yheksän.”
”Roger that. Landing at 9:11 pm. Thank You.”
”Sitä sammoo vaan ja öitä.”
Lähestyessä rullaustien risteystä hän painoi kevyesti jalkajarruja ja nopeus taittui verkkaiseksi kävelyvauhdiksi. Tornin kaikkinäkevien silmien alla Hornet kääntyi kohden ilmavoimien lentoalusten maavallein suojattua seisonta-aluetta sekä ripeästi taaksepäin kävelevää vihreähaalarisen apumekaanikoa. ”Apumeisseli”, virallisesti apulentomekaanikko, näytti tällä kertaa olevan nuori nainen. Valtion virallinen asuste eli löysä työhaalari ja lippalakki sekä isot oranssiset kuulosuojaimet piilottivat tehokkaasti kaikki piirteet. Kapteeni pohti mielessään, mitä mahtaisi paljastua noiden sukupuolettomaksi tekevien varusteiden alta. Kasvot näyttivät sieviltä ja lippalakin alta pilkotti sinne tänne villisti heilahteleva punertava palmikko.
Apumekaanikko muodosti käsillään merkin ”Pysäytä siihen” ja kapteeni jarrutti olemattoman liikkeen seisoksiin. Lentokone nyökkäisi kevyesti eteenpäin ja jäi paikoilleen. Toinen konetta vastaanottavista apumekaanikoista hävisi siiven alle sijoittamaan seisontakiiloja päälaskutelineen pyörän eteen.
Kapteeni aloitti moottorien sammutusprotokollan samalla, kun huomasi syrjäsilmältään siiven alla käyneen apumekaanikon työntelevän jo harmaita metallitikkaita kohden lentokoneen vasenta kylkeä. Kojelaudan napin tyrkkäys ja ohjaamon kuomu aloitti verkkaisen avautumisensa.
”Iltoja, oliko hyvä keikka?” Miespuolinen apumekaanikko oli tuikannut heittoistuimen varmistuspinnin paikoilleen ja asettunut istumaan toiselle kankulleen ohjaamon epätasaiselle metallireunalle ja nosteli jo avattuja turvavöitä taaksepäin. Kierrellessään happiletkun, radiopiuhan ja kypärän datakaapelin pikakiinnityksiä auki Kvarnström ehti harmitella, ettei se naispuolinen tullut avustamaan häntä ohjaamosta poistumisessa. Olisi voinut heittää jotain syöttiä kokeeksi.
Kapteeni käänsi päätään ja katsoi nuorta miestä tiukan kysyvästi.
Tämä oli hetken hämmennyksissä, kunnes viimein tajusi.
”…herra kapteeni.”
Puhuteltu käänsi huomionsa takaisin ohjaamon lennonlopetustehtäviinsä.
”Oli. Kyllä oli, kersantti.” Hakien ääneensä aavistuksen liian virallisen painotuksen hän jatkoi: ”Mikäs muuten oli kersantin nimi?”
Apumekaanikko piteli edelleen turvavöiden yläosia kapteenin olan takana odottaen, että tämä nousisi naftista ohjaamosta. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.
”Kersantti Karri Korpiaho, herra kapteeni.”
”Hm, kersantti Korpiaho. Et taida olla savolaisia?”
”En, herra kapteeni. Keski-Suomesta.”
”Jaaha, jaaha.”
”Oliko hyvä lento, herra kapteeni?”
”Kyllä, kyllä oli.”
”Siellä oli joku hämminki rajalla? Kuultiin radiosta kahviossa.”
”Pelkkä tarkistus, ei muuta.”
Kapteeni Kvarnström suvaitsi viimein nousta ylös ohjaamosta.
Kersantti tiesi, että Hornet oli ollut Tikkakoskella radiohuollossa ja kyse oli siirtolennosta takaisin Rissalaan. Kuopion ilmatilassa oli tullut ilmoitus, että Koivusuon luonnonpuiston lähettyvillä itärajaa valvovat tutkat olisivat havainneet jotain epäilyttävää. Tarvittiin ”silmät kohteessa” –vahvistus. Matkaa rajalle oli vain 150 kilometriä ja Hornet pystyi taittamaan tuon matkan reilussa viidessä minuutissa.
Koukkaus rajan pinnassa oli ollut kusireissu. Ehkä siksi kapteenien harmistuneisuus kuulsi miehen sanoista.
Kapteeni laskeutui tikkaat alas ja suuntasi rauhallisesti kävellen kohden hallirakennusta. Astuessaan sisälle halliin hän viimeiseksi vilkaisi pikaisesti koneen ympärillä häärivää naismekaanikkoa. Kannattaisiko yrittää?
Esko Ahon hallituksen puolustusministeri Elisabeth Rehnin päätös sallia asepalvelus myös naisille oli tuonut oman mukavan sivumausteensa vakiokapiaisten elämään. Kapteeni tiesi olevansa komea ja kyvykäs. Olihan todisteena pitkä historia onnistuneita kaatoja. Hän pystyi halutessaan pokaamaan naisen kuin naisen. Niinhän hän oli aikanaan saanut Noorankin, hänen vaimonsa. Kvarnström oli juuri saanut päivystysohjaajan kelpuutuksen ja juhliminen oli yhyttänyt hänet sekä Nooran. Alkuvuodet yhteiselämä oli ollut auvoista, koska Ari oli joutunut keskittymään ammatillisiin haasteisiin ja jatkokoulutukseen. Molemmilla oli silloin ollut omat työnsä ja omat harrastuksena sekä ystäväpiirinsä. Muutto Virussalmelle ja omakotitalon, unelmakodin rakentaminen, oli luonut kiintopisteen elämälle.
Toisen lapsen syntymän myötä Noora oli jäänyt pääasiallisesti kotiäidiksi ja Arin mielenkiinto suuntautunut työn ohella nuorempiin naisiin. Hurmurin taidot eivät olleet karisseet minnekään kertyneiden vuosien myötä. Pokaaminen ei edelleenkään vaatinut juuri yrittämistä, mutta tänä iltana hän oli poikkeuksellisen väsynyt ja kaipasi kotiinsa, omaan sänkyynsä nukkumaan. Ehkä toisella kertaa.
Kersantti tuikkasi pikaisen katseen poistuvan kapteeni selkään. Tuore kersantti pohti satunnaisen hetken vanhemman miehen äsköistä käytöstä. Kapteenista kiersi huhuja tukikohdassa. Osa melko ikäviäkin. Sotilaslentäjät olivat pääasiallisesti reilua porukkaa, mutta aina joukkoon mahtui joku pässi, joka oli olevinaan muita ylempänä. Muita tärkeämpi. Tavallaan ymmärrettävää, koska vaativassa koulutuksessa heille painotettiin yleistä paremmuutta muista ihmisistä. Heidän työnsä oli poikkeuksellista ja työvälinään yli satamiljoonaa maksava yliäänennopeudella etenevä aselavetti. Sellaisen puikoissa ihmisen piti olla varma itsestään ja hallita tonttinsa. Isoja egoja paisutettiin vielä isommiksi.
Ei ollut epäilystä, etteikö kapteeni osaisi tehtäväänsä, mutta samalla tälle oli selvästi kehittynyt vääristynyt kuva itsestään, joka toisinaan pulpahti esiin juuri tällaisissa pienissä arkisissa hetkissä. Kersantti tiesi, että kapteeni oli muutenkin erikoisasemassa. Hornetien, kuten kapteeninkin, palveluaika oli päättymässä.
Kapteeni oli jäämässä eläkkeelle, mutta oli vahvasti mukana ja osana ilmavoimien seuraavan lentokoneen valintakomiteaa. Suomen nykyiset 62 Hornethävittäjää tulisivat tiensä päähän vuosien 2025 ja 2030 välisenä aikana. Kokemus oli valttia ja sitä kapteeni Kvarnströmillä varmasti riitti. Puolustusministeriön ensiselvityksessä tarjottiin viittä – General Dynamicsin F-16 ja McDonnell Douglasin F-15 olivat jo liian vanhoja konsepteja - eri vaihtoehtoa nykyisten hävittäjien korvaajaksi. Julkisen salaisuuden ja varmojen juorujen mukaan vahvimman ehdokkaan siivin liiti Yhdysvaltalainen viidennen polven monitoimihävittäjä Lockheed Martin F-35.
Häiveteknologiaa ja kehittyneitä verkko- sekä sensorijärjestelmiä hyödyntävä hävittäjä oli ollut viime vuosina kovassa vastatuulessa teknisten ongelmiensa vuoksi. Kone oli auttamattomasti jäljessä alkuperäisestä tuotantoaikataulusta ja hankkeen budjetti ylittynyt rajusti. Norja ja Tanska olivat tahoillaan edelleen sitoutuneet korvaamaan omat vanhentuvat kalustonsa F-35:llä, mutta Suomessa oli herännyt vilkas keskustelu miehitettyjen koneiden korvaamisesta kokonaan droideilla. Julkisesti puhuttiin tukijärjestelmistä. Kersantti tiesi kyllä Kvarnströmin mielipiteen asiasta. Niin tiesivät kaikki muutkin.
Kvarnströmin kadottua sisälle lentokonehalliin, kersantti keskittyi työhönsä. Hänen palveluaikaan valinnalla ei ollut vaikutusta muuten kuin kahvipöytäkeskusteluna.
Kaikilla oli tietysti mielipide oikeasta vaihtoehdosta.
Usea yksittäinen seikka puolsi F-35:n hankintaa. Lisäksi Suomen Horneteihin hankitut amerikkalaiset JASSM-ohjukset ja täsmäpommit soveltuisivat käytännössä sellaisenaan noin 150 miljoonaa euroa maksavien F-35:n käyttöön. Kalusto olisi myös yhteensopiva NATO:n tietojärjestelmien sekä strategiakoordinoinnin kanssa, mutta tätä ilmiselvää yksityiskohtaa vähäteltiin ja luonnehdittiin sivuseikaksi eikä valintapäätökseen millään tavalla vaikuttavaksi seikaksi.
Kaupan poliittisen päätöksen tekisi nykyinen eli vuoden 2019 alussa aloittanut tuore hallitus. Nyt käytössä olevien hävittäjien valinta oli aikanaan osunut Suomen taloustilanteen rajuun 1990-luvun alun notkahdukseen. Käytännössä pieni ydinpiiri oli junaillut valinnan. Tällä kertaa vastaava menettely ei onnistuisi, vaan joka ainoa poliitikko, virkamies, yritysjohtaja sekä äänekäs kansalainen ilmaisisi oman mielipiteensä. Kvarnström oli useasti julistanut, kuinka pelkäisi, että moinen ”huutoäänestys” aiheuttaisi epätoivotun lopputuloksen. Hän ei sellaista sallisi. Kersantti oli monesti pähkäillyt, miten yksittäinen henkilö pystyisi moisen estämään. Kapteeni näytti olevan kovin varma onnistumisestaan.
Kersantti Korpiaho sai ohjaamon lennonjälkeiset toimensa valmiiksi ja laski kuomun. Hän kopisteli tikkaat alas. Nuoren miehen ajatukset askartelivat vielä hävittäjän pilotissa. Kapteeni Kvarnström oli luonteeltaan melkoinen mulkku ja häntäheikki. Itsevarma paskiainen. Monenlaisista huhuista oli eräs erityinen, jonka mukaan mies olisi ottanut lahjuksia hävittäjäkisassa mukana olevalta lentokonefirmalta. Henkilökunnan parkkipaikalla oleva muskeliauto ainakin oli sellainen, jota ei aivan tavallisen lentäjän perustuloilla hankittu. Kapteeni oli kyllä esittänyt selityksen, mutta harva siihen tarinaan oikeasti uskoi.
Vaan mitäpä noista. Kusipäitä tulee, kusipäitä menee.
Maastovärjätty tankkiauto kirskutteli paikalle ja kersantti Korpiaho siirtyi tankkaustöihin.
Ari Kvarnström avasi henkilökohtaisen varustekaappinsa oven. Hän oli nyt 42-vuotias ja tarvittavat palvelusvuodet sotilaseläkkeeseen kasassa. Hän ei halunnut jäädä ilmavoimiin konttorirotaksi tai siirtyä kroonisissa talousvaikeuksissa kamppailevalle Finnairille pilotiksi - ylitarjontaa pätevistä lentäjistä oli muutenkin. Puskapilotin hommat eivät Kvarnströmiä kiinnostaneet, joten oli pitänyt kehitellä jotain muuta. Ja se ”jokin muu” oli hänellä jo työn alla. Oli ollut jo jonkin aikaa.
Hän riisui lentohaalarin ja sijoitti sen lentokypäränsä kaveriksi kaappiinsa. Kävi pikaisessa suihkussa ja vaihtoi siviilivaatteet ylle ja naputteli tehtävähuoneen tietokoneella lyhyen raportin siitä, mitä hän oli nähnyt rajavyöhykkeellä. Eli käytännössä ei yhtään mitään. Rajavartiosto päättäisi tutkinnasta. Hän kirjoitti raportin riittävän ympäripyöreäksi, minkä jälkeen vaihtoi pari sanaa tukikohdan päivystäjän kanssa. Jokaisen paljon lentävän kohdalle sattui pakostakin vastaavia keikkoja. Satunnaisia UFO:kin.
Tällä kertaa hän ei ollut nähnyt mitään. Ei tutkassa eikä silmillään. Kyse ei varmasti ollut ilmatilaloukkauksesta. Hälyn oli mahdolisesti aiheuttanut jonkin rajaasukin kauko-ohjattava lennokki tai salametsästäjien ilmakuvakopteri. Kyseiset laitteet olivat yleistyneet metsästyksessä - karhu tai susi tai hirvi oli helpompi havaita ilmasta. Lähes äänettömästi lentävät quadrokopterit olivat halpoja ja helppoja ohjata. Todennäköisesti tutkahaamussa oli ollut kyse jostakin vastaavasta.
Sanottuaan hyvät yöt päivystäjälle, Kvarnström käveli hämärästi valaistua käytävää pitkin henkilötilojen ulko-ovelle. Hän astui ulos metallisesta turvaovesta, tarkisti oven lukittumisen perässään ja suuntasi parkkipaikalle. Ilta oli vallannut ympäristön ja tähdet omineet sinisamettisen taivaan. Oli uuden kuun aika, joten oli poikkeuksellisen pimeää. Ruudukoissa odotteli enää muutama auto. Yöpäivystäjän, lennonjohtajan sekä vartioiden. Apumeisselien tummanvihreät polkupyörät nojasivat rennosti hallin peltiseen seinään.
Hän suunnisti kohden kirkkaanpunaista Mustang Mach 1:stä. Mallimerkintä Mach 1 tarkoitti suorituskykyä korostavaa varustepakettia, joka oli palannut Mustangin mallisarjaan vuonna 2018 eli edellisenä vuonna. Kvarnströmin ”villiori” oli varustettu 4,8 litran V8 -moottorilla ja lisäksi auto oli Special Edition –versio. Hän oli joutunut jonottamaan autoaan yli puoli vuotta. Ajopelin hintalapulla olisi helposti ostanut tavallisia perhekotteroita omansa viikon jokaiselle päivälle. Auto oli röyhkeä ja ylimielinen. Se ei peitellyt erinomaisuuttaan eikä nöyristellyt olemassaoloaan tai pyydellyt anteeksi hiukkaspäästöjään. Musta maski hymyili leveän itsevarmasti. Mustang oli hänenlaisensa kulkupeli.
Työtovereilleen hän oli selittänyt autonoston yllätysperinnöllä, vaikka mitään perintöä ei tietysti ollut olemassakaan. Rahat olivat tulleet vallan muualta. Noora oli ihmetellyt kallista ja ”turhaa” hankintaa, mutta oli ymmärtänyt olla tivaamatta liikoja.
Matkalla autolleen Kvarnström naputteli vaimolleen lyhyen pikaviestin, jossa kertoi olevansa juuri lähdössä kentältä. Lähetyksen jälkeen hän pudotti kännykän nahkatakkinsa taskuun välittämättä mahdollisesta vastauksesta. Avioliitto Nooran kanssa oli ollut osittain suunnittelematon ja ehkä jopa eräässä mielessä hienoinen virhe. Imagollisesti liitto oli aikanaan ollut tarpeellinen, mutta ajankohta väärä. Yllätysraskaus oli velvoittanut hänet naimaan Nooran. Kaikki muut vaihtoehdot olisivat todennäköisesti haitanneet urakehitystä.
Lähestyessään autoa lukot naksahtivat ja suuntamerkkivalot välähtivät merkiksi varashälyttimen kytkeytymisestä päältä. Kvarnström veti kuljettajan massiivisen oven auki, pudottautui sisään ja tyrkkäsin V8-moottorin käyntiin. Kirkkaanvihreä HUD-näyttö kirkastui tuulilasiin. Aukinaisesta oviaukosta vyöryi sisään kaksoispakoputkien kumea murina, joka hakeutui runkoa ja napakkaa kuppi-istuinta myöten kuljettajan selkärankaan. Mies siveli mustanahkaista ohjauspyörää hellästi, kuin yhtä monista rakastajistaan. Tämä rakkauden kohde ei koskaan vastustellut eikä nälvinyt. Ei huijannut eikä pettänyt. Ei vastustellut. Oli aina valmiina palvelemaan. Onnellisuus nousi itsetyytyväisenä hymynä miehen kasvoille.
Typerykset tapasivat hokea, että raha ei tuo onnea. Vain ne poloiset, jotka eivät koskaan voineet päästä osalliseksi tällaisesta autuudesta joutuivat turvautumaan tuollaisiin tylsämielisiin sanontoihin. Onneksi hänen rahahuolensa olivat ohi. Tai olisivat hyvin pian. Kohta hänellä olisi varaa tehdä juuri sitä, mitä hän itse halusi ja milloin ja missä. Ja kenen kanssa hän halusi.
Kvarnström sulki oven ja laski kätensä kromatulle vaihteenvalitsimelle. Kämmenpohjan tavoittaessa vaihdekepin pään, moottori sammui ja kojelaudan merkkivalot sähähtivät palamaan. HUD:in kierroslukulukema putosi takaisin nollaan ja varoitusteksti Engine Off –ilmaantui keskelle tuulilasia.
Mitä ihmettä?
Taustapeilissä käväisi huolestunut katse. Sekunnin ihmeteltyään hän tyrkkäsi uudestaan Start-nappulaa, tällä kertaa aavistuksen liian kiivaasti. Kvarnström ei koskaan menettänyt malttiaan. Se ei kuulunut hänen olemukseen. Lentäjien hermot olivat jäätä kiperissäkin tilanteissa. V8:n voimakas starttimoottori kierähti laiskasti kuin vanhojen jännityselokuvien kohtauksessa, jossa auton moottoritilaan sijoitettu pommi imi virtaa akusta eikä ampeereja riittänyt riittävästi ison moottorin välittömään käynnistymiseen.
Kvarnström ehti jo pelästyä, kun Mustang jyrähti uudestaan eloon ja mittariston varoitusvalot sulivat taustaansa.
Ei Suomessa viritelty autopommeja.
Ehkä viileä ilta oli tiivistänyt kosteutta sytytysjärjestelmään tai polttoaineputkeen oli eksynyt ilmakupla. Kvarnström kohautti olkapäitään. Väliäkö sillä, koska nyt pitkän keulan alla moottori jyrisi moitteetta. Kvarnström polki kaasua pari kertaa varmistukseksi ja muhkea V8 vastasi viiveettä sekä nöyrästi. Auto suorastaan kerjäsi päästä vapaaksi parkkiruudusta. Harmikseen hän oli saanut autosta vain automaattiversion – manuaaliaski olisi tietysti ollut parempi. Auton tietokoneen ihmisäänen hän oli vaientanut jo kaupassa.
Kvarnström veti leveän turvavyön rintansa yli ja lukitse sen paikoilleen.
Ei toki perhettä, Nooraa ja lapsia sekä kaukana asuvia appivanhempia, voinut luokitella pelkästään hänen elämäänsä rajoittaviin lisukkeisiin. Oli avioliitolla ja heidän yhteiselämällä toki puolensa ja yksi niistä oli koti lähellä tukikohtaa. Paikka, jossa lepuuttaa siipiään ja suunnitella toisenlaista tulevaisuutta -tulevaisuutta vapaana kaikista kahleista. Todella elääkseen hänen tarvitsi lentämistä. Se oli hänen huumeensa, ja muiden riippuvuutta aiheuttavien elämäntapojen kanssa, tapa maksoi enemmän kuin tavallisella eläkeläisellä olisi varaa. Oli ollut pakko tehdä toimenpiteitä, että hän pystyisi lentämään jatkossakin, saisi fixinsä vastaisuudessakin.
Katse lipui konepeltiä pitkin ja tehokkaiden LEDSER-valojen kirkastaman pysäköintialueen ulosmeno-opasteiden suuntaan. Hän nykäisi vaihteenvalitsimen D-asentoon, vapautti seisontajarrun ja polkaisi kaasun pohjaan. Matala mustapunainen paholainen ulvahti liikkeelle ja kymmenportainen automaattilaatikko pykälsi huomaamatta isompaa vaihdetta. Kierrosmittarin neula hipaisi punaista aluetta pudottautuen vaihteen vaihtuessa alemmaksi ja kivuten jälleen nopeasti uusiin tuhat lukemiin. Auton nopeus oli pysäköintialueelta poistuessa lähes sata kilometriä tunnissa. Hän lensi jälleen, mutta nyt pitkin maantietä. Vain ilmassa Ari Kvarnström oli aidosti onnellinen ja eheä, mutta piru vie, Mustangin ratissa pääsi hyvin lähelle tuota samaa tunnetta. Kvarnström polki kaasun pohjaan ja Mustang hävisi renkaat ulisten yöhön.
Parkkipaikalle leijumaan jäänyt pakokaasu-usva haihtui nopeasti yötuuleen. Kuin mitään ei paikalla olisi koskaan ollutkaan.
Kvarnströmien kotona Noora oli pyöritellyt matkapuhelinta kädessään hermostuneesti viimeisen puolituntisen. Pukeutuneena edelleen päivävaatteisiinsa, farkkuihin sekä löysään paitapuseroon, hän asteli rauhattomasti ikkunasta toiseen lähes täysin pimeässä talossa. Vain ison kuistin kirkas ulkovalo vastusti pimeyttä kuin majakka synkällä merellä. Noora yritti kuulostella saapuvaa autoa. Kääntöpaikan soran rapinaa ja moottorin kurnutusta. Lapset olivat jo nukkumassa, joten yön hetki oli häneen omaa aikaa. Tekstiviestistä, jossa Ari oli ilmoittanut lähtevänsä kohti kotia, oli jo yli tunti.
Vartti tunti sitten Noora oli kysellyt Arin senhetkistä sijaintia. Joko tämä olisi lähellä? Viesti oli jäänyt vaille vastausta, mutta se ei tietysti ollut ihmekään, jos Ari parhaillaan ajoi huolimatta Arin uuden kännykän puhetunnistusominaisuudesta. Viiden minuutin lisäodottelun jälkeen Noora oli yrittänyt soittaa. Automaattinauhoite oli kertonut, että matkapuhelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä. Olisiko Ari laittanut puhelimensa jo kiinni?
Mahdollista.
Ajomatka Rissalan kentältä heidän pihaansa kesti normaalilla ajonopeudella parisen kymmentä minuuttia. Talvella, kehnossa säässä, matka kesti ehkä viisi minuuttia pidempään. Nyt keli oli keväisen kuiva ja yötaivas kirkas. Mutta tapa, jolla Ari toisinaan ajoi… Sitä pystyi ehkä kuvailemaan rajojensa koittelemiseksi. Nooran mielestä toisinaan Ari leikitteli tiellä kuoleman kanssa. Pahimmillaan Ari ohjasti autoaan kuin paholainen – aivan kuin hän haluaisi todistaa kaikkivoipaisuutensa väistämättömän edessä. Kuin hänellä ja Kuolemalla olisi käynnissä yksityinen kisa eikä Ari aikonut olla sen ottelun häviäjä.
Lisäksi oli tämä Arin uusi lelu: Mustang.
Hävittäjälentäjien itsetunto sekä järkähtämätön luottamus omiin kykyihin olivat aivan omalla tasollaan. Monet uskoivat olevansa vain pykälän tai pari alempana Jumalasta tai jumalista. Ja Ari, niin Ari luuli olevansa ylempänä kaikkia muita. Itsevarmuus oli kuin sädekehä tai haarniska, jonka pystyi aistimaan heidän ympärillään. Yksi niistä piirteistä, joihin Noora oli nuorena opiskelijaneitona Arissa ihastunut. Nyt tuo sama piirre oli hänen huolensa ja fyysisen pahoinvointinsa lähde. Tänä yönä Noora pelkäsi tosissaan miehensä puolesta.
Hän päätti odottaa puoli tuntia lisää. Ehkä Ari oli unohtanut jotain tukikohtaan ja palannut takaisin sitä hakemaan. Ehkä hän oli vain…
Jokainen ohi lipuva minuutti laimensi ennestään haalistunutta toivoa. Toivoa, että tämä yö voisi vielä päättyä hyvin, että huomenna aamulla kuluva yö olisi vain ikävä uni. Epämiellyttävä, mutta ajan myötä haihtuva muisto.
Ihmisen tietoisuus yrittää keksiä vaihtoehtoisia selityksiä tapahtumille vielä kauan sen jälkeenkin, kun väistämätön on syvällä mielen sopukoissa varmistunut. Jossakin vaiheessa koittaa hetki, jolloin turhautunut alitajunta koputtaa tietoisuutta olalle, rykäisee kohteliaasti ja pakottaa tämän hyväksymään todellisuuden ja Sen Ikävimmän Selityksen.
Silti, vielä tuon hetken jälkeenkin, tietoisuus yrittää epätoivoisesti ravistella itseään irti ja kauemmas. Irti, karkuun ja piiloon. Ei näin voi käydä minulle! Inhottavimmat asiat, pahimmat onnettomuudet sattuvat muille. Ei minulle, ei meille!
Puolenyön maissa Nooran ajatuksellinen pakomatka oli päättynyt. Hän ei enää jaksanut odottaa sekuntiakaan kauempaa. Mielikuvitus oli kaikki karmeat vaihtoehtonsa esitellyt eikä yksikään Nooran keksimistä selityksistä enää pitänyt vettä. Jokainen hänen pahimpien pelkojensa pelastusveneistä oli saanut vuodon, alkanut vajota sekä viimein hävinnyt pinnalta ollen nyt matkalla kohden ikiöistä pohjaa.
Hänen oli lopultakin hyväksyttävät tosiasiat. Järki ei antanut enää muuta reittiä kuljettavaksi. Kiertotiet ja oikopolut päätyivät kaikki samaan pisteeseen. Silti tuska rinnassa ja epätoivo ajatuksissa yrittivät edelleen pysäyttää universumin jokaisen yksittäisen hiukkasen liikkeen. Pakottaa ne kaikki toiselle aikalinjalle ja onnellisimpien tapahtumien jatkumolle.