Matka vie aavikon halki, kun lähdetään Egyptistä Palestiinaan, Afrikasta Aasiaan. Taakse jäävät väkevän vehreät viljavainiot, joiden keskellä Niili virtaa, on siirryttävä ihmeelliseen erämaahan. Hyvästi lavea, kostea rehevyys, hyvästi muhevat, mehevät peltomaisemat, joilla maamiehet hyörivät — edessä siintää keltaisten hiekkadyynien ihana autius.
Missään ei maa ole niin täysin ja tyystin omana itsenään läsnä kuin aavikolla. Ei merellä eikä vuoristojen jäätikköhuipuilla maapallo vaikuta yhtä autiolta eikä yhtä kuperalta.
Täällä ei ole asumuksia eikä istutuksia, ei mitään pakollista eikä hyödyllistä hämmentämässä näkymää. Sellaiset katoavat tietoisuudesta; aavikolla viljavainiot ja aarniometsät alkavat tuntua pahaiselta jäkälältä, joka siellä täällä peittää jättiläispallomme pintaa, merkityksettömänä ja toissijaisena. Ja ihmisten touhu on yhtä mitätöntä kuin matojen myllerrys. Aavikko tekee musertavan vaikutuksen, ikään kuin et olisi minkään vertainen, ja samalla kertaa ylentävän, aivan kuin jumaluuteen vihjaten. Niin, täällä maa makaa oikoisenaan, maa omana itsenään. Mikään ihmiskätten työ ei voi muovata maan alastonta ruumista, silkinhienoa hiekkaa joka hehkuu himmeästi kaikissa mahdollisissa okrankeltaisen ja kuparinpunaisen sävyissä. Täällä on pyöreitä kukkuloita ja laakeita laaksoja, jotka tuuli on kasannut ja kerrostanut, ja seuraava myrsky puhaltaa ne taas hajalle ja järjestää uusiin muotoihin, jotka sittenkin pysyvät samoina. Kun on vaivoin kiivennyt yhden kahisevan, valuvan, upottavan hiekkaharjanteen huipulle, aaltoja näkyy loputtomiin, ikään kuin hirmumyrsky olisi joskus piessyt merta ja se olisi sitten jähmettynyt paikalleen. Maisema muistuttaa taivaankappaletta, joka on ryytynyt viimeisten tulivuorenpurkaustensa jälkeen. Täällä vallitsee toisenlainen tuntu, toisenlainen rytmi, juhlavampi, suurellisempi kuin se, joka ohjailee elämäämme kiivaana ja sykkien. Täällä, missä kuljetaan melkein kuin Kuun maisemissa, on maan maisema toteutunut täydellisemmin kuin missään muualla.
Tätä kautta Mooses johdatti juutalaiset pois Mizrajimista, orjuuden maasta, kohti luvattua maata.
Tätä karua, autiota tietä poloinen kansa taivalsi vapauteen — häädettynä ja ajettuna runsauden maasta, vaurauden vainioilta, vakituisten asuinsijojen rauhasta ja tallien lämmöstä. Poloinen kansa vaelsi yksinään ankaran jumalansa seurassa keskellä karun aavikon vaaroja, ja päälle päätteeksi sitä yhä kiusasivat täysien lihapatojen muistot. Kansa ei nimittäin enää muistanut kotimaata, jota kohti se vaelsi, eikä se ollut vielä unohtanut maata, josta oli lähdetty.
Kun juutalaiset olivat päässeet Egyptistä, he söivät happamatonta leipää, ja vapauden ensi huumassa ruoan puute tuntui mitättömältä uhraukselta, kun vaivaajat oli voitettu ja uudet oikeudet huikaisivat. Kapinamielellä ja kuohuksissaan he olisivat olleet valmiit syömään vaikka sahanpurua ja jäystämään olkia, niin kuin mikä kansa tahansa. Mutta keskellä erämaata, yksinään suurella aavikolla, seuranaan vain jumala, jota ei voinut nähdä eikä saanut nimeltä mainita, ja komentajanaan johtaja, jonka hirmuisuutta he pelkäsivät, jonka aikomuksia he ymmärsivät vain puolittain, jonka majesteettista suuruutta he tuskin aavistivat, he alkoivat kiihkeästi kaivata takaisin Egyptiin lihapatojen äärelle.
Jo tuolloin juutalaiset tunsivat samaa juuretonta kotiikävää kuin niin usein myöhemminkin, kaipasivat kotimaata, joka ei ollut heidän omansa ja jossa heille oli tarjona vain raakuutta.
Kuinka peloissaan ja kauhuissaan kansa mahtoikaan kumartua Siinain juurella kolmetuhatta vuotta sitten, kun Jumala astui salamain keskellä vuoren laelle. Siinai kohoaa yhä samanlaisena kuin silloinkin. Mikään ei ole muuttunut, kaikki on samaa kuin tuolloin, ja kolmetuhatta vuotta on tämän vuoren silmissä kuin yksi päivä. Siinai muistuttaa vähäisempiä sukulaisiaan, muita kalliovuoria, joita aavikolla kohoaa tämän tästä, kuten Kairon Muqattamia ja Theban kallioseinämiä, joihin egyptiläiset hautasivat faaraonsa; niissä on samaa kuin Siinain punertavissa ja harmaankeltaisissa seinämissä ja elottomissa rosoisissa rinteissä. Silti Siinai on mahtavampi kuin muut pikkusievät sukulaisensa. Siinai kohoaa korkeuksiin kuin jättiläisleijonan pää; vuori seisoo sijoillaan kuin hiiden säälimätön haaste ja piirtyy Maan kasvoihin kuin jumalan ankara otsanryppy. Siinai on väkevämpi kuin maailman muut vuorenhuiput, sillä se on kantanut Jumalaa harteillaan, kun taas muiden vuorten huipuilla lepää vain lumi — kesäaurinko voi sen sulattaa ja pilvet tuoda takaisin. Jehovan läsnäoloa ei voida enää Siinaista irrottaa, eikä kolmentuhannen vuoden aikana aurinko ole voinut sulattaa pois jumalansanan vyöryä, joka vuorelta jylisi; ihmisten sydämistä sitä ei voida sammuttaa kolmenkymmenentuhannenkaan vuoden kuluttua, vaan se säilyy yhtä tuoreena kuin ensi hetkellä.
Tämä kivinen töyräs on lahjoittanut maailmalle ihanamman aarteen kuin kallionseinämästä ryöppyävä lähdevesi voi tarjota tai kultasuonten kirjomasta vuorenseinästä voidaan kaivaa. Kymmenen ytimekkäästi muotoiltua käskyä antavat sielulle sisällön ja ohjenuoran, viisauden ja onnen, tarjoavat sielulle tukea ja rauhaa, täyttymyksen ja kuolemattomuuden.
Uudenlainen siveellinen tietoisuus heräsi, hehkui tulisena, mitaltaan vielä vähäisenä eikä näkynyt vielä kauas, se oli vielä yhtä tuntematon kuin palavan pensaan liekit mutta yhtä puhdas, yhtä vastustamaton. Tämä tuli poltti poroksi kaikki Egyptin jumaluudet ja epäjumalankuvat; filistealaisten ja amalekilaisten fetiššit katosivat maan päältä, samoin kuin mahtavien persialaisten ja assyrialaisten mahtavat demonit. Jopa Kreikan uljaat, elämäniloiset jumalat paloivat tuhkaksi. Heidän loisteliaat temppelinsä, kuvapatsaansa ja alttarinsa raunioituivat ja sortuivat, eikä maailmaan jäänyt muuta kuin palava pensas, jota tuli ei kuluttanut, ei muuta kuin tämä vuori ja tämä erämaa, jotka kerran saivat palvella Jehovan jalkajakkarana.
Kansa, joka silloin lankesi täällä peloissaan kasvoilleen, huolehti liikaa jokapäiväisestä leivästään, kaipasi liian syvästi maata, jossa maito ja hunaja virtasivat, oli liian rikki raadeltu, jotta se olisi voinut ymmärtää, kuinka jalo tuo kokemus oli ja kuinka se ojentui iankaikkisuuteen. Kansa aavisti vain hämärästi, syvällä sisimmässään, että se oli valittu. Mutta kun kansa tointui hetkellisestä hartaasta peljästyksestään, se tiesi vain, että sitä koetellaan, että kärsimys pysyy sen osana, että se oli saanut kaukaisen, ikuisesti kaukaisen määränpään ja että sen oli uhrattava elämänsä tuon määränpään takia. Kansa kantoi osansa, jota valitut aina saavat kantaa niin kauan kuin maailma pysyy: kärsiä piinaa ja tuskaa ja uhrata elämänsä kaukaisen määränpään takia.
Beduiinit vaeltavat aavikolla, jonka halki matkustan. He ovat lähteneet Egyptistä ja kulkevat kohti Palestiinaa niin kuin minäkin. Heidän saattonsa on hajaantunut punakeltaiseen, auringossa hehkuvaan hiekkaan ja etenee verkkaisesti. He ratsastavat kauniilla arabialaishevosilla, joilla on hoikat jalat ja pienet sirot päät. Heillä on kameleita, jotka kuljettavat heidän telttojaan, monia vahvoja aaseja, harmaita ja valkoisia, jotka tallustavat eteenpäin korkeat lastit selässään tai kantavat naisia. He kuljettavat karjaansa mukana: lampaita, vuohia ja pieniä nautoja. Nuorista miehistä monet kävelevät hyörinän keskellä, ja heidän laahustava käyntinsä vaikuttaa merkillisellä tavalla jalosukuisen huolettomalta.
Erään kamelin selästä siipikarjakoreista on karannut kana, joka lennähtää alas ja kipittää pakoon, ensin hitaasti, pää etukenossa, teeskennellen varovaista käyntiä, mutta sitten se alkaa säntäillä säikkynä edestakaisin ja räpyttelee siipiään. Nuori mies juoksee perään, koettaa pyydystää kanan, joka nyt liikkuu tummana pisteenä kirkkaalla aavikolla. Kolme neljä nuorukaista rientää avuksi. Touhu ei ole enää huvia vaan vakavaa työtä. Jahtia seuratessa huomaa, kuinka paljon kuoppia ja töyryjä, onkaloita ja rakoja silkinhienossa kimaltelevassa hiekkamaassa on. Ja ajojahdin kiihkeys osoittaa, kuinka paljon yksi kana merkitsee ihmisille, jotka joutuvat vaeltamaan aavikolla.
Beduiinit taivaltavat niin kuin aikoinaan heidän esiisänsä Abraham, Iisak ja Jaakob taivalsivat paimentolaisina kamelit, hevoset ja aasit, lampaat, vuohet ja naudat mukanaan. Näiden beduiinien elämä ei eroa paljonkaan kantaisiemme muinaisesta elämästä.
Beduiinit kulkevat samaan suuntaan kuin juutalaiset aikoinaan, kolmetuhatta vuotta sitten, Egyptistä Palestiinaan. Täällä ei mikään ole muuttunut, kaikki on samanlaista kuin tuolloinkin. Aavikko, Välimeren ohut hopeainen kaista, joka välillä kimaltaa kaukana, korkea safiirinsininen taivaankaari ja häikäisevä, alaston aurinko, jonka sokaisevat säkenet tulisina lankeavat. Kaikki niin kuin muinoinkin.
Unikuvan lailla beduiinit kertovat ammoin kadonneesta mahtavasta menneisyydestä. Mutta nämä beduiinit, jotka tulevat Fajūmin laidunmailta, taivaltavat esteittä, kokematta ihmeitä ja ilmestyksiä, ja he pysähtyvät saavutettuaan Gazan laidunmaat. He kulkevat saman taipalen joka vuosi omasta tahdostaan, ja matkaan kuluu vain muutamia viikkoja. Heidän saattonsa muistuttaa kuitenkin juutalaisten exodusta, joka oli suuri Jumalan säätämä murhenäytelmä.
He kapinoivat erämaassa kiivasta jumalaansa vastaan, nuo poloiset juutalaiset, jotka olivat Egyptistä lähteneet. Ahdingossaan he muistivat Niilinlaakson monia ehtoisia pikkujumalia ja jumaluuksia, muistivat hyvänsuopaa Apista, nautaeläintä, ja tahtoivat itselleenkin jumalan, jonka saattoi nähdä, jota saattoi koskettaa käsin, jonka kanssa uskalsi seurustella läheisemmin, leppoisammin. Niin he ottivat vaimojensa korut ja veivät Aaronille. Kaikessa hyvyydessään tuo mies oli häilyväinen ja ilmeisesti myös hiukan kateellinen arvoitukselliselle hallitsijaveljelleen, tuo mies joka olisi jo kymmenen kertaa ansainnut tulla ajetuksi matkoihinsa ja joka oli yhä uudestaan säästynyt karkotukselta vain pohjimmiltaan rakastettavan sielunsa tähden, tuo mies muovasi koruista Apiksen pikkuserkun. Sitten juutalaisten tanssiessa kultaisen vasikan ympärillä Aaron juoksi Moosesta vastaan ja pyysi katuvin sanoin anteeksi. Jumala kuitenkin raivostui ja sanoi: ”Minä näen, että tämä kansa on niskurikansa.”
Kuten jo todettiin, tämä Jumala oli hyvin kiivas, on kenties vielä edelleenkin, ja vihanpuuskissaan hän meni usein paljon pitemmälle kuin olisi halunnut, niin että Mooseksen oli lepyteltävä ja pidäteltävä häntä menemästä äärimmäisyyksiin. Vihastuksissaan hän kuitenkin lausui mahtavia totuuden sanoja. Näihin ehdottomiin totuuksiin kuuluu myös kultaisen vasikan kirvoittama toteamus, että juutalaiset ovat niskurikansa, ja se on pitänyt paikkansa nykyaikaan asti.
Voi, juuri erämaavaelluksen aikana kuultiin parhaat ja osuvimmat sanat, mitä juutalaisuudesta koskaan on lausuttu. Nuo luonnehdinnat ovat niin tyhjentäviä, niin syvällisiä, niin mestarillisen psykologisia ja niin kaukonäköisiä, että voisi lentää ällistyksestä selälleen, ellei tietäisi niiden tulevan Jumalalta ja Moosekselta, jotka ovat tunteneet juutalaiset paremmin kuin kukaan muu maan päällä ja joista toinen oli tosi jumala ja toinen lähestulkoon jumalan veroinen, nimittäin Mooses.
Mutta juutalaiset eivät olisi olleet ihmisiä eivätkä ennen kaikkea juutalaisia, elleivät he olisi napisseet Jumalaansa ja johdattajaansa vastaan. Kerran jos toisenkin heidän kävi viheliäisesti. Aina ei taivaasta satanut mannaa; aina ei tullut viiriäisiä jättiläisparvin eikä Mooses aina iskenyt sauvallaan raikasta vettä kalliosta. Oli miehiä, jotka uskoivat vakaasti voivansa johtaa kansaa paremmin kuin Mooses. Sellaisia miehiä on Israelissa riittänyt aina, ja he saavat yhä uudestaan aikaan onnettomuuksia, sillä Jumala ei enää puutu asioihin niin kuin aikoinaan, kun hän hävitti Koorahin joukot maan päältä. Myös naisten suulaus hankaloitti ja katkeroitti Jumalan ja profeettain elämää. Häilyväiseen Aaroniin saattoi täysin luottaa vain silloin kun Mooseksen vakaa käsi lepäsi hänen harteillaan tai kun hän joutui vajoamaan maahan suuren veljensä tulisen katseen lävistämänä, ja Aaronin osana oli seisoa neron rinnalla, hiukan niin kuin Lucien Buonaparte seisoi Napoléonin rinnalla, ja Mirjam seisoi Aaronin rinnalla urheana, innoittavana naisena mutta lankesi usein kateuteen ja kunnianhimoon. Kyselemällä: ”Miksi Mooses etkä sinä?”, hän lähestulkoon sytytti katkeran veljesvihan. Jumala kuitenkin löi Mirjamia, ja lumivalkea pitaali peitti hänen kasvojaan viikon ajan niin että hänet oli eristettävä kuudeksi päiväksi, ja kun keskeytys sammutti hänen riidankylvöhalunsa, veljekset pääsivät sopuun.
Kaikki, mitä pitkänä tottelemattomuuden, vastarinnan, pelon ja epätoivon kautena tapahtuikin, on inhimillistä kun ajatellaan erämaan lohduttomuutta, ruumiin ja sielun hätää ja luottamuksen kokemia kolhuja. Israelin lapset selvisivät kaikista ankarista vitsauksista, kestivät kohtalonsa tyynesti, periksi antamatta, vaikka heidän kärsimyksensä olivat ylenmääräisiä, ja he uhrautuivat tykkänään palvellakseen siltana, suuntaviittana ja maantienpölynä niitä jotka tulevat — kaikki tuo nähtiin maailmassa ensimmäistä kertaa, ja kaikki tuo oli juutalaista juurta. Maailmassa turvauduttiin ensimmäistä kertaa yhden näkymättömän jumalan ideaan, ja hänen tykönsä he löysivät yhä uudelleen kaikkien ajallisten kiusausten jälkeen. Kansalle, joka harhaili erämaassa kahden vehreän, hedelmällisen maan välillä, tuo ainoa näkymätön ja nimeltä lausumaton Jumala oli kotimaa ja tyyssija. Egyptin pikkujumalia ja jumaluuksia juutalaiset halveksivat koko sydämestään. He olivat vaivaisia mutta väkeviä; poloisia mutta sankareita; kapinallisia mutta sittenkin uskollisia; jakaantuneita ja riitaisia mutta suurten hetkien tullen yhtenäisiä ja yksituumaisia. He janosivat yltäkylläistä elämää ja rikkauksia ja silti ovat aina olleet valmiita hylkäämään kaikki maailman aarteet saadakseen hengen aarteita. Ja siitä he ovat olleet esimerkkinä nykyaikaan asti. Samanlaisia he olivat olleet Egyptissä, jossa heidän oli siedettävä väkivaltaa, ja kaikilla erämaavaelluksillaan, joille heidät on sen koommin ajettu.
Täällä matkatessani Egyptistä kohti luvattua maata, keskellä polttavaa aavikkoa, joka on kaunopuheinen ja suurten muistojen elävöittämä, täällä missä olen yhtä kaukana Niilin rantamilta kuin Jordanin laitumilta, mykistyn isieni Jumalan edessä. Täällä olen ennenkokemattomalla tavalla aivan yksin hänen seurassaan. Tuohon aikaan hän oli ventovieras maan päällä, tuntematon tekijä josta maailman kansat ja kuninkaat, sotapäälliköt ja papit eivät olleet tietääkseen. Sittemmin hän on tehnyt valtaisan uran, joka on jäänyt yhtä ainutkertaiseksi kuin hän itsekin on. Valitsemansa piskuisen kansan mukana hän vetäytyi erämaahan valmistelemaan suurinta mullistusta, mitä ihmiskunta on kuunaan nähnyt. Saavutettuaan korkeimman riemuvoittonsa hän jätti kansan köyhäksi, oikeudettomaksi ja kurjaksi.
Silti hän varjeli kansaa tuholta, piti sitä elossa, väkevänä ja nuorena, samaan aikaan kun monet muut suuremmat kansat uupuivat vanhuuteensa, kuolivat ja katosivat. Hänen kansansa on hoitanut tehtävää, joka sille annettiin Siinailla ja täällä erämaassa, ja on vienyt sen kaikkiin maihin. Nykyaikaan asti se on säilynyt kumousmiesten ja kapinoitsijain kansana, niskurikansana. Köyhänä ja oikeuksia vailla se kamppailee oikeudestaan vapauteen, taistelee kaikilla sotatantereilla ja barrikadeilla faaraota vastaan eikä vaivu, vaikka on saanut vuodattaa vertaan vuosituhanten ajan, eikä taivu, vaikka on saanut kantaa ikeitä ja kahleita, eikä heikkene eikä lannistu, vaikka sen ruumista ja sielua on piinapenkeissä runneltu.
Aseetonna tämä kansa on kerran toisensa jälkeen voit tanut väkevimmät vihollisensa, jotka ovat kutsuneet itseään voittajiksi. Sillä tässä kansassa elää iankaikkisen Jumalan aate, ja tuon aatteen iankaikkisuus sykkii hellittämättä sen aivoissa ja sydämessä.
Ylhäinen herra, jonka kanssa keskustelin Kairossa muutaman kerran, sanoi: ”Jerusalemissa ei tapahdu mitään.” Vaikka kuinka väitin vastaan, vaikka kuinka painostin, vastaus oli aina sama: ”Kahdessa päivässä olette käynyt sen nurkkalan läpi, viidessä päivässä koko maan… Palestiinassa ei tapahdu mitään.”
Tämä herra oli melko varakas, hän hoiti laajoja ja ilmeisen tuotteliaita liiketoimia, mutta mikään kummoinen kauppamies hän ei ollut, sillä häneltä puuttui mielikuvitusta, puuttui innostusta ja ihanteita, häneltä puuttui tilkka taiteilijanverta, jota olen aina suurissa liikemiehissä vaistonnut. Niin tavoiltaan kuin olemukseltaankin hän oli elegantin sulava, mutta hänessä ei ollut persoonallisuuden kipinääkään, ja oikeastaan hän oli melkoisen merkityksetön ihminen. Siksipä hän lausui, vaikka oli monta kertaa käynyt paikan päällä: ”Jerusalemissa ei tapahdu mitään.”
Sen jälkeen keskustelin näistä seikoista hänen kanssaan lähinnä kohteliaisuuden vuoksi. Mutta vasta kun olen saapunut tänne Palestiinaan, olen ymmärtänyt, kuinka tuo mies edustaa ancien régimeä, niitä joiden itsepäisyys ylimalkaan mahdollistaa sen, että hallinto voi vanhentua ja ikääntyä. Hän istui kylläisenä, tyytyväisenä ja ylpeänä Egyptin lihapatojen ääressä. Syvällä sisimmässään hän toivoi, että tuo mukava olotila voisi jatkua iän kaiken, ja se oli jo ammoin muuttunut vakaumukseksi, että samanlaisena tilanne aina pysyykin. Siksi hän kartteli pelokkaasti näkemästä uutta elämää missään muualla ja varsinkaan Palestiinan aralla maaperällä, varoi, itse sitä tajuamatta, näkemästä pienimpiäkään elonmerkkejä. Kyllä vain, kaikkialla maailmassa, ei vain Egyptissä, istuu tyytyväisiä ja ylpeitä juutalaisia täpötäysien lihapatojen ääressä, eivätkä he liikauta eväänsäkään, koska tietäen tai tietämättään he pelkäävät suunnattomasti ikivanhan maan uutta elämää, koska heitä kauhistuttaa syvästi, että heidän omat aikaansaannoksensa saattaisivat vaarantua, jos he ryhtyisivät työskentelemään tulevaisuuden hyväksi. Nämä onnettomat eivät aavista, kuinka kauttaaltaan he jo kuuluvat ancien régimeen, eivät aavista, että sitä varmemmin he kaatuvat, mitä itsepintaisemmin mukavaan elämäänsä tarkertuvat, mitä sitkeämmin pitävät kiinni maailmankatsomuksestaan.
Heti ensimmäisenä päivänä tuloni jälkeen läksin Jerusalemista. En millään muotoa siksi, ettei siellä tapahtunut mitään. Ensimmäisenä tulopäivänä kaupunki kävi minulle liian väkeväksi. Kaupungin ikivanha pyhä nimi iski kuin salama, nyt kun se ei enää ollut pelkkä nimi vaan elävää todellisuutta. Tuo nimi vavisutti minua urkujen pauhun lailla ja hämärsi katsettani niin etten uskaltanut katsella Jerusalemia. Tuon nimen kaiku, jossa kaikki Raamatun ja historian tapahtumat vyöryivät ylitseni, vei minulta yöunet. Ja seuraavana aamuna lähdin Jerusalemin sielullisesta ja ruumiillisesta yläilmastosta, matkustin alas Juudean vuorten halki tänne merenrantaan Tel Avivin kaupunkiin, joka on tykkänään juutalaisten rakentama, joka merkitsee valloitusta, ellei suorastaan saavutusta.
Tel Avivin avarat viivasuorat kadut elävät nykyaikaa. Ei näy kiihdyttäviä menneisyyden haamuja, vain nykyhetken eloisa syke. Jos kääntyy suurelta rantaan johtavalta valtakadulta jollekin sivukujalle, niin talot nousevat dyynien keskeltä. Ei jalkakäytävää, ei varsinaista katua, vaan vastavalmistuneet talot seisovat dyynien keltaisessa hiekkamaassa. Ne edustavat huomista. Ja edempänä näkyy lisää uusia taloja rakennustelineiden ympäröiminä ja keskeneräisinä — ylihuomisen airuet. Tässä kaupungissa ei menneisyyttä ole, vain pelkkää nykypäivää, tuskin eilistäkään, oikeastaan vain suuremmaksi ja korkeammaksi kohoavaa huomista ja ylihuomista.
Tuskin viisitoista vuotta on kulunut siitä, kun ensimmäiset asumukset pystytettiin tänne, Jaffan juutalaiskorttelien lähistölle. Laskuista on jätettävä maailmansodan neljä vuotta, joiden aikana mitään ei rakennettu ja kaikkea vain tuhottiin. Sitten kuitenkin seurasi nopean kasvun aika, jolle ei Orientista löydy vertaista, jota on usein luonnehdittu amerikkalaismalliseksi ja joka on ollut niin kiivasta, että kaupungin voi kirjaimellisesti nähdä kasvavan, vaikka siellä viipyisi vain pari päivää.
Tel Avivista tulee aikanaan kaunis kaupunki, myös arkkitehtuurin näkökulmasta. Toistaiseksi näkee vain, että ensimmäisten talojen rakentajilla oli ollut liian kova kiire, jotta he ylimalkaan olisivat voineet pyrkiä kauneuteen, tai he olivat etsineet kauneutta sellaisesta suunnasta, jota Wienissä nimitetään ”sesessionismiksi” ja Münchenissä ”jugend-tyyliksi”. Uudet ja uusimmat rakennukset sentään osoittavat jo melkoista edistystä. On rakennettu yksinkertaisia julkisivuja, joiden jäsennys, loggiat ja parvekkeet noudattavat korutonta, suorastaan luontaista kauneuslinjaa ja jotka asettuvat sopuisasti rannikkomaisemaan sen sijaan että riitelisivät räikeästi sen kanssa.
Tämän kaupungin nuoruus on lumoavaa. Nuoruus, uurastus ja kiivaan nuorekas ponnistelu. Tänne on virrannut juutalaisia kaikilta maailman kulmilta: Itä-Euroopasta, Intiasta, Amerikasta, Kapmaasta ja Jemenistä. Täällä puhutaan englantia, ranskaa, saksaa, jiddišiä, myös arabiaa. Silti kaikkia yhdistää virallinen käyttökieli: heprea.
Leveillä kaduilla huristaa automobiileja, tallustelee kameleita lasteineen, ravaa aaseja kuormineen, ja nopeat linja-autot hoitavat liikennettä Jaffaan, johon ne kulkevat noin viidessä minuutissa. Tel Avivissa on laitoksia, joilla on merkitystä koko Palestiinan kannalta. Herzlinkadun Herzl-kymnaasi on malliesimerkki. Tuonnempana on kauppaopisto ja musiikkiopisto ja lisäksi maatalouteen suuntautunut eläintieteellinen koeasema. Tätä nykyä kaupungin laidalla mutta pian sen tavoittamana ja nielemänä seisoo Rutenbergin sähkövoimalaitos. Turbiinirakennukset samoin kuin virastotalo ovat monumentaalisen kauniita. Pariin vuoteen läheinen Jaffan naapurikaupunki ei halunnut olla tietääkseenkään juutalaisesta sähkövalosta, mutta sittemmin se on luopunut torjuvasta asenteestaan, ja nyt viimeistellään sähkölinjaa, joka toimittaa Jaffaan valoa sekä sähköä raitiotien tarpeisiin. Linjaa rakennetaan juuri nyt kun olen täällä.
Nämä pienimuotoiset edistysaskelet varmastikin edustavat yleistä kehityskulkua. Vielä muutamia vuosia arabiväestö torjuu sähkövirran, jolla juutalaiset vertauskuvallisesti ja todellisesti virroittavat ja herättävät maan. Koittaa kuitenkin päivä, jolloin arabitkin liittyvät yhteisverkkoon ja mielihyvin käyttävät juutalaisen uudisrakennustoiminnan tarjoamaa voimaa ja valoa.
Toistaiseksi kummallakin puolen on kosolti jyrkkiä vastakohtaisuuksia, vastahakoisuutta, jopa vihamielisyyttä. Tel Avivin kaduilla näkee kyllä arabeja; samoin näkee katolisten nunnien ja pappien ryhmiä kulkemassa ja havainnoimassa juutalaiskaupunkia, joka eroaa niin perin pohjin vanhan Euroopan ”juutalaiskaupungeista”. He kuljeksivat täällä ympäriinsä ja katselevat kauniita puistoja, katselevat lastentarhoja, joissa pikkuiset laulavat hepreankielisiä lauluja hoitajainsa kanssa, katselevat nuorukaisia, jotka voimistelevat koulujen urheilukentillä ja noudattavat kuuliaisesti kuria, vaikka opettajat suhtautuvat lapsiin varsin toverillisesti. He katselevat työpajojen uutteraa aherrusta, asumusten ja katujen yleistä siisteyttä. Puhtaus kiiltelee ja loistaa täällä kuin jossakin Skandinavian kaupungissa eikä suinkaan niin kuin Välimeren kaakkoiskulmassa. Näiden ihmisten ällistys perustuu erehdykseen. Että juutalaiset ovatkin näin siivoja, näin huolellisia, näin kertakaikkisen uutteria, ällistyttää heitä sen sijaan että he ihmettelisivät häpeissään, mitä Euroopan vihamieli ja julma sorto oikein ovat tehneet tästä kansasta, kuinka sitä on vuosisatoja asutettu oloihin, jotka eivät kelpaisi karjallekaan, kuinka siltä on riistetty kaikki oikeudet, jopa oikeus työhön.
Tel Avivilla on tietenkin kaikki oikeudet. Myös itsehallinto-oikeus. Näiden muurien sisällä kaikki pormestarista pahaiseen kantajaan ovat juutalaisia. Poliisit, sähkövoimatyöntekijät, vesilaitoksen työntekijät. Kaikki. Tuollaisten tehtävien jatkuvuutta ei tietenkään saa häiritä eikä keskeyttää, ei sapattinakaan. Että perjantai-illasta lauantaiiltaan juutalaisten tilalle tulee kristittyjä tai muhamettilaisia, on ollut gettojen käytäntö. Täältä, missä ei enää gettoa ole, ei myöskään henkistä tahi sielullista, sen on välttämättä kadottava. Ja yhtä lailla kuin täällä sapattina taukoaa kaikki työ, joka voidaan keskeyttää, yhtä lailla työnsä hoitavat kaikki, joiden toimi ei keskeytystä siedä: poliisit, sähkölaitoksen, vesilaitoksen ja kulkuneuvojen työntekijät. Myös sapattina. Elävä elämä on täällä taas kerran osoittautunut väkevämmäksi kuin jäykkä kielto. Niin, Palestiinassa elämä on kaikin puolin väkevämpää.
Purim-juhlassa kaduilla velloi monituhatpäinen ihmisjoukko. Tel Avivissa on nimittäin jo yli kolmekymmentätuhatta asukasta. Ruokottuja lapsia, koristautuneita nuoria neitoja, juhlapukuisia nuorukaisia. Ja kuhertelu kukoistaa. Kello viiden teen aikaan tanssitaan foxtrottia ja shimmyä pienen salonkiorkesterin soittaessa somassa kasinossa merenrannalla. Iltaisin järjestetään parit tanssiaiset ja purim-kisailut. Arabejakin saapuu Jaffasta pitämään hauskaa muiden seurassa. Kun aurinko on laskenut upeasti mereen, koko kaupunki säteilee kaari- ja hehkulamppujen sähkövalossa. Musiikki, laulu, nauru ja ilo kaikuvat kaikkialla väkijoukossa, kun ihmiset käyskentelevät lauhan taivaan alla suolaisen meri-ilman kietomana appelsiininkukkien huumaavassa tuoksussa, joka kantautuu läheisiltä suurviljelyksiltä. Mutta keskiyöllä kajahtaa laukaus, jota juhlahälyn keskellä tuskin kuulee, ja katukiveyksellä makaa kuollut nuorukainen. Kaikki ovat yhtä mieltä: arabit! Kukaan ei tiedä, oliko kyseessä satunnainen riita vai pitkän henkilökohtaisen vihollisuuden lopputulos vai joutuiko nuori mies suunnitelmallisen terroriteon satunnaiseksi uhriksi.
Traaginen alku.
Muutama päivä Jaffassa. Lähden tänne Tel Avivista yhä uudestaan; reitin varrella vanha kaupunki kohoaa sisämaahan päin ylös kallioille, ja sinne rakennetaan puistoja, bulevardeja istutuksineen. Mutta vallalla on yhä liikekaupunginosan, huolitsijakortteleiden vaikutelma, esikaupunkimainen, pikkukaupunkimainen tunnelma, myös Jaffan uudessa osassa, vaikka täällä on tavoiteltu aistikkuutta, pyritty juhlavaan somisteluun. Pyrkimykset ovat, niin kuin melkein kaikkialla etelässä ja varsinkin Orientissa, jääneet melko lepsuiksi, näyttävät ikään kuin pölyisiltä ja unohtuneilta ja vaikuttavat paremminkin murheellisilta kuin juhlavilta. Eteläisen auringon lapset osaavat juhlia lähinnä yhtä päivää kerrallaan, käsillä olevaa hetkeä. Silloin juhlinta leimahtaa heidän kaupungeissaan ihanaksi värien ja loiston paloksi, huima mielikuvitus muuttuu todeksi ja sadut heräävät eloon ja niiden voimasta arkitodellisuus alkaa hehkua ihmeellisesti ja päihtyy läpikotaisin. Ihmiset joutuvat silloin kuin suunniltaan. Tuota hehkua ja huumaa on mahdotonta välttää. Ne vievät mukanaan, jos vain joutuu lähellekin yleisen intohimon kiihkeää pyörrettä.
Nyt Jaffassa kuitenkin vallitsee arki. Pitkät kamelikulkueet vaeltavat lakkaamatta kaduilla ja tuovat appelsiinisatoa satamaan.
Nämä eläimet ovat huomionarvoisen, melkeinpä ylimyksellisen rumia. Pää kaarevan kaulan jatkona keinuen ne kulkevat, roikuttavat pitkää, suippoa alahuultaan kuin inhoa tuntien, katselevat kauniilla, tiheäripsisillä silmillään alas ihmisiin, jotka ovat ne orjikseen pakottaneet ja joille ne näköjään kostavat osoittamalla rajattoman julkeaa halveksuntaa. Kamelit myös syljeksivät päin kaikkea, keveästi ja tarkasti, ja niitä pidetään pahansuopina, koska ne syljeksivät eniten silloin kun niiden voi arvella suuttuneen. Mutta ne syljeksivät melko halveksivasti, yhtä vapautuneesti kuin se, jonka kiukku on jo laantunut ja joka on päässyt siitä ohi. Ne myös murisevat ja mylvivät. Ne murisevat kaiken aikaa, ärisevät, möyryävät tai mylvivät äänekkäästi. Tämän panin merkille kaksikymmentä vuotta sitten ja jälleen nyt Assuanissa, Luxorissa, Kom Ombossa, Helwanissa ja joka paikassa, joissa ratsastetaan kameleilla. Ne möyryävät, kun niitä vaaditaan laskeutumaan maahan, jotta voi nousta satulaan. Ja ne möyryävät äreästi, kun niitä käsketään nousemaan jaloilleen. Ratsastettaessa ne murisevat ja roikuttavat koko ajan alahuultaan, ja se kuulostaa ikään kuin jatkuvalta uhkailulta, kuin eläin olisi tuohtunut häijyistä solvauksista. Niiden mylvintä tuo mieleen villieläimet, jotka ovat aivan raivon partaalla. Joka sekunti odottaa kauhistuttavaa purkausta, raivoisaa hyökkäystä, joka päättyy tuhoon ja kuolemaan. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Nämä eläimet kantavat kärsivällisesti ja tarmokkaasti raskaimpiakin taakkoja, kuljettavat ihmisiä kyttyräselässään, talsivat niin kauas kuin halutaan, laskeutuvat kuuliaisesti maahan, nousevat jaloilleen niin usein kuin käsketään ja suorittavat ihmisten säätämät velvollisuudet paljon tunnollisemmin kuin useimmat ihmiset velvollisuutensa suorittavat. Ne muistuttavat vanhoja palvelijoita, jotka ovat uskollisia, uhrautuvaisia, uupumattomia mutta jotka eivät malta olla ajattelematta ääneen, repostelematta isäntiään, sanomatta ääneen ja mutisematta itsekseen kaikkea, mitä mielessä liikkuu. Minusta niiden yksinpuhelut kuulostavat kiehtovilta ja kauniilta. Niiden äänessä on paljon läpitunkevia modulaatioita, ja niiden kieli on yhtä ilmaisuvoimaista ja kaunopuheista kuin kenen tahansa Orientin asukkaan kieli. Usein kun ne ääntelivät, kuvittelin ymmärtäväni: ”Mitä halvatun typeryyttä siellä taas on menossa!”, kun ne murisivat, kuvittelin kuulevani: ”Piru vie, minä en tuommoisen tolvanan kanssa rupea kinaamaan”, kun ne ärisivät itsekseen, uskoin ymmärtäväni: ”Saakoon sitten tahtonsa läpi, mokoma avuton, riivattu, onneton reppana, eihän tuo mihinkään pysty, jos en minä ole auttamassa.” Ja aina on ollut suuri ilo, kun olen saanut liittyä niiden seuraan, kulkea osan matkaa niiden mukana ja kuunnella niitä.
Kaupungeissa ja maanteillä ne toisinaan pelästyvät kohdatessaan autoja ja paukkuvia moottoreita. Säikähtäen ne kavahtavat hetkeksi takajaloilleen, syljeksivät, murisevat ja ärisevät ja säntäävät silmät pullistuneina huojuvaa tasalaukkaa maastoon. Niin, kamelit pelkäävät rautaista elikkoa, joka murisee ja korskuu niin ikään rautaisella äänellä. Ne tunnistavat verivihollisensa tai aavistavat vapauttajansa. Nyt ne kulkevat tyynesti kohti rantaa. Seuraan niitä halki kaupungin tungoksen, kuuntelen niiden yksinpuhelua, ja ennen kuin arvaankaan, olen päässyt satamaan. Mutta voidaanko Jaffan rantakaistaletta oikeastaan kutsua satamaksi? Maihinnousupaikka tässä on kyllä ollut jo tuhansia vuosia, siitä lähtien kun foinikialaiset seilasivat täältä merille. Satamanselkä leviää kauttaaltaan avoimena, kauttaaltaan alttiina myrskyille ja hyökyaalloille. Kallio- ja matalikkokehä estää pääsyn, niin että höyrylaivat joutuvat ankkuroimaan kauas merelle. Rahti ja matkustajat kuljetetaan aluksista pikkuveneillä, ja nämä veneet saavat soutaa kilometrin, puolitoista kilometriä, ennen kuin pääsevät rantaan. Jos merenkäynti on ankaraa tai myrsky nostattaa aaltoja, ei kalliokarien ohi voi päästä lainkaan, ja vähänkin levottomalla säällä matka on vaikea, jopa vaarallinen. Monille ihmisille venekyyti Jaffan rantaan on ollut paljon vaarallisempi kuin pitkä laivamatka konsanaan. Muutamat ovat lähestulkoon hukkuneet, niin kuin keisari Frans Joosef, joka rantautui Jerusalemin-matkallaan tänne. Tämä ”satama” on yhä yhtä hankala kuin se oli ristiretkien aikaan ja varhemminkin, aina muinaisina esiaikoina. Silti tämä on vilkas kauppapaikka. Ihanat appelsiinit, jotka kasvavat Palestiinassa ja jotka ovat melkein ananaksen kokoisia, joissa on paksu kuori, ydintä vähän tai ei ollenkaan, täynnä makeinta mehua ja lempeäntuoksuista hedelmälihaa ja joista englantilaiset lääkärit ovat saaneet selville, että niiden nauttiminen ehkäisee nuhatautia, kutsutaan kaikkialla maailmassa Jaffa-appelsiineiksi vientisatamansa mukaan. Kun olen paikalla, kaikkialla näkyy vain appelsiineja. Joka päivä aamusta iltaan pitkät kamelijonot tallustavat kaupungin halki satamaan kuormattuina siroilla valkoisilla laatikoilla, jotka ovat täynnä appelsiineja. Kamelit tulevat lähiseudun viljelyksiltä, kulkevat rautatieasemalta ja kantavat tuhansittain laatikoita rantalaiturille, josta vene toisensa jälkeen irtaantuu ja matkaa hitaasti etäämmäksi suuren höyrylaivan luo.
Jaffa kuhisee ja vilisee elämää, pienteollista liiketoimintaa. Kaikilla kaduilla ja kujilla, kaikissa basaareissa touhuaa ja hyörii lukemattomia kaupunkilais- ja maalaishahmoja. Tämä Jaffa muistuttaa muurahaiskekoa, joka on rakentunut mäelle aivan meren ääreen, yksinäiselle rantakukkulalle, töyräälle, jota mökit ja talot, moskeijat ja luostarit peittävät valtoimenaan. Mikään ei innosta laiskottelemaan niin kuin ahkera hyörinä vieraassa kaupungissa, jossa voi viettää vain pari päivää. Mikään ei yllytä lekottelemaan niin kuin ventovieraan ahkeroinnin vilske, jonka kuhinan keskelle yhtäkkiä vähäksi aikaa joutuu.
Niinpä istun mukavasti pienen arabialaisen kahvilan kuistilla aivan meren rannassa. Mistään, mitä vieraalle täällä tarjotaan, ei juuri voi nauttia. Hädin tuskin mokasta, joka ei aivan tuoksu mokalta. Tämä on nimittäin satamatyöläisten ja soutumiesten kapakka. Mutta koska tämä on muslimien kapakka eikä täällä tarjoilla ryyppyjä saati muuta alkoholia, ei täällä ole humalaisiakaan, on aivan hiljaista, käytös siivoa ja kauttaaltaan säädyllistä. On suurenmoista istua tässä, poltella savukkeita ja katsella aurinkoon. Tämä kuisti muodostuu vanhan linnoitusrakennelman jäänteestä. Matalalla paksulla muurilla, aivan rannassa, on ollut jonkinmoinen etuvarustus, jonka päällä on ollut ampumakäytävä. Nyt muurilla on kahvilanpitäjän pöytiä ja tuoleja. Meren puolella aallot nuolevat vanhaa vaaleanharmaata kivimuuria, ja maan puolella sitä kuluttaa kaupustelijain, kerjäläisten ja muiden erikoisten hahmojen työteliäs arkielämä.
Katselen hyväntuulisena ympärilleni ja vilkaisen permantoakin, ja yhtäkkiä mieleeni juolahtaa, kuinka paljon alla olevat kivet ovatkaan mahtaneet jo juoda verta. Tätä muuria päin rynnistivät ristiretkeläiset suuressa mutta perin hengettömässä innoituksessaan, tänne rynnistivät moniasatoja vuosia myöhemmin Napoléonin sotilaat intomielellä, joka ei ollut järin viisaampaa. Aikojen saatossa Jaffasta on taisteltu yhä uudestaan. Foinikialaiset omistivat kaupungin, egyptiläiset ovat sitä hallinneet, Joonatan valloitti sen juutalaisille, joilta vasta Pompeius sen riisti ja Julius Cæsar antoi takaisin. Vespasianus tuhosi kaupungin. Jaffa nousi raunioista. Sitten Egyptin sulttaani Baibars hävitti Jaffan, ja jälleen kaupunki syntyi hitaasti uudelleen. Taistelujen ja sotien muistot yltävät kauas hämärään muinaisuuteen.
Täällä eläimet taistelivat Jumalan nimessä ihmisiä vastaan, niin kuin suuri valas, joka nieli Joonan merellä, ja täällä ihmiset taistelivat jumalten tuella hirviöitä vastaan, niin kuin Perseus, Zeun ja ahneen Danaen poika. Perseus surmasi merihirviön ja pelasti kauniin Andromedan, joka oli kahlehdittu tänne rantakallioon.
L