Lukijalle

Suomessa toteutettiin talvi- ja jatkosodan jälkeen suuri asutushanke, jonka aikana asutettiin siirtoväki ja perheelliset rintamamiehet ja muitakin sodasta kärsineitä ryhmiä. Ensin säädettiin pika-asutuslaki 1940 ja edellistä laajempi maanhankintalaki 1945. Lähes kaikki Suomen kunnat Oulun eteläpuolella joutuivat järjestämään alueellaan maanluovutuksen ja uusien asukkaiden sijoittamisen. Reformi eteni lain mukaisesti, mutta ns. kielipykälä rajoitti suomenkielisen siirtoväen vastaanottoa enemmistöltään ruotsinkielisiin kuntiin.

Inhimillinen elämä kaikessa monimuotoisuudessaan ei aina noudata järjestettyjä uomia vaan lainehtii niiden yli tai ali. Siitä kertovat lukuisat kokemukset ja tarinat sodan ajoista, siirtoväen tulosta, asuttamisesta ja sopeutumisesta kantaväestön joukkoon tai yksinäisiin korpiin. Kaupunkien ja kauppaloiden asukkaat hakeutuivat omin avuin asutuskeskuksiin.

Kulttuurin kannalta oli kyseessä historiallinen itä- ja länsisuomalaisen kulttuurin kohtaaminen. Karjalainen kulttuuri oli sekin kasvanut eri suuntiin erilaisissa ympäristöissä, osin eri kirkkokuntiin juurtuneina, osin Pietarin suurkaupungin vaikutusalueella, osin Laatokan rannoilla sen tiheissä kylissä tai laajojen metsien keskellä. Tutkimuksen keinoin voimme tarkastella näitä parhaiten erillisinä, mutta keskenään vertaillen.

Tässä tutkimuksessa kuvataan vanhaan Äyräpään kihlakuntaan kuuluneiden, erityisesti Muolaan ja joidenkin Äyräpään kuntien alueelta tulleiden siirtokarjalaisten evakkotietä ja sijoittumista heille määrättyihin Hämeen kuntiin. Kulttuurihistoriallisesti on kyseessä keskikannakselainen kulttuuri, joka kohtasi Hämeen länsiosien kulttuurin. Aineiston olen koonnut haastattelemalla kierrellen ja äänittäen sijoitusalueilla ja muuallakin. Siltä osin aineisto kuuluu Asutustutkimusprojektiin, joka käynnistettiin Joensuun ja Jyväskylän yliopistojen hankkeena ja jonka tuloksia on julkaistu omalta osaltani muun muassa Jyväskylän yliopiston Suomen historian laitoksen julkaisuissa 18 ja yhteisteoksessa Rintamalta raiviolle (1995).

Arkistoaineistosta on vanhin museoviraston kysely vuodelta 1957 ja toinen vuodelta 1982. Aloitin tutkimukseni edellisen parissa ja jälkimmäistä sain olla laatimassa vertailuaineistoksi edelliseen. Näitä analysoin teoksissani Elävä karjalaisuus (1987) ja väitöskirjassani Siirtokarjalainen identiteetti ja kulttuurien kohtaaminen (1994). Näissä keruissa on ollut mukana Muolaan– Äyräpään tutkimusalueeni siirtokarjalaisia ja kantaväestöä, ja heidän kuvauksensa koskevat kulttuurien kohtaamista tutkimusryhmässäni. Suuren historiallisen prosessin kuvaus koostuu näistä ensimmäisen siirtoväen sukupolven kuvauksista ja rakentaa osaltaan karjalaisuuden ja suomalaisuuden kuvaa jälkipolville.

Ilokseni olen tuntenut monia ryhmäni jäseniä kauan. Erityisen kiitollinen olen Liisa Pekoselle, pitkäaikaiselle tiedonantajalle ja ystävälle. Kiitän kaikkia tiedonantajia ja haastateltuja. Teoksen taittaja, taiteilja Miklos Gaál, on piirtänyt lukuisia kuvia ja uusintanut karttoja, mistä kaikesta sydämellinen kiitos. Karjalan Säätiö on tukenut teoksen painokuntoon saattamista. Kiitän kaikkia näitä tahoja ja monia ystäviäni kuten Pirkkoa, Ullaa ja Sirkkaa tekstiasun tarkistamisesta.

Maanmittaushallitus: Suomi ja ItäKarjala, 1942 (osarajaus).

Maanmittaushallitus, 1935. Kansalliskirjasto.

Muolaasta Hämeeseen

Muolaa Karjalankannaksella

Muolaan pitäjä sijaitsi Karjalankannaksen keskiosassa, josta oli vanhastaan yhteyksiä sekä Viipuriin että Pietariin. Muolaa on keskiaikaiselta nimeltään Äyräpää (myöhemmin Pyhäristi) ja edusti alueen alkuperäistä väestöä eli äyrämöisiä. Muolaassa puhuttiin äyrämöisistä alkuperäisenä kansanosana ja asukkaina, kun taas savakot polveutuivat 1600-luvulla Savosta muuttaneista uudisasukkaista. Vielä 1800-luvun lopulla vanhaa pukuperinnettä edustivat äyrämöispuvut, kun Savosta muuttaneilla oli käytössä savakkopuvut, ja molemmat ryhmät voitiin tunnistaa pukuparrestaan. Muolaan katsottiinkin olevan Kannaksen pitäjien joukossa tutkimuskohteena kiinnostava kansanperinteen kerrostuneisuuden ja monipuolisuuden vuoksi. Oman lisänsä kulttuurin monipuolisuuteen toi luterilaisen valtaväestön ohella Kyyrölän alueella yli kolme sataa vuotta asunut ortodoksinen, osaksi venäjänkielinen ja osaksi kaksikielinen väestöryhmä.

Muolaan maanomistusolot olivat tavanomaisia Karjalan lahjoitusmaa-alueille. Muolaalaisten parissa elävän muistitiedon mukaan lahjoitusmaahovit ja niiden asukkaat tunnettiin, ja monilla on oman suvun muistitietoa lahjoitusmaaoloista. Historiallisen taustan vaikutus näkyi itsenäisyyden ajalla Muolaan pientilojen suuressa määrässä. Lukuisat koti- ja käsiteollisuuden sekä liiketoiminnan muodot kehittyivät edelleen vanhalta pohjalta, mutta Pietarin yhteyksien siirtyessä historiaan suuntauduttiin enemmän Viipuriin ja Käkisalmeen. Elinkeinorakenne oli kannakselaiselle väestölle tyypillinen, ja varsinkin käden taitoihin perustuvat ammatit toivat siihen monipuolisuutta.

Muolaalaisen väestön tutkimuksessa ja perinteen keruussa on otettava huomioon maantieteellisen aseman, kulttuuriyhteyksien ja historiallisen sekä taloudellisen taustan tuomat vaikutteet perinteeseen.

Siirtokarjalaisten kulttuurisopeutumisessa on piirre, joka erottaa tapahtuman muiden maiden vastaavista sopeutumistilanteista. Pika-asutuslaki ja maanhankintalaki takasivat suurimman siirtoväkiryhmän, maataloutta harjoittaneiden, mahdollisuuden jatkaa ammattiaan ja vieläpä omilla tiloilla. Tälle ratkaisulle ei löydy esikuvia muista maista.

Kannakselaisen siirtoväen sijoitussuunnitelma 1945. Kannakselaisten lähtöalue tässä kartassa evakuointivyöhykkeiden mukaan. Keskellä on sijoitusalue Kurkijoen siirtokarjalaisille. Kurkijoki kuului Keski-Karjalan, ei Kannaksen, evakuointivyöhykkeeseen.

PSG 1994, 29.

Maansaantiin oikeutettuja olivat pika-asutuslain mukaan siirtoväki ja maanhankintalain mukaan myös rintamamiehet ja eräät muutkin ryhmät kuten sotalesket, sotaorvot, maataloudesta toimeentulonsa saaneet sekä maanhankintalain toimeenpanon vuoksi työnsä menettäneet. Siirtoväen saama määrä asutustiloja on pienempi kuin rintamamiesten, vaikkakin tilojen keskimääräinen koko muodostui heidän parissaan keskimäärin suuremmaksi. Kulttuurisopeutumisen kannalta tällä on merkitystä siten, että juuri siirtoväen maansaajat saattoivat jatkaa omaa ammattiaan ja hyödyntää entistä ammattitaitoaan niin, että heidän ei tarvinnut sopeutua tältä osin kokonaan uudelleen.

Ratkaisu oli myös haastateltujen maansaajien omasta mielestä henkisesti hyvin tärkeä, koska se antoi uuden haasteen ja päämäärän muuten täysin oudoissa ja uusissa oloissa. On myös todettava, että vaikka asutustoimintaa on myöhemmin arvosteltu muuttuneiden olojen kannalta, itse tilanteessa ei ollut paljon vaihtoehtoja, kuten Silvo Hietanen on suomalaista asutustoimintaa esitellessään todennut (Hietanen 1982, 105). Suomi ei ollut vielä niin teollistunut, että se olisi voinut sijoittaa sodasta palanneet miehet teollisuuteen. Evakuoiduksi joutuneille oman asutustilan tai tontin saanti merkitsi ponnahduslautaa tulevaisuuteen ja kaikissa tapauksissa parempaa vaihtoehtoa kuin monissa muissa maissa koetut leirit ja yritys sijoittua ilman ammattitaitoa teollisuuteen.

Asutustoiminnan lainsäädäntöä 1900-luvulla

Talvisodan ja jatkosodan seurauksena Suomessa oli siirtoväkeä noin 430 000 henkeä. Asutustoiminta käynnistyikin välittömästi ensiksi pika-asutuslain (1940) sekä jatkosodan aiheuttamien välivaiheiden jälkeen maanhankintalain (1945) säätämisellä. Asutustoiminta oli poikkeuksellisen ripeää muihin sotaa käyneisiin maihin verrattuna, ja siinä oli myös monia omaleimaisia piirteitä. Se ei kuitenkaan ollut ainutlaatuista Suomessa, vaan oikeastaan jatkoa koko 1900-luvun jatkuneelle asutustoiminnalle.

Koko 1900-luku oli asutusreformien vuosisata. Sitä voisi ehkä verrata niihin historian kausiin, jolloin suomalaiset asuttivat havumetsiä levittäytyen etelän asutuskeskuksista pohjoisiin erämaihin. Valtiovallalla oli tuolloinkin ohjaava ote, mutta toiselta osapuolelta, uudisraivaajaperheiltä vaadittiin sisua ja yritteliäisyyttä.

Näköala Muolaan kirkkomäeltä, taustalla oikealla kappalaisen pappila Ojala.

MV, HK19451228:44.21

Asutustoiminnan tarpeellisuus koettiin vakavana haasteena 1900-luvun alusta lähtien. Maanomistusolojen uudistaminen oli keskeinen pyrkimys. Maareformin viivästymät haittasivat vuosisadan alkupuolen asutustoimintaa, mutta päästyään alkuun se laajeni nopeasti. Tärkeimmät virstanpylväät asutustoiminnan historiassa ovat 1. vuokra-alueiden lunastaminen vuonna 1918 säädetyn lain mukaan, 2. asutustoiminnan jatkaminen hankkimalla maata asutukseen eli niin sanottu Lex Kallio vuonna 1922, 3. laki valtion metsien ja niiden vuokra-alueiden asuttamisesta vuonna 1922, sekä 4. vuoden 1936 asutuslaki, joka pyrki parantamaan edellisten lakien toimeenpanossa havaittuja puutteita.

Pika-asutuslaki ja maanhankintalaki jatkoivat siis edellisten vuosikymmenten asutus-lainsäädäntöä. Kuitenkaan aikaisemmin ei ollut mitään lakia sotatoimista johtuvasta vahingonkorvauksesta tai siirtoväen asuttamisesta. Siihen nähden professori Kivimäen johdolla työskennellyt komitea maataloussiirtoväen asuttamiseksi sai työnsä suhteellisen nopeasti valmiiksi huhtikuussa 1940. Ehdotus perustui suurelta osin entiseen asutuslakiin ja lähti pyrkimyksestä asuttaa siirtoväki lähtökuntiensa mukaan yhtenäisille alueille. Laki hyväksyttiin jo kesäkuussa 1940 ja sen

Muolaan Kirkkorannan pappilan viljelyksiä, oikealla Kirkkojärvi.

MV, HK19451228:53.37

Äyräpään järvi Muolaassa.

MV, HK19451228:70.1

Muolaan Kirkkorantaa.

MV, HK19451228:46.20

Muolaanjärven rantaa Viholan kylässä.

MV, HK19451228:59.1

soveltaminen aloitettiin. Uuden sodan sytyttyä lain toimeenpano kuitenkin keskeytyi. Paluumuutto Karjalaan muutti jälleen tilannetta, ja oli säädettävä uusia lakeja, joilla toisaalta taattiin asutustoiminnan toteutuminen siellä, missä siirtoväki jäi heille osoitetuille asuinpaikoille ja toisaalta peruutettiin asutustilat niiden osalta, jotka palasivat Karjalaan. Heille palautettiin entiset tilat vallatulla alueella. Näin heidän oikeutensa uuden evakuoinnin tullessa olivat samat kuin ensimmäiselläkin kerralla. Lainsäädäntötyö ei siis keskeytynyt sotavuosina, vaan parinkin komitean mietintöjen ja lakiehdotusten pohjalta oli valmiutta asutustoimiin, kun ne rauhan solmimisen jälkeen tulivat ajankohtaisiksi.

Toinen evakuointi ja maan sisäiset siirrot sujuivat tottuneemmin kuin ensimmäisellä kerralla, mutta tilanteen ratkaiseminen oli toisaalta monimutkaistunut. Maanhankintalain piiriin tulivat nyt kuulumaan maansaajina siirtoväki, sotainvalidit, sotalesket, sotaorvot, perheelliset rintamasotilaat sekä luovutetun alueen tiloilta elantonsa saanut maataloustyöväki sekä osittain vuokramiehet. Edessä oli valtava tehtävä, sillä välittömästi siirtoväen anomuksia saapui noin 45 000 ja muiden maansaajien noin 93 000. Näistä hyväksyttiin lähes 140 000.

Maanhankintalain toimeenpano

Maansaantiin oikeutetuista rintamamiehet muodostivat suuremman ryhmän kuin siirtoväki, mutta heille osoitettavat tilat olivat keskimäärin pienempiä tai tontteja. Siirtoväki sai entisen maanomistuksensa mukaisesti noin puolet perustetuista tiloista viljelystiloina.

Perustettavat tilat olivat joko maatalous- tai asumustiloja:

Karjalan maatalousväestö sai noin 38 000 tilaa ja muut maansaajat noin 9 350 viljelystilaa, noin 21 900 asuntoviljelytilaa sekä 26 100 asuntotonttia. Siirtoväen tiloista oli noin 68% oli viljelystiloja ja 22% asumustiloja.

Maanluovuttajat olivat ensisijaisesti valtio, kunnat, seurakunnat, ja julkisyhteisöt. Toissijaisesti tulivat kysymykseen yli 25 peltohehtaarin omistajat, mutta asiaan vaikutti sekin, saiko omistajaperhe toimentulonsa omalta tilaltaan, mikä lievensi luovutusvelvollisuutta.

Maatalousmaata käytettiin asutustarkoituksiin noin 282 000 ha, josta tuli ensisijaisilta luovuttajilta lähes puolet eli 130 000 ha, toissijaisilta luovuttajilta noin 105 000 ha sekä noin 36 500 ha muilta maanomistajilta. Vapaaehtoiset kaupathan olivat samaan aikaan myös sallittuja ja tekivät järjestelmän joustavammaksi.

Metsämaata käytettiin asutustarkoituksiin yhteensä noin 1,75 miljoonaa hehtaaria, josta 1,4 miljoonaa hehtaaria tuli ensisijaisilta maanluovuttajilta.

Kaikkiaan maata käytettiin asutukseen 2,8 miljoonaa hehtaaria, josta valtion maata oli noin 45%, ensisijaisten luovuttajien 35%, toissijaisten noin 14% ja muiden noin 5%. Yksityisten maanomistajien osuus luovutuksessa oli noin 4%. Kuitenkin se kosketti monia varsinkin maan eteläosien viljelijöitä, koska Suomen keski-, itä- ja pohjoisosissa perustettiin enemmän niin sanottuja kylmiä tiloja.

Siirtoväki sai asutukseen käytetystä maasta noin 1,1 miljoonaa hehtaaria ja muut maansaajat noin 900 000 hehtaaria. Siirtoväen saamasta maa-alasta maatalousmaata oli 164 000 hehtaaria ja metsää 796 000 hehtaaria, muiden vastaavat luvut ovat 118 000 hehtaaria ja 720 000 hehtaaria.

Uudet tilat arvioitiin lämpimiksi tiloiksi, jos niillä oli vanhaa peltoa ja muussa tapauksessa kylmiksi tiloiksi, jolloin peltoala oli raivattava. Kaikilla tiloilla arvioitiin raivauskelpoinen maa, sillä myös lämpimillä tiloilla oli raivattava lisää peltoa. Vuoteen 1957 mennessä oli uutta peltoa raivattu 116 000 hehtaaria, josta kylmille tiloille noin 77 500 hehtaaria. Tähän mennessä oli myös rakennettu 15 100 erilaista rakennusta uudistiloille. Tieverkosto, noin 15 000 kilometriä, oli melkein valmis.

Suuri urakka oli saatu suhteellisen nopeasti toteutetuksi. Raivattu maa vastasi melkein luovutetun Karjalan peltoalaa.

Asutusohjelman toteutus onnistui paikallistasolle luodun organisaation avulla. Asutustoiminnan johdossa oli Maatalousministeriön asutusasiain osasto. Tunnetuin toimeenpanijoista oli osaston pitkäaikainen johtaja Veikko Vennamo. Kuntiin perustettiin maanlunastuslautakunnat ja asukkaanottolautakunnat. Toimeenpanoa valvoi sisäasiain ministeriön asutusasiainosaston alainen asutusvaliokunta, kuntatasolla edellisen alainen asutustoimikunta ja varsinaisesti käytännön työn hoitivat asutustoimistot, asutusneuvojat ja rakennusmestarit. Metsän käyttö ja laitumien järjestäminen organisoitiin muun muassa Keskusmetsäseura Tapion ja Suomen laidunyhdistysten kautta. Paikallistasolla voitiin tehtävä hoitaa sillä asiantuntemuksella, jota paikkakuntalaiset edustivat ja ottaa samalla huomioon sijoitettavan perheen tarpeet.

Kuusaan hovi (vasemmalla) ja sen aluetta.

MV, SA

Muolaalaisten maanomistusolot

Maanomistusolojen järjestely oli muolaalaisille maanviljelijöille tuttua, sillä useimpien isovanhempien tai näiden vanhempien aikaan Muolaassa oli ollut käynnissä lahjoitusmaiden lunastus. Haastateltavani kertoi muistavansa, kuinka isoisä oli puhunut maksueristä, joita oli vielä 1800-luvun loppupuolella yhä vain maksettu, kunnes tila oli lunastettu kokonaan omaksi.

Muolaassa oli kaksi suurta lahjoitusmaahovia, Pällilän ja Kuusaan. Lahjoitusmaakausi alkoi Muolaassa vuonna 1710 Pietari Suuren toimesta, ja muun muassa Katariina II jatkoi lahjoitusmaiden vahvistamista. Suomen sodan (1808–1809) jälkeen autonomian aikana perustettiin komitea (1825), jonka tehtävänä oli määritellä lahjoitusmaatalonpojan oikeudellinen asema. Mutta vasta Suomen vuoden 1863 valtiopäivillä asia tuli päiväjärjestykseen ja uudestaan vuonna 1867, jolloin päätettiin, että Suomen valtio lunastaa lahjoitustilat ja talonpojat saattoivat ne vähitellen ostaa omikseen. Muolaassa olivat talonpojat jo 1830-luvulla ostaneet Kaukilan, Rahkolan ja osan Mälkölää omakseen, kun lahjoitushovi oli jaettu ja myyty useampana osana. Kuusaan kartano, jossa muuten Aleksandra Kollontai vietti osan lapsuudestaan, lunastettiin 1870-luvulla.

Vähitellen saatiin muutkin hovit lunastetuiksi ja talonpojat saivat lopulta perintökirjansa, vaikka asioiden järjestely kesti monissa tapauksissa vuosikymmeniä. Maat olivat joutuneet aikoinaan vastoin talonpoikien oikeuksia lahjoitusmaiksi, ja nyt he joutuivat lunastamaan ne takaisin. Mutta kun isojako oli toimitettu ja perintökirjat saatu, saattoivat talonpojat vähitellen ryhtyä toden teolla viljelemään maitaan. Isojako tosin jätti toivomisen varaa siinä, että viljelypalstat sijaitsivat monien mielestä edelleen hajallaan.

Lahjoitusmaaolot vaikuttivat maatalouden kehitykseen hidastavasti. Toisaalta Muolaassa sivuelinkeinoilla oli kauan tärkeä merkitys. Kaupankäynti, ”rätinajo” eli lumppujen kierrätys, rahdinajo ja muut liikkuvat elinkeinot veivät miehet pois pelloilta. Itse asiassa vasta Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen pakottivat muolaalaiset talonpojat keskittymään maatalouden kehittämiseen. Esimerkiksi leipäviljan viljelyä vähensi 1800-luvun lopulla se, että Venäjältä saatiin halpaa tuontiviljaa, eikä oma viljanviljely oikein kannattanut. Karjatalouden menekki lisäsi tosin kauran viljelyä ja toi myös kylvöheinän uutuutena pelloille.

Peltoalaa lisäsi Kannaksen suuri yhteishanke, Vuoksen lasku vuonna 1857. Peltoala kasvoi muutenkin raivauksen ansiosta. Itsenäistymisen jälkeen lisämaata saatiin myös kuivattamalla. Peltoala kolmin- tai nelinkertaistui sadassa vuodessa riippuen siitä, lasketaanko vuonna 1926 Muolaasta eronnut Äyräpää mukaan. Vuonna 1920 Muolaan peltopinta-ala oli 7 086 hehtaaria, vuonna 1930 Äyräpään eroamisen jälkeen 6 656 hehtaaria. Kyyrölä oli tuolloin omana kuntanaan; sen peltoala oli 756 hehtaaria (SV 1932, III Maatalous 26:1). Muolaa oli nyt tullut lähes omavaraiseksi suhteellisen lyhyessä ajassa. Peltoalan kasvu jatkui 1930-luvun loppuun.

Muolaan viljelyskasvit olivat vuoden 1929–30 maataloustiedustelun mukaan kuvaavia kannakselaiselle maataloudelle. Suurin osa viljellystä maasta oli kauralla eli 4 689 ha, seuraavaksi rukiilla 899 ha, ohralla vain 245 ha ja sekulilla 17 ha. Vehnänviljely oli vasta alussa: kevätvehnällä oli 15 ha ja syysvehnällä 2 ha koko kunnassa. Perunalla oli 311 ha, juurikasveilla 60 ha ja pellavalla 16 ha, hampun kasvattamisesta oli jo luovuttu. Näine viljelymäärineen Muolaa oli koko kihlakunnassa ykkösenä, sillä muilla kunnilla oli pienemmät viljelyalat. Äyräpään kihlakuntaan kuuluivat tuolloin Muolaa, Äyräpää, Kyyrölä, Heinjoki, Valkjärvi, Rautu, Kivennapa ja Terijoki (SVT 1932, SVT III, Maatalous 26:1, 60-61).

Muolaa sotien aikana

Muolaa ennen talvisodan syttymistä: Asukkaita 11 300, joista ortodokseja yhteensä 1 880, asukastiheys 17 henkeä neliökilometrillä. Pinta-ala oli 650 neliökilometriä. Kyliä oli 54, viljelyala 10 700 hehtaaria. Muolaa oli suhteellisen tiheään asutettu ja viljelty Kannaksen kunta. Teollisuuslaitoksia oli neljä ja Kyyrölässä saviastiateollisuutta. Kouluja oli 24 koulupiirissä ja Perkjärvellä toimi kotiteollisuuskoulu. Kuusaan hovi, yksi neljästä lahjoitusmaahovista, oli kunnostettu lahjoitusmaamuseoksi.

Kannakselaiset evakuoitiin talvisodan alkaessa maan läntisimpään osaan suunnilleen Turun, Porin ja Tampereen väliselle alueelle. Alkuajan majoituksen jälkeen väkeä siirrettiin sopivampiin paikkoihin, mutta kaikkialla oli ahtautta, vaikka kaikki mahdolliset asumiseen sopivat tilat otettiin käyttöön.

Talvisota tuhosi rakennuskannan niin tyystin, että siitä jäi vain noin 10% jäljelle. Lähes 90 vuotta palvellut kirkko joutui tykistötuleen eikä siitä jäänyt jäljelle kuin raunioita. Kun Muolaa jatkosodan aikana oli vallattu takaisin, entisistä asukkaista palasi suuri osa, peräti 67%, vaikka paluu merkitsi melko täydellistä alusta aloittamista ja rakennustyötä.

Lopulliset Muolaan maatalousväen sijoituskunnat olivat Somerniemi, Somero, Jokioinen, Humppila, Valkeakoski, Urjala, Forssa, Akaa, Ypäjä, Kylmäkoski, Sääksmäki, Koijärvi, Vanaja, ja lisäksi Hämeenlinnan mlk., johon tulivat venäjänkieliset kylät.

Kuusaan hovi sijaitsi 11 km Äyräpään asemalta ja 55 km Viipurista. Tila on ollut säteri ja sittemmin rälssi. Läänitykseksi se tuli 1562. Pietari Suuren ajoista se tuli lahjoitusmaaksi ja vuonna 1726 siihen kuului 70 taloa Muolaassa ja 25 taloa Valkjärveltä. Vuonna 1879 Suomen valtio osti siitä 12 789 ha. Päätilan omistajaksi tuli suomalaissyntyinen Masalin, joka oli rikastunut Pietarissa puutavaraliikemiehenä. Hänen tyttärentyttärensä Aleksandra Kollontai vietti kesiään kasvuvuosinaan Kuusaan hovissa ja on kuvannut sitä teoksessaan ”Hetkiä elämästäni”. Suomen itsenäistymisen jälkeen 1919 omistaja oli maanviljelijä Väinö Savolainen. Sotavuosien jälkeen Neuvostoliitossa hovia käytettiin muun muassa pioneerileirinä ja lasten lomakotina. Rakennus on tuhoutunut lopullisesti palossa 2006. Kuvat otettu Muolaan–Äyräpään retkellä 1996.

PSG ark.

Talvisodan sytyttyä 1939 Karjalankannaksen asukkaat evakuoitiin maan lounaisosiin. Vuoden 1940 pika-asutuslain mukaan alettiin siirtoväelle jakaa asutustiloja. Jatkosodan aikana monet palasivat sodan hävittämiin kotikyliin, mutta uusi lähtö tuli eteen 1944. Vuoden 1945 maanhankintalain mukaan asuttaminen jatkui ja siirtoväen lisäksi myös rintamamiehille jaettiin asutustiloja ja tontteja.

SA-kuva 1691

Evakkotiet ja sijoitus muolaalaisten kertomina

Pappilasta evakkoon

Kirkkoherra Toivo Rapeli muisteli vuonna 1981

Olin käymässä Muolaasta käsin Viipurissa syyskuussa 1939. Piispa Yrjö Loimaranta oli kutsunut minut kotiinsa keskustelemaan ajankohtaisesta tilanteesta. Lähinnä oli kysymys poliittisesta ajankohdasta ja sen vaikutuksesta seurakuntien elämään.

Mitä mieltä olet, luuletko, että Suomi joutuu mukaan sotaan, piispa kysyi.

Olin hetken vaiti miettien ja vastasin.

- Tilanne on peräti epäselvä. Meillähän on Neuvostoliiton kanssa hyökkäämättömyyssopimus. Luulen, että ei tästä sotaa tule, tämä on vain hermosotaa.

- Niin minäkin luulen, sanoi piispa.

Mukana keskustelussa oli myös piispatar Hilja Loimaranta, joka sanoi terävästi:

- Mutta kukaan meistä ei voi sanoa mitään varmuudella. Jospa sota sittenkin syttyy? Ainakin kirkonkirjat on varminta lähettää turvaan ajoissa.

Minulla on se käsitys, että piispattaren varovaisuus vaikutti piispaan ja hänen kauttaan myös tuomiokapitulin päätökseen. Kirkonkirjat lähetettiin turvaan seuraavalla viikolla - varmuuden vuoksi ja ne pelastuivat sodan tuhoilta.

Tuo syksy oli jo ennen sodan alkua kammottavaa aikaa. Kävelimme vaimoni Saimin kanssa eräänä iltana kirkonmäellä. Idässä kuvastui syksyn taivaalle kirkasta valoa, sitä korostivat omalla tavallaan valonheittäjien terävät juovat.

- Mitä tuo valo on ja mistä se tulee, kysyi Saimi.

- Ne ovat Kronstadin valoja, vastasin.

Vaimoni kertoi, että sillä hetkellä hänen sydäntään viilsi ja hän ajatteli: en tule ikinä viihtymään Muolaan pappilassa, vaan tahdon pois täältä. Kronstad ja Leningrad ovat liian lähellä. Neuvostoliitossa on vallalla kommunismi!

Yöt olivat kammottavia. Tietysti päivätkin olivat levottomia. Linnoitustöitä tehtiin, sekä siviileitä että sotilaita liikkui joka hetki kirkonmäellä. Ylimääräistä levottomuutta ei voitu välttää. Ilmassa oli sodan läheisyyden tuntua. Mutta erityisesti yöt muistan. Pappilan ohitse kulki kirkonkylän päätie. Sen öinen liikenne kertoi omalla selvällä tavallaan, mistä oli kysymys. Kaikki viittasi sotaan: kukaan ei sitä toivonut, mutta yöllä valmistauduttiin vastaanottamaan hyökkäystä. Ylimääräiset kertausharjoitukset merkitsivät sitä. Ylin sodanjohto otti tilanteen todesta. Yöllä jyrisivät sekä raskaammat että kevyemmät aseet kohti itärajaa. Hevoset suurine kuormineen, sotilasosastot, ammusvarastot, ruokatarvikkeet ja kaikki se, mitä sota tarvitsi ottaakseen vastaan hyökkäyksen hirvittävät iskut. Oli kysymys elämästä tai kuolemasta, jos sota alkaa. Yöt olivat kauheimmat, silloin olivat kauhun tunnelmat voimakkaimmat. Lapset olivat levottomia, eikä meille vanhemmillekaan ollut levollista oloa.

Torstaina 30. marraskuuta olimme pappilan keittiössä syömässä kello kymmenen aikaan. Lapsemme Matti ja Paavo olivat koulussa, Liisa ja Heikki olivat puutarhassa leikkimässä, syksyinen rauha vallitsi. Äkkiä kuului voimakasta lentokoneiden ääntä sekä huutoja kirkonmäeltä: ”Viholliskoneita, ampukaa!”

Riensimme ulos. Kolme punaisilla tähdillä merkittyä konetta kierteli verrattain alhaalla, niistä tulitettiin konekiväärillä kirkkoa ja pappilaa. Veimme lapset vahingoittumattomina sisälle luotisateesta. Muistan selvästi, että Liisa vapisi kuin haavanlehti ja oli aivan kalpea.

Sota oli alkanut! Lähetin kiireesti Saimin neljän lapsemme sekä apulaisemme Katrin kanssa matkaan. Onneksi he pääsivät sattumalta erääseen armeijan kuorma-autoon, jossa he mukanaan pari matkalaukkua matkasivat Perkjärven asemalle. Minä jäin pappilaan.

Odottelin levottomana autonkuljettajan paluuta saadakseni tietoja matkan onnistumisesta. Mutta häntä ei kuulunut eikä näkynyt. Mitä olikaan sattunut? Sain kuulla, että Perkjärveltä ei mennytkään enää junia Viipuriin. Levottomuuteni lisääntyi. Kuulin sotilailta, että Viipuria oli pommitettu samana aamuna ja kaupungissa vallitsi pakokauhu. Ihmiset pyrkivät kaikin mahdollisin keinoin pois Viipurista. Kyselin mielessäni: keneltä voisin saada tietoja perheeni kohtalosta? Ehkäpä ystäviltämme Kymäläisiltä? Soitin sinne. Odotin vastausta sydän pamppaillen. Impi

Muolaan Kirkkorannan pappila.

MV, HK19451228:43.6

MV, HK19451228:43.7

Kymäläinen vastasi. Selitin tilanteen hänelle. Vastaus tuli kuin taivaasta: ”Sirkka (heidän tyttärensä) näki asemalla Saimin, lapset ja Katrin. He olivat nousemassa junaan”. Kukaan ei voi aavistaa onneani tuona hetkenä. Sopertelin kiitosta Jumalalle. Se oli ihmeellinen ja rauhoittava tieto kaiken rauhattomuuden keskellä. Myöhemmin kuulin, että perheeni oli päässyt Tampereelle ja sieltä edelleen Karkun opistolle.

Tapasin autonkuljettajan seuraavana päivänä. Hän kertoi lähteneensä omin luvin Viipuriin, koska junat eivät kulkeneet. Hänellä oli perhe Viipurissa ja hän päätti käyttää tilannetta ja tilaisuutta saada tavata läheisiänsä ja sai tietää heidän selviytyneen vahingoittumattomina pommituksesta.

Minä jäin Muolaaseen. Sodan ensimmäisen päivän iltana olin pitämässä ilmoitettua hartaushetkeä Vesikkalan kylässä lähellä Kivennavan rajaa. Väkeä oli kokoontunut runsaasti, kaikki tiesivät, mistä oli kysymys. Katselimnme pihalta idän suuntaan. Punaiset tulenlieskat roihusivat korkeina ylös pitkin rajaa Kivennavalla, Valkjärvellä, Kanneljärvellä. Tykkien ammukset piirsivät valojuovia, taivaanranta oli verenpunainen, Kannaksen kodit paloivat…

Tässä tunnelmassa puhuin viimeisen kerran Muolaassa talvisodan alettua. Mitään pakokauhua ei syntynyt, mutta katseet ilmaisivat sanatonta tuskaa. Jokainen tiesi, että koti oli jätettävä. Pidettyäni loppurukouksen, maanviljelijä Esa Paija, kirkkoneuvoston jäsen sanoi: ”Lauletaan vielä Jumala ompi linnamme”. Silmät kyynelissä veisasimme saisaaltamme tuon Lutherin virren, hyvästelimme toisemme ja lähdimme evakkkotaipaleelle.

Perjantaina oli kirkas päivä. Tykkien jylinä yltyi. Viholliskoneita oli runsaasti ilmassa. Toimitin tuona päivänä viisi hautausta. Viholliskoneita liikkui yllämme, konekiväärit tulittivat, tykkien jyminä tehosti ainutlaatuista hautaustunnelmaa….

Lauantaina oli kaikkien siviilihenkilöiden lähdettävä Muolaasta. Suomalaisten etuvartiojoukkojen oli peräännyttävä varsinaisille puolustuslinjoille. Tulimeri lähestyi Muolaata.

Olin lauantaina keskipäivällä Muolaan kunnantoimistossa neuvottelemassa kunnanmiesten kanssa tilanteesta, kun puhelin soi. Otto Himasen kodista ilmoitettiin: -Pällilän kylä palaa. Täällä on sotilaita, jotka ilmoittavat sytyttävänsä kotimme tuleen aivan kohta, tule kotiin kiireesti!

Otto Himanen sanoi rauhallisesti: ”Mitä lie naisten höpinää.”

Mutta ilmoitus oli vakavaa totuutta. Mikko Mäkirinne, Pällilän kylän vanha opettaja, ehti tuskin kotiinsa, kun koulu, jossa hän oli tehnyt työtä yli kolmekymmentä vuotta, paloi poroksi.

Muolaan luterilainen kirkko. Valmistunut 1852,

arkkitehti Ernst Lohrmann.

Kpt ark. 10:87, HK19451228:35.24

Lauantaina tuhoutui suurin osa Muolaan koteja, niitä ei tahdottu jättää vihollisen käyttöön. Hyökkääjä eteni nopeasti. Asukkaiden oli lähdettävä niin pian kuin mahdollista. Koska autot ja hevoset oli luovutettu sotilastarkoituksiin, oli kulkuneuvoista tavaton puute. Linja-autoihin voitiin ottaa vain se, mitä käsissä voitiin kuljettaa.

Alkanut kärsimystie oli samantapainen kaikille kannakselaisille. Se oli varmaan raskain taival, mitä Karjalan heimo on koskaan joutunut kokemaan. Vähäisine myttyineen ja eväineen lähti rajan kansa liikkeelle kohti tuntematonta tulevaisuutta. Synkkien aavistusten ahdistamina vaelsivat siirtoväen joukot pitkin talvisia teitä länttä kohden kuljettaen mukanaan vanhuksiaan, lapsiaan ja sairaitaan samalla hoputtaen nääntyneitä kotieläimiään. Härkävaunuissa valittivat ja itkivät lapset nälkiintyneiden kotieläinten joukossa.

Lauantaina iltapäivällä kutsui eversti Ruotsalo, Muolaan kirkkomäellä olevien joukkojen komentaja, minut luokseen. Hänen esikuntansa oli majoittunut pappilassamme. Keskustelumme oli lyhyt:

- Milloin kirkkoherra on aikonut lähteä pappilasta?

- Olen aikonut olla täällä viimeiseen saakka eli niin kauan kuin minua täällä tarvitaan.

- Seurakunta on nyt evakuoitu. Vihollinen lähenee nopeasti. Ilmoitan teille, että meillä on tarkoitus polttaa pappila ehkä jo tänä iltana. Siksi teidän olisi lähdettävä täältä välittömästi.

Minun oli siis lähdettävä. Otin potkukelkkaan sen, mikä oli välttämätöntä: seurakunnan käytössä olevat kuolleiden, avioliittoon vihittyjen ja syntyneiden kirjat. Tämän lisäksi otin mukaan pappispuvun kauluksineen ja lipereineen, vähän vaatteita sekä Raamatun ja virsikirjan.

Sodan alkupäivät näyttivät selvästi, kuinka kaikki ajallinen menettää arvonsa silloin, kun suuremmat arvot ovat kysymyksessä. Pappilan kaikki huonekalut, kirjasto, vaatevarasto, taulut, liinavaatteet, talousastiat, koko maallinen omaisuus meni. Mutta niiden omistaminen ei nyt tuottanut iloa eikä niiden menettäminen tuottanut tuskaa. Jeesus ja hänessä lunastus ja koko taivas jäi. ”Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.”

Muolaan kirkonkylä ja kirkon rauniot valtauksen jälkeen 27.8.1941. Muolaan kirkko raunioitui ja hautausmaa tuhoutui talvisodan taisteluissa joulukuussa 1939.

Äyräpään kirkon rauniot syksyllä 1941.

Kuvat Erkki Tiitola, D/1085:77, MV

Erik Gadd, KUVKVV2048:59, MV

SA-kuva

Asutustilallisten haastattelut

Kirjoittanut haastattelija Pirkko Sallinen-Gimpl

Muolaan asutustilallisten perinteen keruu- ja tutkimusprojektia on toteutettu vuosina 1987 ja 1988 sijoituskunnissa ja jatkettu muuallakin vuoteen 1991. Olen kerännyt aineistoa muolaalaisten parissa vuonna 1987, vuonna 1988 ja 1989 alkuperäisen suunnitelman mukaan, johon kuului keruuohjelma yhdeksän muolaalaisen sijoituskunnan alueella. Suunnitelman mukaan otokseen oli valittava kuvaavassa suhteessa viljelytiloja, asuntoviljelytiloja ja asuntotontin saaneita, sekä maaseudulla että taajaman läheisyydessä asuvia sekä mahdollisuuksien mukaan eri ammatti- ja erikoistumisalojen edustajia. Tavoitteena on myös saada varsinkin työn seuraavassa vaiheessa näytteitä elinkeinorakenteen muutoksista, uusista ammateista, mahdollisesta erikoistumisesta maanviljelyksessä ja karjanhoidossa tai suuntautumisesta joillekin muolaalaisten entisille elinkeinoaloille. Haastatteluihin olen tiedustelujen nojalla saanut muolaalaisia lähes kaikista sijoituskunnista, mutta myös taajamista. Perusteena on ollut, että asianomainen henkilö on ollut omakohtaisesti asutustoiminnassa tilansaajana tai virkamiehenä. Haastattelut ovat olleet elämäkerrallisia, niihin on sisältynyt kuvaus kotitilasta Kannaksella, evakuoinnit ja mahdollinen paluu Karjalaan sekä uudet evakuointi- ja sijoitusvaiheet. Erityisesti perinteen muutosprosessi vaatii myös erikoisalojen haastatteluja, joita on tutkimussuunnitelmassa kuusi ryhmää, muun muassa tapaperinne, käsityöt, ruokatalous ja näiden muutokset siirtolaisuudessa, joita käsitellään lähemmin teoksen toisessa osassa.

Muolaan Nurmin kylästä Somerolle
Entinen asutusneuvoja Reino Toikka

s. 1917 Muolaan Nurmin kylässä.

Haastattelu 21.12.1987 Somerolla, PSG.

Reino Toikka

MSry.

Muolaa oli Kivennavan naapurikunta, eikä kovin kaukana rajasta. Rajalla oli levotonta jo pitkään, ennenkuin annettiin lopullisia evakuointimääräyksiä. Vanhukset ja lapset lähetettiin jo aikaisemmin pois, mutta viimeiseksi jääneille tuli tavaton kiire. Muuta ei juuri saatu otetuksi kotoa kuin mitä pieneen matkalaukkuun mahtui: mukaan sai ottaa kahden päivän muona-annoksen. Vain ne, jotka lähtivät hevosella, saivat kasatuksi jotakin hevosen rekeen, mutta siihen oli mahduttava myös rehua karjalle, jota samalla kuljetettiin mukana. Lähtö oli kaiken kaikkiaan hyvin pikainen, ja viimeisten poistuessa sotilaat sytyttivät jo tulipalon talon nurkkaan. Sotatoimet etenivät alueella välittömästi. Muolaalaiset evakuoitiin Turun tienoille, muun muassa Vampulaan.

Reino Toikan vanhempien perhe oli asunut Nurmin kylässä Muolaassa. Talvisodan syttyessä 30.11.1939 he joutuivat muiden mukana evakuoitaviksi Turun läänin Koskelle. Talvisodan jälkeen Toikan perheen neljä poikaa olivat sotatoimissa. Syksy 1941 oli Toikan perheelle kohtalokas: kaksi poikaa kaatui ja kertoja Reino Toikka itse haavoittui. Toinen kaatuneista oli jo edellisenä talvena haavoittunut vakavasti.

Turun läänin Koskella Toikan perhe sijoitettiin Liipolan taloon, jossa asuminen kesti kevääseen 1942, mutta äiti ja sisko halusivat heti palata kotiin Muolaaseen, kun se oli mahdollista. Palaajia odotti uskomaton näky. Kotipellot oli myllerretty ja tasoitettu lentokentäksi, ja ruokamulta oli ajettu harjanteiksi. Näissä oloissa viljeleminen oli hankalaa. Kuitenkin tehtiin kaikki mahdollinen maan kunnostamiseksi, ja jo ensimmäisenä vuonna saatiin satoa. Aluksi asuttiin maakorsussa, mutta myöhemmin saatiin niin sanottu asevelitalo, joka oli rakennettu Pohjois-Karjalassa sotilaiden toimesta ja siirretty Muolaaseen Toikan tilalle.

Muolaaseen palanneet pääsivät asumisen ja viljelemisen alkuun. Toikan perheen pojat viljelivät lomillaan kotipeltoja. Niin elettiin, kunnes tuli toinen yhtä kiireinen lähtö evakkoon kuin ensimmäinenkin oli ollut. Vaikka oli tehty evakuointivalmisteluja, lopullinen lähtö oli pikainen. Käskettiin vain pakkaamaan tavaraa ja tuomaan tienvarteen, mutta tavaroista jäi osa matkalle. Toikan perhe ei saanut mitään pakkaamistaan tavaroista evakuointipaikkaansa. Tällä kertaa oli muolaalaisten kohteena Punkalaidun, jossa Toikan perhe asui kesästä 1944 kevääseen 1945, jolloin koko perhe Reino Toikan työpaikan vuoksi siirtyi Somerolle. Reino Toikka toimi maanlunastuslautakunnassa maansaajien edustajana. Tämä tehtävä työllisti agrologin koulutuksen saaneen Reino Toikan asutustoiminnan ajaksi.

Sijoittumisen alkuvaiheet

Maansaantiin oikeutetun tuli jättää hakemus määräaikaan mennessä Maatalousministeriön asutusasiainosastolle Helsinkiin, jossa asian alkukäsittely tapahtui. Sijoituskunnassa toimi kaksi lautakuntaa: maanlunastuslautakunta ja asukkaanottolautakunta.

Maanlunastuslautakunta muodosti asutustilat, joille asukkaanottolautakunta valitsi asukkaat. Jälkimmäiseen kuului maansaajien edustaja, siis siirtoväen, rintamamiesten ja muiden maansaajaryhmien etujen valvoja. Maanlunastuslautakuntaan kuuluivat tavallisesti myös maanmittausinsinööri ja agronomi tai muuten maatalousalaa hyvin tunteva jäsen. Jos heistä toinen oli puheenjohtaja, oli toisesta alasta oltava edustus lautakunnassa. Lisäksi lautakuntaan kuuluivat metsänhoitaja ja maansaajien edustaja. Somerolla puheenjohtajana toimi agronomi Castrén, muina jäseninä maanmittausinsinööri Lönnqvist, metsänhoitaja, jonka tilalle vaihtui myöhemmin metsäteknikko Nuotio, sekä maansaajien edustajana agrologi Toikka. Asutustilan koko ja luokka määräytyi saantioikeuden mukaan. Reino Toikka luetteli muistista muutamia tilatyyppejä: Viljelystiloja olivat 6–9 hehtaarin ja 12–15 hehtaarin (muunnetun peltohehtaarin) tilat, asuntoviljelytiloja 2–6 hehtaarin ja asuntotontit edellistä pienempiä.

Ei muonamieheksi pienellä palkalla

Vaikka asutustoiminta käynnistyi nopeasti, tilojen jako edistyi monen odottajan mielestä liian hitaasti. Tilan saantia odotettiin hermostuneina. ”Tilojen jako kesti luvattoman kauan”, kertoo Reino Toikka. ”Karjalainen väki pelkäsi ’kolhoosia’ ja joutumista toisen palvelukseen, ja se tunsi suurta vastenmielisyyttä mennä ansiotyöhön maatiloille, koska palkkataso oli matala.” Muonamiehen palkoilla ei lähdetty paikkakuntalaisten töihin. Paikkakunnan väki ei saanut karjalaisista halpaa työvoimaa. ”Sen huomasi kaikesta, että karjalainen väki tunsi antipatiaa työhönmenoa kohtaan (paikallisen väestön palvelukseen)”. Siksi aika kävi pitkäksi ja kärsimättöminä odotettiin oman tilan saantia. Kun sitten vihdoin viimein päästiin töihin omalle tilalle, silloin alkoi vimmattu työ, ja nopeasti saatiin kaikki kuntoon. Pellot kasvoivat, jopa sellaisetkin syrjäpellot, joille ei ollut vuosikymmeniin viety lantaa, alkoivat heti kasvaa hyvin muokattuina uusien viljelijöiden hallussa.

”Maan nälkä oli valtava”

Into maahan oli valtavaa. Esimerkkinä Reino Toikka kertoo noin 80-vuotiaasta viljelijästä, jolla ei ollut kovin suurta tilaa Karjalassa. Sijoituspaikallakaan Somerolla ei ollut luvassa parempaa, sillä asukkaanottolautakunta oli määrännyt hänet puoliksi kylmälle tilalle. Reino Toikka kertoo ehdottaneensa, että iäkkään viljelijän kannattaisi harkita muitakin toimeentulon vaihtoehtoja ennen kuin ryhtyi raivaamaan ja rakentamaan.

Kuultuaan sijoituksesta mies tuli käymään Reino Toikan luona toimistossa. ”Pelkäsin, mitähän mies sanoo. Mutta mies oli niin iloinen, että kun hän vihdoinkin pääsee maahan käsiksi. Kyllä ne kannot sieltä lähtee.” Hän ei menisi muonamieheksi. Ilo oli ulkopuolisesta lähes uskomatonta.

Lopullinen sijoitus ratkaistiin paikallistasolla

Koska maansaajien hakemukset oli jo käsitelty ASO:ssa, paikallisille päättäjille jäi tehtäväksi tietyn asukasmäärän sijoittaminen määrätyn kokoisille tiloille. Oli tavallaan liikuttava rajoitusten puitteissa. On väitetty, että muodostetut tilat yleensä olivat pieniä. Jopa ASO:n johtaja Veikko Vennamo sanoi Somerolla käydessään, että hänen mielestään tilakoon olisi pitänyt olla noin 15 hehtaarin luokkaa. Mutta paikallisella tasolla oli saatava niin paljon väkeä sijoitetuksi, että jos tosiaan olisi muodostettu vaikkapa 15 ha:n tiloja 6 ha:n asemasta ja siten uhmattu ASO:n määräyksiä, olisi noin puolet sijoitettavista jäänyt sijoittamatta Somerolle. ”Se oli sellaista taiteilua”, Reino Toikka toteaa.

Eniten käytiin Somerolla keskustelua asuntotilojen ja -tonttien päätöksistä. Kun hakija täytti rintamamiesedellytykset, hän sai hakemuksensa perusteella ainakin asuntotontin. Mutta hakemuksia kertyi Somerolle niin suuri määrä, että asutusvirkamiehet käydessään Somerolla ihmettelivät, millä tulevat asukkaat voisivat elää, kun paikkakunnalla oli vain yksi saha. Asuntotontteja muodostettaisiin monta kymmentä, mutta olisiko asukkailla tulevaisuudessa muuta työtä ”kuin käydä pilkkomassa toisilleen puita”. Mutta vaikka kaikki tontit muodostettiin suunnitelman mukaan, ei Somerolla ole ollut yhtään pakkohuutokauppaa näistä tonteista, eikä tyytymättömyyttä jälkeenpäin. Näiden lisäksi on rakennettu vuosittain noin 25 omakotitaloa lisää. Asuntotontit eivät siten muodostuneet ongelmaksi vastoin alkuaikojen keskustelua.

Ensimmäiseksi asutettiin isot lapsiperheet

Somerolle sijoitettiin Muolaan ja Uudenkirkon asukkaita, tosin muolaalaisia oli määrällisesti enemmän. Maansaantiin oikeutettuja olivat rintamamiesten ja entisten maanviljelijöiden lisäksi myös ne, jotka olivat maataloustyöläisiä ja olivat menettäneet työpaikkansa maanluovutuksen johdosta. Sotalesket ja sotaorvot olivat tietyin edellytyksin oikeutettuja maansaantiin. Lasten etua pyrittiin toteuttamaan siinä, että sijoittamisessakin monilapsiset perheet olivat yleisen määräyksen mukaan etusijalla.

Reino Toikka kertoi esimerkkejä muolaalaisten sijoittumisesta. Toikan kotikyläläiset asuivat ennen Kimalassa, Sillanpäässä ja Jaatilassa. Käytännössä entinen naapuristo hajosi, ja vaikka syntyikin karjalaisen asutuksen ryhmittymiä, ei syntynyt mitään entisten kyläläisten muodostamaa kokonaisuutta.

Toisenlaisen esimerkin antavat vuoksenrantalaiset, jotka ostivat vapaaehtoisesti isohkon kartanon, josta muodostettiin 15 viljelystilaa. Vuoksenrantalaisten ryhmä on vapaaehtoisesti muodostunut ja yhtenäinen, ja myöhemminkin se tuli tunnetuksi monista yhteishankkeistaan ja yhdistystoiminnastaan, muun muassa vuoksenrantalaisesta nuorisoseurastaan. Kyläryhmä sai ajettua läpi muun muassa kansakouluhankkeen omalle kulmalleen. Ryhmä tunnetaan Kaurakedon asutuksena (Sallinen-Gimpl 1987, 122).

Somerolla oli suuria kartanoita. Niiden maille saatiin perustettua yhtenäisiä, pääasiassa siirtoväestä koostuvia asutusalueita, mutta niiden asukkaat olivat kotoisin eri puolilta luovutetun alueen pitäjiä. Esimerkiksi Lonksjoen kartanosta muodostettiin 42 tilaa, joista 35 oli viljelytilaa. Asukkaat olivat kuitenkin eri suunnilta, joten samasta kylästä yhtenäisille alueille tulleet ovat poikkeuksia.

Raivausohjelma toteutettiin nopeasti. Tyypillinen viljelytila Somerolla oli sellainen, johon kuului sekä peltoa että raivattavaa maata. Reino Toikka toteaa, että maanlaatu on erittäín hyvä, suorastaan ensiluokkainen. Koska raivattava ala oli lisäksi vähäkivistä tai kivetöntä, oli raivattava vain kannot pois, ja maa alkoi kasvaa hyvin heti alusta alkaen.

Olosuhteet olivat siten kylmilläkin tiloilla erilaiset kuin esimerkiksi Pohjois-Karjalassa tai Pohjois-Savossa.

Raivausohjelma toteutettiin nopeasti. Aluksi Pellonraivaus Oy hankki USA:sta suuria puskureita, joilla kannot saatiin kumoon. Raivaus eteni siten aivan ohjelman mukaisesti, niin että 1950-luvun alkupuolella ohjelma oli jo toteutunut. Raivaus tosin on saattanut jatkua myöhemminkin siitä syystä, että viljelyskelpoista maata on niin paljon. Esimerkiksi metsämaata on saatettu raivata entisten lisäksi siitä syystä, että se on soveltunut hyvin viljelysmaaksi.

”Raivaustavoitteet on siis tässä mielessä ylitettykin”, totesi Reino Toikka.

Asutustoiminnasta Somerolla

Reino Toikka oli käynyt kaksivuotisen maanviljelyskolun ja oli ammatiltaan maanviljelysteknikko. Hän toimi Somerolla maanlunastuslautakunnan jäsenenä, siis sekä siirtoväen että rintamamiesten, sotaleskien ja sotaorpojen edustajana. Maanlunastuslautakunnan siirtoväkeä edustavalle jäsenelle oli ministeriön määräyksen mukaan järjestettävä työtä lautakunnan toiminnoissa, ja tehtävät olivatkin niin monipuolisia, ettei muuhun olisi jäänyt aikaakaan. Reino Toikka toimi myöhemmin myös asukkaanottolautakunnan jäsenenä.

Maanlunastuslautakunta huolehti tilojen muodostamisesta. Ministeriön laatiman luokituksen mukaan oli jokaiselle tilatyypille (viljelytila, asuntoviljelytila) erotettava tietty määrä peltoa tai viljelykelpoista maata sekä metsää. Varsinkin metsämaan saanti tosin aiheutti Someron vähämetsäisillä seuduilla erikoisjärjestelyjä, joista kerrotaan myöhemmin. Sen sijaan viljelyskelpoisen maan saanti ei tuottanut vaikeuksia, sillä Someron maanlaatu oli hyvää ja kohta raivauksen jälkeen erinomaista peltomaata. Siten tilaan ennestään kuuluvalla peltomaalla ei ollut Somerolla sellaista merkitystä uudistiloille kuin mahdollisesti jossain muualla maassa.

Viljelytiloja muodostettaessa ei vielä tiedetty, ketkä tulisivat saamaan tilan. Asukkaanottolautakunta valitsi asukkaat perustetulle tilalle. Suurin viljelytila oli luokituksen mukaan S 7, siitä pienempi S 6, jne. Asukkaiden sijoituksen määräsi heidän maansaantioikeutensa, joka johtui siirtoväellä heidän entisistä maanomistuksistaan, rintamamiehillä sotapalvelusta. Sijoittamisessa olivat etusijalla - kuten jo edellä on todettu - suuret lapsiperheet, sen jälkeen muut maansaajaryhmät. Yleensä ei voitu tämän tärkeysjärjestyksen vuoksi sijoittaa saman kylän asukkaita tai entisiä naapuruksia lähekkäin. Vaikka olisi ollut ehkä suotavaa, että entiset naapurukset olisi saatu samaan ryhmään, se ei käytännössä ollut mahdollista. Tosin syntyi tälläkin alueella karjalaisryhmittymiä, mutta ei siten, että asukkaat olisivat olleet entisiä saman kylän tai naapuruston asukkaita.