Kannen kuvatiedot
Kannessa yksityiskohta kruukmaakari Veikko Leppäsen korkeasta kuparilasitteisesta lattiamaljakosta (ks. koko maljakko sivuilla → ja →), viereisellä sivulla Veikko Leppäsen pienempi kannumainen maljakko.
© 2020 Helena Leppänen
Taitto Ronja Brown
Suomen Tietokirjailijat ry on tukenut kirjan kirjoitustyötä
Kustantaja: BoD - Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi
Valmistaja: BoD - Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa
ISBN 978-952-8077-94-7
Kuva 1. Kruukmaakareiden valmistamia punasavivateja pohjalaisessa karmikaapissa, alatasolla yksikorvainen potta. Kuva Stundarsin ulkoilmamuseosta.
Käsillä olevassa julkaisussa hahmottelen kuvaa länsisuomalaisesta savenvalajasta, kruukmaakarista ja hänen työstään - kättensä jäljistä. Lähestyn aihettani ensin ammatin historiallisesta perspektiivistä käsin. Sen jälkeen suuntaan katseeni Etelä-Pohjanmaalle ja kuvaan viitteellisen taulukon muodossa maakunnassa toiminutta savenvalajien verkostoa. Taulukosta nostan lähilukuun Teuvalla vaikuttaneet kruukmaakarit ja kuvailen heidän tuotantoaan. Esinekuvien avulla pitäjän satavuotinen savenvaluperinne dokumentoituu nykyhetken näkökulmasta, siitä, millaisia esineitä projektieni puitteissa oli mahdollista löytää. Lopuksi valotan modernin ajan savenvalajan eli taidekäsityötä harjoittavan keraamikon syntytaustaa ja suhdetta työhönsä.
Kirjan lähdeaineistona käytän alan kirjallisuutta ja tutkimuksia sekä arkistomateriaalia niin Kansallisarkistoon kuuluvasta Vaasan maakunta-arkistosta kuin yksityisarkistoistakin. Perinpohjaiseen arkistotutkimukseen ei tässä yhteydessä ole ollut mahdollisuutta paneutua, mutta suulliset tiedonannot ovat tuoneet tärkeitä tiedon palasia historiallisen jatkumon ymmärtämiseksi. Tekstiin kutoutuvat väistämättä myös omat kokemukseni ja lukuisat saven ympärillä käydyt keskustelut, joissa olen ollut mukana keraamikko-tutkijanpolkuni varrella.
Punasavikeramiikan valmistusta on harjoitettu maassamme kahden erillisen traditiolinjan puitteissa. Länsisuomalainen perinne syntyi 1500-1600-luvuilla siitä kaupunkikäsityöstä, joka sai vaikutteensa emämaa Ruotsin kautta Keski-Euroopasta, lähinnä Saksan alueelta. Itäinen perinne puolestaan omaksuttiin Venäjältä ja se kotiutui Karjalan kannakselle venäläisten maaorjien myötä 1700-luvulla. Karjalassa savenvaluun keskittyneitä perheitä asui erityisesti Muolaan pitäjässä, johon kuuluivat Kyyrölän, Parkkilan, Kangaspellon ja Sudenojan kylät. Yleisesti tätä perinnettä alettiin kutsua Kyyrölän keramiikaksi. Traditioiden sekoittumista tapahtui sotien jälkeen, kun useat kannakselta evakkoon lähteneet savenvalajaperheet perustivat verstaansa Hämeen seudulle.
Rajaan tarkasteluni tässä kirjassa länsisuomalaiseen perinteeseen. Länsirannikon lisäksi sen edustajia on toiminut myös Etelä-Suomessa ja Hämeessä. Tämän perinteen piirissä savenvalajan ammatti saattoi sisältää sekä ruukuntekijän, kaakelintekijän että muurarin töitä. Tuon esille pääasiassa ruukuntekijän repertuaaria, punasavisia käyttöastioita ja muuta pienesineistöä, joskin viittauksia kaakeliuunien valmistukseen ja muuraustöihin tekstissä toki ilmenee. Savenvalu oli usein kausiluonteista työtä, joten elantoa oli hankittava muidenkin taitojen ja toimien avulla. Käsityöammattien levittäydyttyä maaseudulle, saattoivat savenvalajat harjoittaa myös maanviljelystä ja karjanhoitoa.
Isäni serkku Veikko Leppänen (1915-1995) oli viimeisiä perinteen mukaisen oppipoikakasvatuksen saaneita kruukmaakareita Teuvalla ja olen päässyt jo lapsena muovailemaan hänen verstaassaan hyvin reirattua savea. Voin hyvin palauttaa mieleeni 1960-luvun savenhakureissut ja kuulla Veikon värikkään, mutta hieman pelottavanakin jyrähtelevän tarinankertojaäänen. Muistan elävästi verstaan hämärän salaperäisyyden ja kostean saven tuoksun.
Olin perinneorientoitunut nuori ja lähdin lukion ja kotiteollisuuskoulun jälkeen opiskelemaan kansatiedettä ja muita museoaineita, joissa vanhan arvostus oli vielä olemassa. Jyväskylän yliopistossa kaipasin silti käsillä tekemistä ja päädyin keramiikkataiteen opiskelijaksi Taideteolliseen korkeakouluun Helsinkiin.
Opiskeluaikani 1980-luvulla osui perinteisen savenvalun lopullisen hiipumisen kaudelle. Saman aikaisesti myös modernismiin pohjautuneen taidekäsityön arvot olivat murroksessa, se merkitsi myös keraamikon ammatillisten perusteiden kyseenalaistumista. Tämä johdatti minut ammatillisen identiteetin pohdintaan ja tutkijanuralle.
Tässä kirjassa halusin saattaa vuoropuheluun sekä syntyperäisen kosketukseni vanhaan savenvaluperinteeseen että keraamikkouden kautta saamani kokemukset ja tutkijana tekemäni huomiot. Siksi tarkastelen kirjan loppuosassa myös niitä kansainvälisiä modernismin virtauksia, jotka synnyttivät ja muovasivat keraamikon koulutusta ja ammattia. Tänä päivänä voidaan kysyä, miksi vaalia hitaita materiaaleja ja hankalia valmistusprosesseja aikana, jolloin digitalisaatio, robotisaatio, ketterä kehitys ja jatkuva muutos edustavat täysin vastakkaisilta tuntuvia tavoitteita - ehkä materiaalien hitaudessa ja käsin kosketeltavuudessa piilee myös mahdollisuus.
Tämän kirjan alkusysäyksenä oli lapsuuden kotiseutuni savenvaluperinnettä esittelevä näyttely, jonka järjestin Teuvalla kesällä 2015. Se oli samalla muistonäyttely, sillä Veikko Leppäsen syntymästä tuli silloin kuluneeksi sata vuotta. Näyttelyn rakentaminen Teuvalle Orrelan kulttuuritaloon mahdollistui Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahaston myöntämän apurahan turvin sekä Teuvan kunnan kulttuuritoimen, Teuvan Kalevalaisten Naisten, Teuva-Seuran ja sen ylläpitämän museon myötävaikutuksella.
Merkittävintä näyttelyn onnistumiselle olivat Teuvalla ja lähikunnissa asuvat ihmiset, jotka luovuttivat auliisti omistuksessaan olevia esineitä näyttelyyn ja kertoivat omia savenvaluun ja savenvalajiin liittyviä muistojaan.
Savenvalajien jälkipolvilta sain lainaan paitsi esineitä myös valokuvia ja asiakirjoja, jotka auttoivat hahmottamaan sukulaisuussuhteita, savenvalajien ominaisuuksia ja toimintaa sekä verstaiden sijaintia. Tämä aineisto on ollut keskeisessä osassa myös kirjan kirjoitustyössä.
Kirjaprojektia on rahoittanut Suomen tietokirjailijat ry.
Lämpimät kiitokset kaikille teille sekä näyttely- että kirjaprojektin mahdollistaneille!
Järvenpäässä joulukuussa 2019
Helena Leppänen
Kuva 2. Karmikaapin lautashyllyissä punasavivateja, Arabian tehdasvalmisteisia keittolautasia ja ylähyllyllä puusta sorvattuja pikkulautasia. Alimpana kaappitasolla itäisen perinteen mukainen "sukuna", kyyröläläinen uuniruukku sekä länsisuomalainen kivifati.
Kuva Stundarsin ulkoilmamuseosta.
Kuva 3. Teuvan viimeinen kruukmaakari Veikko Leppänen muotoilee puisella seenalla lattiamaljakon suuaukkoa. Kuva Aune Louvesniemi.
"Länsimaisessa tieteellisessä katsannossa savi on hienojakoinen sedimentti, joka koostuu elottomasta mineraaliaineksesta, mutta kokemuksellisesti savi on kaikkea muuta kuin kuollutta ainesta. Saviesineen valmistaminen on eräänlaista dialogia maan ja savimateriaalin kanssa; tämän yhteistyön kautta syntyy lopputulos eli esine." Tämä arkeologien Vesa-Pekka Hervan ja Antti Lahelman huomio tiivistää monen savenvalajan ja keraamikon kokemuksen. Savi tuntuu elävältä, se pystyy ottamaan sekä myötätuntoisen kuuntelijan että haastavan vastustajan roolin ja sillä tuntuu olevan oma tahto. Samalla savi on kouriin tuntuvan konkreettista luonnonmateriaalia.
Maapallolla on runsaasti erilaisia saviesiintymiä ja oikean tyyppisen saviesineiden valmistamiseen soveltuvan saven löytäminen on kautta aikojen vaatinut tietoa ja taitoa. Myös saviesineiden polttaminen keramiikaksi on aina ollut enemmän tai vähemmän arvaamatonta. Esine voi haljeta, vääntyä, lyyhistyä, räjähtää tai muuttaa väriään odotusten vastaisesti. Vaikka keraamiseen valmistusprosessiin liittyvää tietotaitoa on kertynyt esihistoriallisista ajoista lähtien, siihen liittyy yhä yllätyksiä. Edelleen voi uunin kuumuudessa kiteytynyt lopputulos aiheuttaa hämmennystä.
Saveen liittyvä epävarmuus ja mystinen yllätyksellisyys on ollut omiaan synnyttämään erilaisia maagisia käytäntöjä, joilla on pyritty edistämään onnistumista. Tämän vuoksi ei liene sattumaa, että varhaisissa korkeakulttuureissa saveen on usein liitetty kosmologinen ja uskonnollinen ulottuvuus. Ihminen vertautuu saveen, maan tomuun, johon yliluonnollinen savenvalaja on puhaltanut hengen.
Raamatusta Jeremian kirjasta löytyy tarina, jossa sekä savea että saviastian valmistuksen konkreettisuutta on käytetty vertauskuvana abstraktimmalle prosessille. "Nouse ja mene alas savenvalajan huoneeseen; siellä minä annan sinun kuulla sanani". Niin minä menin alas savenvalajan huoneeseen, ja katso, hän teki työtä pyöränsä ääressä. Ja jos astia, jota hän valmisti, meni pilalle, niin kuin savi voi mennä savenvalajan käsissä, niin hän teki siitä taas toisen astian, miten vain savenvalaja näki parhaaksi tehdä. Silloin tuli minulle tämä Herran sana: "Enkö minä voi tehdä teille, te Israelin heimo, niin kuin tekee tuo savenvalaja, sanoo Herra. Katso, niin kuin savi on savenvalajan kädessä, niin te olette minun kädessäni, te Israelin heimo."
Astian muotoilu voi epäonnistua, mutta materiaali on edelleen käyttökelpoista. Polttamattomasta ruukusta saadaan veteen liettämällä jälleen joustavaa, muovailtavaa savea, poltetun ruukun sirpaleista voidaan puolestaan jauhaa samottia, jota plastiseen saveen lisäämällä saadaan karkeampaa massaa, joka kantaa muotonsa paremmin. Pilalle mennyt ruukku ei siten ole käyttökelvoton, vaan edelleen raaka-ainetta, joka mahdollistaa uuden muodon luomisen.
Kuva 4. Veikko Leppänen 1940-luvun lopulla valmistuneessa vanhassa verstaassaan. Pöydällä lasitettavia vateja ja lattiamaljakoita. Dreijan päällä lasitusainetta sisältävä rautapata. Kuva Aune Louvesniemi.
Keramiikan valmistus on keksitty jo esihistoriallisella ajalla ja sitä on kehitetty eteenpäin eri puolilla maailmaa eri tahtiin ja erilaisille kulttuureille ominaisin tavoin, joten alalla käytetyt termit ja nimitykset ovat kirjavia. Termi kheramos on kreikkaa ja tarkoittaa poltettua savea. Savien kemiallinen rakenne alkaa muuttua 450-750 asteen lämpötilassa ja se alkaa kiteytyä keramiikaksi. Kideveden haihduttua savipartikkelit eivät enää liukene veteen. Saven kuivumis-ja polttoprosessissa esine kutistuu raakakoosta noin 5-15% massan raaka-aineista ja polttolämpötilasta riippuen.
Luonnosta löytyvät savet vaihtelevat mineraalikoostumukseltaan suuresti ja saviin on aina sekoitettu erilaisia lisäaineita. Lisäksi savimassoja valmistetaan nykyisin myös teollisesti haluttujen ominaisuuksien aikaansaamiseksi. Massan sisältämät raaka-aineet määrittävät polttolämpötilaa, sitä miten korkeaa polttolämpöä kyseinen savimassa kestää. Esineiden valmistuksessa käytetty polttolämpötila onkin keraamikkojen keskuudessa tärkeä informaatiota antava tekijä, karkeasti jaoteltuna puhutaan matalan polton, keskipolton ja korkean polton keramiikasta. Matalan polton keramiikkaan kuuluvat punasavista ja fajanssimassoista valmistetut esineet. Keskipolton keramiikkaa nimitetään kivitavaraksi ja korkeimmalle poltetaan posliinisavet.
Punasavesta (engl. red clay, high ironed earthenware) syntyy huokoista keramiikkaa. Punasaven sisältämän raudan ansiosta se saa poltossa oranssinpunaisen värin. Saven rautamäärä määrittää sekä väriä että polttolämpötilaa, joka maksimissaan voi olla vain hieman yli 1000 astetta. Suomen maaperästä löytyvät savet ovat pääasiassa punasavia. Esihistoriallisena aikana punasaviesineistä tehtiin tiiviimpiä pintaa kiillottamalla, keskiaikana alettiin käyttää matalassa lämpötilassa sulavaa lyijylasitusta ja myös valkoista tinalasitusta. Latinan kielestä italiaan yleistynyt terracotta-termi merkitsee savesta valmistettua ja poltettua esinettä. Terracotta on muodostunut synonyymiksi lasittamattomalle oranssinpunaiseksi palavalle savitavaralle, joka käsittää lähinnä veistoksia ja kukkaruukkuja.
Fajanssit (engl. faience) ovat vaaleita ja huokoisia savia, niiden polttolämpötila vaihtelee 1050 - 1100 asteen välillä. Nimitys on johdettu Faenzan kaupungista 1700-luvulla, siellä haluttiin jäljitellä kiinalaista posliinia, joten massa yleensä lasitettiin valkoisella tinalasituksella ja maalattiin kirkkain värein. Fajanssia voidaan kutsua myös majolikaksi tai delftin tavaraksi muitten varhaisten valmistuspaikkojen mukaisesti, mutta fajanssin valmistusprosessi on kuitenkin peräisin Keski-idästä. Maalausvärit saatiin maaperän metallioksideista, sittemmin tulivat käyttöön myös teollisesti valmistetut väripigmentit.
Keskipolton keramiikkaa kutsutaan kivitavaraksi (engl. stoneware), se poltetaan 1200 -1380 asteen lämpötila-alueella. Poltettuna tiiviin ja läpinäkymättömän massan väri vaihtelee paljon sen sisältämien raaka-aineiden mukaan. Väriskaala ulottuu valkoisista vaalean harmaisiin ja kellertäviin sekä tummiin ruskean ja mustan sävyihin. Kivitavarasavia ei esiinny meillä luonnonvaraisina, vaan ne ovat ulkomailta tuotettuja tai valmistettuja massaseoksia. Kivitavarassa käytetyt lasitukset vaihtelevat läpinäkyvistä peittäviin ja kiiltävistä himmeän kiteisiin. Ensimmäinen Kaukoidässä käytetty kivitavaralasitus syntyi polttopuiden tuhkan laskeuduttua uunissa esineiden pinnalle, myös esimerkiksi uuniin heitetty suola tai sooda sulavat kiiltäväksi lasitukseksi.
Posliini (engl. porcelain, china) on korkean polton keramiikkaa, jonka nimitys on peräisin 1500-luvulta portugalin kielen kaurisimpukkaa merkitsevästä sanasta porzella. Posliinimassa valmistetaan valkoisesta kaoliinisavesta, maasälvästä ja kvartsista. Puhdasta kaoliinia kutsutaan nimellä china clay, kiinan savi ja englannin kielessä posliiniesineiden synonyyminä onkin jo 1700-luvulta lähtien käytetty termiä china. Varhaisimmat kiinalaiset posliiniesineet on ajoitettu 600-luvulle, mutta materiaalin tarkkaa keksimisajankohtaa ei ole voitu määritellä. Tärkein valmistuskeskus muotoutui Jingdezheniin keisari Jingden astuttua valtaan vuonna 1004. Euroopassa ensimmäiset kirjalliset tiedot uudesta ihmeellisestä astiamateriaalista löytyvät Marco Polon teksteistä 1200-luvulta. Jo 1300-1400-luvuilla kuningashuoneisiin tuotiin yksittäisiä kiinalaisia posliiniesineitä, mutta vasta 1500-luvulla alkoi tuonti kasvaa portugalilaisten aloitettua Itä-Aasian kaupan. Ensimmäinen maininta Suomeen tuodusta posliinista on 1500-luvulta Turun linnasta ja se koskee Pontus de la Gardien juoma-astioita.
Varhaisimmat yritykset valmistaa posliinia Euroopassa tapahtuivat 1500-luvun lopun Italiassa. Salaisuus ratkaistiin kuitenkin Saksissa vasta vuonna 1708. Ensimmäinen posliinimanufaktuuri perustettiin Dresdeniin 1710. Tämä Meissenin posliinitehtaana tunnettu laitos antoi mallin monille muille, lähinnä eurooppalaisten kuningashuoneitten suojeluksessa toimintansa aloittaneille tehtaille. Posliini vaatii noin 1300-1480 asteen polttolämpötilan tiivistyäkseen eli sintraantuakseen läpikuultavaksi. Taloustavarana posliini on yleensä lasitettua, mutta veistokset voivat olla myös lasittamattomia ns. biskvii-tuotteita. Posliinimassan raaka-aineiden perusteella voidaan puhua eritellysti esimerkiksi kovaposliinista, pehmeäposliinista, luuposliinista tai maasälpäposliinista.
Savi voidaan muotoilla astiaksi monella eri valmistusmenetelmällä. Yksinkertaisinta tapaa edustaa muotoilu käsin, se tapahtuu joko peukaloimalla tai vyöte- eli makkaratekniikalla tai kaulimen avulla levytekniikalla. Pyörähdyskappaleet syntyvät parhaiten dreijaamalla savenvalajan pyöröpöydällä, veden ja keskipakoisvoiman avulla, mutta savi voidaan myös prässätä käsin muottiin. Koneellinen muovaus ja puristus vaativat puolestaan mekanisoituja työkaluja, joiden avulla kostea savi tai savirakeet puristetaan pyörivää muottia vasten. Monimutkaisimmat astiamuodot valmistetaan yleensä valamalla, jolloin juokseva saviliete kaadetaan kipsistä valmistettuihin valumuotteihin. Muotin imiessä savilietteestä vettä, kiinnittyy osa savipartikkeleista muotin seinämiin ja muodostaa esineen rungon. Ylimääräinen liete voidaan kaataa muotista pois. Kuivuessaan esine irtoaa itsestään muotista.
Keraamisen esineen lopullinen muoto, koko ja väritys riippuvat kaikilla lämpötila-alueilla sekä savimassassa, lasituksessa että koristelussa käytetyistä raaka-aineista, lisäksi niihin vaikuttavat valittu valmistusmenetelmä ja polttotekniikka. Primitiivisin poltto on tapahtunut nuotiolla tai maakuopassa. Rakennettujen uunien yleistyttyä uunin lämpötilaa ja atmosfääriä voitiin paremmin säädellä peltien ja polttoaineen avulla. Poltto voi olla joko hapettava tai pelkistävä, tämä uunin atmosfääri ja käytettävissä oleva polttoaine (puu, kivihiili, lanta, kaasu, sähkö) vaikuttavat siihen, miten eri raaka-aineet muodostavat kemiallisia yhdisteitä. Uunissa tapahtuneet kemialliset reaktiot näkyvät valmiissa esineessä tietynlaisena värinä tai pintastruktuurina. Esineen poltto voi tapahtua kertapolttona tai tuplapolttona eli raaka-ja lasituspolttona, tarvittaessa raaka- ja lasituspolton lisäksi voidaan käyttää koristepolttoa.
Koska valmistusprosessin sisältämät kemialliset tapahtumat riippuvat hyvin monista tekijöistä, näyttää keramiikkaan liittyvän paljon salatietoa. Kemialliset reaktiot voidaan selittää tieteellisesti ja suunnitella tavoitteellisesti, tästä huolimatta prosessissa voi tapahtua yllätyksiä eikä keramiikan valmistusta standardoiduissakaan olosuhteissa aina hallita täydellisesti. Polttotulosten odottaminen ja uunin avaaminen on aina jännittävä hetki.
Kuva 5. Yli 1000 asteen lämpötilaan nousseessa uunissa suomalainen punasavi on palanut tumman ruskeaksi ja valkosaviraidat uponneet ylisulaneen saven sisään. Läpikuultava lyijylasitus on kuroutunut ja palanut osittain kokonaan pois esineen pinnasta. Kruukmaakari G. A. Grönroosin valmistama vati Ylimarkun kotiseutumuseossa.
Ammattinimikkeenä savenvalaja assosioituu Suomessa yleensä dreijalla astioita tekevään käsityöläiseen. Termi esiintyy Mikael Agricolan teksteissä 1500-luvulla. Nimitys on kuitenkin otettu puhekielessä käyttöön paljon aikaisemmin kuin dreijaustaito. Unto Salo arvelee sen syntyneen kielessämme jo myöhäiskivikaudella tai pronssikaudella.
Ruotsissa vastaavaa ammattilaista on kutsuttu ruukuntekijäksi, krukmakaren, tämä nimitys on ollut käytössä myös suomen kielessä varsinkin länsimurteissa muodossa kruukmaakari. Vanhempi ruotsalaisnimitys on ollut pottmakaren, josta suomeksi käytetään versiota potintekijä. Englannin kielessä sana pot merkitsee poltettua saviastiaa yleensä ja sana pottery kattaa kaikenlaisen savitavaran, potter puolestaan on tällaisten tuotteiden valmistaja.
Taidehistorioitsija Garth Clark on perehtynyt varsinkin brittiläisen keramiikan vaiheisiin ja hän käyttää nimitystä peasant potter, maalaissavenvalaja, puhuessaan savenvalajasta nimenomaan kansanomaisena käsityöläisenä. Termit ceramist tai ceramisist puolestaan tarkoittavat keramiikkataiteilijaa, mutta ovat luultavasti alun perin liittyneet teollisuudessa materiaali-ja lasitustutkimuksia tekevään teknikkoon. Nykyisin näyttää termien kantasanoilla ceramics ja pottery olevan hierarkkisia eroja. Ensimmäinen viittaa uniikkeihin taide-esineisiin, kun taas jälkimmäinen yhdistetään savesta valmistettuihin käyttöastioihin.