Teos sisältää kaksi Garnier Etienne-Barthélémyn (1759–1849) René-kuvien pohjalta tehtyä gravyyria, jotka ovat peräisin teoksen ensimmäisestä kuvitetusta ed itiosta vuodelta 1805 (kuvat Photo RMN – ©Gérard Blot)
© Antti Nylén & Faros-kustannus Oy
Toinen painos, 2018
ISBN 978-952-5710-58-8 (painettu kirja)
ISBN 978-952-5710-74-8 (e-kirja)
Faros-kustannus Oy
www.faroskustannus.fi
”Mitä pidemmälle kansakunnat etenevät sivistyksen tiellä, sitä yleisemmäksi tunteiden häilyvyys tulee. Silloin nimittäin tapahtuu jotakin hyvin surullista: silmiemme edessä oleva esikuvien paljous sekä ihmistä ja hänen sisintään käsittelevien kirjojen runsaus tekevät ihmisistä neuvokkaita ilman kokemuksen koulua. Pääsemme eroon harhakuvistamme nauttimatta niistä koskaan; halut jäävät, vaikka illuusiot haihtuvat. Mielikuvitus on vilkas, runsas ja ihmeellinen, mutta elämä köyhää, hedelmätöntä, hohdotonta. Tällainen ihminen elää autiossa maailmassa sydän pakahduttavan täytenä. Vaikka hän ei ole kokenut mitään, hän on jo pettynyt kaikkeen.”
Kirjailija ja poliitikko François-René de Chateaubriand (1768–1848) julkaisi nuo virkkeet intohimoisessa apologiassaan Le Génie du christianisme (”Kristinuskon henki”) vuonna 1802, juuri kun kirkollista elämää oltiin palauttamassa Ranskaan vallankumousvuosien jälkeen.
Teoksessa oli myös kaksi lyhyttä fiktiivistä lukua, Atala ja René, joista tuli ranskalaisen romantiikan perustekstejä, vaikka niiden piti vain havainnollistaa eräitä filosofisia aiheita.
Atalassa (Faros-kustannus 2003) intiaanivanhus Chactas kertoo eurooppalaiselle nuorukaiselle Renélle nuoruutensa seikkailusta kristityn Atala-nimisen intiaaninaisen kanssa. Kertomuksen sentimentaalinen huipentuma on Atalan hautaus: ”Kuinka paljon olinkaan toivonut saavani sijata hänelle toisenlaisen vuoteen!” Atalassa ylistetään kristillisen kuoleman kauneutta.
René sen sijaan kuvaa ”tunteiden häilyvyyden” (le vague des passions) syntiä: yksinolo ja haaveilu ovat pahasta, jos niiden avulla ei pyritä lähemmäs Jumalaa.
”Tekijä käy kirjassaan myös erästä tämän ajan nuorten erhettä vastaan, erhettä, joka johtaa suoraan itsemurhaan”, Chateaubriand selitti kirjoituksessaan La Défense du Génie du christianisme (”Kristinuskon hengen puolustus”, 1803), joka liitettiin teoksen uusiin painoksiin ja jota hän myös lainasi Atalan ja Renén yhteisniteen esipuheessa (1805). ”Ensimmäisenä J.-J. Rousseau esitteli meille nämä tuhoisat ja paheelliset haavemaailmat. Eristäytyessään muista ihmisistä ja antautuessaan kuvitelmilleen Rousseau onnistui uskottelemaan lukemattomille nuorille, että on hienoa heittäytyä elämän häilyvyyteen. Seuraavaksi antoi Werther-romaani näiden myrkyllisten siementen itää. ’Kristinuskon hengen’ tekijä, joka katsoi välttämättömäksi sijoittaa apologiansa kehyksiin myös joitakin mielikuvitukseen vetoavia jaksoja, puolestaan halusi paljastaa tämän uuden paheen lajin ja kuvata niitä surullisia seurauksia, joita ylettömällä yksinäisyyteen kiintymisellä on. Entisaikaan luostareissa oli turvapaikkoja näille syvämietteisille sieluille, joita luonto ankarasti kutsuu mietiskelemään. Jumalan läheltä he saivat sisältöä sisäiseen tyhjyyteensä ja usein myös tilaisuuden harjoittaa harvinaislaatuisia, jaloja hyveitä. Mutta luostareiden hävittäminen ja epäuskon yleistyminen ovat väistämättä johtamassa siihen, että joukossamme alkaa olla yhä enemmän (Englannissa niin on jo tapahtunut) näitä yksineläjiä, yhtä tunteellisia kuin filosofisiakin, jotka eivät kykene kieltäytymään tämän ajan paheista eivätkä myöskään tuntemaan omaa aikaansa läheiseksi; jotka erehtyvät pitämään ihmisten vihaamista korkeana henkisyytenä ja torjuvat kaikki Jumalan ja ihmisten asettamat velvollisuudet, vetäytyvät jonnekin ravitsemaan itseään toinen toistaan joutavammilla houreilla ja vajoavat yhä syvemmälle pöyhkeään ihmisvihaan, joka saattaa heidät joko hulluuteen tai kuolemaan.”
Chateaubriandin viesti on siis sama, jota modernilla ajalla on sukupolvi sukupolvelta toisteltu; nuoriso on ollut levotonta, tyytymätöntä ja onnetonta nyt jo ainakin kahden vuosisadan ajan. Mutta Chateaubriand sentään esitti nuhtelunsa ensimmäisenä, eikä silloin alle 40-vuotiaan varakreivin vilpittömyyttä tarvitse epäillä. Hän suhtautui kaihoisasti vallankumousta edeltäneeseen Ranskaan, jossa oli elänyt omat nuoruusvuotensa ja joka vielä kunnioitti ”lakejaan, uskontoaan ja vainajiaan”. Hänen innoittajansa olivat valistusfilosofeja (varsinkin Rousseau oli tärkeä) mutta 1790-luvulla hän alkoi kääntyä pois näiden vaikutuksesta ja hakea tukea syntymäuskostaan (tiettävästi Julie-sisaren kuolema vuonna 1799 antoi ratkaisevan sysäyksen hänen ”kääntymykselleen”).
Katolisena reaktionaristina hän ei silti ollut dogmaattinen; hänen uskonnollisuutensa on jännitteistä, ”ongelma” itsessään. Renéssä hän kuvaa ”tunteiden häilyvyyttä” ja synkkämielisyyden syntiä tarkasti ja tuskaisen innoittuneesti – vain tuomitakseen sen jyrkästi lopussa. Toisin sanoen hän ei lainkaan kuvaa hyveen ihanuutta, jota hän puolustaa, vaan ainoastaan paheen hirveyttä, jota hän vastustaa. Tämä on kirjallisesti painava valinta, ja ennen kaikkea tämä erikoispiirre, tämä jännitteisyys teki hänestä esikuvan uuden vuosisadan nuorille romantikoille, jotka kärsivät juuri ”tunteiden häilyvyydestä”. Chateaubriand oli heidän ankara pappinsa – ja suvereeni runoilijansa. Melkein kaikki ranskalaiset romantikot olivat Chateaubriand-faneja. Théophile Gautier kutsui häntä ”modernin melankolian keksijäksi” ja Charles Baudelaire ”kirjallisen dandyismin isäksi”. Chateaubriand siirsi ranskalaisen proosan ihannetta pois taloudellisesta klassismista kohti tuhlailevaa romantiikkaa ja proosarunoutta. Myös Gustave Flaubert, jota kirjallisuushistorioissa usein pidetään realistin perikuvana, oli Chateaubriandin ihailija.
Päinvastoin kuin Chateaubriand oli toivonut, Renéstä tuli uusi Werther, mutta ristiriitojensa vuoksi uusi esikuva oli vanhaa vaikuttavampi: varoittava mutta viettelevä, vastustamaton mutta vaarallinen. Werther oli sentään melko porvarillinen haaveilija: jos hän olisi saanut Lottensa, hän olisi ollut tyytyväinen. Radikaalimpi René ei olisi tyytynyt mihinkään, vaikka hänkin haaveilee omasta eteerisestä Eevastaan, joka olisi samaa ainetta kuin hän itse. Renén mielestä haluttavinta ja ihailtavinta maailmassa on hänen oma sisarensa Amélie – joka tietysti on suojassa insestikiellon lujan lasin takana (luostarin seinät, jotka kohoavat tyhjän taivaan pimeyteen Renén loppuasetelmassa, symboloivat sitäkin). René, kuten Werther, oli menossa helvettiin, mutta hän, toisin kuin Werther, tiesi sen liiankin hyvin. Hänen tautinsa ei ehkä sittenkään ollut ”tunteiden häilyvyys” vaan itsereflektio, aikamme suloinen sairaus: René ei ehdi tutkiskella Jumalaa, koska hän tutkiskelee niin uutterasti itseään.
Ranskalainen romantiikka, joka oli huomattavasti myöhäisempää kuin muualla Euroopassa, syntyi suhteessa kristinuskoon, jota vallankumous oli kohdellut väkivaltaisesti. Näennäisesti uskonto vain edusti jotakin menetettyä tai katoavaa – jotakin, mistä vuosisadan toinen, paljon suositumpi oppi, ”edistys”, raivokkaasti pyristeli irti. Ranskalainen romantiikka asettui 1830-luvulta lähtien häviäjien puolelle. Menetyksestä tuli arvokasta omaisuutta, identiteetin perusta, vaikka jäikin hämäräksi, mitä tarkalleen oli menetetty. René menettää ensin äitinsä, sitten isänsä ja viimeisenä sisarensa Amélien. Tämä perhetragedia on Renén