Takana oli aivan kamala työpäivä. Vuokko ei muistanut mitään niin hirveää kokeneensa töissä pitkiin aikoihin, ehkei koskaan.
Ensin yksi aamupäivän asiakas, 10-vuotias hyperaktiivinen poika, oli häipynyt kesken kaiken. Tuula, hammaslääkäri, oli kääntynyt puoliksi selin tähän ja penkonut jotain instrumenttilaatikosta. Vuokko oli mennyt vastaamaan puhelimeen. Kun he olivat kääntyneet takaisin hoitotuolia kohti, oli pikkupoika ollut poissa. Vuokko oli joutunut juoksemaan hiki päässä pitkin hammashoitolan käytäviä ja lopulta löytänyt pojan harhailemasta laboratorion odotustilasta. ”Teillä oli niin tylsää”, ipana oli perustellut äkillistä poistumistaan, eikä ollut toruista millänsäkään.
Iltapäivällä asiakkaaksi oli tullut tokkurainen teinipoika, joka oli yhtäkkiä saanut sätkyn ja purrut Tuulaa sormeen. Se ei ollut mikään pikku näykkäisy, vaan vinyylikäsine oli rikkoutunut, ja Tuulan etusormesta oli tihkunut verta. Hammaslääkäri oli kirkunut hysteerisesti. Vuokko oli sotkeutunut puhelinjohtoon rynnätessään soittamaan vahtimestaria paikalle. Puhelin oli pudonnut rämähtäen lattialle, eikä hän ollut jäänyt sitä nostamaan, vaan oli syöksynyt ulos vastaanottohuoneesta ja hönkäissyt lasikopissa päivystävälle Miralle että soittaa apua.
Teinipoika oli toikkaroinut tiehensä, mutta vahtimestari oli tavoittanut hänet pihalta ja taluttanut terveyskeskuksen puolelle ensiapuun. ”Jossain aineissa”, kuului hänen arvionsa. Tuula oli viilettänyt hoidattamaan sormeaan ja haukkunut mennessään Vuokon – ”Jätit minut sinne kahdestaan sen narkkaripojan kanssa ja häivyit!” hän oli säksättänyt. Lopullisesti Tuula oli pimahtanut palattuaan hammashoitolan puolelle. Hänelle oli soitettu ensiavusta ja kyselty, oliko hän mahdollisesti antanut teinipojalle liikaa puudutetta. Tuula oli huutanut ensin soittajalle, ja sitten Vuokko oli saanut kuulla kunniansa koko maailman puolesta.
Päivän loput vastaanotot oli jouduttu perumaan, ja Vuokolla oli ollut uusien aikojen buukkaamisessa urakkaa. Hän oli lopen uupunut ja turhautunut tullessaan kotiinsa. Kaivaessaan avaimia käsilaukustaan hän kuunteli ihmeissään rappukäytävään kaikaavaa musiikkia. Seinänaapuri oli yleensä hiljaista sorttia, mutta nyt Mäkisen pappa oli innostunut kuuntelemaan Lady Gagaa. Se oli hiukan kummallista, koska papalla oli ikää liki kahdeksankymmentä.
Kun ovi aukesi, Vuokko jähmettyi niille sijoilleen. Musiikki tuli hänen asunnostaan! Miten se oli mahdollista?
Hän tiesi kyllä vastauksen jo ennen kuin harppoi olohuoneeseen. Vain yhdellä henkilöllä oli hänen asuntoonsa avain. Ja se henkilö oli juuri sellaista sorttia, ettei vaivautunut ilmoittamaan, jos käytti sitä avainta.
Jasmiini maata lötkötti hänen sohvallaan pitkät missinsääret sorjasti ristissä ja napsi popcorneja kulhosta. Pikkusiskolla oli päällään jonkinlainen lyhytlahkeinen urheiluasu, se oli purppuranvärinen ja erittäin tyköistuva, niin kuin Jasmiinin kaikki vaatteet nykyisin.
– Moi! Me tultiin tänne, kun Jasun kämpässä on vesivahinko, Jasmiini tiedotti.
Vasta nyt Vuokko tajusi, että nojatuolissa röhnötti joku. Se joku oli pitkänhuiskea ja parransänkinen ja pukeutunut läikikkäisiin farkkuihin ja ihonmyötäiseen printtipaitaan. Vitivalkoinen tukka oli trendikkäästi sotkussa.
– Moi! Ihan tosiko sinun nimesi on Vuokko? tyyppi tiedusteli virnuillen.
– No ihan tosi, Vuokko äsähti. – Ja kukas sinä siis olet?
– Olenhan minä nyt kertonut sinulle, että Jasper on minun poikaystäväni, Jasmiini puuttui puheeseen. – Me ollaan oltu kimpassa jo neljä kuukautta.
– Ihan iäisyyden, Vuokko mutisi, mutta pikkusisko ei kuullut sitä, vaan kaiveli popcorn-kulhoa keskittyneesti. Ehkä Jasmiini luuli, että pohjalla oli vähäkalorisempia popcorneja. Sisko oli kuin henkäys, mutta laski kaloreita hysteerisesti. Sellaista se oli ollut siitä asti, kun hän oli ryhtynyt kiertämään missikisoja.
Vuokko meni vääntämään stereot pienemmälle.
– Yleensä Vuokot on meidän isoäitien ikäisiä, sitä minä vaan, Jasperiksi mainittu neropatti selitti ja virnisteli infantiilisti.
Vuokko ei vaivautunut kommentoimaan siihen mitään. Hän oli elämänsä aikana joutunut monesti selittelemään vanhahtavaa nimeään. Äiti ja isä olivat päättäneet nimetä tyttärensä lempikukkiensa mukaan. Ensin oli ollut isän vuoro, eikä isän mielikuvitus ollut koskaan ollut erityisen lennokas.
– Näitkö sinä jo tämän?
Jasmiini levitti pöydälle maan kamalimman ja suurilevikkisimmän juorulehden. Pikkusisko hymyili siellä koko huikean hohtavaksi valkaistulla hammasrivillään poikaystävänsä kainalossa. ”Unelmapari Jasmiini & Jasper: Etsimme yhteistä kotia!” luki jutun otsikossa.
– Ei, enpä ole nähnyt, Vuokko sanoi ja ajatteli, että totisesti pariskunnan sietikin etsiä omaa asuntoa, ettei niiden tarvinnut leiriytyä hänen olohuoneeseensa.
– Voi kun sinä olet ihan nääntyneen näköinen, Jasmiini säälitteli. – Keitänkö minä sinulle kahvia?
– Kiitos mutta ei tarvitse, Vuokko torjui. – Kyllä minä taidan mikrottaa itselleni lasagnea.
Jasmiini näytti syylliseltä.
– Ai sitä jääkaapissa ollutta lasagnen jämääkö sinä tarkoitat? Voi kuule kun Jasu söi sen. Sillä oli ihan kauhea nälkä. Joo ja maitokin loppui, Jasu joi sen...
Vuokon ohimoita kiristi. Hän oli jättänyt kauppareissun väliin, koska oli arvellut pärjäävänsä sillä, mitä jääkaapissa oli. Ja nyt siellä ei ollutkaan mitään! Ei ruokaa illaksi eikä maitoa aamukahvin kanssa.
– Kuule, en tahdo kuulostaa töykeältä, mutta kauanko te meinasitte vielä olla? Minä en ole oikein seurustelutuulella, oli rankka päivä töissä.
Jasmiini killitti Vuokkoa suurilla, kellanruskeilla silmillään, täyteläinen suu puoliavoinna.
– Mutta kun minä sanoin Jasulle, että kyllä me varmasti voidaan yötä olla täällä… on se sinulle aina ennen sopinut…
Vuokko sulki silmänsä ja laski viiteen. Se ei auttanut mitään. Hän oli yhtä vihainen kuin sitä ennen.
– Sinä voit jäädä, hän sanoi Jasmiinille. – Mutta sinun poikaystäväsi voisi olla ystävällinen ja etsiä jonkun toisen yöpaikan.
– Ai minkä takia? Jasmiini ihmetteli loukkaantuneella äänellä. – Ei me sinua häirittäisi…
– Tämä on minun kotini ja tässä on vain neljäkymmentäyksi neliötä. Minä majoitan siskoni, mutta en mitään vieraita ihmisiä. Piste.
Jasper vääntäytyi ylös nojatuolista ja nosteli roikkuvia housujaan virnistellen.
– Okei, okei, kyllä meitsi ymmärtää yskän. Kai se velipoika ottaa yöksi, kun ensin suostun kuuntelemaan vähän saarnoja.
– Ihan tylsää, että pitää nukkua erikseen, Jasmiini marisi ja lähti saattamaan kultaansa eteiseen. Vuokko ei ollut siskon hapanta mulkoilua näkevinään. Hän penkoi pakastinta ja yritti olla kuulematta eteisestä kantautuvaa lässytystä ja pussailun lutinaa. Viimein näppeihin osui hengenpelastaja: äidin tekemiä kaalipiirakoita. Vuokko oli paiskannut ne pakkaseen joskus viime vuonna, mutta kaipa ne vielä olisivat kelvollisia.
Jasmiini hengitti hitaasti, hän oli jo syvässä unessa. Vuokko hipsutteli villasukissaan vessaan sohvan ohi. Nukkuvan pikkusiskon kasvoille osui ohut valojuova jostain verhon raosta, heijastus katulampusta. Se ei tuntunut Jasmiinia häiritsevän. Hän nukkui kyljellään, pitkät ripset piirsivät varjot täydelliselle iholle, jota sisko oli hoivannut ainakin kolmella erilaisella tuotteella ennen nukkumaanmenoa. Vuokko oli seurannut operaatiota sivusta, muttei ollut kysellyt kauneudenhoitovinkkejä. Eipä hänellä ollut sitä kauneutta hoidettavaksi lainkaan samassa mittakaavassa. Eikä hänen työssään kysytty ulkonäköä sen enempää, kuin että piti olla siisti.
Nukkuvan Jasmiinin nukkemaisia kasvoja katsellessa Vuokon mieleen palasivat isän sanat parin vuoden takaa. ”Miten voikin olla noin, että toinen likka on saanut ulkonäköä ja toinen älliä? Eikö se olisi voinut jakaantua jotenkin tasaisemmin!” hän oli puuskahtanut äidille, ei ollut arvannut, että Vuokko oli ollut kulman takana aikeenaan viedä keittiöön ruokapöydästä korjatut jääkaapintavarat.
Vuokko oli yrittänyt ajatella, että isän sanat oikeastaan imartelivat häntä, mutta eihän se niin ollut. Isä oli tarkoittanut, että Jasmiini oli tyhmä ja Vuokko ruma. Se ei ollut imartelevaa heille kummallekaan.
Ne pakastimesta löytyneet äidin kaalipiirakat olivat olleet niin kuivia, että Vuokko oli alkanut epäillä muistiaan – ehkä hän oli pakastanut ne useampia vuosia sitten. Sitä paitsi aamukahvia varten hän tarvitsi ehdottomasti maitoa, joten kauppareissu oli ollut tarpeen. Samalla voisi ottaa jotain syömistäkin, hän oli päättänyt.
Väsähtänyt Vuokko oli kysynyt Jasmiinilta, josko sisko piipahtaisi hänen puolestaan lähikaupassa. Jasmiini oli kieltäytynyt, ja Vuokko oli lähtenyt hampaitaan kiristellen kauppaan noutamaan itselleen maitoa, paahtoleipää, purkillisen tonnikalasalaattia ja tuoremehua. Mukaan oli tarttunut toffeepussikin.
Kun Vuokko oli palannut kaupasta, Jasmiini oli pyydellyt anteeksi.
– En minä voi missivuotena mennä meikittömänä edes lähikauppaan, hän oli perustellut. – Kuitenkin joku tunnistaa minut ja ottaa kännykkäkameralla kuvan ja lähettää sen juorulehteen, että saa parikymppiä. ”Miss Suomen perintöprinsessa ränsistyneenä ruokakaupassa” siellä lukisi. Enkä minä saisi enää keikkaa kun kaikki luulisivat, etten pidä itsestäni enää huolta vaan näytän ihan karsealta.
– Oletko sinä saanut keikkaa? Vuokko oli kysynyt.
Jasmiini oli muikistellut suutaan ja vältellyt Vuokon katsetta.
– Olen minä ensi lauantainakin menossa yhteen autokauppaan jakamaan arpalippuja. Ja meillä on Jasperin kanssa työn alla suunnitelma, jolla me nostetaan meidän julkisuusarvoa oikein kunnolla, sisko oli selittänyt.
Palatessaan vessasta Vuokko poimi olohuoneen pöydältä mukaansa juorulehden. Hän luki sängyssä ”unelmaparista” kertovan jutun. Siitä selvisi että Jasper, 21 vuotta, teki tiskijukan hommia. Sekä Jasmiini että Jasper selittivät heillä olevan kova hinku ”tv-hommiin”. ”Oma tosi-tv-sarja olisi mahtava juttu”, Jasper intoili jutussa. ”Meille aina sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, siinä olisi ihmisille katsomista.”
Kyllä kai, kahden aivokääpiön toilailuissa, Vuokko ajatteli happamasti, pani lehden pois ja sulki yövalon.
Jasmiini kömpi ylös sohvalta tokkuraisena, kun Vuokko teki lähtöä töihin. Hän tuli keittiöön ja joi kolme isoa lasillista vettä. Vuokkoa yökötti katsoakin.
– Miten sinä pystyt kittaamaan litran vettä tuosta vaan?
– Treenaamisen tulosta, Jasmiini hymyili tyytyväisenä. – Vesi tekee hyvää iholle. Ja nyt ei ole mahassa tilaa millekään isolle aamiaiselle. Eikö sinulla ole mitään vähäkalorisempia hedelmiä kuin noita banaaneja?
– Ei nyt satu olemaan.
– No, minä syön sitten banaanin ja lähden salille.
– Lähdet kuntosalille syömättä? Vuokko ihmetteli. – Onko se muka järkevää? Voit pyörtyä sinne!
Jasmiini näytti hämmästyneeltä.
– Etkö sinä kuunnellut yhtään? Minä sanoin just, että syön banaanin.
– Banaanin? Ja se muka vastaa aamiaista?
– Siinä on melkein sata kaloria, pikkusisko ilmoitti napakalla äänellä.
Isosisko oli syönyt aamupalaksi paahtoleipiä, kahvia ja jogurttia ja tunsi itsensä porsaaksi. Monen sadan kalorin tömäys varmasti. Eikä hänellä ollut aikomustakaan mennä kuntosalille. Koskaan. Vuokko kävi pelaamassa sulkapalloa työkaverinsa kanssa joka toinen torstai ja piipahti uimahallissa pari kertaa kuukaudessa. Hän oli ajatellut liikkuvansa ihan tarpeeksi, mutta oli Jasmiiniin verrattuna varsinainen sohvaperuna.
Ja paksukainen. Vuokko vilkaisi eteisessä roikkuvaa Jasmiinin niukkaa huikeanturkoosia mokkajakkua ja totesi mielessään, että se ratkeaisi saumoistaan monesta kohtaa, jos hän yrittäisi sitä tunkea päälleen. Ankeaa mutta totta.
– Voi paska!
Vuokko oli jo avannut oven rappukäytävään, kun Jasmiini syöksähti eteiseen kasvot itkun vääristäminä. Vuokko nykäisi oven takaisin kiinni.
– Mikä nyt on? hän henkäisi säikähtäneenä.
– Minkä takia sinun piti jättää ne toffeet siihen näkyville? Nyt minä söin niitä kolme!
Vuokko tuijotti hölmistyneenä pikkusiskoaan, joka ryntäsi vessaan. Kohta sieltä kuului kakomista. Sitten vessanpönttö huuhdeltiin ja hanasta valutettiin vettä.
Jasmiini palasi eteiseen hymyillen.
– Sano ettei tämä ole sitä, mitä minä luulen, Vuokko pyysi. – Ethän sinä käynyt oksentamassa niitä toffeita?
– Mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä? Antaa niiden tyhjiä kaloreita sisältävien sokeripommien imeytyä vai? Ei kuule, ei!
Jasmiini kipitti keittiöön itseensä tyytyväisen näköisenä. Se tarvitsisi holhoojaa, Vuokko ajatteli järkyttyneenä. Ja vaikutti siltä, että ainakaan sitä unelmaparin toisesta puoliskosta ei sellaiseksi ollut.
Hississä Vuokko kääntyi vaistomaisesti selin takaseinällä olevaan peiliin. Jasmiinilla oli häneen aina samanlainen vaikutus. Kun sisko oli lähettyvillä, Vuokko alkoi inhota omaa peilikuvaansa. Se oli kurja tunne.
– Katso, Jasun auto on tuo musta Audi tuossa sinun autosi vieressä. Sillä pääsee kahtasataakuuttakymppiä, Jasmiini sipisi ja viittoili parkkipaikalle innoissaan.
– Joo, kiva, Vuokko mutisi ja meni nostamaan pakastepitsaa pois uunista. Hän ei jaksanut marmattaa, että et kai ole ollut kyydissä kun auto on sitä kahtasataakuuttakymppiä kulkenut, vaikka se olisi varmaankin ollut isosiskon tehtävä tässä tilanteessa.
– Minä lainaan sitä huomenna kun menen markettikeikalle Tornioon. Minun pitää jakaa siellä nimmareita ja jotain ilmapalloja.
Mustan vauhtihirmun omistaja retkotti puolimakaavassa asennossa sohvalla. Vuokko ei ollut pariskunnan läsnäolosta lainkaan innostunut, mutta Jasper ei kuulemma voinut enää olla veljensä luona. V-mainen veli oli käskenyt hänen korjata luunsa, oli Jasmiini selittänyt onnettomana.
Mitenkäs se vesivahinkoasunto, eikö siellä voi vieläkään olla, Vuokko oli kysynyt. Ei voinut, Jasmiini oli sanonut. V-mainen – tai oikeastaan täyshullu – isännöitsijä nimittäin syytti Jasperia siitä vesivahingosta ja oli saanut vuokraisännänkin pillastumaan. Jasperin oli käsketty kerätä kamansa ja pysyä poissa.
Vuokko oli heltynyt lupaamaan pariskunnalle kortteerin pariksi yöksi. Sitten he saisivat etsiytyä muualle. Joo, totta kai me mennään, Jasmiini oli heläytellyt iloisena.
Meren herkkuja sisältävä jättipitsa oli valmis. Vuokko paloitteli sen sievästi pitsaleikkurilla kuuteen osaan.
– Minä en ota, Jasmiini torjui, kun Vuokko kattoi pöytään kolme lautasta. – Liikaa hiilareita. Syökää te, minä otan annoksen maustamatonta rahkaa ja ananaksen paloja. Treenaan niin kovasti, että tarvitsen paljon protskuja.
Rahka ja ananas eivät Vuokon mielestä kuulostaneet kovaa treenaavan oikeilta ateriankorvikkeilta, mutta hän pidättäytyi edelleen saarnaamasta.
– Me aiotaan tehdä vuosikello, Jasmiini alkoi selittää, kun he istuivat ruokapöydässä.
– Mikäs se on? Vuokko ihmetteli.
– Yksi toimittaja ehdotti sitä meille. Sellainen suunnitelma, mitä meille tapahtuu milloinkin, Jasper selvensi.
– Miten te voitte etukäteen tietää, mitä teille tapahtuu?
Jasmiinin kasvoille puhkesi tyytyväinen hymy.
– Sitä sanotaan julkisuudenhallinnaksi, sisko opetti.
– Me päätetään mitä meille tapahtuu ja jaksotetaan se sopivasti, että saadaan mahdollisimman paljon palstatilaa sillai tasaisesti, ettei ihmiset ehdi unohtaa meitä, Jasper säesti ja mätti pitsaa suuhunsa kovaan tahtiin. Vuokko yritti olla huomaamatta, että hän puhui ruoka suussa.
Jasmiini kipaisi penkomaan käsilaukkuaan ja palasi kohta levitellen isoa paperiarkkia taitoksista.
– Tässä! Katso: parin viikon sisällä me muutetaan kimppaan. Kuukauden päästä me erotaan. Ensin minä avaudun eron syistä ja haukun Jasun. Lehden seuraavassa numerossa se haukkuu minut. Me tietenkin sovitaan etukäteen, mitä saa sanoa ja mitä ei. Ei mitään liian pahaa.
– Te siis olette päättäneet erota? Vuokko tiedusteli hölmistyneenä.
– No ei tietenkään oikeasti, höhlä! Jasmiini tirskui. – Ihmiset saa vaan luulla niin. Meidän pitää pari viikkoa tapailla salassa. Sitten me tehdään sovinto ja mennään kihloihin.
– Menette kihloihin! Vuokko älähti. – Siis… tuota, onko Jasper kosinut sinua?
– No ei tietenkään! Kuka tässä mistään naimisiin menosta on puhunut, vaan me mennään kihloihin.
Siskon ylimielinen ja huvittunut sävy sai Vuokon kärsivällisyyden loppumaan.
– Siitähän kihlautumisessa on kysymys, avioliittolupauksesta. Ei ketään pyydetä kihloihin, vaan kositaan, ja kihloissa olo on merkki siitä, että ollaan menossa naimisiin.
– Aijaa, Jasmiini ja Jasper totesivat lähes samanaikaisesti, kummatkin vilpittömän hämmästyneen näköisinä. Kaksi samanlaista pahvipäätä, Vuokko ajatteli ilkeästi.
– No me mennään kuitenkin kihloihin, eikä naimisiin, Jasmiini päätti ja jatkoi heidän vuosikellonsa esittelyä. – Seuraavaksi me mennään lomalle. Jos nuo meidän erouutisnumerot on myyneet hyvin, niin lehti maksaa meille sen loman jonnekin kivaan paikkaan. Niin ne lupasivat. Joku Etelä-Amerikka olisi tosi kiva tai Venezuela. Sellainen mistä saa upeita biksukuvia.
– Venezuela on Etelä-Amerikassa, Vuokko huomautti.
– What ever. Loman jälkeen me ei olla vielä keksitty mitä tapahtuu.
– Ehkä pitää ottaa rakkaustatskat, Jasper ehdotti. – Ja ensi vuonna kun sinun missivuotesi on ohi yritetään päästä Big Brother -taloon asukkaiksi.
– Joo. Ja – hei, mutta nyt minä keksin! Jasmiini innostui. – Johonkin väliin tulee siskohaastattelu.
– Mikä? Vuokko oli täynnä epäluuloa.
– Joku iso naistenlehti – Me Naiset tai Anna olisi hyvä – tekee meistä kahdesta haastattelun. Sinä voit muistella, minkälaista meillä oli lapsuudessa ja mitä kaikkea me leikittiin. Kukkasiskojen yhteishaastattelu!
– Saanko minä muistella sitä, kun sinä olit vaipoissa vielä nelivuotiaana ja kävit viemässä pissavaippojasi naapurin postilaatikkoon?
– Höh, ei tietenkään mitään noloa! Voit muistella vaikka sitä, miten minut valittiin ylivoimaisella ääntenenemmistöllä koulun Lucia-neidoksi ja miten minä vaihdoin poikaystävää usein ja minulla oli jonotuslista pojista, jotka tahtoivat seurustella minun kanssani, Jasmiini neuvoi auliisti.
– Taidan jättää väliin, Vuokko mutisi.
Hän ajatteli omaa sen aikaista listaansa. Siinä oli ollut luettelo pojista, joiden kanssa hän olisi halunnut mennä tekemään tuttavuutta, mutta ei ollut kehdannut. Eikä yksikään listan pojista ollut todellakaan tullut puhumaan hänen kanssaan, ellei lasketa sitä yhtä, joka halusi aina kopioida Vuokon matikantehtävät.
– Älä ole tylsä, Jasmiini marisi. – Ajattele nyt, miten hienoa on päästä sellaiseen lehteen. Ammattimeikkaaja ja kampaaja tekevät sinusta ihan sikahehkeän ja sitten otetaan upeita kuvia. Hirveäsi lukijoita ja julkisuutta, ja sehän voi poikia vaikka mitä.
– Niin kuin mitä? Vuokko ihmetteli.
– No vaikka juontokeikkaa, Jasmiini keksi.
– Mitä ihmeen juontokeikkaa? Minähän olen hammashoitaja.
– Se ei kyllä ole erityisen hohdokasta hommaa, Jasper puuttui puheeseen virnistellen. – Tongit ihmisten haisevia suita. Yöks. Kantsisi varmaan miettiä jotain muuta.
Että sillä oli otsaa! Vuokko tunsi poskiensa hehkuvan ja huuliensa nykivän. Hänen teki niin hirvittävästi mieli sanoa, mitä hän ajatteli Jasmiinin ja Jasperin vuosikellosta ja ylipäänsä koko pariskunnasta. Vain vaivoin hän sai itsensä hillittyä.
Pariskunta nukkui sohvalla tiukasti yhteen sykertyneenä, kun Vuokko joi kahvit ja suoritti muut aamutoimensa. Pikkuruinen kateuden neula pisti häntä jonnekin sydämen tienoille, kun hän välillä vilkaisi toisiinsa kietoutuneita vartaloita. Hellyyttä, läheisyyttä, rakkautta – sitä puuttui hänen omasta elämästään. Oli puuttunut jo jonkin aikaa. Sitä ihmistä ei vain ollut tullut vastaan, jonka syliin olisi voinut tuolla lailla käpertyä.
Jasmiini sitä vastoin tuntui aina löytävän uuden ihmisen elämäänsä helposti. Siksikö, koska oli niin kaunis? Kaikki huomasivat hänet, ja sitten hän vain valitsi niistä kaikista itselleen sopivan. Äh, miten turhia mietteitä, Vuokko ajatteli itselleen ärtyneenä. Tuollaisten märehtiminen ei johtanut mihinkään. Varsinkaan kun Jasperkaan ei Vuokon mielestä ollut mikään löytö.
Puoli kahdeksalta hän kaiveli auton avaimia takintaskustaan parkkipaikalla, kun jostain hyökkäsi hänen eteensä mies. Musta pipo, musta parransänki ja leimuavat silmät. Mies oli nuori, vihainen ja erittäin vaarallisen oloinen.
– Anna ne autonavaimet ihan suosiolla, niin tästä ei seuraa enempää! sälli rähähti.
– Mitä? Vuokko piipitti, vaikka oli kuullut joka sanan. Ei voinut olla totta, että häneltä varastettaisiin auto! Tiistaiaamuna puoli kahdeksalta hänen oman kotinsa parkkipaikalla.
Mutta kyllä se oli, ainakin ryöstäjän ilme näytti siltä, että hän oli erittäin tosissaan. Käsi ojentui uhkaavasti kohti Vuokkoa.
– Auton avaimet tähän käteen, mies komensi terävästi.
Veisikö tuo tyyppi tosiaan hänen ihanan, metallinhohtoisen, viininpunaisen Peugeotinsa, josta oli vielä kaksi vuotta osamaksuja maksamatta? Vuokon sisu kuohahti. Hän loi nopean silmäyksen talon suuntaan. Ketään ei näkynyt, mutta joku saattoi silti olla vaikka ihan nurkan takana. Tai nähdä hänet ikkunasta ja soittaa apua. Ehkä joku oli jo soittanut poliisille.
– APUA! Vuokko huusi niin lujaa kuin jaksoi.
Ryöstäjä hätkähti ja näytti suuttuvan entistä enemmän. Vuokko astui muutaman askeleen taaksepäin.
– Olet sinä kyllä tosi röyhkeä bimbo! sälli sähähti ja harppasi Vuokon perään. – Avaimet tänne!
Mies tarttui Vuokon takin hihaan, ja samalla hetkellä Vuokolle tuli mieleen, että tällä saattoi olla vaikka teräase taskussaan. Hän jähmettyi paikalleen ja tunsi sydämensä hakkaavan niin, että rintaan koski. En minä nyt niin paljon tuota Pököttiäni rakasta, että sen puolesta kuolisin, Vuokko päätti ja työnsi autonavaimet ryöstäjälle.
Sälli nappasi ne tyytyväisenä, mutta sitten partainen naama venähti.
– Mikä tämä on?
– Minun autoni avain, sitähän sinä vaadit.
Vuokon ällistykseksi rosvo työnsi avaimen hänelle takaisin, aivan kuin se olisi ollut jotain surkeaa ja haisevaa, josta hän halusi kiireesti eroon.
– Vai on sinulla omakin auto! Mikset sitten aja sillä? roisto tivasi.
Vuokko joutui hetken verran miettimään, oliko hän lainkaan hereillä, vai oliko tämä jotain omituista unta. Mutta ei, kaikki tuntui kovin todelliselta.
– Kyllä minä ajaisinkin, jos sinä et varastaisi sitä.
– On sinulla jutut! sälli puuskahti. – Anna tänne minun avaimeni!
Voi ei, tyyppi taisikin olla joku harhainen sekopää. Ties millaisen pillericocktailin hän oli nauttinut ja ties keneksi luuli Vuokkoa.
– Minulla ei ole sinun avaimiasi, Vuokko sanoi ja uskalsi kävellä muutaman askeleen autoaan kohti. Sitten häntä alkoi uudestaan pelottaa. Mitä jos tyyppi tunkisi mukaan autoon?
– Missä ne sitten on, Jasperilla vai? Missä se jätkä on?
Vuokko hölmistyi ties monennenko kerran.
– Tunnetko sinä Jasperin?
– Ai että tunnenko. Ikävä kyllä! Sattuu olemaan minun veljeni. On tainnut unohtaa kertoa minusta, vai?
Veli oli yhtä tumma kuin Jasper oli vaalea, tosin pikkuveljen Billy Idol -tukka olikin väripakkauksesta peräisin. Muuten Vuokko ei osannut arvioida, muistuttivatko veljekset toisiaan. Hän tiesi vain sen, ettei pitänyt kummastakaan yhtään tippaa.
– Mitä se nyt minulle olisikaan kertonut, Vuokko tuhahti ja naksautti autonsa ovet lukosta. Helpotus tuntui nilkoissa asti. Häntä ei siis oltukaan ryöstämässä!
Jasperin veljeen tuli eloa, hän harppasi Vuokon luo kiireesti.
– Odota! Missä se on? Viet minut sen luo ennen kuin lähdet mihinkään, veli vaati.
– Soita sille, Vuokko ehdotti ja avasi autonsa oven. Hullu isoveli tarrasi oven reunaan ja alkoi rähistä silmät salamoiden.
– Saamarin bimbo, et nyt lähde mihinkään! Hyvin tiedät, ettei Jasu ole vastannut minun puheluihini eilen eikä tänään. Laittoi vaan tekstarin, ettei palauta autoa, koska sinä muka tarvitset sitä töitäsi varten. Arvaa vaan kiertelinkö monta parkkipaikkaa, ennen kuin löysin oikean!
– Minulla ei ole mitään tekemistä sinun autosi kanssa! Vuokko kivahti tuohtuneena. – Aivan ihmeellisiä houreita sinulla. Millä oikeudella sinä minua bimboksi nimittelet, kun me ei edes tunneta toisiamme? Ja nyt päästät irti siitä ovesta, että minä pääsen lähtemään töihin!
– En muuten päästä, ennen kuin saan autoni avaimet.
Tummat silmät leimusivat taas siihen malliin, että tyyppi oli tosissaan.
– Vai et. Siinä tapauksessa soitan poliisin paikalle, Vuokko uhkasi.
– Hyvä, soita vaan. Minä ilmoitan niille saman tien, että sinun sussusi on varastanut minulta auton.
– Vai minun sussuni! Vuokko pärskähti. – Keneksi sinä minua oikein luulet?
Parrakkaille kasvoille laskeutui ivallinen ilme.
– Etköhän sinä ole itse arvoisa perintöprinsessa Jasmiini Siltanen, jonka on muka päästävä jollekin missikeikalleen minun autollani.
Vuokko oli pari sekuntia sanaton. Tekikö Jasperin raivohullu veli hänestä pilkkaa, vai oliko tyyppi ihan puusilmä? Luuli häntä muka Jasmiiniksi!
– Minä olen Vuokko Siltanen, perintöprinsessan isosisko. Minulla ei ole mitään tekemistä sinun autosi kanssa. Eikä sinun veljesi kanssa muuta kuin sen verran, että jouduin majoittamaan sen ja siskoni viime yöksi, mitä en erityisellä riemumielellä tehnyt, Vuokko lateli jäätävällä äänellä. – Ja nyt minä lähden töihin, etten myöhästy.
– Odota nyt! Minä tarvitsen sen autoni. Etkö muka voi auttaa sen vertaa, että päästät minut Jasperin luo? Onko se nyt sinun kämpässäsi?
– On minulta kauniimminkin palveluksia pyydetty, Vuokko jupisi, mutta antoi periksi ja lukitsi autonsa ovet uudestaan. He lähtivät peräkanaa alaovelle.
– Sinä sanoit, että Audi on sinun! Millä minä nyt menen Tornioon? En minä enää julkisilla ehdi mitenkään!
Puolipukeinen Jasmiini kirkui ja vollotti kuin pikkutyttö. Jasper luimisteli nolon näköisenä ja kiskoi farkkuja jalkaansa. Veli – jonka nimeksi oli paljastunut Jesse – oli heti autonavaimet haltuunsa saatuaan sujauttanut ne taskuunsa ja silmäili nyt muita huoneessa olijoita suurta ylenkatsetta olemuksessaan.
Vuokkoa raivostutti ja hävetti. Raivostutti siksi, että hänen kotinsa oli yhtäkkiä muuttunut yömajaksi ja sotatantereeksi. Hävetti siksi, että Jasmiini käyttäytyi kuin – niin, kuin bimbo, joksi häijy Jesse oli Vuokkoa ehtinyt jo pariin otteeseen nimitellä.
– Auto ei todellakaan ole Jasun, vaan minun, ja hän lainasi sitä jotain reissua varten ja jätti palauttamatta, Jesse luetteli kuivalla äänellä.
– Minkä takia sinä valehtelit minulle? Jasmiini tiukkasi poikaystävältään.
Jasper kohautteli hartioitaan ja sukelsi t-paitaan. Vuokko oli varma, että tämä olisi mieluiten ollut työntämättä päätään lainkaan esiin kaula-aukosta.
– No en minä tiedä… ajattelin että ostan samanlaisen kun saan rahaa… kun sinä niin kovasti tykkäät siitä…
– Että saisi rahaa, pitää tehdä töitä, Jesse totesi opettavaisella äänellä.
– Minä en ainakaan saa rahaa tästä keikasta, Jasmiini jatkoi valitustaan. – Minun pitäisi olla meikissä ja kampauksessa kolmen tunnin päästä. Tämä meni ihan pilalle ja minä en saa siltä firmalta enää koskaan keikkaa! Minkä takia vaan Miss Suomi sai autosponsorin, miksen minä… minun pitäisi varmaan rytkyttää jossain junassa, eikä niiden vessoissa voi edes meikata rauhassa, kun heti on joku oven takana hakkaamassa ja huutamassa…
Vuokko sai tarpeekseen. Hän työnsi oman autonsa avaimet Jasmiinille.
– Siinä. Voit mennä minun autollani, kunhan heität minut ensin töihin. Nyt heti, minä olen jo myöhässä.
Jasmiini mutristeli suutaan.
– Joo mutta kyllä menee hetki kun puen päälle ja laitan ihan vähän jotain meikkiä, en minä voi tällaisena lähteä…
– Kyllä varmasti lähdet! Vuokko räjähti. – Vai heittääkö sinun poikaystäväsi minut?
– Joo tai öö, Jasper takelteli. – Missä se sinun työpaikkasi on? Ja onhan sinun autossasi automaattilaatikko? Minä ajan vähän huonosti manuaalivaihteilla…
Vuokosta tuntui, että hänen suustaan tulisi tulenlieskoja kuin lohikäärmeellä, kun hän avaisi sen. Hän ei muistanut, koska olisi ollut viimeksi näin vihainen.
– Minä heitän sinut. Ala tulla.
Isoveli oli siirtynyt ovelle ja viittoili sieltä Vuokolle. Vuokko valitsi mielestään pienemmän pahan. Kohta hän istui mustan Audin kyydissä. Matkan aikana vaihdettiin tasan kaksi sanaa: ”Minne?” Jesse ynähti. ”Terveyskeskukseen”, Vuokko murahti. Ja sitten oltiin hiirenhiljaa.
Vuokko saapui hammashoitolaan kolme minuuttia työaikansa alkamisen jälkeen. Tuula seisoi ikkunan vieressä kädet lanteilla ja näytti tuomion enkeliltä.
– Onko yksityiselämä alkanut häiritä työntekoa? hän tiedusteli.
Vuokko ei vastannut mitään, häntä harmitti liikaa.
– Mitä ihmeen velkoja? Mitä sinä sanoit niille? Mitä se sitten sanoi? Voi ei, minä en kestä!
Olohuoneen puolella kännykkäänsä puhuvan Jasmiinin ääni muuttui yllättyneestä kauhistuneeksi. Keittokomerossa kahvia keittimeen mittaava Vuokko tajusi menneensä laskuissa sekaisin, koska oli ruvennut kuuntelemaan siskonsa puhelua. Hän laittoi varmuuden vuoksi vielä yhden mitallisen purua suodattimeen. Kahvista saattaisi tulla nyt hiukan vahvaa, mutta kuulosti siltä, että Jasmiini olisi sen tarpeessa.
Sisko näytti todella surkealta lopetettuaan puhelunsa.
– Mitä nyt on tapahtunut? Vuokko kysyi.
– Se oli Jasu. Sille on soittanut joku ihan kauhea juorulehden toimittaja. Se meinaa tehdä jutun siitä, että Jasulla on kännykkälaskuja ulosotossa!
– Onko sillä sitten?
– Jotain kaksi vaan. Ajattele miten ilkeää! Jasmiini vaikeroi.
– Minkä ihmeen takia se on päästänyt pari kännykkälaskua ulosottoon? Vuokko hämmästeli. – Sehän on ihan typerää. Kyllä minä tiedän ihmisiä, jotka ovat talousvaikeuksissa, mutta niillä on ulosottovelkoja firman konkurssista tai jostain takausvelasta tai sellaisesta. Kännykkälaskun päästäminen ulosottoon on kyllä ihan älytöntä…
– Rupeatko sinä nyt saarnaamaan minulle?
– En rupea, Vuokko lupasi kiireesti, sillä Jasmiini näytti todella onnettomalta. Hänen täyteläinen alahuulensa värisi ihan samalla tavalla kuin lapsuudessa, kun Vuokon joulukalenterista oli tullut hauskemman muotoinen suklaa.
– Minun maineeni on ihan pilalla sen lehtijutun jälkeen. En minä voi seurustella minkään persaukisen kanssa, minähän olen sentään perintöprinsessa! Kuvittele mitä ne laittavat siihen juttuun isoksi otsikoksi: PERINTÖPRINSESSAN POIKAYSTÄVÄ ULOSOTOSSA. Ihan kauheaa! Jasu oli pyytänyt että se ei tekisi sitä juttua, mutta se toimittaja oli tosi häijy. Oli vaan tahtonut Jasulta kommenttia. Jasu oli käskenyt sen painua helvettiin.
– Sekin varmaan lukee siinä jutussa, Vuokko veikkasi.
Jasmiini näytti yhtäkkiä hyvin päättäväiseltä.
– Niin se on, ei minulla voi olla tuollaista poikaystävää, jos minä meinaan jonnekin edetä.
Vuokko seurasi ällistyneenä vierestä, kun hänen pikkusiskonsa soitti juorulehdelle ja poikaystävälleen – siinä järjestyksessä – kertoakseen, että hänen ja Jasperin suhde oli ohi. Jasmiini oli viileän tehokas ja järjestelmällinen.
– Olipas tuo nyt, Vuokko ihmetteli puhelujen jälkeen. – Olisiko sinun kuitenkin pitänyt harkita vähän enemmän ennen kuin rupesit soittelemaan mihinkään? Mitä Jasper sanoi?
– Oli tietysti ihan järkyttynyt. En minä voi seurustella luuserin kanssa, jos haluan päästä eteenpäin ja oikeisiin piireihin, Jasmiini totesi, nyt jo ihan tyynellä äänellä. – Onko sitä kahvia?
– Kohta on, Vuokko sanoi eikä voinut olla tuntematta säälin ailahdusta sisällään. Jasper oli perinjuurin ärsyttävä, mutta oliko hänkään ansainnut tuollaista kohtelua? Jasmiini oli kyllä jo kouluaikoina osannut hoitaa eroamiset pikaisesti: tekstari matkaan ja seuraavalla välitunnilla sisko oli keikistellyt umpirakastuneena uuden heilan kainalossa.
Ravintolan jono oli pitkä, mutta Vuokko, Laura ja Meri olivat päättäneet jäädä jonottamaan. Paikka oli kuitenkin kaupungin paras, eikä ulkona onneksi ollut erityisen kylmä.
Vuokolla oli suuret odotukset illasta. Oli monta viikkoa siitä, kun hän oli viimeksi ollut ystäviensä kanssa ulkona pitkän kaavan mukaan. Nyt he olivat tälläytyneet porukalla Lauran luona ja juoneet lasilliset mansikkakuoharia. Sitten oli käyty bistrossa syömässä hyvät pasta-annokset punaviinillä.
– Valomerkkiin asti tanssitaan, Meri muistutti. – Eikä kukaan ala kitistä, että on väsynyt, onko sovittu?
– Kai sitten. Perusteellista relaamista minä tarvitsenkin. Ette kuulkaa usko, miten rasittava Jasmiini on ollut, Vuokko valitteli.
– Asuuko se nyt teidän vanhempienne luona?
– Toistaiseksi ja kauhean kitinän kanssa. En haluaisi olla ilkeä, mutta minun kämppäni on kyllä liian pieni meille kahdelle.
Juttelu keskeytyi, kun Vuokon eteen pelmahti nuori mies, pitkä ja tumma.
– Moi. Voitko sinä mahdollisesti tehdä jotain?
Kesti muutaman sekunnin, ennen kuin Vuokko tunnisti kysyjän. Siivoton parta oli lyhentynyt pieneksi, karhean näköiseksi sängeksi. Eikä Jesse ollut yhtä vihaisen näköinen kuin taannoin Vuokon kotitalon parkkipaikalla.